Sulaa hulluutta: Hobittikävely Sammattiin

Tapahtui 26.09.2014

Tiivistelmä: Kahden vanhan, tutun eräveijarin pitkähkö patikkamatka mökille saunomaan, eteläisen Suomen tienvarsia myöten, Tolkienin hobittitunnelmiin virittäytyen.

Varoitus: Tämä tarina sisältää kummallista kieltä ja kummallisia tyyppejä oudoissa ympäristöissä. Lisäksi se sisältää kaikkea mahdollista aivan kauhean paljon, koska se on alunperin kirjoitettu vain ”eräveljien sisäiseen käyttöön”. Tällaisiin sisälle sukeltaminen siis tapahtukoon aivan jokaisen omalla vastuulla! Tarina on yksi osa kirjoitussarjaa ”Sulaa Hulluutta”, missä tehdään erinäisiä, pieniä irtiottoja kaikkein tavallisimmasta arjesta.

Paikoillenne! (tuumailu)

Taustoina tämmöisten ajatusten kypsymiselle ovat ainakin seuraavat kaksi. Minun kiinnostukseni kokeilla, harjoitella ja testata pitempiä kävelyjä kovilla alustoilla, valmistautumisena ensi kevään pyhiinvaellukselle Portosta Santiago de Compostelaan. Ja eräkamuni Vesan kanssa keväällä sovittu juttu mennä syksyllä saunomaan rauhassa järven rannalla Sammatissa olevalle erämökillemme. Eihän ollut suurikaan keksintö koettaa yhdistää nämä kaksi asiaa – ja saada siinä kaupanpäälle samalla vielä kaksi muutakin juttua. Pitkä marssi halki Etelä-Suomen hienon syksyisen luonnon, katsellen maisemia ja ikivanhoja ihmisen asuinseutuja yhdessä samanhenkisen, hyvän eräkaverin kanssa.

Niinkuin tarinan otsikkokin kertoo, moinen taivallus ristittiin hetipaikalla Hobittikävelyksi. Koska se vaan jostain syystä sekä minun, että Vesan mielissä herätti jotain yhtäläisyyksiä erinäisiin J.R.R. Tolkienin klassisiin tarinoihin. Joiden suuria faneja me molemmat ikuisesti olemme. Mekin olimme lähdössä kauas, tuntemattomille taipaleille, pitkin polkuja ja teitä, kevyin varustein.

Syksyn huimaa kauneutta maantien penkoilla.

Minä tutkailin matkoja ja reittejä, havaiten ne oikein mahdollisiksi ja sopiviksi. Lohjalta löytyi yöpymismahdollisuuksia jopa syksyn vaeltajille. Kirkkonummelta Lohjalle kyllä tulisi matkaa hiukan yli kolmekymmentä kilometriä lyhintäkin reittiä, mutta arvelimme senkin jaksavamme kävellä, vaikkei moiseen kummallakaan juuri tuntumaa ollut. Lohjalta perille sitten oikein sopivan tuntuinen, noin 24 km päivätaival.

Ajankohtakin saatiin sopimaan molempien kalentereihin perjantaina 26.9. alkavaan viikonloppuun. Ja minä tuumailin logistiikan niin, että ajan jonkun edeltävän päivän illansuussa mökille autolla, viemään sinne muonat sekä auton sunnuntain paluumatkaamme varten ja palaan sieltä bussilla kotiin.

Valmiit! (valmistelu)

Jo alusta lähtien oli selvää, että tässä keikassa oli niinsanotusti paljon liikkuvia osia ja sitämyöten tietysti aika korkea riskitaso sille, ettei kaikkea vaan saada sopimaan ja tapahtumaan. Esteitä voi tulla ja säätkin voivat näin syksyllä tehdä kaikenlaisia tepposia, vaikkemme mitään säävarausta olleet retkellemme asettaneetkaan. Mutta pala palalta asiat kuitenkin vaan etenivät hyvään suuntaan parin edeltävän viikon aikana. Sellainen takaisku kuitenkin tuli tietoon jo viikkoa ennen, että Vesa pääsee irti töistä perjantaina vasta yhden jälkeen iltapäivällä. Joka tarkoitti, ettei meillä olisi pienintäkään mahdollisuutta pystyä kävelemään Kirkkonummelta Lohjalle ensimmäisenä matkapäivänä. Mutta koska meillä oli vahva tarkoitus mennä, eikä tarttua kesken jättämisen syihin, minä tein heti B-suunnitelman. Siinä matkustetaan reppuinemme junan kyydissä Kirkkonummelta Siuntion asemalle, mistä eteenpäin vievät sitten Hobittien vikkelät jalat.

Odotustaso virittyi korkealle H-hetken lähestyessä ja kaikkien muiden kiireiden ohessa vaihdoimme pikaviestejä valmistelujen etenemisestä. Viestintä alkoi muuntua hauskasti käyttämään Keski-Maan termejä ja henkeä. Alla siitä yksi pötkö. Toivoni mukaan näiden Tolkienin termien satunnainen käyttö läpi koko kertomuksen ei tee lukemisesta mahdotonta niillekään, jotka eivät ole vielä tuttuja Sormusten Herran ja Hobittitarinoiden kanssa.

[16.19 24.9.2014] Vesa: Ok, ja Pomppivassa Ponissahan, vaikka se on Briissä eikä enää oikeassa Konnussa, saa varmaan reilua hobittiruokaa; puolikas juustoa, limppu, hyvää Voivalvatin olutta.

[15.20 25.9.2014] Kari: Tietoa keskiseltä Keskimaalta juuri vaellukselta palanneelta  heimoveljeltä. Synkät pilvet raapivat matalalla Briin harjanteella ja tunnelma oli pelottava, Nazgul on liikkeellä!

[15.42 25.9.2014] Vesa: Otanpa mukaan haltiajousen, sillä on track recordia nazgulien torjumisessa Anduinilla.

[15.44 25.9.2014] Kari: Ota ihmeessä! Omastani ovat kaikki tuollaisiin tehoavat nuolet lopussa.

[16.34 25.9.2014] Kari: Ota ainakin mukaan tunnettu ja tunnustettu haltijaveitsesi, joka leikkaa niin Nazgulin kokolihaa, kuin toivottavasti myös määränpäämme synkissä metsissä havaittuja hirveitä, ristisiittoisia otuksia, jotka eivät ole edes kokonaan lihasta tehty! Paikallisten kääpiöiden on kuultu  kuiskivan niistä nimellä Snellman tai jotain sellaista.

[16.57 25.9.2014] Vesa: Otan mukaan hobittiversion, sen kevyemmän, sen ovat Westernessen ihmiset takoneet muinaisina aikoina. Löysin sen Hautakeroilta, sen nimi on Piikki, pieni mutta hyvä ase. Se hehkuu kylmää sinistä valoa milloin lähistöllä on örkkejä … Snellman talttuu sillä varmasti, kuten myös Lukitarin verkot.

[17.02 25.9.2014] Kari: Huu, hienoa. Vaikka kylmät väreet samalla kulkevat selkäpiissäni!

[17.11 25.9.2014] Kari: Rohkaisevista viesteistäsi päättelen veli Sam, ettei kauhea hobittikuume ole päässyt iskemään sinuun juuri ennen huomenna alkavaa eeppistä seikkailuamme?

[17.13 25.9.2014] Vesa: Ei ole …  ja nyt just singahdan kohti kulttuurielämyksiä Tapiolaan, nähdään huomenna, jos Elbereth suo.

[17.53 25.9.2014] Kari: Ällös huolehdi, Elberethin hymnin kohde Varda on maailman yli kyllä kuullut toiveemme ja nähnyt ahkeran valmistautumisemme. Huomiseen, kohti seikkailuja käy tiemme! Kohtaamisiin Kirkkonummen pääpolkujen risteyksessä, kaksi tiimaa ja kolme neljännestä puolenpäivän hetken jälkeen!

[13.05 26.9.2014] Kari: Tiimalasi käy, eteneehän kaikki suunnitelmamme mukaan, eikä näy merkkejä siitä, että pimeyden voimat olisivat saaneet vihiä rohkeasta taipaleestamme halki Uuden-keskimaan? Odotan Sinua sovitussa paikassa, sovittuun aikaan. –Merry

Edeltävänä torstaina sain heitettyä myös varusteiden toimituskeikan mökille, minun kehoni oli päässyt jo aikamoisen pitkälle flunssan selättämisessä, eikä Vesa ollut sellaista saanut. Joten likimain kaikki esteet oli ylitetty ja erikoinen retkemme oli lähtöä vailla!

Nyt! (matkaan)

Perjantaina sitten pakkasin reppuni ja kävelin Kirkkonummen asemalle, missä tapasin Espoosta junalla tulleen hobittitoverini Samin. Matkalta ostamani kahvimukit käsissämme hyppäsimme yhdessä Karjaan junaan ja kymmenen minuutin päästä pois Siuntion asemalla. Siitä lähdimme kello 15:20 tallustamaan noin 19 kilometrin mittaiseksi arvioitua taivaltamme kohti Pomppivan Ponin majataloa Briissä. Tai matkakoti Linnakoskea Lohjalla, kummassa maailmassa nyt satuimme milläkin hetkellä olemaan.

Kävely oli kerrassaan kivaa, rauhallista noin 5 kilometrin tuntivauhtia halki aukeiden, syksyn värittämien  peltomaisemien. Sää oli meille perinjuurin suosiollinen, tarjoten varsin leudon lämpöistä mutta navakkaa   etelänpuoleista tuulta. Ne ennusteet eivät toteutuneet, jotka kertoivat pienten sadekuurojen mahdollisuudesta jo alkuillasta. Tarinointia riitti tauottomasti, asioista oli ainoastaan runsaudenpula. Yksi vähän väliä esiin tunkeva aihepiiri alkumatkalla olivat monet Siuntion paikat, maastot ja kulttuurihistorialliset kohteet, joista olin itselleni saanut tietoa lukemattomilla maastopyörätutki­mus­retkilläni noilla seuduilla. Kuten vaikka Suitian historiallinen kartanolinna, ikiaikaiset asutus- ja viljelyalueet, linnavuoret, muinaishaudat, jne. Pikkuisella tauolla poikkesimme vanhalla TB-huoltoasemalla Siuntion Västerbyn ”kylässä”, 1130-tien varrella. Se ei enää ollut ollenkaan huoltoasema, mutta baareineen jonkunlainen kylän ihmisten kokoontumispaikka ilmiselvästi yhäkin. Vaikka kaikki oli mukavaa niin meille kuin muillekin paikalla olijoille, Vesa, Espoon nousukulttuurin puhdasverinen kasvatti,  taisi sisällään kauhistella tuota suomalaisten pikkukylien ”romantiikkaa”. Eikä pääsyynä edes varmaan ollut baarin seinällä oleva, Amerikanmaalta hankittu kyltti ”Road Kill Cafe – You Kill It, We Grill It”.

Halki vehreiden laaksojen käy vaeltajien tie

Halki ikiaikaisten viljelysmaiden

Siitä eteenpäin matkamme kulki aika pitkään Lapinkylästä Virkkalaan johtavaa kantatietä numero 1130, nimeltään Lappersintie tuossa kohtaa. Tämä tie kulkee hienosti mutkitellen länteen päin pitkän ja leveän laakson reunaa, joka on todella muhevaa viljelysmaata, ollut sellaista jo tuhansia vuosia. Laakson pohjilla kulkee Siuntion kirkolle johtava Kirkkojoki, joka yläjuoksuillaan on nimeltään Lempansån. Laakson pohjoisreunalla, sen leveimmillä kohdilla sijaitsee Gårdskullan suuri kartano, jonka muhkeita, mustia  Hereford –nautalaumoja katselimme kiinnostuneina matkan päästä. Tuolla taipaleella jo opimme ja totuimme patikoimaan tien reunassa, missä ei ole yhtään mitään piennarta tai muutakaan hienon nimistä ”kaistaa” jalankulkijoille. Vaan ainoastaan asfalttitie, sen viimeiseen reunaan maalattu valkoinen reunaviiva ja siitä alkava oja. Mutta eihän tuo toki ollut vähäisinkään haitta seikkalumatkallaan oleville reippaille Hobiteille, jotka oikeastaan nauttivat erilaisesta steppaamisesta asfaltin, soran ja ojanpenkkojen reunoilla. Verrattuna tylsään, tasaisen asfaltin tallaamiseen. Ainoa hienoa vaeltamista haittaava seikka oli varsin tiheä autoliikenne, jonka aiheuttama, suomalaisen hyperkarkean asfaltin aikaansaama karmea rengasmelu haittasi varsin paljon Samin ja Merryn mielenkiintoisia keskusteluja.

Lappersin kylän kohdalta käännyimme oikealle, viitan ”Lempans” johdattamana, pikkutielle nimeltä Bäcksintie. Asfalttitie sekin, vaikka minä sen soratieksi muistinkin. Aivan muutaman sata metriä sitä tallusteltuamme havaitsimme penkin tien vasemmalla puolella. Penkin! Täällä aikalailla maaseudulla, jopa minun kirkkonummelaisen maalaiskylän asukin silmin katseltuna. No tuollainenhan oli täysin ohittamaton  houkutus tällaisille vaatimattomille maantien kulkijoille. Siihen siis kaarsimme lounastauolle, josta olimme jo hetken aikaa haaveilleet. Emme me tuon penkin syvintä olemusta ja tarkoitusperää ehkä kokonaan oppineet ymmärtämään tuon lounaspysähdyksemme aikana, mutta joku nuorison kokoontumispaikka se vissiin oli, vanhan sorakuopan reunalla. Meille se oli joka tapauksessa aivan täydellisen hieno ”Rastplats” kaikkine matkaajan tarvitsemine palveluineen. Siis repuista kaivettuine ”Kuuma kuppi”-keittoineen ja voileipineen.

Hobittien de-luxe -lounaspaikka hiekkakuopan reunalla

Keskimaan sydänmailla

Siitä matka jatkui taas uudelleen kohotettujen verensokerien ja moraalien voimalla eteenpäin, halki yhä syrjäisempien maaseutujen. Pitkin samanlaista tietä, missä ei ollut vähäisimpiäkään reunoja jalankulkijoille. Autoja riitti paljon enemmin, kuin olimme osanneet odottaa moisella syrjätiellä. Mutta mehän olimme jo kovin tottuneet noiden kummallisten metallikuoriaisten kohtaamisiin, eivätkä ne enää häirinneet meidän vaellustamme ja rauhallista, maailmaa parantavaa keskusteluamme ollenkaan. Minun vasen pohkeeni oli kummallisesti kipeytynyt pikkuhiljaa ja taukojen jälkeen kävely oli perin kivuliasta ja hidasta ensin. Jatkuvan liikkeen myötä kipu kuitenkin aina suli pois 10-15 minuutin jälkeen.

Ohitimme Ollaksen kartanolle vievän tien risteyksen, jatkaen perusreitillämme. Koska havaitsimme auringon ja kellon olevan jo sellaisessa positiossa, että Lohjalle saapumisemme menisi joka tapauksessa hämärän rajamaille. Ihan siis vain valon suhteen. Sopivaa taukopaikkaa emme oikein havainneet, joten minä ehdotin tallaamista radan yli jonnekin tutun Metsolan hautausmaan reunoille, missä tiesin olevan paljon hyviä lepopaikkoja. Erilaisia lepopaikkoja. Sinne sitten raahustimme, havaiten kutsuvan penkin edessämme, taas.

Maaseudun levollisia syysmaisemia Keskimaan sydänmailla

Loppumatka Miruvorin voimalla

Siihen teimme tämän päivämatkamme viimeisen leirin, aivan katujen risteykseen, katuvalon alle. Lupaukseni mukaan minä loihdin esiin jo klassisen maineen omaavan voimajuoman, millä on potkaistu kehot uudelleen liikkeelle mitä moninaisimmissa paikoissa ja tilanteissa. Kaivoin repustani kaksi mukia, kaakaojauhetta, kuumaa vettä termospullosta, sekä punaisen SIGG-pullon. Ja jälleen kerran – nuo kun heitimme naamareihin, olimme taas hetken päästä latautuneet kuin Duracell-puput ikään! Eikä tuo juoma myöskään todellakaan maistu millekään kalanmaksaöljylle! Tuosta paikasta Vesa myös lähetti ensimmäisen ”Sign of life” –viestin meistä maailmalle. Rakkaille vaimoillemme siis.

Siitä lähdimme tallaamaan kohti määränpäätämme, uudelleen latautuneina, karttaa katsomatta, vain minun, syntyperäisen lohjalaisen paikallisvaistoni ohjaamina. Kohti Lohjanharjua, Salpausselkä ykköstä siis menimme. Tai niin minä luulin. 10 minuutin kävelyn jälkeen keksin ihmetellä, miksei harjusta näy vielä merkkiäkään. Sitten kaivoin esiin navigaattorini, huomaten meidän kävelleen kohti itää, eikä pohjoista kuten luulin. Samalla huomasin missä olimme, vanhan Lemminkäisen tehtaan kohdalla ja aivan vanhan Pitkäkadun vieressä! Siis minun koulumatkani ja nuoruuden seikkailupaikkojeni äärellä! Siitä jatkoimme sitten Pitkäkatua ja ylös Lohjanharjulle, missä rinnettä ylöspäin kivutessamme muistin kertoa Vesalle – eikun siis VeSamvais Gamgille – minun laskettelustani koulurepulla tuota samaa rinnettä alas joskus reilut 50 vuotta sitten. Mistä en silloin tainnut ansaita paljon pisteitä vanhemmiltani. Plus-pisteitä siis.

Pomppivan ponin majatalossa

Me talsimme kuitenkin erinomaisen voimaantuneina yli korkean Lohjanharjun, ohi minun entisen kouluni ja muhkeita kiviportaita alas Lohjan keskustaan toisella puolella. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme majapaikkamme ja ovikellon soittamisen jälkeen meidät päästi sisään erinomaisen vanhan oloinen herra, jonka tuomat lomakkeet täytettyämme saimme avaimen varattuun huoneeseemme. Huone oli tosi siisti, erinomaisine kylpyhuoneineen ja siis aivan uskomaton diili 55 euron hintoineen. Eksotiikka toi paikkaa pyörittävä vanha herra, joka toi mieleen jonkun kauhuelokuvien zombin, joka kävelee ja puhuu tavattoman hitaasti ja on olemukseltaan aivan luiseva sekä harmaa. Mutta hänpä olikin silti ystävällinen ja kohtelias, niinkuin mekin.

Avaimen saatuamme me lähdimme heti kylille, eikun siis kaupungille, syömään. Pizzat ja oluset maistuivatkin Hobiteille kunnon kävelyn jälkeen aivan siinä missä juustot ja limputkin. Tuo oluthan saattoi sinänsä vaikka ollakin Voivalvatin tekemää, kuka tietää. Sen suuremmiksi perjantai-illan juhlijoiksi meistä ei nyt ollut, vaan kävelimme muutaman sadan metrin matkan suoraan takaisin majapaikkaamme. Sen kävelimme sateessa, joka oli aivan viimeisten ennusteiden mukaisesti saapunut lännestä vain jokusen tunnin meidän jälkeemme. Upea ajoitus! Suihkussa käyntien jälkeen vaan krooh ……

Uusi päivä koittaa Briissä

Aamulla heräsimme ilman mitään kelloja joskus kahdeksan tienoissa ja suoriuduimme liikkeelle ennen yhdeksää, jättäen taaksemme tuon hyvin huokean, mutta silti erittäin siistin majatalon. Kävelimme läpi Lohjan keskustan täydellisen kauniissa, vielä hiukkasen viileässä aamusäässä, etsiskellen katseillamme sopivan näköistä (auki olevaa) aamiaispaikkaa. Kun sellaista ei pienoisella keskustataipaleellamme havaittu, talsimme sitten Tytyrin ABC-asemalle, joka oli tarkalleen päivämatkamme varrella. Vaikkei siellä varsinaista aamiaista ollenkaan tarjoiltukaan, saimme kuitenkin mutusteltua mahamme juuri sopivan täyteen ja riittävän energialatauksen edessä olevalle marssille. Myös litran termospullon täyteen kuumaa vettä ystävälliseltä baarin henkilökunnalta.

Hienoja taipaleita ja kivoja taukoja

Seikkailijoiden selfie Hiidensalmen sillalla

Hiidensalmen sillalla piti pysähtyä katselemaan upeita järvimaisemia molempiin suuntiin ja ottamaan yksi selfiekin samalla. Lohjalaiset ohikulkijat olivat kaikki niin kertakaikkiaan omissa oloissaan pysyvän näköisiä, ettei heistä kenestäkään saanut valokuvan ottajaa. Only in Finland! Meidän karkea etenemisen suunnitelmamme oli kävellä rauhallisesti, maksimissaan noin 5 kilometrin tuntivauhtia tunnin verran ja pitää sitten tauko. Lounastauko pidempänä ja muut lyhyempinä. Ekan varsinaisen tauon paikan bongasimme pikkuruiselta kallioleikkaukselta, suoraan vastapäätä Kanneljärven opistoa. Se ei todellakaan näytä miltään upealta taukopaikalta, mutta niin vain siinä oli erinomaisen mukava istua verkkoaitaan nojaten, antaen auringon ja länsituulen hyväillä kasvojamme ja seuraten varisparven touhuamista kynnetyllä pellolla!

Mukavia taukopaikkoja löytyy aivan kaikkialta

Matkamme jatkui pitkin erinomaisen mutkaista, mäkistä ja kaunista Sammatintietä (kantatie numero 1070), juuri samalla tavoin ojanpenkoilla taiteillen kuin eilisillä Siuntion taipaleillakin. Tämän ikivanhaa reittiä seurailevan tien pohja ei ole myöskään sallinut vähäisimpienkään reunakaistojen tekemistä. Kiersimme Lohjanjärven lahtia ja ihastelimme syysväreissään, auringonpaisteessa loistavan eteläisen maaseudun kauneutta. Siinä, missä tie viimeisen kerran kulkee aivan järven rannan tuntumassa, pidimme seuraavan pienen huilitaukomme. Puskien takana, tieltä näkymättömissä oli aivan ihastutava heinikkoinen kallionreuna, mistä katselimme kimaltelevalle järvenlahdelle. Siinä kohdassa VeSam the Gamgi yltyi kertomaan ja kehumaan maasta taivaaseen Volter Kilven ”klassikkoromaania” Alastalon salissa. Pistänpä sen taas omalle lukulistalleni harkittavaksi, vaikka olen toki kuullut sekä lukenut mainitusta kirjasta myös kovin toisenlaisia lausuntoja. Tuosta huolimatta paikka ja jutut tuntuivat niin mukavilta, että herjoja lenteli myös nokkaunien ottamisesta siinä lempeässä syysauringon paisteessa, järven rannalla.

Päivän toinen tauko hienoilla Lohjanjärven maisemilla

Jalkaisin liikkuen mukavia taukopaikkoja löytyy kaikkialta

Jatkoimme kuitenkin. Ohi Karkalinniemen tienhaaran, sitten Lammin talon ja Karstun ”kyläkeskuksen”. Keskuksen siis muodostavat koulu ja nuorisoseuran talo. Komean maatilan pihapiirin läpi mentyämme tulimme Karstun suurille peltoaukeille, missä tuumasimme pitävämme lopulta lounastauon heti selvitettyämme kilometrin mittaisen Karstun suoran.

Suorakaan ei toki tuntunut yhtikäs pitkältä jatkuvien keskustelujen lomassa ja pian löysimme leppoisan näköisen paikan tien pientareelta, suuren kuusen juurelta. Paikkaan sopivat sekä aurinko, että länsituuli, mutta siinä oli hyvin lämmin istua kun laitoimme vaan kevyet, tuulenpitävät takit päällemme. Kuumat keitot, ruisvoileivät, sekä lihapasteijat tekivät kauppansa noin 15 kilometrin kävelyiden jälkeen ja taisivat jopa maistuakin hyvälle moisissa olosuhteissa. Hiukan oudolta tuollainen Hobittileiri aivan tien pientareella varmaankin näytti ohi ajavien autoilijoiden silmissä, koska ainakin yhden niska meinasi mennä sijoiltaan ja auto karata käsistä meitä tuijottaessa. Sormustimen kokoiset snapsilasilliset jotain haltijoiden juomaa Samin repusta, potkaisivat meidät taas liikkeelle kohti määränpäätämme.

Kolmas tauko tienvieren kuusen suojissa

Viimeiset etapit ja välimaalit

Myllykylään kulki tiemme, ohi Eeva Joenpellon taiteilijaresidenssin ja vanhan Elias Lönnrotin emäntäkoulun, jolla on nykyään joku niin typerä akronyyminimi, ettei sellaista muista Erkkikään. Kun oikein pinnistelimme kolmen minuutin päästä, se tuli kuitenkin mieleen jommalle kummalle meistä. EVVK sen täytyi olla.

Matka taittui perin mukavasti ja Sammatin keskusta oli jo edessä seuraavan mutkan takana, kun huomasimme liikettä yhden talon pihamaalla. Ja kun satuin tietämään taloa pitävän meidän molempien vanhan työkaverimme aikojen takaa, niin menimme pihaan moikkaamaan ja jutustelemaan toviksi hänen ja vaimonsa kanssa.

Seuraava etappimme olikin jo oikeastaan päivän välimaali. Tuuheikko-niminen baari Sammatin keskustassa. Siellä rojahdimme soffalle ja naukkasimme pienet oluet sekä pullakahvit. Sattumoisin törmäsimme siellä myös Kalevi-enooni, joka poikkesi myös pöytäämme hetkeksi jutustelemaan kanssamme. Vielä oli jäljellä parisen kilometriä asfalttia läpi Sammatin kylän ja sitten viimeinen puolitoista kilometriä mökkitietä nimeltä Susikalliontie. Sammatin kirkon kohdalla poikkesin näyttämään Vesalle Sammatin suuren pojan, Elias Lönnrotin hautamuistomerkkiä. Sorapintainen mökkitie oli lystiä käveltävää kaiken asfaltin jälkeen ja se puolitoista kilometriä tuntui ehkä 500 metriltä, ainakin minulle, kaikkine monine muistoineen eri paikoista. Joista hauskimpia jaoin tietenkin matkakumppanini kanssa. Niistä ainakin ”Yrjönmäki” ja ”suuren kannon räjäytys” ansaitsisivat ehdottomasti laajemmankin yleisön. Joskus, muttei tässä.

Riemukkaat kahvittelut mökin terassilla

Maalikamera räpsähtää

Vartin yli neljä saavuimme lopulta määränpäähämme, Kupalo –nimiselle mökillemme Valkjärven rannalla. Minä laitoin tulet mökin kaminaan ja aloimme asettumaan taloksi, vaihtamalla kengät kevyempiin ja viemällä tavaroita mökkiin. Ilta kului sitten perin leppoisasti ensin saunaa lämmittäen ja terassilla ilta-auringossa istuen, sitten pitkään ja perusteellisesti saunoen, sekä nauttien muhevat Snellmannit voileipien ja muiden oheistarpeiden kera. Noista oheistarpeista on erikseen mainittava olut, joka maistui aivan kummallisen hyvin tuona iltana. Sen täytyi taas olla tuota kuuluisaa Voivalvatin tekoa, muuta selitystä asialle ei voi olla. Vaikka tuvan ihana lämpö sai meidät pysymään sisällä lopun illan saunomisen jälkeen, oli muutaman kerran mentävä pihalle pelkästään katsomaan tähtitaivasta, joka aina näkyy upean tummana ja kirkkaana tuolla maaseudun rauhassa, kaukana merkittävistä valosaasteista. Matka, sauna ja kenties olutkin pehmittivät pienten Hobittikulkijoiden lihakset sekä jaloissa että vissiin päässäkin niin perinjuurisen hyvin, että sängyt kutsuivat vastustamattomasti jo ennen puolta yötä.

Paluumatka

Sinne ja takaisin veivät Hobittien matkat Tolkienin mahtavissa saagoissa, niin tietenkin meidänkin. Jos kohta nykyajan pikku seikkailujen aikataulut ovat useimmiten hiukan tiukempia. Siksi mekin olimme tilanneet paluukyydin haltijoiden tummansinisillä, nelipyöräisillä, Skoda -nimisillä vankkureilla, jotka siis odottivat meitä mökkirannassa jo eilen sinne saapuessamme. Aamun sekä aamupäivän vietimme kuitenkin vielä leppoisasti rantamökillä aamupaloja ja kahveja nautiskellen, tavaroitamme pakkaillen ja paikkoja järjestykseen laittaen.

Paluumatkalle lähtiessämme poikkesimme vielä ensin toisen hobittienoni mökillä, jutustelemassa hetken hänen kanssaan. Komean hauen hän oli juuri nostanut verkolla järvestä. Sitten hurautimme järven toiselle puolelle viemään kunnioituksemme yhden valtakuntamme kaikkien aikojen suurimman eränkävijän synnyinsijoille ja muistomerkille. Paikkarin torpalle, Elias Lönnrotin synnyinkotiin. Siellä ikuistimme itsemme tuon suurmiehen vierellä. Kuvastakin on helppo nähdä, etteivät Hobitit aivan saman kaliiperin erämiehiä ole – ainakaan vielä.

Hobitti ja Elias, oikealta vasemmalle.

Omenoitakin otimme vielä kuorman mukaan toisen hobittienoni kotoa Sammatin Leikkilästä, ennenkuin haltijavankkuri kiidätti meidät takaisin Kontuun hiljaisesti, mutta huikealla vauhdilla. Emme voineet kuin hämmästellä, miten lukemattomat eilen ja toissapäivänä hartaasti ohi tallustellut paikat vilahtelivat nyt ohitsemme kuin elokuvana!

Sulaa hulluutta – pieniä legendoja

Kerrassaan hyvä maku ja muistot jäivät mieleen tuosta hiukan epätavallisesta matkastamme! Siinä oli aika paljon sellaisia elementtejä, joista muodostuu legendan palasia ainakin meidän pienen Eräveljet –seurakuntamme piirissä. Niinkuin myös minun sukuni ja tuttavieni keskuudessa, jotka tuosta tempauksestamme jotain näkivät tai kuulivat. Samin ja Merryn tarinointi ja asioiden puinti on sitten vielä oma omituinen kokonaisuutensa. Vaikka tavattoman monet maailman merkillisyydet tulivat käsiteltyä ja kerrassaan valmiiksi hoidettuakin pitkän matkan aikana, niiden määrä ei silti tunnu edes vähenevän. Olkoon siitä todisteena vaikkapa reppujen syvimmän olemuksen analysointi, johon emme kertakaikkiaan ehtineet edes tarttua vielä tällä kolmannella yrityksellämmekään.

–Kari