Sulaa hulluutta, Osa 2: Sähkölinjaa länteen

Tiivistelmä: Kertomus yhden pöhkönkuuloisen idean toteuttamisesta, kävelystä halki Etelä-Suomen maisemien sähkölinjan johdatuksella. Sadekelistä piittaamatta. Moinen hölmöily tarjosi uudenlaisia näkökulmia ja kokemuksia jopa enemmän, kuin odottaa osasi.

Huomio: Juttujen järjestys tässä ”Sulaa hulluutta” –sarjassa ei välttämättä mene tapahtumien järjestyksen mukaan, sen enempää kuin koko Lähierä-blogissakaan. Vaan pääosin kirjoittajan ajatusten perusteella sopivasta julkistusjärjestyksestä ja erilaisten juttujen rytmittämisestä keskenään. Ja joskus vähän senkin mukaan, miten eri tarinat kypsyvät ja valmistuvat.

DSC01009
Tämän hienon kasvin varmaan jokainen tuntee tuoksusta, mutta entä kukasta?

Tapahtui 12.6.2014

Taustaa

Yksi monista ylös laittamistani retkien ja tutkimusten ideoista oli patikoida pidempiä taipaleita johonkin suuntaan, lähistöllä kulkevia sähkölinjoja hyödyntäen. Lähteä vaikkapa länteen päin, seuraillen ainakin pääosin jonkin sähkölinjan reittiä. Ai miksi ihmeessäkö?  Vain siksi, että linja osoittaisi ja ”määräisi” reitin jonnekin, läpi kaikenlaisten maastojen. Tehden siis aivan kirjaimellisen läpileikkauksen tämän eteläisen Suomemme luontoon. Varmasti lukemattomiin ennen näkemättömiin paikkoihin – sekä vanhoihin tuttuihin uusista kulmista. Tarjoten samalla myös mahdollisuudet niin pitkiin patikoihin kuin vain sielu ja ruumis sietävät tai haluavat, poissa maanteiltä.

Minun mielestäni nuo ylle kirjoittamani perusteet ovat selkeät ja hyvät. Aivan eränkäyvän insinöörin logiikan kestävät. Silti osaan epäillä, kuulostavatko ne sellaisilta useimpien ihmisten korviin. Vaiko umpihullulta touhulta? Kävelyltä pitkin linjanalusten kauheita pusikoita, läpi peltojen, yli ojien, jokien ja soiden. Kaikkea tuollaistahan minäkin osasin odottaa – ja ties mitä muuta moinen maisemien läpileikkaus eteen toisikaan. Kerrassaan kiinnostavaa!

Vieläkin vähän hullummaksi tuo sitten kehittyi.  Sain moiseen varattua torstaipäivän 12.6. reilua viikkoa aikaisemmin. Ja jopa kaksi muutakin erilaista eräilyä myöskin harrastavaa kaveriani ilmoittautui mukaan, lieväksi hämmästyksekseni. Toinen tosin joutuen sitten perumaan muiden menojen vuoksi. Sääennusteita tuli vilkuiltua sillä silmällä ja retkipäivän lähestyessä se sitten varmistui oikein kunnon sadepäiväksi. Pari viestiä vaihdoimme asiasta kumppanini Aarnon kanssa, huomaten molemmat olevamme liikkeellä asenteella ”Man’s gotta go when a man’s gotta go”. Jollei mentäisi nyt, ei tiedettäisi milloin sitten, vaiko koskaan.

Matka alkaa

Niin tapasimme minun kotiovellani aamulla kello 9. Molemmilla yllä täydet sadevarusteet ja jaloissa kumisaappaat. Rinkatkin peitettynä sadesuojilla, koska vettä satoi aivan tasaisen tappavaan tahtiin. Marssimme alas Neidonkallion pohjoispuolelta suoraan siellä kulkevalle sähkölinjalle ja sitten vaan menoksi kunnon cowboy-asenteella: Länteen, länteen, länteen …..

Heti alussa piti kiertää Kvarnbyå Myllykyläntien siltaa myöten, mutta sen jälkeen tallustimme uskollisesti suoraan sähkölinjan alla. Siitäkin huolimatta, että toistelimme tuon tuostakin toisillemme, ettei meidän suinkaan ole tarkoitus kävellä tätä sähkölinjaa pitkin, vaan se toimisi ainoastaan kompassinamme. Eikä toki mennyt edes puolta kilometriä, ennenkuin niitty muuttui viljellyksi pelloksi ja me päädyimme talsimaan Kvarnbyå:n möykkyistä ja pusikkoista reunaa pitkin. Jo ennen kuin pääsimme edes ylittämään vanhaa kuninkaantietä, vain muutaman joenvarsiryteikön, aidan ylityksen, viljelysten kiertämisen, ojien yli loikkimisen ja kalliomaaston jälkeen, tunsimme pääsevämme pikkuisen jyvälle tästä uudesta lajista. Ja heti tien ylityksen jälkeen oli edessämme ensimmäinen niin leveä ja syvä oja, että saimme etsiä tovin ajan mahdollista ylityspaikkaa. Sen jälkeen osuimmekin sitten pienen metsän reunassa venäläisten parenteesiajan juoksuhautoihin. Uusiin meille kummallekin. Laitettiin paikka ylös ja Aarno toimittaa koordinaatit joskus suunnistuskerho Lynxille, joka pitää niistä tietokantaa.

Sähkölinjaa ja radanvartta

Matkamme eteni sitten taas hyvinkin sähkölinjaa pitkin, koska se oli varsin helppokulkuista ohi ja läpi Gubbmossen ja Husmossen -nimisten suoalueiden. Linjan reunassa oli helpompaa kulkea kuin ympäröivissä metsissä. Ennenkuin ylitimme Isonsuontien, löytyi taas aivan tien viereltä yksi parenteesiajan potero ja juoksuhauta. Mitälie siinä silloin vahtinut? Me vaan jatkoimme linjan alustaa myöten, kulkien välillä hiukan metsien puolella silloin kun linjalla oli liian pusikkoista. Aarnon termein harrastimme ”linjakasta kävelyä”. Ohitimme sähkölinjojen risteyksen saapuen taas viljeltyjen peltojen reunaan, jotka pääsimme ohittamaan varsin sujuvasti ojanreunoja pitkin kävellen ja yhden vähän isomman ojan ylittäen. Maatilan hevoset katselivat meitä hyvin kummeksuen kun rämmimme pitkin ojanpenkkoja, pusikoita ja aidanvieriä, missä ei kukaan koskaan liiku. Sen tiesimme mekin kahlatessamme yli vyötärön ulottuvien, koskemattomien heinä- ja saniaisviidakoiden läpi. Metsäsaarekkeen läpi pääsimme seuraavan viljelyspellon laitaan, minkä reunaa myöten rantaradalle.  Vuorossa oli koko retken kevein osio kun kävelimme radanvarren betonisen kaapelikotelon päällä. Se oli niin hauskaa ja helppoa, että herjailimme reittisuunnitelman muuttamisesta. Kohteeksi vaikka Karjaa.

Radalta pois pääseminen vaatikin sitten kyllä hankalan kipuamisen ylös sortuvaa sepelirinnettä, suoja-aidan kiertämisen pusikon sisällä ja ryteikköisen metsäkaistaleen sekä sen reunassa kulkevan puron ylittämisen. Palkinnoksi tulimme minulle tutulle metsätielle, joka kulkee pitkin aikaa sitten käytöstä poistetun Pikkalan teollisuusraiteen pohjaa. Siinä osuimme yksiin ainoan koko matkan aikana tapaamamme ihmisen kanssa. Kävellessämme muutaman sata metriä yhtä matkaa tämän sadekelin ulkoilijan kanssa, vaihdoimme tietoja mahdollisista reiteistä läpi näiden Svarvarsin laajojen peltojen.

DSC00695
Linjasissi Aarno tutkii reittiä yli ojien.

Peltojen halki

Varman kiertoreitin eli radanreunan soratien ja sitten Kuninkaantien sijasta me valitsimme yrityksen ylittää pellot jostain keskemmältä, lampsien metsäsaarekkeessa olevan maatalon pihaan ja sen ladon viereltä alas läntisten peltojen reunaan. Viljelty pelto näytti kuitenkin täysin yhtenäiseltä ja vaikka tuon kapean peltosuikaleen toisella puolen aukesivat laajat niityt ja metsät taas kuljettaviksemme, emme me sinne reittiä löytäneet. Lopulta päätimme hiipsiä salaa tuon viljellyn pellon poikki yhdestä kohtaa, teputtaen sitten sarkojen halki varovaisin, vinoin askelin, niin että saappaat osuivat joka kerta kylvörivien väleihin. Tuskin jätimme mitään jälkeä peltoon. Mutta mutta. Tuon jälkeen päädyimmekin suuren, pellot kaakosta luoteeseen halkovan valtaojan reunaan. Kävelimme sitä molempiin suuntiin, yrittäen löytää mahdollista paikkaa ylityksiin esimerkiksi pajupensaikoiden kohdilta, mutta se oli täysin turhaa. Oja oli tasaisen syvä ja leveä, joka paikassa, moninkertaisesti suurempi kuin mistä olisimme yli päässeet. Niinpä päätimme kiertosuunnaksi luoteen, lähtien vaan tarpomaan pitkin ojan reunaa, kohti noin kilometrin päässä siintävää kuninkaantietä ja sen siltaa. Todistellen aina silloin tällöin toisillemme, miten upeita ympärillämme aukeavat peltomaisemat olivatkaan. Jopa sateessa. Tokihan ne oikeasti sellaisia olivatkin.

DSC00697
Kesäkuun vehreiden peltomaisemien kauneutta. Melkein horisonttiin asti kiertämään pakottanut ”Eskonpentele” ei näy.

Päästyämme lopulta sillan yli ja Svarvarsintien alkuun, pidimme siinä pienen tauon, jotta Aarno sai laastaroitua sääriensä etureunat, missä kumisaappaat olivat alkaneet hiertää ihoa rikki. Tämä kun taisi olla eka kerta yhdistelmällä lyhyet kalsarit plus kumisaappaat meillä kummallakin. Matka jatkui soratietä myöten Svarvarsin tilan latojen ohi metsien ympäröimän pellon laitaan, mistä yritimme yli ojanreunaa pitkin. Havaiten sen kuitenkin kaartavan etelään, joten eikun takaisin ja kiertämään pelto sen pohjoisreunaa myöten. Pellon länsinurkasta sitten molemmille tutulle metsätielle ja kiilto silmissä etsimään sopivaa lounasleirin paikkaa, koska matkaa ja aikaa alkoi olla takana jo liikaakin yhdelle aamukävelylle. Ainakin 12 kilometriä ja neljä tuntia hankalissa maastoissa ja olosuhteissa.

Lounasleiri sateessa

Metsätieltä talsimme sitten jonkun 150 metriä oikealle ylöspäin loivalle rinteelle, mihin teimme lopulta sen lounasleirin. Se tapahtui kiinnittämällä rinkassani ollut laavukangas kahden puun välille ja kankaan takareuna maastoon parilla alumiinitikulla. Niin oli leiri valmis ja saimme sekä varusteemme että itsemme viimein suojaan sateelta. Kunnollinen laavusta tuli vasta, kun tuin sen keskiosan ylös isolla männynoksalla. Hetikohta oli kattilallinen kinkkukiusausta lämpiämässä Trangian tulella ja pian nälkäiset vaeltajat ahmivat sen suihinsa muiden lisukkeiden kera. Laavu soi ihanan suojan sateelta sekä tuulelta, jota neljä tuntia puolimärkinä tallustaneet retkeilijät osasivat totisesti arvostaa! Samoin kuin kunnon sapuskaakin. Kylmä alkoi silti hiipiä jäseniin hyvin nopeasti pysähtymisen jälkeen ja repuista täyty pukea lisää välivaatetta kuoriasusteiden alle. Tai jotain välivaatetta, sillä itse olin kulkenut taipaleet tähän asti vain boksereissa ja urheilupaidassa. Ennen lähtöä keksimme vielä keittää myös kahvit, koska näin se sujuisi samalla leirinteon ja purkamisen vaivalla. Se idea muutettiin vielä lennossa mukillisiksi kuumaa kaakaota, johon lirautettiin tilkat viskiä sekaan. Enpä tiedä mitään muuta, joka voisi niin upeasti kehot lämmittää ja ladata taas menemisen meininkiiin!

DSC00704
Yksinkertainen, mutta ihana leiri suo suojan sateelta ja tuulelta.

Siuntion erämaat

Lyhyt taival yli molemmille tutun ”aurinkokallion” johti meidät ensin vanhalle kuninkaantielle ja siitä Pikkalanjoen ylittävälle kuninkaansillalle. Sitten pätkä venäläisten rakentamaa niinkutsuttua Kabanovin tietä pitkin, jonka olemassaolo myös täällä 51-tien pohjoispuolella ei ole tuttua kovin monelle. Siitä päädyimme ylittämään yhden kallion, jonka yli sähkölinjamme kulkee. Se oli aika työläs reitti ylös, alas, peltoa kiertäen ja Valtaojan ylitse pääsemättä. Ikäänkuin koko tällaisen reitin tyypillisimmät elementit minipaketissa. Tässä kohdassa matkaa tuollaisia ojia kutsuttiin jo tuttavallisesti termillä ”Eskon pentele”, Suomen tunnetuimman tähtitieteilijän mukaan.

Seuraava osuus kahden Siuntioon vievän tien välillä koostui moninaisista kallioista, muhkeista korpimetsistä rotkelmien pohjilla ja kulkemisesta vuoroin linjan etelän sekä pohjoisen puolella. Koska itse linja oli perin vaikeakulkuista muualla kuin kallioiden lailla. Osa oli tuttuja paikkoja minulle, kun kuljimme ohi eteläisen Suomen muhkeimman tunturin nimeltä Kasaberget. Se on aivan oman juttunsa väärti, ja saakin sen tällä palstalla ennen pitkää! Monet maisemat olivat myös aivan uusia meille molemmille. Siuntiontien jälkeen poikkesimme hienon näköalakallion laella, ennenkuin lähdimme navigoimaan eteläpuolista reittiä ohi suurten peltojen. Tehden taas lenkin yhden ylittämättömän Eskon penteleen vuoksi, katsellen metsän keskelle raivatun uuden omakotialueen rakennettua infraa sekä tontin paikkoja. Ja lopulta kävellen läpi valtavan maankaatoalueen.

Viidakkoa, orkideoita ja rhodoja

Tämäntyyppisellä retkellä kun päätyy äheltämään läpi uskomattoman tiheiden pensaikoiden, heinien, korteikkojen, kaislikoiden, saniaistuuheikoiden sekä niiden moninaisten yhdistelmien, huomaa etteivät nämä meidän leveyspiiriemme ekosysteemit niin totaalisesti eroa edes Amazonasin viidakoista! Rhododendronien sukuun kuuluvat suopursut ihanine tuoksuineen ovat ilahduttavan tavallisia myös Etelä-Suomen lukemattomilla pikkusoilla, aivan kuin Lapin aavoillakin. Ja sitten voi joskus nähdä jopa upeita orkideoita ihan tuolla luonnossa liikkuessaan. Maariankämmekän ei tarvitse yhtään hävetä lämpimämpien maiden sukulaisilleen sen enempää kauneudessa kuin tuoksussakaan. Kaikkia näitä ja monia muita me pääsimme katselemaan ja haistelemaan maisemien läpi leikkaavalla retkellämme!

DSC00974
Dactylorhiza maculata, Maariankämmekkä.

Etanakahvit kännisten käkien säestyksellä

Hirmuisesta raiskioalueesta selvittyämme palasimme viimein taas tutulle sähkölinjallemme, pysähtyen kahvitauolle pienen kallion laelle, useamman sähkölinjan risteyskohtaan. Tätä oli jo odotettukin, sillä kaikki nuo taakse jätetyt hankalat kilometrit alkoivat kyllä jo toden teolla tuntua itse kunkin jaloissa. Nyt oli myös hyvä aika pysähdykselle, sillä sade oli viimeinkin hiipunut melkein nolliin ja saimme viettää taukomme kevyen leppoisasti ilman  mitään isompaa leirintekoa. Kunnon pannukahvien keitto sujui rutiinilla, pientä etanaepisodia lukuunottamatta. Edellisessä leirissä kahvipannuun oli ryöminyt pieni etana, jonka keitetty ja kaikista elämännesteistä tislattu ruumis piti poistaa pannusta ennen kahvinpurujen lisäämistä. Koska epäilimme sen kenties muljahtavan ilkeästi kurkusssa kahvia juodessa. Ilmankos kahvi ja käntyt sitten maistuivatkin niin maan perusteellisen hyviltä sillä kertaa! Käki kukkui jossain lähistöllä koko ajan kahvia keitellessämme ja väliin hämmästelimme sen oudolta kuulostavia säkeistöjä. Ku-ku-ku-kukkuu, kukkuu-ku-ku ja muita vieläkin erikoisempia sen tavallisen kukkuu, kukkuu sijasta. Lopulta tarkemmin kuunnellen päädyimme siihen, että kaksi käkeä siellä yrittävät kukkua kilpaa toisiaan suohon, välillä yhtäaikaa.

DSC00724
Kuuma pannukahvi valmistumassa Trangialla, sadepäivän suuri herkku!

Huima rotko ja loppukiri

Matka jatkui taas linjaa pitkin, yli hyvin kallioisen seudun. Meikäläisen oikea polvi alkoi oireilla, kenties rasitusvammaa tai sitten jonkun kevyen väännön seurauksena. Joka tapauksessa etenkin alamäkien askellus alkoi sattua, niin että piti kävellä välillä vähän ontuen ja oikeaa polvea säästellen. Lopulta tulimme vallan huikean, kallioiden välistä kulkevan rotkon reunalle! Se oli oikea jyrkkä kanjoni, jonka pohjalla näytti kulkevan joku metsäkoneen jälki ja/tai polku. Mutta emmehän me sinne päässeet laskeutumaan muuta kuin vasta kulkien oman kalliomme reunalla satoja metriä länsiluoteeseen, mistä sitten löytyi sellainen osittain persiillään luistateltava reitti alas. Kanjonin pohjalla ihailimme muhkeita kallioseinämiä ja löysimme vastapuolelle ylös johtavan polun, missä näkyi kulkeneen sekä hirviä että yksi hevonenkin.

Tuon kallion laelta laskeuduimme metsätietä pitkin suurten peltoaukeiden reunalle, joiden tiesimme olevan jo Degerbyn alueen peltoja. Tiesimme sähkölinjamme seuraavaksi kulkevan niin valtavien peltojen poikki, että me joutuisimme kiertämään lukemattomia kilometrejä. Tiesimme myös, että sekä meidän voimamme, että myöskin sateinen kesäpäivä alkoivat olla lopuillaan. Niinpä katsoimme kartasta miten pääsemme 51-tielle ja lähetin vaimolleni viestin mistä ja milloin väsyneet ja märät vaeltajat saa tulla noutamaan. Vielä kävelimme sitten puolitoista kilometriä, kulkien ratsutilan läpi ja jutustellen taas uteliaille hevosille, joita sadekelin vaeltajat tuntuvat joka paikassa kiinnostavan. Reilun vartin bussipysäkillä odottelun jälkeen astuimme taas sivistyksen pariin, lämpimään ja kuivaan autoon, joka vei meidät kotiin saunaan!

DSC00727
Evästaukoa sähkölinjan alla, kuinka ollakaan.

Kokemuksia ja oppeja

Matkamme mitaksi kertyi 22 kilometriä ja olimme taipaleella yhteensä 10 tuntia, mistä liikkeellä noin 8 tuntia. Keskinopeudeksi tuli siis vähän alle 3 km/t. Voi kuulostaa vähäiseltä tuo vauhti, muttei kyllä ollut noissa varusteissa ja maastoissa. Matkan pituuteenkin olimme kumpikin hiukan pettyneitä. Jotain yli 25 kilometrin olimme ainakin uumoilleet. Mutta niin ne vaan maasto sekä olosuhteet näyttivät meille kaapin paikan. Kolmen kunnan alueella sentään pääsimme kulkemaan, Kirkkonummen, Siuntion sekä Inkoon.

Varusteina olivat tosiaan alusvaatteet plus vedenpitävät kuorivaatteet ja vilun torjumiseksi yksi ohut fleecepusero minulla. Jalkineina täyspitkät kumisaappaat, jotka täytetty ”hölskymättömiksi” riittävillä määrillä villasukkia. Molemmilla oli selässä noin 50 litraiset anatomiset rinkat, painaen lähtiessä 17 ja 13 kiloa. Maastoissa, joissa kiipeiltiin erittäin paljon ylös ja alas kallioita, ojanreunoja, mäkiä ja monttuja saappaat eivät todellakaan ole parhaat jalkineet jalkojen kannalta. Nilkat ja jalkaterien lihakset joutuvat koville, minkä tosiaan tuntee jaloissaan pidemmän päälle. Mutta kuivin jaloin ei sitten taas olisi tuosta reitistä selvinnyt millään muilla jalkineilla. Sellaisia soita, ojia ja muita märkiä paikkoja jouduimme tallaamaan.

Jollei nyt täysin märkinä niin vähintään kunnolla kosteina matkan teimme. Aivan niinkuin kaikki aikaisemmatkin kokemukseni retkeilystä märissä ja kosteissa säissä kertovat, niillä ei voi pysyä kuivana. Pienen eron kosteuden tasoon voi saada aikaan maailman hienoimmilla ja kalleimmilla Core Tex (tms.) kuorivaatteilla, mutta mikään ei pidä lämpöä ja kosteutta tuottavaa ihmistä kuivana silloin kun ulkoilman kosteus hipoo koko ajan sataa prosenttia. Kolme erikseen kirjattavaa oppia tältä reissulta:

  • Ainakin eteläisen Suomen maaseutujen läpi kävellessä viljellyt pellot ja etenkin niitä halkovat valtaojat ovat yllättävän hankalia ”vastustajia” suorille reiteille.
  • Saappaat lyhyiden kalsareiden kanssa eivät ole hyvä idea. Pitkällä taipaleella joku osa saappaiden varsista hiertää ihon rikki noin takuuvarmasti.
  • Kotona reput purkaessa selvisi, että ihan kaikki niiden sisällä olevat tavarat olivat märkiä tai kosteita. Siis sellaiset, jotka eivät olleet pakattuina johonkin oikeasti vedenpitäviin pusseihin. Näin kävi siitäkin huolimatta, että molemmilla oli sadesuojat rinkkojen päällä. Kastuvatko ne siitä, kun tavaroita joutuu silloin tällöin ottamaan repuista, ilman kosteudesta, vai sadesuojien pitämättömyydestä, jää yhä vieläkin hiukan arveluiden varaan. Mutta lopputulos on selvä.

Päivän lopussa oli myös tavattoman selvää, kuinka ”mukavaa” olisikaan ollut ryhtyä leirin tekoon ja pitoon sateessa, märkänä ja viittä vaille kylmissään. Laavu kunnon tulineen ja kohtalaisine kuivatusmahdollisuuksineen toki saisi kaiken taas voitoksi kääntymään, mutta joku telttaleiri olisi kyllä jo puhdasta kurjuutta. Meitä tällä kertaa kotona odottanut sauna ansaitsee tähän loppuun jonkun niin jättisuuren hymiön, jota minä en osaa edes aikaansaada.

Uudelleen tuollainen täytyy kyllä vielä tehdä! Niin paljon erilaista nähtävää se tarjosi. Ehkä eri linjaa pitkin, ehkä erilaisessa säässä ja erilaisilla jalkineilla. Ehkäpä sitten vielä pidemmällekin?

–Kari

DSC01019
Rhododendron tomentosum, Suopursu. Hänen kukkansa on tämän jutun sankarikuvana alussa.
DSC00692
Kirjoittaja siellä jossain.
Screen Shot 07-20-15 at 03.43 PM
Sähkölinjapatikan reitti Google Earth -satelliittikartalla. Saldo 20,8 km ja 10 t 02 min.
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s