Camino Portuguese 1001, osa 3

Tuhannen ja yhden tapahtuman pyhiinvaellus, osa 3/5

Tiivistelmä: Kolmas osa tarinaan kymmenen päivän pyhiinvaelluksesta Portosta Santiago de Compostelaan keväällä 2015. Kertoen vaelluksen kertakaikkiaan matoperspektiivistä, niin kuin asiat siellä oikeasti tapahtuivat. Siinä on aurinkoa, merenrantoja, kukkaloistoa, vuorten rinteitä, viinitarhoja, kirkkoja, portviinilasillisia, ikivanhaa kulttuuria ja mukavia ihmisiä. Myös vesisadetta, märkiä kenkiä ja vaatteita, rakkoja, kipeytyneitä jäseniä, flunssaa, ärtymystä ja hiertäviä ihmissuhteitakin. Kaikkea, mitä Camino kulkijoilleen eteen tuo.

Tämä kolmas  osa kertoo taipaleesta välillä Rubiaes – Valenca – Redondela. Siirrytään siis Espanjan puolelle, missä Galician maakunta näyttelee vähän hampaitaankin vaeltajille pelkän hymyn lisäksi. 

DSC01442
Vehreitä laaksoja sinertävien vuorten väleissä.

 

Keskiviikko 29.4.

Herääminen Alberque Escolassa, Rubiesissa. Tähän asti minä olin tällä reissulla aina herännyt aikaisin, siis ennen muita. No, nyt heräsin yhtä aikaisin, mutten silti ollenkaan aikaisin, saati ennen muita. Tässä paikassa yöpyneet vaeltajat olivat aivan valtaosin sellaisia, jotka nousivat joskus 5-7 välillä, suorittivat aamutoimensa ja pakkaamisensa sujuvasti ja hiirenhiljaa, lähtien sitten matkaan ennen auringonnousua. Komeaa katseltavaa – sen minkä kerkesin nähdä. Minun noustessani kello 6:30 laittelemaan hiljakseen aamupalojani, koko ajan porukkaa lähti taipaleelle ja kun me olimme valmiit pakkauksinemme, odotellen muun ryhmämmme saapumista, oli koko alberguessa paikalla lisäksemme yksi henkilö! Hän oli eilen tapaamani hauska irkkukaveri, joka koisi yhä täyttä häkää.

Ryhmädynamiikan muutoksia

Flunssan jo totaalisesti uuvuttama retkueemme jäsen jätti vaelluksensa tähän ainakin tältä erää, suunnaten bussikyydillä seuraavaan etappiimme Valencaan, aivan Espanjan rajalla. Minä kuulin asiasta joskus, joltakin. Myöhemmin minulle selvisi, että nuo päätökset ja järjestelyt oli tehty vain asianosaisten toimesta, eikä niistä oltu keskusteltu ryhmän muiden jäsenten kesken. Niinhän päätökset on tietenkin tehtävä, eikä niistä laajemmin keskustelemiseen mitään pakottavaa syytä toki olekaan. Silti, kun ryhmänä vaelletaan, olisi ehkä hyvästä kertoa ja jutella reissuun merkittävästi vaikuttavista asioista. Sellainen edesauttaa ryhmähengen muodostumista ja pysymistä helpommissa ja sitten kenties vähän hankalammissakin tilanteissa. Rakkojen välillä masentama naisjäsenemme taas liittyi takaisin omin jaloin vaeltavaan seurueeseen.

DSC01424
Keskiviikon taival lähtee taittumaan maantien laitaa.

Roomalaisilla teillä

Meidän seurueemme lähti taipaleelle kello 9:39, muiden saavuttua meidän alberquemme pihaan. Matka lähti taittumaan ensin pitkin samaa tienviertä, mitä eilen illallakin kävelin kylille ja pian el Camino kuljetti meitä taas pitkin pieniä ja monin paikoin hyvin vanhoja reittejä. Aivan kiehtovia olivat vanhat kivisillat ja muut kivetyt tiet, joissa näkyivät kärrynpyörien urat satojen ja jopa tuhansien vuosien ajalta! Ne olivat Rooman valtakunnan aikaisten, teräsvahvisteisten kärrynpyörien jälkiä!!!

DSC01433
Hiukan vanha sillanpäällyste!

Mittasimme niiden joka paikassa samankokoisia akselivälejä moneen kertaan sauvoillamme. 110 senttimetriä se oli, sillä tarkkuudella, kuin tuollaisista lukemattomien kärrynpyörien jäljistä voi vaellussauvojen kanssa mitata. Kuinkahan monta sataa tuhatta tai miljoonaa kertaa on täytynyt sellaisilla ajaa, että kovaan kiveen kuluu monta senttiä syvät urat?! Tuo ensimmäinen aito roomalainen siltamme (ponte romano) oli nimeltään Ponte Nova Rubiaes, johtaen rio Couran pohjoispuolelle.

DSC01436

Tällaisten teiden taustaa

Roomalainen tie eli via (latinaa) oli Rooman valtakunnan kasvun keskeisiä tekijöitä. Se mahdollisti armeijoiden nopeat liikkeet ympäri valtakuntaa. Suurimmillaan Rooman valtakunnan tieverkko oli 85 000 kilometriä pitkä. Joitakin teistä on käytetty vuosituhansien ajan. Teiden ensisijainen tarkoitus oli mahdollistaa tavaroiden helppo liikuteltavuus paikasta toiseen.

Sanonnan mukaan ”kaikki tiet johtavat Roomaan”. Tämä juontuu siitä, että roomalainen tieverkko oli suunniteltu vaikeuttamaan vastarintaa imperiumia vastaan.

Roomalaiset tiet vaihtelevat yksinkertaisista tukeista tehdyistä teistä aina päällystettyihin monikerroksisiin teihin. Kahdentoista taulun lait noin vuodelta 450 eaa. määrittävät, että tien tulee olla 2,45 m leveä suorana ja 4,9 m leveä kaarteessa. Taulut määräävät roomalaiset rakentamaan teitä ja antamaan matkustajille oikeuden kulkea yksityismaiden läpi, jos tie on jätetty kunnostamatta. Tämän johdosta tavoitteeksi tuli vähän kunnostusta vaativien teiden rakentaminen.

Lähde: fi.wikipedia.org/wiki/Roomalainen_tie

Säät suosivat – ja aurinko polttaa

Kohta kuljimme taas pienen harjanteen yli, mistä alas seuraavaan laaksoon, komeiden maisemien kera. Valokuvista tämä tietenkin näkyy, mutta täytyypä välillä muistaa myös mainita säät, jotka ovat mitä hienoimmat ja suosiollisimmat meille nyt. Pilvipoutaa ja auringonpaistetta, lämpötilat 17-25 astetta. Aamuisin tietenkin viileämpää – siksikin ne tosi vaeltajat lähtevät liikkeelle aikaisin. Myös on hyvä muistaa, että aurinkoisilla säillä on muitakin vaikutuksia täällä päin maailmaa. Ainakin minun niskani, käsivarteni ja pikkuhiljaa pohkeenikin alkoivat muuttua punaisiksi. Alkuun en tietenkään laittanut niihin mitään voiteita, kun kelit koko ajan vaihtelivat ja sitten vähän myöhemmin laitoin laiskasti sitä 30-kertoimen aurinkovoidetta, jonka olin mukaan ottanut. Mutta nyt se oli jo liian vähän suojaavaa sekin.

DSC01445
Vaellusta helteessä.

Ohitettuja paikkoja: Becene, Sao Bento, Fontoure. Sao Bento on 270 metriä korkean harjanteen päällä ja sieltä reitti laskee pikkuhiljaa pohjoisempana olevaan Valencan laaksoon. Camino vei täällä eteenpäin vaihtelevasti vuorotellen hienoja metsäreittejä ja maaseutumaisemia. Mäntyjen ja tammien lisäksi näimme Eucalyptuspuita sekä joskus pieniä korkkitammiakin, jotka oppaamme meille osoitti. Niitä oli kiva katsella tietäen Portugalin olevan tänä päivänäkin yksi maailman suurimpia korkin tuottajia ja viejiä. Ja itse asiassa olisi ollut perin kiva nyrhäistä jostain mukaansa oikein sellainen kunnon aito matkamuisto, korkkitammen kaarnan pala, mistä sitten tekisi joskus ikioman, hienon pullonkorkkinsa. Mutta eipä nyt sellaista sitten kuitenkaan kehdannut tehdä. Fontouran kylässä, pienen harjanteen päällä, minä istuskelin vartin verran kaupan ja baarin edustalla, odotellen muuta ryhmäämme, käveltyäni jonkun matkaa vähän ripeämmällä vauhdilla.

DSC01449
Portugalin vehreitä metsäsaarekkeita Eucalyptus-puineen.

Maaseutua ja lampaita

Paco, Pedeira, Tuiro. Vaikka reitti vei aika paljon viljelysseuduilla, tällä välillä ei menty monenkaan varsinaisen nimetyn kylän poikki tai aivan vierestä, päinvastoin kuin monina muina päivinä. Monenlaisten maatalousseutujen läpi Camino täällä(kin) vaeltajansa kuljetti ja viehättävät lampaat ainakin tarttuivat kameroiden kennoille ja sitä myötä mieleenkin.

DSC01452
Ei voi olla kuvaamatta, ei voi.

Lounastauko koitti vihdoin Tuiron kylässä, tallustettuamme ensin 13 kilometriä, 3 tunnin ja 40 minuutin aikana. Tällä kertaa minä olin jäänyt jälkeen muusta joukosta jonkun tekniikan säätämisen vuoksi, mutta kaverit olivat onneksi tilanneet isot liha-annokset, joiden syömiseen pääsin mukaan terassilla, aurinkovarjojen alla. Loppumatkasta lähestyen Valencan rajakaupunkia ei minulla ole mitään erityisiä muistikuvia, eikä siltä taipaleelta ole muistettu ottaa valokuviakaan. Ehkeivät nuo kävelyt olleetkaan kaikkein mieliinpainuvimpia, läpi laajojen asutusalueiden. Lämmintä myös piisasi, ellei peräti hellettä.

DSC01461
Lihapatojen äärellä.

Saapuminen Valencaan ja päivän numerot

Noin kello 16 olimme Valencan kaupungin keskustassa, oltuamme tänään taipaleella 5 tuntia 15 minuuttia ja taitettuamme 17,0 kilsaa. Muulla porukalla oli taas hotellivaraukset ja minä olin päättänyt mennä toistamiseen yöpymään albergueen oppaamme kanssa. Tosin se ei ollut vielä auki ja jouduimme odottelemaan siellä puoli tuntia, kolme varttia tai jotain. Mutta mikäpä siinä oli odotellessa kauniissa säässä ja vaihdellen kommentteja jo puolitutun portugalilaisen ryhmän kanssa, joka samalla selvitti majapaikan aukeamisen saloja. Kyseessä oli alberque S. Teotonio, siis varmasti jonkun pyhän Teutorin nimeä kantava pyhiinvaeltajien majapaikka.

DSC01469
Peregrinot odottavat majapaikan aukeamista.

Alberque-majoitusten aatelia

Kun sitten pääsimme sisään, tuo alberque osoittautui vieläkin makeammaksi paikaksi kuin edellinen! Erittäin siistit, hyvin hoidetut tilat, keittiöt, ruokailutilat, pesulatilat, jne. Kaksi tai kolme massiivisen kokoista, siistiä makuusalia kerrossänkyineen. Nekin tuntuivat hienoilta, varmaan sen takia, että siellä ei ollut ketään, me olimme ensimmäiset valitsemassamme makuusalissa. Kun keli oli niin hieno, minä kävin suihkun jälkeen tyjässä pesutuvassa pesemässä nyrkkipyykillä liudan paitoja, sukkia ja kalsareita. Kiersin niistä enemmät vedet ja vein sitten kuivumaan takaterassille aurinkoon ja tuuleen. Kuivaustelineet, pyykkipojat ja kaikki olivat vapaat käyttää tässä vaiheessa tulijalle. Aina päivän jälkeen enemmän tai vähemmän kosteat kenkäni asettelin sinne myös kuivumaan tietenkin. Kerrassaan luksukselta tuntui kaikki tuo, totta vieköön! Vielä pitää kertoa, että tämä S.Teotonio sijaitsee melko uskomattomalla paikalla kaupungissa. Aivan ydinkeskustan reunalla ja kaupungin suurimman nähtävyyden, Fortalezan linnoituksen vierellä, paikalla, mistä on myös näkymät kauas, yli laakson, jonka läpi tänne vaelsimme! Nuo maisemat pistivät erityisesti silmääni laittaessani pyykkejä kuivumaan sinne takaterassille.

DSC01478
Pyykit kuivuvat auringossa ja tuulessa, elämä hymyilee.
WP_20150429_16_28_01_Pro
Laveat maisemat laaksoon alberquen terassilta. Toisella puolella näkyy Fortalezzan linnoituspuisto. Kuva: Erkki Tapanainen.

Leppoisaa kaupunkielämää

Sitten lähdin kaupungille kävelemään ja hoitelemaan joitain asioita, ihan itsekseni. Tavoitteenani oli löytää ainakin vahvaa aurinkovoidetta ja kenties myös joku pitkähihainen urheilupaita näitä ainaisia auringonpoltteisia päiviä varten (little did I know!). Ensin kävelin Lidliin, minkä olemassaolo oli kylteistä aiemmin havaittu. Mutta ei siellä ollut valikoimissa mitään minulle sopivaa. Siispä menin seuraavaksi pieneen kahvilaan, nauttimaan veden, kahvin ja donitsin. Semmoisiin pieniin välipaloihin keho on nykyään tottunut ja niiden jälkeen olotila oli aivan taivaallinen! Siihen yhtenä suurena syynä toki myös se, että oli rauhallista, leppoisaa, jopa joutilasta aikaa! Mistään sellaisestahan ei olekaan oikein ollut aistimuksia sitten Porton jälkeen.

DSC01487
Ihana kahvihetki!

Seuraavaksi apteekkiin, ostamaan tiukempaa aurinkovoidetta sekä korvatulppia. Siellä jonotukseni ei mennyt oikein nappiin, mutta hammasta purren sain asiani hoidettua. Portugalilaisten kohteliaisuus ja muut käytöstavat ovat näköjään aika lähellä meidän tuttuja suomalaisia tapojamme. Siis kaukana, kaukana sellaisesta, mihin pääsee tottumaan esimerkiksi Brittein saarilla.

Apteekista rakkotroppeja hakeneilta kanssavaeltajiltani kuulin seurueemme iltatreffeistä, joiden aika oli nyt. Lähdettiin ensin katselemaan Fortalezan linnoitusta ihan omin päin kävelellen. Sehän osoittautuikin olevan aivan erinomaisen vaikuttava rakennelma, joka oli yhä koko kaupungin keskus. Asian havaitsi selkeästi vasta korkealta linnoituksen muureilta. Kyse on valtavan suuresta linnoituksesta, joka kattaa koko kukkulan korkeimman alueen. Sen sisään jäi aikanaan koko kaupunki, joka nyt on toki laajentunut myös kauas muurien tuolle puolen. Me kuljimme ensin katselemassa maisemat korkeimmilla muureilla ja siirryimme sieltä eteenpäin, suunnaten muurien sisäpuolelle jäävään ”vanhimpaan kaupunkiin”. Siellä vasta aika pitkän ja epämääräisen kekkuloinnin jälkeen pystyimme valitsemaan illallispaikan. Tyypilliseen tapaan tälle meidän hyvin erilaisista, pitkän elämänkokemuksen omaavista yksilöistä koostuvalle seurueellemme, jonka toimintatapoja olen mielenkiinnolla havainnoinut kahden menneen vuoden mittaisen kurssiyhteiselomme ajan. Joka ovat siis minulle, 1-3 hengen ryhmissä koko elämäni ajan kulkeneelle vaeltajalle, olleet varsinaiset Ollin oppivuodet.

DSC01520
Fortalezan valleja ja muureja, taustalla  vanha kaupunki.

Päivällinen oli sitten vähintään ok, ellei peräti parempikin. Muhkeita annoksia, aivan hyvää ruokaa, ystävällistä palvelua ja kohtuullinen hinta. Eipä voi valittaa. Saatikka peregriino, jonka pitäisi olla tottunut vaatimattomiin oloihin!

DSC01557
Saako olla Tonnikalasalaatti? Iso alkukirjain tarkoituksella.

Päivällisen jälkeen kaikki suuntasivat majapaikkoihinsa. Albergue Teotoniossa en tehnyt mitään tutkimuksia enää illalla, mutta nämä asiat kerron nyt, ihan vaan iltapäivän huomioitteni perusteella ja realistisen ymmärryksen levittämiseksi. Siis että vaikka tämä alberque on hieno ja siisti ja älyttömän halpa (5€/vrk), eihän se silti mikään viiden tähden hotelli ole. WC-pytyissä ei ole mitään kansia, istuimia tai muita sellaisia mukavuuksia. Ehkä minkäänlainen mukavuus ei ole tavoiteltavaa tai edes sallittua näissä piireissä. Asioiden kestävyys sekä särkyvyyden minimointi on varmasti myös hyve. WC-tilojen lukitsemisen estämisestä saa jokainen koettaa löytää omat viisautensa.

DSC01563
Mukavuus ei ole pyhiinvaeltajan juttu.

Ilta- ja yöelämää alberque-tyyliin 

Tämä albergue-yöpyminen oli minulle taas hyvin erilainen kokemus kuin edellinen, ensimmäiseni. Koko majapaikka täyttyi ääriään myöten jo meidän poissa ollessamme. Minun viereiselle pedille asettui joku suomalainen leidi, jonka kanssa vaihdoimme pari sanaa ennen nukkumaanmenoa. Hän taisi myös varoittaa kuorsaavansa.

Yö oli sitten melkoisen tapahtumarikas. Väkeä tuli lisää niin pitkään kuin yksikään vapaa vuode löytyi, viimeiset hyvin myöhään. Pientä säpinää kaikesta sellaisesta tietenkin seuraa. Kaikenlaista muutakin interaktiota tapahtui siellä ja täällä ainakin jonnekin kello yhteen saakka riitti   keskusteluita sekä väittelyitäkin, ainakin volyymista päätellen. Siitä eteenpäin alkoivatkin äänimaailman volyymin saada haltuunsa kuorsaajat, joita tuli esiin ja nousi omiin soolonumeroihinsa siellä sun täällä suuressa salissa. Kahdet äänekkäimmät kuuluivat minun vieruspediltäni, sekä oppaamme suunnalta, parin punkanmitan päästä. Jotenkin sain vissiin nekin kohtalaisesti ”haltuun” tunkemalla korvatulpat jonnekin sisäkorvien takaseiniin saakka, sekä painamalla toisen korvan tyynyn sisään ja pitämällä kättä toisella korvalla. Mutta sekalaiset valonvälähdykset tunkeutuivat kuitenkin tajuntaani. Niitä esiintyi alkuyöstä muutenkin, kun hiljan saapuneet porukat kommunikoivat keskenään. Mutta joskus aamuyön synkimpinä tunteina heräsin taas johonkin sellaisiin ja valonsäteiden suuntauksista päättelin olevan kyse meidän oppaamme kuorsauksesta, joka häiritsi liikaa kyseisiä yöpyjiä. Tovin turhaan valomiekoillaan leikittyään, he tarttuivat viimeiseen onnettomaan oljenkorteensa, ryhtyen kolistelemaan jotain putkisängyn runkoa vasten. Ehkä tuo tepsikin, en tiedä, minä aina välillä torkahtelin.

Ja joskus aamuyön myöhäisempinä tunteina kuorsaus väheni, niin kuin se melkein aina tekee, mistähän ihmeen syystä? Mutta tällaisessa albergue-kuviossa toki suurin piirtein silloin alkavatkin ihan ensimmäiset jo nousta ja ”elämän kiertokulku” käynnistyy  uudelleen. Joten yhtään ainutta rauhallista yön tuntia ei täydessä alberguessa todellakaan ole. Siellä voivat nukkua vain ne, joita ei mikään herätä. Heitä ovat ilmiselvästi ne, jotka kuorsaavat kunnolla. Levätä voivat onneksi myös ne, jotka eivät välttämättä tarvitse mitään syvää unta, tai ehkä varsinaista unta ollenkaan. Itse onnekseni kuulun tähän jälkimmäiseen kategoriaan. Kenties joihinkin aiemmin mainittuihinkin, mutta niistä en toki tiedä itse mitään J. Erinomaisen mielenkiintoinen ja mieleen jäävä oli joka tapauksessa tämä meikäläisen toinen albergue-yö!

GPS Log Day #5
Päivän GPS-logi Google Earth -satelliittikartalla.

Torstai 30.4.

Herätys 06:30, vaikkei silloinkaan enää pystynyt unessa olemaan. Omien aamupalojen virittely sujui hyvin ruokailutiloissa, missä ei ollut ainakaan juuri silloin mitään ruuhkaa. Osuin vissiin kohtaan, missä hätäisimmät olivat jo menneet ja hitaammat vielä koettivat heräillä. Ainoat juuri samaan aikaan murkinoivat olivat jo tuttu kolmen hengen portugalilaisryhmä.

Liikkeelle pääsimme kello 8:42, aikalailla niin kuin olimme tuumailleetkin. Asianosaiset olivat eilen illalla joskus sopineet, että kuumeen kourissa oleva kaverimme jää asumaan hotelliin ja junailee sieltä itselleen bussikyydin Santiago de Compostelaan sitten aikanaan. Erinomaista, että oli saatu päätettyä ja järjesteltyä. Toki tuntui, että asiasta olisi voinut keskustella tai ainakin kertoa paremmin koko porukalle vaikka eilen ehtoolla.

Espanjaan mars

Kävely tuntui leppoisalta, vaikka periaatteessa kai tiesimme edessä olevan ekstrapitkän vaelluspäivän. Matka vei eilenillasta tutun vanhan kaupungin läpi sillalle, joka johti meidät Espanjaan! Kohta kävelimme siltaa yli Rio Minhon eikä Espanjasta kertonut yhtään mikään, jollei oikein tarkasti olisi katsellut.

DSC01585
Tervetuloa (vähän kuluneen näköiseen) Espanjaan!

Tui:n kaupunkiin kuitenkiin olimme tulleet ja Siellä Camino johti läpi vanhan kaupungin kivikujien, ylös mäen päällä olevalle suurelle kirkolle. Matkan varrella sinne yksi nainen myi ulko-ovestaan ristillä koristeltuja kampasimpukoita kulkijoille. Muutamat meidän ryhmästämme ostivat sellaiset, eikä siinä mitään, onhan tuo yksi perinteisimpiä matkamuistoja oikealta Camino-vaellukselta. Minulla oli vaan oma strategiani ja sen peruina repussani (tai itse asiassa repun remmin kamerakotelossa) pari Atlantin rannalta kerättyä vaelluksen symbolia. Paljon pienempiä, eivätkä vissiin edes kampasimpukoita, mutta ihan aitoja minulle. Muut menivät sisälle linnamaiseen kirkkoon nimeltä Catedral de Santa Maria de Tuy ja hakivat sieltä leimat vaelluspasseihinsa. Minä kun en ollut nyt maailman sosiaalisimmalla tuulella, hain omani kirkon vieressä olevasta turisti-infosta, missä ei ollut ruuhkaa – itse asiassa ei ketään muuta.

DSC01588
Perinteisiä pregrino-tunnuksia kaupan.

Kelit vaihtelevat

Pitkin kaupungin syrjäkatuja jatkui taipaleemme ja kaupungin ulkopuolella  kuljimme taas pätkiä pitkin ikivanhoja, roomalaisia kivipäällystettyjä teitä, nähden myös niitä saman aikakauden siltoja.

DSC01602
Roomalainen silta.

Sää oli aamun poutainen, mutta muuttui päivän edetessä sadekuuroiseksi, mikä vaati sadevaatteiden pukemista päälle ja pois tuon tuostakin. Vähän turhauttavaa touhua on tuo, koska siinä ei ikinä tiedä mikä ratkaisu olisi oikea ja mikä väärä. Jos kävelet vähääkään pidempään sateessa, kastut kokonaan, piste. Täälläpäin oikein erityisesti, PISTE. Jos taas kävelet sadevaatteet päällä, alat hikoilla kuin sika, varsinkin jos keli selkenee ja lämpötila nousee. Lopputuloksena taas, että kastut. Ja kun säätila vaihtelee edestakaisin, tietämättä mihin suuntaan se mahdollisesti kehittyykään, on tämä jonkunlainen haaste kulkijalle. Joskus melkein harmittavakin, tiuhaan toistuessaan.

DSC01614
Sateista tienviertä.

Ärsyttävää yhteispelin puutetta

Aikamoisten vaeltajajoukkojen seassa taivallettiin hetkittäin asuinalueilla ja jopa ratsastajia karautti ohitsemme jossain hiukan metsäisemmässä kohdassa. Joku kaatuminen tai vastaava vahinkokin siinä kuulemma yhdelle ratsukolle ryhmiä ohittaessa sattui, mutta se jäi itseltäni havaitsematta, oltuani juuri silloin kollegani kanssa Off Piste –keikalla pienellä sivutiellä. Kahvitauon vietimme pikkuisen syrjässä Caminon reitiltä olevassa kuppilassa. Sinne meidät ajoi sekä tauon tarve, minkäänlaisten ravintoloiden tai kahviloiden vähäisyys niillä main, että erityisesti paine saada lähetettyä edellisten päivien tapahtumat ja valokuvat lehden toimitukselle. Torstain puoleen päivään mennessä ne oli sinne luvattu ja se aika alkoi olla jo takana, etenkin Suomessa. Siinä sitten porukka tilasi ja nautti kahvejaan tykötarpeineen, minun levittäessä lattialle puolet rinkkani sisällöstä, laittaen kuntoon tablettia, kännykkää sekä datayhteyttä, joka ei suostunut millään toimimaan sillä kertaa. Ei sen paremmin hallussani olevalla Portugalilaisen operaattorin prepaid-kortilla (olimmekin jo ehkä liian kaukana rajasta), kuin omilla kahdella suomalaisella SIM-kortillanikaan. Kohta huomasin porukkamme jo vetelevän taas rensseleitä selkäänsä ja valmistautuvan jatkamaan matkaa. Eikä siinä mitään puhuttu tai päätetty siitä, että yritetäänkö saada dokut kulkemaan, vai jätetäänkö sikseen. Se oli siis näköjään vain minun ikioma haasteeni? Hassulta ja ärsyttävältä tuntui moinen havainto kyllä silloin ja siinä!

DSC01606
Porukka menossa, hommat vaiheessa.

Jätin sitten homman siihen ja kovalla kiireellä ehdin juuri ja juuri porukkamme mukaan. Nyt oli meneillään ja ainakin edessämme jopa yli 15 kilometrin mittaiseksi mainostettu taival läpi pienteollisuusalueiden. Tylsäksi peloteltu, samoin vähäiseksi ”palvelutarjonnan” suhteen. Yhden asuinalueen kulmalla tapasimme huippuvarustellun Avanza-logoilla varustetun minibussin, joka toimi yhden koululaisryhmän tukikohtana taipaleilla. Yksi tukijoukon ystävällinen kaveri, jonka olimme nähneet jo ennenkin, ehdotteli heidän bussinsa Wifillä jaettua mobiilidatayhteyttä ratkaisuksi meikäläis(t)en lähetysongelmaan. Pitihän moiseen tarjoukseen tarttua ja niin kaivelin taas tabletin esiin repun suojaisimmasta loukosta, siinä vaihtelevan tihkusateen keskellä. Meidän porukkamme ei  kuitenkaan edes varsinaisesti pysähtynyt, vaan ihmiset lähtivät jatkamaan taivalta kuka missäkin vaiheessa. Mikäs siinä sitten. Minä sain Wifi-yhteyden kyllä pelittämään, mutta jostain syystä en yhteyttä mihinkään sähköpostipalvelimeen tuon linkin läpi. Ei ollut mitenkään hauskaa taistella asian kanssa siinä sateessa, tietäen jäävänsä koko ajan kauemmas jälkeen porukasta ja voimatta olla varma, saman reitinkään kulkemisesta loppupäivän aikana. Pakko oli lopulta jättää tuo taistelu taaskin kesken, pakata roinat reppuun ja lähteä perään. Siinä kohdassa kyllä taisin jo päättää tykkääväni niin paljon enemmin yksin ja parin kolmen hengen porukoissa vallitsevista vaeltamisen periaatteista ja käytännöistä, että tämä jäänee minun viimeiseksi ”massavaelluksekseni”.

WP_20150430_11_50_54_Pro
Täyden palvelun huoltopiste joillekin vaeltajille. Kuva: Erkki Tapanainen.

Ryhmässä vai yksin?

Yksin ei toki tarvitse kävellä tällaisilla pyhiinvaellustaipaleilla, jollei erikseen niin halua. Minäkin vaihdoin muutaman sanasen useiden ihmisten kanssa, marssiessani vähän tavallista ripeämpää vauhtia eteenpäin. Viimeistä edellisessä majapaikassa tapaamani irkkukaverin kanssa kävelimme yhtämatkaa hyvän tovin, heittäen herjaa vaellukseen liittyvistä asioista. Ja ihmetellen metsän puskien sekaan nopeasti häipyviä matalia eläimiä, jotka kaverini väitti tunnistaneensa villisioiksi. Oma havaintoni jäi turhan lyhyeksi, enkä kameraa ehtinyt saada edes päälle.

Porukka oli löytänyt lounaspaikan jostain pienteollisuushallien kupeesta ja joku oli sentään päivystämässä, että meikäläinenkin sinne osasi. Tämä taisi olla Santo Andre –nimisen kyläpahasen eteläpuolella. Siellä sain lopulta askarreltua GSM-datayhteydet  toimimaan niin, että kaikki tarpeelliset tiedostot lopulta lähtivät sähköpostin kautta paikallislehden toimittajalle. Täysin myöhässä ehtiäkseen ajateltuun lehden viikonloppunumeroon, mutta edes seuraavaan sitten.

Reitti läpi teollisuusalueiden – tai ei sittenkään

Marssimme vei läpi O Porrinon kaupungin esikaupunki- ja teollisuusalueiden, kulkien ajoittain vähän ankeankin tuntuisia kadunvarsia myöten. Mutta hyvin vähän tuollaisia pätkiä sitten lopultakin osui tälle hurjaksi mainostetulle matkan osalle. Ja ehkä se ankeuskin johtui enemmän onnettomasta, sateisen nahkeasta kelistä. Pian päädyimme kävelemään reittiä, joka seurasi läpi kaupungin kulkevan joen vartta. Niin hienot polut nuo olivat, että kauniilla säällä olisi pysähdelty ihastelemaan ja valokuvia ottamaan. Mutta nyt alkoi kyllä olla päällä sellainen vaellusmoodi, missä vaan taivalletaan, eikä juuri mikään enää erityisemmin innosta, saati saa pysähtymään ja katselemaan. Tosi sateista ja märkää alkoi olla, jollei tätä ole vielä tullut sanottua.

DSC01618
Kahvitauko O Porrinon keskustassa.

Tosi taival alkaa kahvitauosta

Kaupungin keskustassa pidimme pienen kahvitauon siistissä konditoriakuppilassa kello 16. (7:08 lähdöstä). Ainakin meikäläisen jalat tuntuivat jotenkin kummallisen väsyneiltä ja kipeiltä. Tyhjennetty ja teipattu isonvarpaan rakko oli jo jäänyt unholaan, mutta oikean kantapään kipeytyminen huoletti. Marsimme se vaan jatkui ja jatkui, pitkin laaksoa, pääosin läpi erilaisten omakotialueiden. Kilometrit alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä pidemmiltä ja hitaasti taittuvammilta. Vesisateet olivat myös huomaamatta muuttuneet tiheämmiksi niin väleiltään kuin sisällöltäänkin. Niin kuin joskus jo aiemminkin Portugalin puolella, enemmin tai vähemmin märkinä itse kukin taivalsi yhä eteenpäin. Usko erilaisten, hyvien ja erinomaistenkin, sadevarusteiden kaikkivoipaisuuteen oli rapistunut jo tämän reissun ensimmäisellä kunnon sadetaipaleella ihan matkan alussa ja nyt se oli kertakaikkiaan mennyttä. Ainakin minun kohdallani.

Galicia näyttää kyntensä vaeltajille

Sateessa kun kulkee, niin eivät maisematkaan miltään näytä, tai ainakaan ne eivät jaksa kiinnostaa. Eivät edes upeat kukkaloistot, vaikka niitäkin varmasti oli suurin määrin myös noilla taipaleilla. Jotain hauskuutta ja jutun juurta sai korkeintaan kanssakulkijoista, jotka toki olivat myös suurimmaksi osaksi vaipuneet samaan sadekelin apatiaan. Eikä muita kulkijoitakaan pahemmin näkynyt. Paitsi meidän edellämme koko loppupäivän taapertanut nuoripari, joilla oli kannossa Lidlin muovikassit. He kävelivät koko ajan jonkun matkan päässä toisistaan ja keskimäärin samaa vauhtia meidän kanssamme, joten siinäpä oli meidän sadepäivän riemumme. Oli se Camino näemmä jo ruvennut kalvamaan muitakin kuin meitä.

Aikamoisia mäkiäkin ylitimme katuja pitkin, sateessa tallaten. Sekä yhden metsäisen harjanteen, minne oli nousemistakin aikalailla. Tai ainakin tuo 235 metrin korkuinen Monte Cornedoksi kutsutun kukkulan  ylitys tuntui siltä tuossa vaiheessa päivää ja väsymystä. Sitten taas läpi yhden omakotialueen ja seuraavan ja seuraavan. Matkaa oli takana jo yli 25 kilometriä ja yhä edessäkin ainakin 10 kilsaa. Sellaisten arvioiden mukaan, jotka tein itse käyttämästäni GPS- ja karttainstrumentistä yhden talon porttikongin tarjoamassa olemattomassa sateensuojassa. Sitten asuntoalueella Vilar de Infesta ja Os Valos –nimisten kylien välissä, eteen tuli onneksi paikallinen baari, joka tuntui kuin keitaalta tuossa vaiheessa! Kello oli noin seitsemän illansuussa. Likomärät reput jätettiin terassille, pikkuisen suojaan kaatosateelta ja melkein yhtä märät vaeltajat kokoontuivat suuren pöydän ääreen baarissa. Ja nyt tilattiin pöytään jo tiukempia juomia kuin perinteiset portviinit ja oluet.

DSC01623
Märkien vaeltajien keidas sateen keskellä.

Siinä myös väännettiin suunnitelmia loppuillaksi. Niiden perusteella kolme seurueemme neljästä naisjäsenestä lähti taksilla edessämme olevaan Redondelan kaupunkiin ja sikäläiseen pieneen albergueen, mistä koettavat saada aikaan jotain varauksentapaista meille perässätulijoille. Jos nyt ensin pääsevät itse sinne sisään, tämmöisenä sadepäivänä. Tämä suunnitelma tehtiin tietoisina albergue –majoitusten perusperiaattesta, ”paikat jaetaan sisääntulojärjestyksessä, kävelijät ensin, eikä varauksia oteta vastaan”.

Päivän viimeinen puserrus Redondelaan

Neljän hengen porukalla talsimme sitten vielä jäljellä olevat kymmenen kilometriä Redondelaan. Lieneekö tarpeen erikseen mainitakaan, mutta pitkiä olivat taas nuo kilometrit! Sateessa likomärkänä tosin vaipuu johonkin erilaiseen olotilaan, missä normaalit luonnonlait eivät enää ole voimassa. Sitä vaan tallustaa eteenpäin. Koska niin kuuluu tehdä. Koska mitään muutakaan ei voi tehdä. Jollain tavalla sekin muuttuu normaaliksi, jollei nyt aivan luonnolliseksi, olotilaksi. Muististani löydän tuolta taipaleelta ainakin omakotialueita, mutkittelevia pieniä maanteitä läpi maalaismaisten asutusten, alas laaksoon ja yhä lisää erilaisia asuttuja alueita. Minun oikea kantapääni oli alkanut pikkuisen kipuilla ja se huolestutti jonkun verran. Koska aivan kantapään takaosan sisällä oleva kipu saattoi indikoida perin ikävänä tuttavuutena tunnettua marssikantapää –nimistä rasitusvammaa. Lopulta tulimme kaupunkiin ja sen keskustaan asti kävellen löysimme kohteenamme olevan Albergue a Casa da Herban pienen etsiskelyn jälkeen.

DSC01635
Sadepäivän ”veljesryhmät” viimeisillä taipaleilla ennen määränpäätä.

Kolmas alberque, taas aivan omanlaisensa

Siellä meille oli kuin olikin varattuna neljä majatalon vihoviimeistä makuupaikkaa! Huima suoritus ryhmämme organisaattorilta – taas kerran! Ja kun itse itsekseni mietin, mitä olisikaan tarkoittanut epäonnistuminen tuossa kohdassa, niin….. En tiedä mitä se olisi tarkoittanut, enkä edes halua tietää! Kello 20:06 olimme joka tapauksessa perillä siellä ja sinne asetuimme. Nyt ei ollut sitten mitään paikkoja minkään kuivattamisen yrittämiseenkään. Sellaisia paikkoja ei juuri ollut olemassakaan ja lisäksi joka paikka oli jo valmiiksi täynnä märkää kamaa aiemmin tulleilta vaeltajilta. Niin jalkamiehiltä, kuin muutamalta pyöräilijältäkin, joiden fillaritkin olivat sisällä ahtaaksi muuttuneessa eteistilassa. Eikun siis vaan rinkka lattialle oven viereen, tavarat siihen levälleen, kuivat alusasut päälle ja illanviettoon! Onneksi meikäläisellä oli jopa nytkin kaikki kuivat vaatteet yhä rutikuivina vedenpitävissä pusseissa! Tosin ainoastaan joitakin kevyitä alus- ja välivaatteita, päällivaatteet olivat kaikki läpimärkiä.

DSC01645
Väsyneitä ja flunssaisia pyhiinvaeltajia alberquen ihanassa suojassa.

Ehdotuksia esitettiin taas siitä, että joku lähtisi heittämään keikkaa kaupungin pesulaan, kuivaamaan porukan märkiä vaatteita, mutta innokkaita vapaaehtoisia ei löytynyt nytkään. Enkä ihmettele, koska jokaisella oli tuossa kohdassa varmasti kohtalaisen tarpeeksi tekemistä ihan omien perustarpeidensa tyydyttämisen kanssa.

Sitten oli vuorossa syöminen, tärkein ihmisen vieteistä – jollei nyt juomista lasketa, veden juomista siis. Kylille syömään piti menemän, koskei mitään ollut alberquessa tarjolla tietenkään. Vain kolme meistä jaksoi nytkin lähteä – 2/3 samat kuin viimeksikin. Nyt oli sitten flunssa iskenyt yhteen naispuoliseen ryhmämme jäseneen, joka jäi sänkyyn. Hiihdimme nopsasti sateen läpi lähimpään ravintolaan alle 100 metrin päässä, eipä sandaalit jalassa olisi yhtään pidemmälle viitsinytkään. Näin ne ja sukat säilyivät kuivina. Hyvät pöperöt saimme syödäksemme, sen jälkeen kun hankimme  tarjoilijan jälkeen emännän keittiöstä avuksemme tilauksen kanssa. Lisäksi nautimme kaksi hyvää olutta ja futisottelun TV:stä. Oluen merkki oli nyt vaihtunut Estrellaan ja sen suutuntuma antoi olettaa, että tuttavuudesta tulee hyvä sekä eteenpäin jatkuva.

Pitkän päivän summeeraus

Tänään meille jäi taakse peräti 37,6 kilometriä ja 11 tuntia 23 minuuttia vietettynä caminolla. Nämä suurimmat lukemat siis niille neljälle meistä, jotka kävelivät koko matkan. Ja kyllä tuo oli jo semmoinen taivallus, että oksat pois! Myös sellainen, joka jätti näkemättä paljon ympärillä olevaa kauneutta, koska sellaiseen ei ollut mahdollisuutta eikä kaistanleveyttä moisessa säässä. Siitä yksi esimerkki seuraavan kuvan jälkeen.

DSC01633
Päivän laajimmat maisemat.

Menin illalla maksamaan omaa yöpymistäni (peräti 15 €) kolmanteen kerrokseen, missä tämän pienen alberquen juuri kuukausi sitten avannut nuoripari asusti pienen lapsensa kanssa ja piti myös vastaanottotiskiä omissa tiloissaan. Hyvin englantia puhuvan nuoren rouvan kanssa tuli hieman jutusteltua ja hän innokkaasti kertoi, miten huomenna pääsisi ekan kerran veneretkelle läheiseen San Simonin saareen. Hänen näyttäessään asioita esitteen kartasta, minä vasta tajusin meidän olevan satamakaupungissa meren rannalla! Vuonomaisen pitkän Rio de Viga –merenlahden perukoilla. Mitään karttoja ei siis ollut tullut edes vilkaistuksi koko päivän aikana. Eikä sateen läpi nähnyt laajempia maisemia.

Karttaote Redondelan kaupunkiesitteestä (Redondela Plano Turistico)
Karttaote Redondelan kaupunkiesitteestä (Redondela Plano Turistico).

Ihastuttavaa yritteliäisyyttä muuten osoittaa moinen majatalon pitäminen nuorelta perheeltä!

GPS Log Day #6
Päivän GPS-logi Google Earth -satelliittikartalla.

CP1001 jatkuu seuraavassa numerossa, stay tuned …..

–Kari (the worm)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s