Keväinen retki muinaiskylän vuorelle

Tiivistelmä: Retkikertomus ja opastus karttojen kera yhteen Kirkkonummen erityisistä herkkupalakohteista – joita on onneksemme lukuisia ja äärimmäisen erilaisia. Moni tämän kohteen jo toivottavasti tunteekin, mutta tuskin kaikki kuitenkaan. Minä kerron tässä tarinan yhdestä omasta pikku retkestäni sinne. Uskon siten voivani tuoda jotain uusia näkökulmia ja kenties tietojakin myös paikalla jo käyneille. Tämä tarina on julkaistu alunperin 4.5.2014 osoitteessa Verkkonummi.fi.

2014.04.08, Peruskartta - Urbysberbet-Sepelbergen
Kohteen sijainti Volsintien varrella (kantatie 11255). Lähde: Retkikartta.fi

Volsintien varrella oleva Urbysberget on huiman hieno kallio, jonka itse olen käynyt katsomassa ekan ker­ran jo joskus muinaisuudessa, sen nimeä kunnioittaen, sekä monen monta kertaa sen jälkeen. Se on paikka, min­ne kan­nattaa viedä joskus vieraita ja tuttujakin kun haluaa näyttää oman kunnan parhaita luon­to­herk­ku­­ja ilman pit­kiä kä­velyitä. Olen tehnyt siellä myös moniaita omia tutkimusretkiäni, kulkien silloin myös ym­pä­ristössä, ha­kien uusia reittejä, jne. Kuitenkin kun ajattelin siitä kirjoittaa tähän ympäristöblogiin, niin pää­tin mennä vie­lä vir­kistämään muistoja. Oli myös ihanaa saada niin hyvä tekosyy lähteä kahvittelemaan ult­rahienoon paik­kaan sellaisena kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä :).

Retki alkaa

Tapahtui 8.4.2014

Tämän päivän kävelyretkeni lähti liikkeelle Buraksen tieltä, pari sataa metriä Sigurdsin kartanon kivina­ve­tas­ta lounaaseen päin. Siitä lähtee vanha metsätie loivasti alas oikealle (luoteen suuntaan) ja siihen pystyy park­keeraaman auton tai pari, taikka liudan fillareita, jolleivät autot nyt ole mitään katuraasereita mini­maa­lisella maavaralla.

2014.04.08, GPS Track -  Urbysberget-Sepelbergen
Koko retken GPS-loki Googlen satelliittikuvalla.

Metsätie tai iso polku johtaa siitä alas Mustjärven eteläpäähän, kulkien ensin läpi lehtimetsän (pitäisi kai sa­no­a lehtometsän) ja sitten synkän kuusikon. Mustjärvi on muuten täysin asumaton ja erämainen, lu­kuun­ottamatta Sigurdsin kartanon tai talon rantasaunaa, minne johtaa tilalta pieni kärrytie yli harjanteen. Ehkä tuota saunaa joku joskus käyttääkin, minä en ole koskaan siellä mitään elämää havainnut häiritsemässä Mei­kon erämaa-alueen itäreunojen rauhaa. Reittini kulki nyt rantasaunalta ylemmäs harjanteelle ja sitä pit­kin suoraan pohjoiseen, kohti Urbysbergetin kalliohuippua. Eihän tuo tosin nyt suoralta näytä, kun mut­kit­te­lin minun jaloilleni sopivinta reittiä. Kallion reunalla havaitsin jonkun aivan luolalta näyttävän ”mustan aukon”, joka täytyi tietenkin mennä katsomaan lähempää. Ja toden totta, komea luolahan se olikin, minne voisi vaikka mennä sadetta suojaan!

20140408_140537_1024x768
Uusi luola löydetty! Soveltuu vain pienille peikoille.

Tosin vain kissa tai mäyräkoira, mutta luola mikä luola. Minä kiipesin sitten ylös kallioille aivan ”luolan” kohdalta. Ei siitä nyt mitään erinomaisen hyvää reittiä kulje, vaan täytyy pikkuisen kiipeillä ja katsella mistä menee, muttei se tavalliselle reippaalle kulkijalle ole haastava edes näin märkien sammalten aikaan. Siitä pääsin nopsasti korkeiden kallioiden eteläisimmille reunoille, mistä nousin ylös varsinaiselle huipulle, Urbysbergetin laelle.

Maailman laella

Sieltä aukeaa sitten vaikuttavat näkymät moneen suuntaan. Lännen suunnalla väikkyy kaukana alhaalla Must­järvi, jonka toisella rannalla nousevat ylös yhtä suuriin korkeuksiin Meikon Dorgarnin kallioylängön jyrkänteet. Dorgarniin palataan vielä monen monta kertaa näillä palstoilla. Tässä sanon siitä nyt vain, että tuosta alkaa Meikon erämaa-alue idässä ja että se on yksi koko Meikon alueen hienoimpia seutuja! Kesällä ja syksyllä tänne Urbysbergetin laelle kantautuu Mustjärven vastarannalta aina hiljainen kohina. Sen saa ai­kaan ylängöltä järveen koskina ja putouksina laskeva puro.  Joka sekin on vaikka aivan oman tarinansa väär­ti! Idäs­sä päin näkymät ovat kaikkein pisimmät ja mahtavimmat, yli koko Humaljärven, jonka pinta on noin 50 met­riä kalliohuipun alapuolella! Se on jo aivan poikkeuksellisen suuri korkeusero Etelä-Suomessa! Muu­tenhan tuolta näkisikin idän suuntaan varmaan 50 kilometriä, mutta tälle Eteläsuomalaiselle maastolle niin tyy­pil­li­set monet kalliot sen kuitenkin pääosin es­tä­vät. Sopivista notkopaikoista voi kuitenkin selvästi nähdä ai­na­kin HUS:in päärakennuksen Helsingin Mei­lah­dessa, sekä Espoonlahden neliapilan mallisen vesitornin Sam­mal­vuorella. Oikein tarkkasilmäiset paljain sil­minkin, muut kiikarin kanssa. Ja pohjoisen suunnalla näkyy vie­lä kolmaskin järvi, ainakin jos siirtyy kallioilla hiukan pidemmälle pohjoisen suuntaan. Se on Kirkko­num­men kolmannen suuren järven, Storträskin yksi lahti, nimeltä Nydalsviken.

20140408_141022_1024x768, Maisema Mustjärvelle
Huimat näkymät Urbysbergetin laelta Mustjärven yli Dorgarnin kallioylängön reunalle.

Retki jatkuu huipusta pohjoiseen päin

Maisemien ihailun jälkeen minä jatkoin sitten matkaani alas Urbysbergetin huipulta pitkin yhtä ainoaa kun­nollista ylös ja alas vievää polkua. Se kulkee huipulta noin keskimäärin koillisen suuntaan ja avo­kal­li­oil­ta alas päästyään yhtyy isoon, peruskarttaankin merkittyyn polkuun, joka tuo ylös Volsintieltä ja jatkuu sit­ten aika pitkälle pohjoiseen. Kerron siitä lisää kohta kun lähden sitä kulkemaan. Ensin kuitenkin muutama sa­na vielä Urbysbergetille kulkemisesta ja ajoneuvojen parkkeeraamisista.

Äsken mainittu polku on kaikkein lyhin reitti maantieltä ylös vuorelle, noin 350-400 metriä vaakatasossa. Mutta korkeuseroa siinä saa kyllä hoidella muhkeasti! Tuossa kohdassa tien reunassa ei ole kovin hyviä au­ton paikkoja. 1-3 autoa siihen toki pystyy jättämään, kun parkkeeraa ne tosi reilusti ojan penkalle. Enem­män ja parempia parkkipaikkoja löytyy sitten noin 500 metriä pohjoisempaa Volsin tien varresta. Siel­tä joh­taa myös hyvät polut Urbysbergetille, minne kävelymatkaa kertyy sitten ehkä 600-800 metriä.

Mietteitä reiteistä. Nämä tarinat vievät aina pitkin reittejä, joita minä olen kulkenut. On hy­vä tiedostaa, että minä kuljen polkuja ja maastoja ”nenäni viemänä” ja se ei aina vie pitkin metsäteitä tai edes isoja polkuja. Vaan pikkupolkuja, kallioita, metsiä, soita, rytei­köi­tä, lou­hi­koita ja kaikkia mitä nyt suomalaisissa maastoissa onkaan. Kun esittelen usein paikkoja, min­ne voisi monen muunkin tehdä mieli mennä, silloin menijän täytyy oletusar­voi­sesti olla valmis kulkemaan aika monenlaisissa maastoissa. Juuri tästä lähikohteesta ja ret­kestäni sinne ker­to­essani annan nyt jonkunverran vinkkejä myös eri polkujen ja reittien laa­dus­ta sekä help­po­u­des­ta, mutta tämä ei ole sääntö, eikä siihen pidä tuudittautua! Monet ja suurin osa tällä pals­talla esiin tulevista retkistä ja paikoista ovat tarjolla vain sellaisille aika reippaille kulki­joille, joille poluttomat metsät ja kalliot eivät ole kauhistus.

Ja matka jatkuu ….. sitä isoa polkua pitkin pohjoiseen, jolle jo vuorelta laskeuduttuani päädyin. Tämä polku vie seuraavaksi loivasti alas rinnettä koillisen suuntaan, kulkien läpi erittäin rehevän lehtomaiseman. Niin rehevän, että polun yli on eri aikoina kaatunut vaikka minkäkokoisia puolilahoja lehtipuita, joiden yli ja läpi ei kukaan viitsi kulkea  ja niin polku on monin paikoin melkein hukassa. Mutta kyllä siellä aina jotain jälkiä näkyy ja tuon luonnonsuojelualuetta olevan lehdon jälkeen polku taas jatkuu suurena ja hyvänä parin sadan metrin päässä. Tuossa lehdossa voi myös katsella veli venäläisten tekemiä juoksuhautoja sekä poteroita Pork­kalan parenteesin ajoilta. Tässä kohtaa ne oli tehty ottamaan vastaan suomalaisen vihulaisen ar­mot­to­mia jalkaväkihyökkäyksiä lännen suunnalta, missä oli silloin monta kymmentä kilometriä venäläisten alu­et­ta. Toki alueen pohjoisraja oli tässä hyvin lähellä. Polku yhtyy sitten taas toiseen isoon polkuun, joka tulee sieltä isommalta ”parkkipaikalta” Volsin tien varresta. Ja sitä pohjoiseen jatkettaessa tullaan samantien Ny­dalin peltoalueen reunassa olevien talojen viereen. Helpoin tapa havaita oikea polku tässä on suunnistaa sitä haaraa pitkin, joka kulkee kahden luonnonsuojelualueen merkin välistä.

Sepelbergenin polku

Ja sitten ollaan sillä Sepelbergen -nimisen kallioalueen länsireunan polulla, jonka halusin myös tuoda esiin Urbysbergetin yhteydessä. Koska se on osa samaa polkuverkostoa ja koska niin saa halutessaan täällä ai­kaan pikkuisen pidemmänkin lenkin, jos sellaiseen on aikaa ja intoa. Tämä polku kulkee upeasti pitkin etelä-pohjoissuuntaisen kalliojonon kapeita harjanteita, joilta avautuu kauniit maisemat länteen, yli peltojen ja kohti Dorgarnin erämaa-alueita. Näkyy sieltä myös Nydalsviken, Mariefred (johon vielä palataan) ja jopa Humaljärvikin vilahtelee oikealla, jos osaa tarkkaan katsella sopivissa kohdin. Ainakin nyt, kun ei ole vielä lehti puissa. Tämä polku on minun mielestäni aivan hienon hieno, muttei aivan maailman helppokulkuisin. Se johtaa nk. Mariefredin tielle ja sieltä on patikoitsijalle noin kolme tietä takaisin. 1. Samaa polkua, 2. So­ra­tietä talojen pihoille ja siitä takaisin polulle, ja 3. Volsin tien reunaa pitkin. Siinä ei kyllä ole reunaa oike­as­taan ollenkaan ja liikennettä nykyään aika paljon, joten en suosittele tätä.

Uusille urille

Minun retkeni jatkui tästä taas uutena tutkimusmatkana. Kerron siitä tässä lyhyesti, mutta en välttämättä suo­sittele aivan samoja jälkiä kulkemaan, muuta kuin kenties kaikkein innokkaimmille hulluille. Kun halusin tutkia paikkoja, missä en ole aiemmin kulkenut, tulin ta­kaisin Sepelbergenin itäisempiä kallioita pitkin. Mi­nul­le tuo reitti tarjosi vaikka kuinka paljon uutta ja mie­len­kiintoista nähtävää. Pohjoispään pyöreitä kal­li­oi­ta, joille oli suorastaan vaikeaa kiivetä märkiä ja liukkaita pintoja pitkin. Kalliojonon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin länsipuolen vastaava, muttei niin korkea eikä sel­keä. Upeita kallioita ja huippuja, joilta monilta oli hyviä maisemia itään, Humaljärvelle. Ja aikamoisen kylmä tuuli, jonka vuoksi en edes harkinnut kahvitauon pitämistä. Lehtometsäinen ryteikkö, kipuaminen lou­hik­ko­rin­nettä ylös minulle ennestään täysin tun­te­mat­to­malle kalliolle ja Urbysbergetin huipun kiertäminen idän puolen kallioreunoja pitkin. Kallioalueen kaakonkulman viimeisten avokallioiden tarkistus sekä koko reis­sun huipentumana lopulta se ihana kah­vi­tau­ko yhdellä huipun länsipuolen kallioportaalla.

Ajatuksia tauoista. Ne ovat aina kaikkien luontokeikkojen suola, sokeri, hunaja ja hui­pen­tu­ma – ai­na­kin minulla. Kahvitauot oikein erityisesti. Ja lounastauot vieläkin erityisemmin. Täy­del­li­sen eväs­tauon ja taukopaikan kriteereitä ovat minulla: Kiva paikka, hyvät näkymät, mukava is­tua, au­rin­ko paistaa, kylmä tuuli ei osu (paitsi oikein kuumalla kesäkelillä), se humisee kui­ten­kin puis­sa ainoana kuuluvana äänenä. Noista kaksi  tai kolme kun toteutuu, niin enempää ei ikinä halua edes pyytää. Ja tuollaisia täydellisiä hetkiä ja paikkoja osuu ainakin minulle luonto­ret­kil­läni sata- ja tuhatmäärin. Kaikki erilaisia ja kaikki ihania!

Kahvitauko kruunaa retken

Miten ikinä lienee edes mahdollista, mutta sellaisen sain tänäänkin. Pilvet haihtuivat taivaalta myöhäisenä iltapäivänä, aurinko paistoi lämpimästi läntiseltä taivaalta ja viileä tuuli jäi kalliohuipun taakse, humisten männyissä rauhoittavalla äänellään. Edessä aukenivat Mustjärvi ja Dorgarnin ikiaikaiset kalliot. Kahvi maistui termospullosta niin hyvältä, että harmitti kun se loppui. Ja piti lähteä jatkamaan matkaa, kun muu­ta­kin oli vielä tehtävänä tänään.

20140408_153328_1024x1365, Kahvitauon paikka
Lämmin kahvitauon paikka tuulen suojassa.

Paluumatkan uudet löydöt

Retkeni viimeiset osat  menivät etsimällä uusi reitti alas Urbysbergetiltä suoraan Mustjärven rantaan ja kävelemällä sieltä vanhaa tienpohjaa (nykyään polku) pitkin ensin harjanteen solaan, missä on erittäin suu­ren rakennuksen kivijalka keskellä nykyistä metsää. Sen historian aion selvittää. Sama tie jatkui siitä suoraan Volsin tielle. Kävelin sinne asti, jotta tunnistaisin paikan ja vanhan tienpohjan, joita en ole ennen ollenkaan huomannut! Vanhalta rakennuksen paikalta johti vielä toinen tie etelään ylös mäelle ja vanhalle Sigurdsin tilalle, jonne seuraavaksi tallustin. Katselin läpi tähänkin väliin jäävän usean kauniin kallion, ennenkuin pa­la­sin takaisin autolle.

–Kari

Advertisements

3 thoughts on “Keväinen retki muinaiskylän vuorelle

  1. Oli mahtava paikka tämä Urbysberget. Kävin siellä eilen paistattelemassa auringossa ja alapuolen metsäkin on suorastaan satumainen. Myös tenniskentän löysin, erikoinen paikka sekin. Kiitos loistavasta blogista!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s