Tiivistelmä: Juuri taakse jääneen keskikesän juhlan kunniaksi, tämä on tarina pienestä patikkaretkesä yhdessä omien vanhempieni kanssa juhannuksen pyhinä viisi vuotta sitten. Taisi olla peräti viimeinen, jonka Lapin selkosia vuosikymmenet taivaltaneet vanhempani tekivät yhdessä minun kanssani reput selässään, yli 80-vuotiaina.
Taustaa: Tämän kokonaisuuden tein silloin vanhemmilleni yhdessä valokuvien ja satelliittikartalla olevan GPS-träkin kanssa, näyttämään missä kuljimme sen kerran. Tekstin formaatti oli tuollainen, koska toimitin heille tekstin, valokuvat ja satelliittikartan erillisinä. Vaikka nykyinen, blogissa käyttämäni tyyli on usealla tavalla erilainen, halusin jättää tämän juuri sellaiseksi kuin sen silloin tein, poikkeuksena ainoastaan joidenkin valokuvien lisääminen tekstin oheen. Lukiessani itse tämän viiden vuoden takaa, huomioni kiinnittyi mm. siihen, miten pyöreät olivatkaan tietoni silloin vielä noistakin Meikon alueen läheisistä paikoista. Samanlainen hämmästys saattaa kohdata teitä muitakin katsoessanne tuota silloista satelliittikuvien laatua verrattuna nykyiseen samoilta alueilta!
Tämä on muistoksi juuri neljä vuotta sitten kuolleelle äidilleni, jonka viimeisiä luontoretkiä reppu selässä tämä taisi olla ja jonka sielu nykyään varmasti vaeltelee ainakin aika-ajoin jossain Koilliskairan rakkaissa erämaissa. Isäni kanssa olemme yhä jatkaneet jokunen vuosi tätä retkeä aiemmin aloitettua hienoa juhannusretkien perinnettä katkeamattomasti, tänäkin juhannuksena.
Huomautus: Halusin laittaa tämän jutun blogiin juuri nyt, siitäkin huolimatta, etten täältä reissun päältä pääsekään käsiksi vanhempien valokuvieni arkistoon, niinkuin luulin. Valokuvat laitoin tarinaan päästyäni kotiverkon levypalvelinten ääreen sunnuntaina 28.6.2015.
Tapahtui lauantaina 26.6.2010
1.
Ajoimme Meikoon Ukin & Mummin hienolla Burstner –matkailuautolla, minä olin sen puikoissa ensimmäisen kerran. Pysäköin auton parkkiauleen reunaan, mistä on helppo lähteä liikkeelle peruuttelematta, vaikka autoja tulisi lisää. Lähtöpaikkamme Meikon ulkoilualueen parkkipaikalla näkyy satelliittikuvassa aika selvästi vaaleana alueena kun ovat vanhaa hiekkakuoppaa. Satelliittikuvan vasemmassa alakulmassa näkyy Meikonjärven itäkulma, minne siis on matkaa tuosta kakkoskohdasta vain reilut puoli kilometriä. Siitä lähdimme kiertämään koko Meikonjärven vastapäivään silloin juhannuksena muutama vuosi sitten. Kuvassa näkyy myös tosi selvästi vihreänä alueena Korsobäcken, joka on siis kauempaa, aina Siuntion puolelta saakka Meikon erämaasta tuleva puro ja sen hyvin kostea ja vehreä laakso. Se on kylläkin ruopattu joskus syvemmäksi ja suoraksi ja vähän kuivemmaksi saadulle suoalueelle istutettu kuusimetsikköä, jota siellä nyt siis raivataan.
2.
Tässä kohtaa lähdimme tarpomaan ylös Meikonsalon kallioylänköalueelle pitkin vanhaa, pienempää metsäautotietä. Se isompi metsäautotie, jolta lähdimme oikealle, jatkuukin erikuntoisina pätkinä aina Siuntioon saakka.
3.
Olemme Korsolammen rannalla. Tässä kallionokassa olivat rouva ja koira uimassa. Korsolammen toista rantaa kiertää myös erittäin kaunis polku ja suoraan tätä paikkaa vastapäätä, vähän ylempänä kallioilla, on se utrasiisti leiri, jossa siis paikallisten asukkaiden tietämyksen mukaan asuu vuoden ympäri joku mies, ”Meikon erakko”.
4.
Tässä lähellä lammen koillispäätyä, istuimme hetken matalilla kallioilla katsellen maisemia ja ottaen muutaman valokuvan. Tietojen mukaan Korsolammen rannalla on joskus kauan sitten ollut partiolaisten kämppä, josta on yhä erinäisiä jälkiä näkyvissä. Mitään perustusten jälkiä minä en ole tosin onnistunut näkemään. Mutta juuri tässä koilliskulmassa on kyllä vedessä jotain, joka voi olla laiturin jäänteitä ja kauempana metsikössä vanha kaivo, jonka ohi polkumme vei.
5.
Ylitämme lampien välisen kannaksen, missä on yksi sellainen ilmiselvästi ihmisten joskus kasaama kivijono. Niitä löytyy ainakin muutamia sieltä täältä kallioylängöltä, enkä ole ainakaan toistaiseksi saanut niiden synnystä mitään selitystä keneltäkään.
6.
Kävelemme Immerlammen kaunista pohjoisrantaa. Tästä on ainakin pari valokuvaa.
7.
Immerlammen koilliskulmassa on ne komeat ja aika korkeat kalliot, joiden päällä on hieno nuotiopaikka. Siitä taitaa olla valokuvakin. Samoin siitä, kun minä kipusin kallioiden korkeimmalle kohdalle.
8.
Taas ylitettiin muutaman sadan metrin levyinen, korkeahko kannas, ennenkuin laskeuduttiin Kakarlammen länsikulmaan. Siinä Ukki kävi ottamassa kauniita kuvia lumpeista ihan rannassa. Vietimme myös pienen lepohetken kalliolla lammen etelärannalla, odotellessamme valokuvaajan paluuta rannasta.
9.
Jatkoimme sitten eteenpäin isoa, hyvää polkua, joka oli minulle uusi, enkä siis tiennyt varmasti mihin se meidät johtaa. Paitsi osasin tietenkin kartan ja suunnan perusteella arvailla, että voisi viedä sille neljännelle Meikon alueen itäreunan lammelle, missä en ollut vielä käynytkään. Ja niinhän me päädyimmekin juuri sinne Kotolammen länsipäätyyn, missä havaittiin mm. seuraavia asioita. Polku, joka näytti lähtevän lammen etelärantaa pitkin, veikin vain lammen rantaan muutaman kymmenen metrin päähän. Tämäkin pikku kurkistus näkyy oikein selvästi tuossa reitissämme. Samaten havaittiin, että tuo iso polku näyttäisi siitä lähtevän kohti Meikon parkkipaikkaa, josta liikkeelle lähdimme. Nyt todettiin olevan sopiva aika evästauolle, joten kävelimme satakunta metriä takaisinpäin ja ”leiriydyimme” pienelle kallioharjanteelle, josta oli mäntypuiden runkojen lomitse näkymä Kotolammelle ja toiseen suuntaan pienelle suolle. Alueen pari avosuota näkyvät aika hyvin satelliittikuvassa. Tästä leiristä on tietysti muutamakin valokuva.
10.
Virkistävän kahvi- ja voileipätauon jälkeen lähdimme kävelemään Kotolammen pohjoispuolta kulkevaa pienehköä polkua. Nättejä maisemia taas kerran ja tästä on muistaakseni myös joku valokuva. Suunnitelmana oli nyt siis mennä katsomaan jotain kohtaa niistä korkeista kalliojyrkänteistä, joihin Meikon ylänköalue päättyy itäreunallaan. Tiesin, ettei sinne johda polkuja ja niin käännyimmekin pois pikku polulta jyrkästi vasemmalle ja ylös kallioille.
11.
Kallioilla kulkeminen on aika helppoa ja mukavaa kävelyä, joskaan ei sekään ihan niin leppoisaa kuin polulla. Mikä sekin on paljon erilaista kuin maanteillä kävely. No, kun tiettyyn suuntaan (koillinen) piti päästä, niin kohtahan tuli eteen kapea mutta aika syvä rotkelma, jonne piti laskeutua ja sitten nousta taas toisen puolen kallioille. Vaikka pohjalla oli vähän soista maastoa, se ei ollut märkää kuitenkaan näin kuivaan vuodenaikaan. Ja sitten hetken päästä taas toinen, vielä isompi rotkelma ja (kuivahko) suo. Nämä rotkelmat sekä niiden välissä oleva kapea kallioharjanne näkyvät yllättävän selvästi tuossa satelliittikuvassakin. Ne olisi toki voinut lukea myös mukanani olevasta peruskartasta, mutta niiden kiertäminen ei oikein ollut järkevää. Olivat aika rankkoja varmasti teikäläisille! Joku kuva on meillä tästäkin, muistaakseni juuri tämän numeron kohdasta, missä punnersimme itsemme ylös kallioille taas.
12.
Sitten oli jäljellä vain joku sata metriä kallioiden päällä kävelyä, kunnes olimme kuin olimmekin siellä Meikon itäreunan jyrkänteiden päällä, noin 50 metriä korkeammalla kuin kauempana idässä kimmeltävä Humaljärven selkä. Suoraan jyrkänteen alapuolella oli myös Mustjärvi, joka kuitenkin tuskin näkyi puiden välistä tähän aukeiden maisemien levähdyspaikkaamme. Tämä oli myös retkemme käännepiste, kauimpana lähtöpaikastamme. Joimme siinä vähän mehua, lepäillen ja jutellen. Muutamakin valokuva on myös tästä paikasta. Sekä myös Ukin havaitsemista karhun jätöksistä, joista otin tarkat kuvat asian varmistamista varten, lähtiessämme patikoimaan takaisinpäin. Varmistaa pitää asiantuntijalta, vaikka tuntuu itselle mahdottomalta keksiä mitään muuta otusta, joka voisi sellaisia pökäleitä vääntää!
13.
Paluumatkan suunnitelma oli välttää noita tulomatkan rotkelmia ja tallustella sen sijaan suoraan länteen päin, kunnes törmäisimme poikittain Kakar- ja Kotolammen yhdistävään isoon polkuun, jonka olimme kerran jo kulkeneet. Taival eteni hienoja kallionlakia pitkin, jotka ovat yksi tyypillisimpiä Meikon ylängön ja sen ydinosan Dorgarnin ekotyyppejä. Suuntaa vähän muutellen onnistuimme kulkemaan lähes puhtaasti kallioiden päällä. Vain yksi matalampi varvikon ylitys näkyy vihreämpänä kohtana reitillämme satelliittikuvassa. Juuri näiltä kulmilta on tuo ottamani kuva komeasta kelohärvelistä kauniin vihreää mustikkavarvikkoa vasten.
14.
Näillä näppylöillä astuttiin aivan pikkuisen alemmaksi kallioilla, ihmetellen samalla taas yhtä sellaista kivijonorakennelmaa. Kuvia ei niistä tullut otettua, harmi kyllä. Mutta minulla on ainakin mielessäni aivan yllättävän tarkka kuva tuosta ”kivimuurista” ja koko kyseisestä paikasta. Ja sitten löytyikin polku! Se vei yhä suoraan länteen päin, eli ei voinut meidän suunnistajan mielessä olla se etsimämme polku, koska sen piti olla poikittain menosuuntaamme. Mutta tämä siis johtaisi varmasti sille polulle. No, pari sataa metriä sitä kävellen havaitsin viimein täysin tutun paikan edessäni! Kyseessä oli se pikkulepopaikkamme (numero 8). Eikun siis vain täyskäännös ja patikoimaan uudelleen sitä tuttua polkua kohti Kotolampea. Näissä kohdissa kun kuljimme kahteen kertaan samoja polkuja näkee sitten nuo GPS-navigaattorin virheet, jotka ovat suurimmillaan tuollaista 30-40 metrin luokkaa. Eli voivat ärsyttää silmää jossain kartalla, mutta ei näiden kanssa enää kyllä eksymään pääse!
15.
Kotolammen tutusta länsipäädystä jatkoimme sitten taas polkua, jolla minäkään en ollut vielä aiemmin kulkenut. Olin kuitenkin täysin varma sen johtavan meidät suorinta mahdollista reittiä Meikon parkkialueelle. Tai oikeastaan siitä suoraan ylös kohoavan kalliojyrkänteen laelle ensin. Pidimme vielä yhden lepohetken polun varrella olevan kelotukin päällä istuskellen, nauttien vähän mehua ja pähkinöitä & rusinoita. Tästä on valokuva. Olen melko varma sen olevan kutakuinkin tämän numeron 15 osoittamasta paikasta, koska muistan meidän nousseen juuri sitä ennen pikkuisen alavammasta metsästä taas kalliolle. Satelliittikuvasta näkee meidän olleen aika lähellä toista noista kahdesta pienestä avosuosta, mutta eipä tuota tullut havainnoitua siellä metsässä.
16.
Enää viimeinen vajaa kilometri talsintaa hyvää polkua pitkin, pääosin kallioita pitkin, mutta aivan lopussa myös pienen ”ylämaan korpisuon” läpi, johon oli joskus aikanaan kaivettu jopa suo-oja. Ja sitten vielä laskeutuminen tosi jyrkkää serpentiinipolkua alas hiekkakuoppaan. Polku vei alas puronpohjaa, joka nyt oli kuiva ja siinä piti asetella jalkansa tarkkaan, roikkuen kiinni puissa ja pensaissa, joita onneksi piisasi. Kuva on Ukista ja Mummista menemässä alas tuota TOSI jyrkkää polkua.
17.
Viimein takaisin parkkipaikalla, väsyneinä mutta onnellisina hienoista erämaisemista. Autoja oli Meikon parkkialueella enemmän kuin olen ehkä koskaan nähnyt. Mummi taisi laskea niitä 25 kappaletta. Mutta kyllähän tuo ehkä 30-60 ihmistä on joka tapauksessa aivan olemattoman pikkuriikkinen määrä väkeä Meikon suurella alueella! Ja heistä liki kaikki viettävät lisäksi aikaa Meikonjärven lähimmillä rannoilla. Vaikka me kuljimme pääosan matkaamme isoa pääpolkua pitkin, näimme muistaakseni noin kymmenkunta ihmistä, heidätkin kaikki retkemme lähinnä autoja olevassa paikassa, Korsolammen rannalla. Vaikkei minulla ollut silloin GPS:ää mukanani kun patikoimme Meikonjärven ympäri joitain vuosia sitten, niin kartalta katsellen havaitsin tämän viime lauantain vaelluksemme olevan aikalailla saman mittaisen! Ja vaikeusastekin oli vähintään samanlainen korkeuseroineen, paitsi että nyt mentiin vielä osa matkasta vallan polkujen ulkopuolella. Joten jos otti vähän kunnon päälle, niin eipä ihme tuo!
Neidonkalliolla.
Tiistaina 29. kesäkuuta 2010,
–Kari
Lähierä™ 