Sandaalit ja heinäkuinen pikitie

Tiivistelmä: Tämä on minitarina pienestä, kesäisestä pikalähdöstä hiukan erilaiselle kävelylle, kuin mitä kirjoittaja on yleensä harrastanut.

Retki 16.7.2014

Tämmöisen taustalla häämöttää Aikojen Kulkijat II -kurssin huipennus ensi keväänä, pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan. Sekä se, että vaikka itselläni on vähintään kohtalaisesti kokemusta ja maileja takana jalkaisin monenlaisissa maastoissa, eipä ole kuitenkaan pitkistä kävelymatkoista maanteillä, kovilla alustoilla. Niinpä olen päättänyt noita kuvioita ryhtyä hiukan testailemaan. Jotta tiedän miten kenkä-jalka-yhdistelmäni toimivat ja osaan mitoittaa kulkumatkani sopivasti niin, että saan sitten nauttia tuosta vaelluksesta ja kaikesta siitä erilaisesta, mitä se eteeni tuoneekaan.

Varusteurheilua kaikki tyynni.

Erityisen vähän minulla on kokemusta kävelystä sandaaleilla kovilla alustoilla. Ja koska suunnitelmani on tallata tuo tuleva vaellusreitti ainakin osittain sandaalit jalassa, niin niitähän on paras testailla nyt kesäaikaan. Sandaalikauppaan ei ole tarvetta lähteä, koska onhan minulla noita ja olen yksillä aikanaan hyvänlaisesti polkujakin kulkenut, tosin jo aika kauan sitten lähinnä Norjassa ja Yhdysvalloissa. Niitä perin juurin sisään ja melkein jo uloskin ajettuja sandaaleita kun ei kuitenkaan tähän hätään löytynyt, niin  sujautin jalkoihini yhdet mukavimpina pitämäni uudemmat dyynihiihtimet, nahkarakenteiset ja ruskeat. Selkään tietenkin päiväreppu, minne juomapullo, kännykkä, kamera, sekä pari suklaapatukkaa. Ja eikun menoksi.

Reitti muotoutuu matkalla

Koko aamu- ja keskipäivän kestäneet sateet olivat juuri hellittäneet ja taivas rakoili mukavasti heränneen lounatuulen myötä, kun lähdin lampsimaan T-paitasillani Neidonkalliolta etelään päin. Tarkoituksenani oli tehdä nyt ensin vain joku lyhyehkö lenkki, ehkä 6-7 kilometriä, jolla saisin varmaan jo hiukkasen tuntumaa seuraavanlaisiin asioihin: Miten läpsykät toimivat, pysyvätkö ne hyvin jaloissa, alkavatko hinkata jostain. Ja mitäpä jalat tykkäävät kävelystä kovalla asfaltilla, missä kaikki askeleet ovat samanlaisia. Täysin poiketen siitä kävelystä poluilla ja metsissä, mitä minä olen harrastanut.

Tämän lähtemisen idea oli ollut sen verran hätäinen, etten ollut tavoistani poiketen ehtinyt edes miettiä minne oikein kävelisin. Mutta tässähän se suunnitelma syntyisi, leppoisasti kesäpäivän tuulessa kävellessä, päivän työsession bittihöyryjä päästä tuulettaessa. Prisman parkkialuetta ylittäessäni päätin ottaa suunnan länteen. Lähteä vaan lompsimaan viisykkösen vartta, katsoa miten matka etenee ja kääntyä sitten pohjoiseen, pienemmille teille, kohti kotia aikataulun ja jalkojen tuntuman perusteella. Tavallaan otin itselleni myös tietoisen haasteen siitä, että pitkän, suoran tien käveleminen on tylsää. Näinhän me ajattelemme ja näinhän se on. Tuumailin, että siihenkin on hyvä totutella itseään, kyllä sitä varmasti mennään pidempiäkin suoria pitkin siellä Portugalissa kuin mitä tuttu kantatie 51 konsanaan tarjoaa.

Tie auki maailmaan!

Matkanteon hurmaa

Jo alkumatkasta, jossain Kallen kukkatarhan kohdilla havahduin huomaamaan, että tällainen käveleminenhän on aivan nautinnollista! Naama kohti länttä, niinkuin olisi lähdössä pitkälle matkalle kohti auringonlaskua. Tietä ja seikkailuita riittäisi. Kohti Hankoa, Ruotsia, Norjaa, Eurooppaa! Leuto kesätuuli leyhytteli naamalla, jalat veivät kuin itsestään kevyissä sandaaleissa ja tuttu päiväreppu tuskin tuntui selässä, muuten kuin varmistaen hyvän, oikealla retkellä olemisen tunnelman. Eikä tuon tuttuakin tutumman viisykkösen pätkän käveleminen sitten tuntunutkaan hiukan hiukkaa tylsältä! Vaikka sen on kulkenut varmaan tuhat kertaa autolla ja sata kertaa polkupyörällä, nyt oli ihan toisenlainen fiilis. Kesäinen luonto ja maisemat olivat tavattoman kauniita, katsoi mihin suuntaan ja mille etäisyydelle tahansa. Kävellessä niitä ehti tosiaan katsella vielä erilaisella tarkkuudella kuin polkupyöränkään selästä. Juuri tuolla suoralla päätin, että kyllä otan ja kirjoitan ylös nämä makeat fiilikset, jotka sain vain tuollaisella pikkuisella lähikävelyretkellä, aivan yleisiä teitä pitkin.

One happy hiker on the road.

Vuohimäen jälkeen oli takana reilut kahdeksan kilsaa ja puolitoista tuntia, kännykän kartta- ja GPS-sovelluksesta katsoen. Nyt oli syytä kääntyä takaisin, jotta ehditään vaimon kanssa sovitut iltariennot tänään. Niinpä käännyin Isonsuontielle ja sen jälkeen kotiin Kuninkaantietä plus vakioreittejä läpi Ravalsin ja Lindalin. Matkalle tuli mittaa tasan 16 km ja se taittui juuri alle kolmessa tunnissa, ilman taukoja.

Kokemuksia

Mitäpä moisesta sitten sain ja opin? Enemmän kuin edes luulin! Ja minä olen sentään optimisti. Perin hienon kokemuksen. Sellaisen, että maanteiden reunoilla käveleminenkin on kivaa, eikä tylsää. Mieleen tulivat entisaikojen reissumiehet ja taisivat päässäni soida siellä erinäisetkin Helismaan ja Rautavaaran vanhat balladit. Sandaalit toimivat aika hyvin, paitsi että niiden kantaremmien tarrakiinnitykset irtoilivat silloin tällöin. Taidan siis kaivella jostain varastojen uumenista ne perinjurrin testatut vanhat sandaalit, joiden kulumisessa eivät muutamat sadat kilometrit lisää enää tunnu missään. Näissä piireissähän ”paljon kokenut” ulkonäkökin on varmaan enemmän hyöty kuin haitta.

Olisi tietysti reteetä sanoa myös, ettei moinen 16 kilsan pyrähdys tuntunut vielä missään. Eli 30 tai 40 kilometrin päivätaipaleiden pitäisi olla helposti hoidettavissa vaikka sandaaleissa. Ihan totta tuo ei kyllä olisi. Kyllä nilkkani ja jalkapöytäni tuntuivat oikein ”hyvästi kävelleiltä” illalla kotona mansikkakeikan ja saunan jälkeen. Mutta aika normaalilta väsymiseltä tuo tuntui, ei mitään hiertymiä tai erityisiä kipupaikkoja. Ainoastaan päkiät tuntuivat aroilta, eli hinkkaavat turhan paljon sandaalien pohjiin. Mutta ne vanhat hiihtimet ovat muistaakseni ystävällisemmät.

Tätä täytyy saada lisää!

Mainio ensikokeilu siis! Ehdin tehdä monta lisää kun kesää vielä piisaa. Pitempiä matkoja pitää kokeilla seuraavaksi. Ja ehdottomasti hyvän ajan sekä taukojen kanssa, joita en nyt harrastanut ollenkaan.

–Kari