Kotaparlamentin synnyt syvät

Eräveljet-seurakunnan tarina, osa 2

Yhteenveto: Toinen osa kertomukseen siitä, miten olen itse aikojen saatossa päätynyt retkeilemään lähiluonnossa ja kehittänyt siitä suorastaan harrastuksen. Kakkososa keskittyy talvisiin kotakeikkoihin, joista on muodostunut jo pitkään jatkunut hieno perinne. Kotaopettelu on sisältänyt runsaasti oppimista niin sanotusti kantapään kautta, eikä siitä ole outoja ja hauskoja tapauksiakaan puuttunut.

20140321_230533
Loimulohet kypsyvät kotatulilla perinnemenetelmällä.

 

Tarinan ensimmäinen osa löytyy artikkelista ”Lähieräilyn keskipitkä historia”. Nämä jutut kertovat samalla siitä, miten on vähitellen muodostunut samanhenkisten, luonnossa kulkemista ja eräretkeilyä arvostavien heppujen rinki, jota omassa piirissä Eräveljet –seurakunnaksi kutsutaan. 

 

Kota on keksitty

Yhden yön laavukeikoillamme lähiympäristön ihaniin erämaataskuihin Masan kanssa päädyimme silloin tällöin aika hurjiinkin keleihin, etenkin jossain merenrantojen tuntumassa. Kova tuuli on erityisen hankala seuralainen esimerkiksi laavussa istuvalle, koska se viilentää ihmisiä oikein tavattomasti ja saa ilman sekä savut pyörimään niin, ettei laavun suoja eikä nuotion lämpö toimi enää niinkuin voisi luulla. Hiukan paremmin se voisi toimia, jos ihmisen keuhkot olisivat luodut savun hengitykseen, muttei hyvin silloinkaan. Joillain tuollaisilla tulilla tuli tietenkin tuumattua miten entisaikojen nomadit ja muut oikein pärjäsivät. Ja koettua ahaa-elämys siitä, että eiväthän ne veijarit missään laavuissa kärvistelleet, vaan kotona olivat, kodissa. Tai tiipiissä, tai jurtassa. Lukemattomissa eri variaatioissa samasta asiasta, ympäri maapallon. Ydinasian ollessa kokonaan säiltä suojaava rakennelma, jossa poltetaan tulia, mutta joka ei kuitenkaan ole mikään kiinteä rakennus.

Ensimmäinen kodan rakennus

Seuraavalla myöhäisen syksyn tai alkutalven keikalla sitten jo pystytimmekin Masan kanssa kodan yhteen  meille tuttuun paikkaan Porkkalanniemellä. Se tehtiin monien tulilla puitujen ideoiden pohjalta. Rakennusaineksina kahdeksan kappaletta aiemmin karsittuja, kuorittuja ja kuivattuja, suoria kuusenrankoja, sekä muutama puoli-ilmainen ja jo muita raksakäyttöjä nähnyt vihreä kevytpeite. Kaksi seivästä sidottiin ylhäältä yhteen surrauslangalla, minä pidin niitä pystyssä sopivaksi arvelemassamme kulmassa toisiinsa nähden ja Masa asetteli muut rangat samalla tavoin ristiin keskenään. Ihan ensimmäinen hauska havainto oli, miten heti neljä seivästä seisoivat hyvin tukevasti paikallaan ja kun niitä oli kahdeksan kappaletta kodan muodossa, niin rakennelmaa ei saisi nurin enää mitenkään muuten kuin purkamalla!

Suorakulmion muotoisten pressujen asettelu paikoilleen oli sitten aikamoista askartelua, joka taisi kestää peräti tunteja. Eihän ollut ihan helppo saada niitä asettumaan kolmiulotteiseen muotoon niin, että helmat riittivät ja ylös jäi sopivaksi arvioitu savuaukko. Jotenkin ne piti saada pysymään paikallaankin ja ovikin piti tehdä. Yläaukon reunoille ei miehen mitta riittänyt, joten niitä kiinnityksiä varten täytyi toisen keikkua kaverin olkapäillä taikka käsien varassa. Mutta syntyihän se kota siitä, kun kääntelimme ja vääntelimme niitä pressuja, kiinnittelimme niitä kotapuihin ja toisiinsa jäykän sähköjohdon pätkillä, jne.

DSC09997
Varhaisempien aikojen kota pystyssä Porkkalan rannalla. Ei kaunis, mutta hyvä.

Kokemuksia sisällä

Kylmä ja tuulinen oli sää tuolla ensimmäisellä kotakeikallamme ja minun muistiini on ikuisesti syöpynyt se fiilis, kun ekan kerran ryömittiin sisälle juuri pystyyn saatuun kotaan. Siellä oli lämmin! Tuntui kuin olisi joku lämmitin päällä jossain. Kyse oli kuitenkin pelkästään siitä, että tuuli oli kokonaan poissa. Vaikka ulkona myräköi ja kodan pressut paukkuivat, sisällä ilma oli täydellisen, suorastaan epätodellisen tyyni. Silloisen kotamme pohjan halkaisija oli noin 3,5 metrin paikkeilla ja siellä oli huimasti tilaa kahdelle hengelle sekä kaikille mukana oleville varusteille.

Sitten laitettiin ne tulet. Homma onnistui tietenkin kuin tyhjää vaan, olihan meillä tulenteosta ja tulien pitämisestä kokemusta paljon. Ihan luontaisesti teimme myös aika pienet tulet siellä sisällä. Paistelimme makkaraa, keittelimme kahveja ja parantelimme maailmaa koko illan, eikä kylmästä ollut tietoakaan. Taidettiinpa peräti heittää takitkin pois päältä kodan nurkkaan. Perin mukavat muistot on minulla tuosta ihka ensimmäisestä illanistujaisesta itse tehdyssä kodassa. Tätä en erikseen juuri tuosta kerrasta muista, mutta kyllä me varmasti jouduimme liiallisen savun kanssa taistelemaan silloin ja tällöin. Kokonaisuuden parannus oli kuitenkin niin valtava verrattuna vaikka laavulla istumiseen, ettei tuollainen savujuttu siinä tuntunut, etenkin kun samojen savuhaasteiden kanssa oltiin aina köhitty myös laavulla istuessa tuulisilla säillä.

Alkuun meillä oli aina mukana myös kodan lähelle pystytetty teltta, missä sitten yö nukuttiin. Jotenkin ei osattu vielä kotaa yösijana ajatella silloin ja olihan tuo oppiminen tulisijan, hiilien, tuhkan ja vaikka minkä kanssa myös vielä vasta aivan aluillansa.

DSC00014
Muhammed itse. Legendaarinen ”Erä-Masa” aamupalalla kodassa joskus silloin.

Kehitys kypsyy savussa

Vaikkei tuo vielä ensikerralla haitannut, niin kyllähän se on juuri savu, joka sitten on suurin haaste kotailussa. Mikäpä muu enää olisikaan, kun sisällä on lämmin, minkäänlaiset säät eivät haittaa eivätkä edes tunnu, tavarat ovat suojassa, ruuat ja kahvit valmistuvat tulilla.  Yösijatkin ovat siinä, kunhan niille tavoille ensin opitaan.

Mutta tosiaan, tuosta ensikerrasta lähtien taisimme istua tulilla kodassa aina kun olimme ulkona oikein ankarissa oloissa. Ja kerta toisensa jälkeen taisteltiin savun kanssa, joka pisti silmät vuotamaan, kyyristelemään matalalla ja välillä suorastaan syöksymään ulos hengittämään kunnolla. Pienin nykäyksin opimme koko ajan uusia asioita kodasta ja tulen pitämisestä siellä, niin että savuhaastekin saatiin paremmin ja paremmin hallintaan. Emme todellakaan koskaan löytäneet mitään yhtä selvää ja helppoa syytä siihen ja tapaa hoitaa pois. Vaan se on kautta vuosien ollut kiehtova opettelu omien kokemusten, päätelmien ja taas uusien kokemusten kautta. Useamman kokonaisen sivun vaatisi, jos kirjoittaisin oppimme auki tähän artikkeliin. Sen sijasta laitan alle listan asioista, joita olemme muuttaneet ja säätäneet.

  • Kodan malli, oikea jyrkkyyden kulma.
  • Savuaukon koko suhteessa kodan kokoon ja malliin.
  • Savuaukon muoto.
  • Korvausilman sisääntulo.
  • Tulisija irti maasta.
  • Vain ehdottoman kuivia puita.
  • Pieniä puita, niin paksuuden kuin pituuden suhteen.
  • Tulien suuruus kodan koon mukaan, isossa voi polttaa isompia tulia.
  • Suurien tuhkamäärien pois vienti kesken illan.
DSC00012
Jos nuotio savuttaa noin paljon, arvatkaas kuinka paljon sitä on ylempänä kodassa?

Rakentamisen haastava osa

Noiden tuloksena siis noin viidentoista oppivuoden jälkeen homma on ollut hanskassa myös savun suhteen. ”Normikotamme” on kasvanut suuremmaksi kun tulirinkiin on tullut lisää jäseniä. Kota on luonnollisesti myös ainoa majoite, missä istutaan ilta – useimmiten jonkun matkaa aamunkin puolelle – ja sitten nukutaan yö. Ilman tulia mutta täydellisesti suojassa luonnonvoimilta. Kodan rakennustapa on viimeistä edelliseen kertaan asti pysynyt pääpiirteissään samanlaisena kuin silloin ihka ensimmäisellä kerralla. Toki pressujen asetteluun on kehittynyt erilaisia ”taktiikoita”, joita enemmän tai vähemmän menestyksellisesti sovelletaan eri kerroilla. On opittu tekemään monia asioita samoilla, vanhoilla tavoilla ja siten myös ripeämmin, mutta tuo prosessin kohta, missä suurista, suorakaiteen muotoisista pressuista väkisin väännetään kolmiulotteinen kartio, on ainaisesti jäänyt hankalaksi. Ilman, että siihen olisi saatu aikaseksi edes jotain niin hyvää tapaa, joka olisi vakioitunut.

Lapinmiehen mallia

Sitten jopa tuokin ikuisesti jämähtänyt asia lähti muuttumaan, kun näin vilauksen Erätulilla –ohjelmasta.  Siinä Peltsi kulki tunturissa jonkun paikallisen poromiehen kanssa. Ja sitten polkaisivat siellä kasaan kodan, noin alle viidessä minuutissa! Versus meikäläisten minimissään tunnin projekti kolmelta hengeltä. Totta kai TV:ssä kaikki laitetaan näyttämään tuollaiselta ja totta kai Lapin miehet sen ovat pitkälle kehittäneetkin  satojen vuosien aikana. Ja patentti on kankaiden osalta niin yksinkertainen, että heillä on jemmassa tai mukana kolme sopivaan kolmion muotoon leikattua vuotaa, joiden molemmissa reunoissa on ohuet rangat. Ne vaan nostetaan yksi kerrallaan kodan runkopuiden päälle, niin että reunat menevät päällekkäin ja voila! Kota on valmis.

Niinpä sitten talvikauden 2013/2014 aikana sain lopulta hankituksi kolme suurta kevytpeitettä sekä kuusi 1×2 rimaa, joista kaverini Aarnon kanssa väkersimme aikamoisella ähellyksellä tuollaiset kotakankaat. Ja totisesti viime talven kotakeikan pystytysvaihe oli jo ihan eri kaliiperia kuin ennen. Ei toki päästy vielä lähelle tuota viiden minuutin haamurajaa, mutta neljäsosaan putosi oma ajankäyttömme. Ja tuo haamurajasta uupuminenkin johtui ainoastaan yhdestä ajatusvirheestä, jonka korjaaminen vaatisi ikävä kyllä koko homman tekemisen alusta uudelleen joskus. Mutta kyllä minä tuon täydellisyyden vielä joskus saavutan, vähintäänkin samalla aikajänteellä, kuin lappalaisetkin sen ovat oppineet :-).

20140322_091034
Uudemman sukupolven kota aamun valossa, vuonna 2014. Kyllä rima on riskillä ruma!

Kotaparlamentti

Lähieräilypiiriin, jonka tärkeä osanen on jo pitkään ollut vähintään yksi talvinen kotakeikka, on pikkuhiljaa tullut jokusia uusia jäseniä. Vesa jo ikiaikoja sitten, Jussi, jonka kanssa teimme vuosituhannen vaihteessa yhdessä myös muutamia ikimuistoisia vaelluksia Amerikan länsireunoilla. Sitten Jone, enemminkin maastopyöräseikkailujen kautta ja naapurini Aarno. Hyvin hyvin harvakseltaan ja varovaisesti piiriä on laajennettu, koska vain oikeanlaisella arvomaailmalla varustetut henkilöt voivat pärjätä moisessa seurassa. Ja siksi mukaan kutsumista edeltääkin pitkänlainen tutustumisvaihe yhteisten retkien ja reissujen kautta. Onpa kuitenkin yksi jäsen taas tullut mukaan viimeisen kahdeksan vuoden aikana, hiukan nuorempaa eränkävijäpolvea edustava Malkus.

Masa ryhtyi aikanaan kutsumaan noita istuntojamme kotaparlamentiksi sen jälkeen, kun Aarno oli Venäjälle suuntautuvilta työmatkoiltaan kerran tuonut tulille mukanaan pullon Parlamentti Vodkaa. Sen aromit olivat niin luksushyvät, että jäivät elämään Masan muistiin ja sitämyöten tilaisuuksien nimeen.

Lahnaa sen olla pitää

Silloin kun legendaarinen eräveli Masa vielä asusti täällä Etelä-Suomessa ja hänen kanssaan opeteltiin kotaelämisen saloja, hän toi kerran talvella leiriin mukanaan suuren, itse pyydystämänsä lahnan. Sellaisen oikein monikiloisen körilään. Sitä sitten kypsytettiin melkein koko ilta loimuttaen halstarin kanssa. Ja se oli kyllä sen jälkeen niin taivaallisen hyvää, että on ihan ainoa kala ikinä, jonka maku menee yli hienoimmalla perinnemenetelmällä valmistetusta loimulohestakin! Tämän legendan toistamisesta on veli Vesa puhunut jo monta kertaa, sivuvaikutuksistakin huolimatta. Ne olivat kyllä karmeat. Sellainen haju kaikissa päällä olleissa vaatteissa, jonka irti saaminen tai edes riittävä laimeneminen osoittautui melkein mahdottomaksi! Yli kuusi kuukautta meni kantaen niitä vaatteita vuoroin pesukoneeseen, vuoroin kuivumaan ja tuulettumaan ulos. Sama uudelleen ja uudelleen, koska yritykset tuoda niitä sisälle saivat rakkaan vaimon aina esittämään valintapakon hänen ja vaatteiden välillä.

Mutta loimulohikin käy

Tuon kotamiesten äärimmäisen gourmet –kokemuksen toistamista on valmisteltu nyt ehkä vähän toistakymmentä vuotta, mutta tarpeeksi isoon lahnaan ei olla vaan vieläkään törmätty. Oikeastihan kyseessä on alan legendan, Muhammed Masan resepti, jota ei parane edes yrittää kunnolla valmistautumatta. Asian henkinen kypsyttely on kuitenkin saatu jo pitkälle ja eipä tiedä, vaikka jollain lähitalvien kotakeikalla jo yritettäisiin.

Täydelliseksi perinteeksi meidän laavu- ja kotakeikoillamme on sen sijaan vakiintunut loimulohen valmistus sillä perinteisimmällä menetelmällä, jonka itse aikanaan opin yhdeltä työkollegaltani, vanhalta laivakokilta. Siinä siis lohifileet kiinnitetään itse veistetyillä puukiiloilla halkaistujen metrihalkojen pintaan. Halot tuetaan sopivaan, jyrkkään kulmaan nuotion ympärille. Ja sitten niitä kypsytetään rauhallisesti nuotion loisteella, kunnes heinänkorsi menee sujuvasti läpi kalan lihasta, paksuimmasta paikasta. Suolaus hoidetaan loimutusprosessin aikana, sivelemällä suolavettä usein kalojen pintaan katajanoksalla. Mikään hätäisen miehen menetelmähän moinen ei ole, vaan kalojen kypsyminen ottaa yleensä aina tunnin tai parikin, riippuen kalafileiden koosta, nuotion tehosta ja halkojen etäisyydestä tuleen. Mutta eipä parempaa ja aidompaa lohikalan makuakaan ole sitten olemassakaan!

20140321_221509
Loimulohen laittoa valmistellaan iltapuhteella. Oli haastavaa, kun käytettiin kunnon halkaistujen pöllien sijasta kivikovia kuusipöllien siivuja.

Kulkurin rautavitonen

Jussi oli Kaliforniassa asuessaan törmännyt hienoon amerikkalaiseen työkaluun, nimeltään ”Hobo Pie Iron”. Hobot siis olivat – ja kai vieläkin ovat – niitä lännen maiden junapummeja ja muita ”vapaana eläjiä”, joiden ruuanlaittotyökalusta on kyse. Ovat kuin paksusta valuraudasta tehtyjä vohvelirautoja, jotka on varustettu noin 70-senttisillä puukahvaisilla varsilla. Raudan puolikkaat sulkeutuvat tiukasti toisiaan vasten ja tuollaisen maailman yksinkertaisimman vehkeen kanssa voi laittaa avotulella aivan mitä tahansa ruokia, ilman että tuli ja savu niihin koskevat. Jussin esiteltyä tuon työkalun ja sillä tehtyjä voileipäherkkuja meille muille, kaikki halusivat sellaisen itselleen. Ja Jussi tilasi niitä sitten muutamassa erässä sieltä kaukaa. Siitä lähtien on kotakeikoilla aina silloin tällöin laitettu herkkuja nuotiolla myös ameriikan kulkureiden tapaan.

DSC00052
Hobo Pie Iron odottelee ruokaa kypsytettäväksi.

Klikiti-klik

Porkkalan Vetokannaksen ulkoilualeen yhdessä nurkassa olemme noin kaikki kotaparlamentit pitäneet jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Sellaisina vuodenaikoina kuin me siellä yövymme, harvoin on muita kävijöitä paikalla. Aina joskus sentään lauantaiaamuna joku tulee kahville tai makkaranpaistoon läheiseen keittokatokseen ja silloin käymme perinteisellä aamupäivän venyttelykävelyllä ihmisiä tervehtimässä ja vaihtamassa jonkun sanasen. Vain kerran tai kaksi on koko kotahistorian aikana joku muukin yöpynyt siellä samaan aikaan kanssamme.

Kerran kun näin oli käynyt ja Vesa meni aamulla jutustelemaan keittokatoksella askartelevien retkeilijöiden kanssa, he hämmästelivät kovasti mitä kummallista meidän leirissämme oikein tapahtui?! Nukkumisesta ei tullut mitään, kun koko ajan kuului metsän laidasta joku kummallinen kilkutus. Kai maar Vesa tunnusti, että meidän kotapolttopuukoneistomme se siellä vaan toimi. Koko illan, ilman sanottavia taukoja, kuitenkin luultavasti loppuen viimeistään kolmen maissa. Kas kun tosiaan poltamme kodassa vain hyvin pikkuisia puita ja klapien kilkutteleminen palasiksi on jo aikoja sitten muodostunut jokaiselle kotaparlamentaarikolle refleksiksi, joka automaattisesti ja tiedostamatta toimii aina silloin, kun jotain muuta askaretta ei ole käsillä.

20140321_205936
Illan istuntaa kodan lämmössä. Huomaa runsaat pilkevarannot.

Saanko luvan?

Kerran kävi niinkin, että puhelimeni soi kesken parlamentin istunnon ja minä satuin myös näkemään sen, vaikka puhelin aina hiljaisena siellä onkin. Vastasinkin vielä, kun soittajana nyt oli muuan nuori mies, joka oli jo pitkään seurustellut tyttäreni kanssa. Samuli sitten otti ja kysyi suoraan lupaa naimisiin menoon, oikein hyvien, vanhojen perinteiden mukaisesti. Ikuisesti on jäänyt harmittamaan, että menin antamaan luvan ennenkuin tajusin, että olisi pitänyt pyytää nuorimies ensin kotaparlamentin kuultavaksi! Ei sen vuoksi, että minä olisin tarvinnut mitään lisää tietoa tämän nuoren miehen luonteesta taikka tarkoitusperistä. Aivan ultrahienoimman luokan vävymies hänestä tuli. Mutta siksi, että se olisi ollut ainutlaatuinen kokemus ihan kaikille. Ja ikimuistoinen ainakin tulevalle sulhaselle!

20140322_100928
Perinteisten aamupalaleipien valmistuslinja. Karskeimmatkin eräveljet arvostavat toki myös vihanneksia!

Friday Nite Escape

Jo kauan, kauan sitten tuolle kotaparlamenttimme kokoontumiselle muodostui sellainen käytäntö, että minä kutsun sen kokoon johonkin myöhäisen syksyn tai talvikauden perjantai-iltaan. Joskus tunnustellen hiukan etukäteen, mitkä voisivat olla mahdollisia iltoja itse kullekin. Sitten jos joku antaa positiivisen kuittauksen, keikka toteutetaan. Ja mukaan voivat vielä tulla ketkä tahansa muistakin kutsun saaneista, jos sattuvat pääsemään. Vaikka ilmestyen paikalle milloin tahansa myöhemmin illan aikana ja/tai lähtien vielä takaisinkin samana iltana tarpeen niin vaatiessa.

Ajankohtana on tietoisen tarkoituksellisesti aina perjantai-ilta. Sen vuoksi, että viikonloput ovat erityisesti lapsellisille ihmisille äärettömän niukkoja resursseja, useimmiten kaikille muillekin. Konseptiin kuuluu myöskin se, että takaisin kotona ollaan lauantaina puolilta päivin. Niin jää käytännöllisesti katsoen koko viikonloppu ehjäksi muuhun perheellisten elämään. Lauantaina ehditään ostoksille vaimon kanssa ja illalla saunaan, tai mitä ikinä menoja itse kullakin on. Amerikkalaistyylisen nimensä tämä eräänlaiseksi tehokkaan ajankäytön huipentumaksi hioutunut eränkäynnin muoto taisi löytää niinä aikoina kun itse asuin sielläpäin – ja pääsin silloinkin kerran vuodessa tulille Vetokannakselle juuri noin! Näin se menee:

  1. Nopea tavaroiden pakkaus yleensä torstai-iltana. Helppoa, kun kaikki tietävät jo mitä tarvitaan.
  2. Kodan pystytykseen ja tulille mennään suoraan töistä perjantai-iltana tai vain kurvaten kotikautta tavarat noutaen.
  3. Illan istunta tulen ja yksinkertaisten askareiden ääressä, hyvien kavereiden kanssa ruokia laitellen ja maailmaa parantaen.
  4. Leppoisat aamutoimet ja aamupalat luonnon keskellä, ihan kuin pidemmilläkin eräkeikoilla.
  5. Pikkukävely luonnossa.
  6. Leirin pakkaus ja kotiin ajo.

Tuttujen kesken vain FNE. Täydellinen pieni eräkokemus. Käyttäen siihen vain yhden illan sekä aamupäivän. Jotka muuten saattaisivat mennä kotisohvalla väsyneenä istuen.

–Kari

PS. Likimain kaikki kotaseikkailumme ovat tapahtuneet Porkkalanniemen Vetokannaksen alueella, mistä löytyy myös kohdekuvaus otsikolla Porkkala-sarja, osa 1: Vetokannas.

 

Ja perään vielä jokunen valokuva lisää noilta monilta, hienoilta kotakeikoilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Talvinen kotaleiri, kun Suomen eteläisimmissäkin paikoissa oli yli puoli metriä lunta. Kuva: A. Junkkari.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Iloista seurakuntaa kotatulilla. Kuva: A. Junkkari.

 

DSC00004
Dramaattinen iltamaisema merelle Porkkalan kallioilta.

 

DSC09993
Erämies ja eräs istuin.

 

DSC00007
Kanervien kauneutta karuilla rannoilla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Vetokannaksen rantamaisema eräänä kylmänä talviaamuna. Kuva: A. Junkkari.

 

DSC00056
Kulkurin ruuanlaittoväline lähikuvassa.

 

Mainokset

6 thoughts on “Kotaparlamentin synnyt syvät

  1. Saatoin olla onnekas kun säästyin kovien erämiehien ’kotaparlamentilta’ tuona mainittuna talvipäivän iltana vuosia sitten. Joka tapauksessa itse kasatussa kodassa nuotion äärellä istuskelu kuulostaa niin mukavalta touhulta, että olisi mukava kokeilla joskus itsekin. Ei kuultavana, mutta ihan muuten vaan!

    Tykkää

  2. Hieno läpileikkaus vuosikymmenien harrastukseen ja hieman selvennystä siitä johtuneeseen karmeaan hajuun joka värittää lapsuutta ja nuoruutta kotoisasti. Lisäksi vielä mahtava kurkistus siihen ainutlaatuiseen hetkeen kun traditio ja kunnioitus johtivat siihen puhelinkeskusteluun 🙂

    Tykkää

  3. Tosi mukavasti kerrottu harrastuksen tuoma elämään kuuluva kohokohta..isolta osaltaan samanlaisen kokemuksen itsekin kokenut..samoilla välineillä , mutta loppui jo reilu kymmenen vuotta sitten. Kesto oli kuitenkin parikymmentävuotta. Isosti peukutan ja aktiivista jatkoa teille. .. Risto

    Liked by 1 henkilö

    • Kiitos mukavasta palautteesta! On myös hienoa kuulla, että ainakin joku muukin on löytänyt samanlaisen harrastuksen ja sen antamat uskomattomat kipinät nykyihmisen urbaaniin elämään. Minä ja vanhojen pierujen porukkamme olemme melkein uskoneet, ettei juuri tämän kaltaista toimintaa ole olemassakaan meidän pienen piirimme ulkopuolella. Kovin yleistä eri sorttinen yön yli retkeily ja tulilla istuminen ei tunnu olevan ainakaan täällä pääkaupunkiseudulla, missä ei välttämättä tajuta, miten hienoja erilaisia metsäisiä ja jopa melkein erämaisiakin alueita on joka paikassa ympärillämme.

      Tykkää

  4. […] Paikaksi valitsimme kolmesta syystä Porkkalanniemen. Se on lähellä, mikä sopii molempien meidän hiukan rajoittuneisiin aikatauluihin lauantaina. Sääennusteet lupailivat aika kovia tuulia ja missäs niistä enemmän irti saisi kuin avoimen meren rannalla? Siellä ei myös ole hyttysistä tietoakaan, joten on mukava istuskella iltaa. Miniretki siis toteutetaan eräveljien klassisella FNE-taktiikalla (Friday Nite Escape), jonka syvemmät selitykset ja taustat löytyvät artikkelista ”Kotaparlamentin synnyt syvät”. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s