Kalliot piilossa liian lähellä

Sähkölinjojen risteys rantaradan ja 51:n välissä

Tiivistelmä: Yhden Kirkkonummen ”luontotaskun” tutkailu pienellä varhaiskevään päivälenkillä. Ja yllättävän kivojen maastojen löytäminen sieltäkin, vilkkaiden liikenneväylien välistä.

Avara luonto- ja maaseutumaisema aukeaa alueen keskiosan kallioilta luoteen ja pohjoisen suuntiin.

 

 

Esimerkki lähiluonnosta, jota emme helposti huomaa

Tämä juttu ja alueen esittely pohjautuu pääosin 2.4.2014 tehtyyn ”neitsytmatkaan”, mutta myös pariin pikkuretkeen samoilla kulmilla myöhemmin. Tämä on alue, jota voi pitää hauskana ja useilla tavoilla oikein kärjistettynä esimerkkinä siitä, miten nättiä luontoa on mitä metkoimmissa paikoissa. Sellaisissa, mistä ei välttämättä keksi edes katsoa. Nämäkin ihan monien tuhansien nenien edessä joka päivä. Mutteivät ne nenät semmoisia haista, eivätkä silmätkään osaa huomata.

Jutun tekstissä ensiretken pohjalta kirjoitettu tarina on normaalilla fontilla ja alueen myöhempään tutkailuun perustuvat huomiot kursiivilla.

Tuolla myöhemmin muutamat kerrat kuljeskellen, valokuvia ottaen ja eväitä nautiskellen olen miettinyt, miten luonnon olemassaoloa tai olemattomuutta voi katsella eri näkövinkkeleillä. Esimerkiksi tämä alue sijaitsee aika kapeana suikaleena isojen liikenneväylien välissä ja sillä tavoin joku ei ehkä pidä sitä minään. Aiheestakin, tietenkin, jos niin haluaa. Kuitenkin siellä on mitä hienointa eteläsuomalaista luontoa, suorastaan tyypillisellä variaatiolla moninaisine kallioineen, rotkelmineen, pienine soineen ja erilaisine metsätyyppeineen. Myös likimain koko skaala Suomen nykyisestä metsänhoidosta on esillä. Lähtien täysin alkuperäisestä kallioluonnosta, jatkuen eri ikäisten, hakkuiden ja harvennusten jälkeen kehittyneiden metsäalueiden kautta aina aivan tuoreisiin, pieniin aukkohakkuualueisiin – joita tekisi mieli suorastaan raiskioiksi kutsua. Toinen toistaan nätimpiä taukojen ja evästelyiden paikkoja löytyy vaikka kuinka monia, etenkin alueen lukuisilta kallioilta. Jos joku siis kallioluonnosta sattuu pitämään, niin kuin minä. Viisykkösen liikenne toki mouruaa melko kovaa, etenkin retkeilyn ajan osuessa jonkun ruuhkahuipun kohdalle. Silloinkaan ei kyllä tarvitse muuta, kuin etsiä paikka jostain kallioiden pohjoisen puolelta, niin jopa voikin kuvitella olevansa ties missä! Toki sitä voi sitten joutua jonkun harvakseltaan kulkevan Turun pikajunan, tai vaikka nykyään jo uhanalaisen Y-junan säikäyttämäksi.

Kohdealue peruskartalla. Karttaote palvelusta Retkikartta.fi.

Neitsytmatkan aika

Oli keskiviikko, ulkona aika mukava puoliaurinkoinen keli, lämpötila vain jonkun asteen plussan puolella huh­tikuun alun pakkasyön jälkeen. Tiukan aamupäivän työsession jälkeen tuntui, että täytyy päästä puhaltamaan bittipölyt pois keuhkoista. Tällä kertaa mukana oli sen verran suunnitelmallisuutta, että olin syn­kan­nut ajan sopimisen naapurini Aarnon kanssa. Niin lähdimme sellaiselle 2-3 tunnin pikku tutkimusretkelle lä­hi­maastoihin.

Potentiaalisten tutkimuskohteiden lista

Minulla on nykyään puhelimessani sellainen lista paikoista, alueista ja reiteistä, jotka haluan joskus mennä katsastamaan. Se syntyy ja pysyy yllä siten, että hyvin usein kävely- tai pyö­räi­lyretkilläni näen ympärilläni ute­liaisuuttani herättäviä asioita, jotka eivät kuitenkaan sovi sen kyseisen retken puitteisiin. Usein se on kalliohuippu, jonka näen jossain kaukana ja huo­maan sen olemassaolon ekan kerran, juuri tästä perspektiivistä. Kartassa näkyvä met­sä­alue tai suo, missä en ole vielä koskaan käynyt, tai vanha junaradan pohja, jonka olemas­sa­o­lon jäljet olen havainnut satelliittikuvista, suurta keksimisen riemua tuntien.  Puhumattakaan poluista, joita ei ole voinut sillä kertaa lähteä tutkimaan. Tie, jonka perukoita en ole käynyt kurkkimassa. Vinkki kaverilta hienosta paikasta. Mitä vain.

Kohdealue ja siirtyminen sinne

Nyt nappasin listalta lähimpänä olevan alueen, koska meillä oli käytössämme noin kahden ja puolen tunnin aikaikkuna. Kyseessä on rantaradan ja kantatie 51:n väliin jäävä aika kapean näköinen metsäalue, joka rajoittuu itäpuolella kivilouhokseen ja länsipuolella Hålkärr-nimeä kantavaan peltoon. Se oli päätynyt listaani, kos­ka monet kerrat viisykköstä ajaessani olin vilaukselta katsellut tien ylittävää sähkölinjaa pohjoisen suuntaan ja havainnut siellä aika muhkean näköisiä kallioita.

Ajoimme 8 kilometrin matkan pelipaikoille polkupyörillä, syynäten samalla vanhan metsätien, joka lähtee kanta­tiel­tä juuri ennen sähkölinjaa idästä päin tultaessa. Se haarautui ja muuttui aika huonoksi jo reilun sadan met­rin päässä, mutta vei mukavasti metsän sisään, mihin pyörät oli hyvä jättää.

Viisykkösen vierellä sijaitseva louhos lähikuvassa.

Louhoksen ympäristö

Louhoksen aukean alueen tajusi koko ajan olevan aivan lähellä idän suunnalla. Suunnistimme ensimmäiseksi louhoksen itä- ja pohjoispuolella olevalle kallioalueelle. Jo pelkästään se osoittautui heti jo yksinäänkin ko­­ko retken arvoiseksi, vaikka sen kaakkoisreunojen järsiminen herätti harmia ja sääliä eteläsuomalaisen kalliomaaston syvien rakastajien sydämissä. Louhoksen reunat ovat aidatut ja varoituskyltein varustettu, joten sen reunoillakin voi hyvin kulkea, jos haluaa mokomaa käydä vilkaisemassa. Tämäkin kallio on ehkä vähän suurempi, kuin kartalta katsoen arvaisi ja odottaisi. Vaikka tämä efekti on niin kovin tuttu, silti se vaan yhä toistuu ja toistuu näillä retkillä – onneksi! Tut­kai­limme kallioita hiukan ristiin ja rastiin, käyden katselemassa myös graffitein koristettua junaradan kuilua poh­jois­reu­nalla.

Junaradan kuilua katsellaan louhoskallion pohjoisreunalla.

Sitten matkamme jatkui länteen, noin radan suuntaisesti. Jos tuota kaunista kalliota haluaa käy­dä katsomassa ja siellä vaikka pienen piknikin pitää, se lienee syytä tehdä mieluummin lähivuosina kuin vuo­sikymmeninä. Louhoksen ruokaa se nimittäin lähes varmasti on ainakin pidemmällä jänteellä.

Muhkea kaatunut kelopuu louhoskallion lakiosan länsireunoilla.

Vaikka siis tämän nimettömän kallion pohjoisreunaan on rouhaistu rautatien kuilu jo vuosikymmeniä sitten ja eteläreunaa syödään nykyään soraksi, sen keski- ja huippuosat ovat valtaosin yhä täysin koskematonta kallioluontoa. Niinkin, että siellä on yhdellä alueella suorastaan keskittymä kelottuneita mäntyjä. Jotkut maahan kaatuneina, monia pystyssäkin.

Retken jälki Google Earth –satelliittikartalla. 4,45 km / 110 min kävellen plus 16 km / 74  min pyörällä. Juoksuhautojen paikka merkitty punaisella ympyrällä ja kahvipaikka lipulla.

Kohdealueen keskiö, kalliohuippu sähkölinjalla

Heti alas metsään tultuamme havaitsimme radan suunnalla jollain tapaa epätyypillisen metsän. Normaalia harvemman ja vaalean heinän peittämän maan. Se paljastui ihmisen tekemäksi, varmastikin ratatöistä yli jää­nyttä mursketta tai muuta maa-ainesta oli tasattu aikanaan siihen. Se oli oikein helppokulkuista maastoa, vieden meidät sähkölinjalle ja sen haarakohtaan, joka täytyi tietenkin käydä tarkistamassa, koska sen an­siosta tääl­lä ylipäätään nyt kuljimme. Ja sehän olikin kyllä aikamoisen vaikuttava, terävä kalliohuippu, joka oli pakko käydä valloittamassa. Aivan sinne sähkölinjojen haarakohtaan asti tulee Viisykköseltä linjan alustaa myöten jonkinlainen huoltotie, joka tarjoaa oivallisia paikkoja pysäköidä auto. Toki jotkut paikat siinä saattavat vaatia maastoauton maavaraa. Me jatkoimme tuosta yhä länteen, läpi eri vaiheissa olevien ”hoidettujen metsien”.

Sähkölinjojen risteyskallio, joka näkyy Viisykkösellekin linjaa pitkin. Ei saa ajaa ojaan katsellessa!

Myöhemmillä retkillä olen huomannut, että tältä noin lounas-koillinen –suunnassa kulkevalta sähkölinjalta lähtee jopa melkoisen hyväkuntoisia polkujakin tuonne lännen puolella oleville alueille. Joten päinvastaisista oletuksistani huolimatta, kyllä täällä sentään ihmisiä retkeilee. Aikani ei ole vielä riittänyt sen selvittämiseen, minne asti polut lännen suunnalla jatkuvat ja muodostuuko niistä kenties peräti oikein lenkki. Siksi alla merkittynä ainoastaan ne polkujen osat, jotka itse satuin kulkemaan. Ylemmän polun lähtöpisteessä oikealla on erinomainen auton tai muun kulkuneuvon parkkipaikka sileän kallion päällä.

Hyväkuntoisia polkuja sähkölinjan länsipuolella. Kuljetut polut tai niiden osat merkitty oranssilla.

Hoidettua vai luonnonmukaista metsää?

Lainausmerkit eivät nyt tuossa tarkoita sitä, että alle ja ylle kirjoittanut  karsastaisi kaikkea met­sien hoitamista ja talouskäyttöä. Olen itse asiassa aivan kaikenlaisissa suomalaisissa met­sissä paljon kulkien pikkuhiljaa sisäistänyt senkin, että likimain kaikki kauneimpina ja luon­nol­lisina pitämäni metsät ovat todellisuudessa hoidettuja metsiä. Siitä vaan on kulunut juuri so­pi­vasti aikaa. Ovathan ne satoja vuosia täysin luonnontilaisina olleet ikimetsätkin hienoja omilla ta­voillaan, mutteivät ehkä kauneimpia ja mieltä virkistävimpiä monellekaan meistä. Lupaan kyllä viedä teidät kurkistelemaan sellaisiin tosi korpimetsiinkin (tai ainakin sellaisten palasiin) joskus tässä, ihan lähellä tietenkin. Mutta kynnetyt aukkoraiskiot ovat silti mielestäni karmeita. Matka sellaisesta takaisin oikein kauniiseen luontoon on ainakin sa­dan vuoden mittainen.

Polku louhoskalliolle läpi jo omalla tavallaan kauniiksi muuttuvan ”hoidetun metsikön”.

Paikkoja, maisemia ja herjanheittoa

Nämä olivat sellaisia joskus ehkä 40-60 vuotta sitten aukkohakattuja ja nyt sitten ihan siististi harvennettuja metsiä, joiden läpi pääsimme seuraavalle kallioalueelle lännempänä. Sekin taas iso ja komea kuin mikä! Mutta juuri täällä ei näytä käyvän kukaan, ainakaan jälkiä ei näy. Ja kivoja, nättejä paikkoja on tu­sinoittain, jopa paikoin pitkiä maisemia. Pikkalan lahtikin kimaltelee näkyvissä joiltain huipuilta ja toiselta katsellen alumiinitehtaan torni näyttää olevan aivan vieressä! Pohjoisen suuntaan näkee paikoin myös monien kilometrien päähän, yli radan ja Svarvarsin peltoaukeiden.

Tuu­mailimme Aarnon kanssa, että jonnekin tänne voisi aivan hyvin vaikka tulla joskus oikein leiriin, karkuun urbaania maailmaa, joka vilistelee menemään edes ja takaisin tuossa jonkun sadan metrin päässä sekä etelässä, että pohjoisessa. Jos valkkaisi ajankohdaksi vaikka jonkun pohjoisen suunnalta puhaltavan syysmyräkän, niin Viisykkösen olemassaoloakaan ei edes kuulisi. Ja Aarno tuumaili, että olisihan se käheetä antaa kavereille koordinaatit erämaahan ohjein ”perille saakka pääsee junalla, itäisen pituuden 22° 27’ 54” kohdalla pitää vain muistaa vetää hätäjarrusta”. Jarrutusmatkakin tuli tuossa jo huomioitua. No nyt taisi lipsahtaa taas vähän liian pitkälle herjan heittomme ….. Ja koordinaattikin on aivan Jay Random, varmuuden vuoksi :-).

Kalliomänty, jolla asennetta. Antaa vaan yrittää taas kerran, pohjoisen tuulet!

Reitin länsipuolen kalliot

Suunnitelman – tai paremminkin ajatelman – mukaan kävimme vielä katsastamassa alueen läntisimät kalliot, jotka ovat sen Hålkärr-nimisen niityn tai pellon reunalla. Siellä alhaalla näytti yhäkin olevan eläinten ruokintapaikka, missä ainakin peurat tapasivat ennen vierailla runsain määrin, kun siellä joskus polkupyörällä olen vieraillut. Nykyään siellä varmaankin käy kauriita. Aivan hienot paikat ja maisemat olivat tuollakin. Tämän pellon reunaan siis johtaa kantatie 51:ltä peruskarttaan merkitty, hyväkuntoinen metsätie, joka on myös yksi mainio lähtöpaikka tähän luontotaskuun suuntautuville retkille.

Mukava kahvipaikka, käytössä taas kerran.

Paluumatkalle käännyttyämme pysähdyimme hetkeksi istuksimaan yhdelle nätille kalliolle lähellä tietä, aivan Kaapelitien risteyksen kohdalla. Siitä löytyi mukava paikka, mihin aurinko osui, muttei hitsin kylmältä tuntunut lounaistuuli. Minä ryystin siinä minitermariin keittämäni kahvit, ennenkuin suunnistimme tulomatkaamme pari kolme sataa metriä eteläisempää reittiä takaisin polkupyörillemme. Pari kolme hienoa kalliota ylitimme tarkoituksellisesti vielä reitillämme. Ai niin, rinteen alaosissa, laskeutuessamme kohti idän puoleista sähkölin­jan haaraa, näimme loivassa rinteessä taas kerran kaivantoja, jotka tulkitsimme venäläisten tekemiksi juok­su­hau­doiksi Pork­ka­lan parenteesin aikaan. Nämä ovat kyllä aika matalia sellaisia, mutta vaikea niille on muu­­ta­kaan selitystä kek­siä.

Aarno pikku kanjonissa, joka sijaitsee noin sata metriä reittiin merkitystä juoksuhautojen paikasta länsilounaaseen.

Sittemmin olen sattunut pitämään jo parin muunkin kävely- tai pyöräretken kahvitauon juuri tuossa samassa paikassa. Koska se on yhtäaikaa sekä hieno, että ristiriitainen. Viisykkönen on ihan lähellä ja etelän puolella näkyy Pikkalan alumiinitehtaan tornikin melkein kuin vieressä olisi. Mihin tahansa muualle katsellen paikka on sitten yksi täydellinen kallioluonnon paratiisi. Siinä saa valita miten asioita katselee ja mihin mielentilaan itsensä asettaa.

Alumiinitehtaan torni melkein vieressä. Fokuksesta voi päätellä kuvaajan senhetkisen mielentilan.

Aina positiivisia yllätyksiä

Ja eikun fillareilla takaisin kotiin. Molemmat erittäin positiivisten kokemusten kanssa. Oikeastaan yllättyneinä siitä, miten tuossakin pienessä välissä voi olla niin hienoja paikkoja! Yllättyneinä moisesta varmaan jo aina­kin sadannen kerran. Ja tutkittavien listalle on nyt lisättynä valtaosin suoperäinen alue radan pohjoispuolella, noin samoilla itä-län­si-koor­dinaateilla.

–Kari

Oheen vielä muutama lisävalokuva tarinan alueelta.

Sähkölinja jatkuu koilliseen rantaradan pohjoispuolella.

Eikös runsas poronjäkäläkasvusto ole merkki puhtaasta ilmasta?

Lounaan suunnalta tulee huoltotie 51:ltä ja kauempana näkyy jopa vilaus Pikkalanlahtea.

Luonnonkauneutta on tarjolla monessa mittakaavassa. Tässä poronjäkälän ja karhun sammaleen yhteiseloa.