Pimeän metsän huuma

Iltalenkki Meikon neljän lammen polulla 19.11.2015

Tiivistelmä: Lyhyt kertomus nopean lähdön kävelyretkestä öisen metsän sisään. Ja sellaisen mukanaan tuomasta huimasta, arjesta irroittavasta kokemuksesta. Samalla pieni, vaikkakin sattuneesta syystä myös kovin ”hämärä” maistiainen yhdestä Meikon ulkoilualueen ekstrahienosta polusta.

Syksyinen yömetsä fikkarin valossa. Pahoillani epätarkasta kuvasta!

 

Pakko mennä ulos!

Tämä koko päivä meni niin tiukasti ruutujen ääressä duunaten, ettei pienintäkään hapenottotaukoa väliin mahtunut. Niinpä illansuussa aivojen huutaessa jotain virkistystä, otin ja lähdin pienelle kävelyretkelle läheiselle Meikon ulkoilualueelle, vaikka ulkona vallitsi pimeyden lisäksi tihkusateinen sää. Päälleni vedin vain urheilukerraston, sekä kuorivaatteet, koska lämpötila oli sentään viitisen astetta plussan puolella ja tuuli olematon. Selkään pieni päiväreppu, missä valaisimet, vesipullo, yksi fleece varalle ja nykyään aina mukaan lähtevä ”survival pack”, josta joskus lisää.

Pimeään meneminen kutkuttaa vatsanpohjaa

Meikon pumppuaseman parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa, niin kuin toki oletinkin. Minä lähdin siitä talsimaan ympäri yhtä alueen suosituimmista lähipoluista, joka aika yleisesti tunnetaan nimellä ”neljän lammen lenkki”. Ensin metsätietä ylös Dorgarnin mahtavalle, ikiaikaiselle kallioylängölle, Korsolammen rantaan. Otsalampun kelmeä valo osui aikamoiseen sumuun, jota en ollut autoillessa oikein havainnutkaan. Sellainenhan peittää maisemat usein tähän aikaan vuodesta illansuussa, kun ilman kosteus hipoo sataa prosenttia ja lämpötila hiukkasenkaan laskee iltaa kohti. Tunnelma oli aika metka ja jännä. Tiheä sumu tuntui vielä korostavan sitä tunnetta, että nyt ollaan aivan yksin siellä pimeässä. Ja vaikka sinänsä itselleni kovin tutuilla poluilla olinkin, enkä todellakaan niin sanotusti ”ensimmäistä kertaa pappia kyydissä”, kyllä se pimeään metsään yksin sukeltaminen silti antaa jonkunlaisen kutkuttavan tunteen vatsanpohjaan itselleni yhä vieläkin. Joka kerta.

Kun ihmisen koko havaintokenttä on tällainen, luo se tiettyä jännitystä elämään.

Hämäränäköä kannattaa vaalia

Kolmisenkymmentä metriä ylemmäs Korsolammen rantaan noustuani sumu jo hiukan hälvenikin, ainakin paikka paikoin. Lähdin ensin kiertämään lammen luoteispuolen polkua, pitäen otsavaloni pienimmällä mahdollisella tehollaan (noin 15 lumen). Silmien totuttua minä näen sillä aivan riittävän hyvin edessäni olevan polun, mutta samalla myös hämäränäköni säilyy, niin että sitä aistii tosi paljon muutakin ympäristöään, kuin vain valokiilan sisällä näkyvää pientä kaistaletta. Taivaan erottaa vaaleampana ja puiden silhuetit sen reunoilla. Avoimemmilla paikoilla näkee paljon muutakin, kuten järvien ja lampien pinnat, samoin kuin niiden vastarannat. Tämä siis myöhäisen syksyn pimeydessä, jota moni aivan säkkipimeäksikin luulee. Muttei se sitä toki ole, jos vaan uskaltaa antaa näköaistilleen mahdollisuuden.

Jännitys helpottaa

Korsolammen koillispäädyssä päädyin pariinkin kertaan väärille poluille, koska paljon tallatuissa polkujen risteyskohdissa on hankala erottaa ja tunnistaa polunhaaroja vähäisessä valossa. Minua toki helpotti etenemäni polun tunteminen niin hyvin, että tajusin aina pian olevani jollain muulla uralla. Mukanani olevaa karttaa ja navigaattoria en halunnut nyt käytellä. Näillä näppylöillä aloin myös huomata, että se alun jännittyneisyys yksin pimeän sekaan sukeltamisesta oli jotenkin lientynyt, jollei jo pois hävinnyt. Erilaiset askareet olivat siinä varmaan auttaneet ja ennen kaikkea tottuminen. Täällä minä menen, ympärilläni pieni oma valopiirini, jonka ulkopuolellakin näen ja aistin kaikkea aika paljon. Mieltä rauhoittaa tietenkin myös tieto siitä, että saan halutessani valoa käyttööni vaikka kuinka paljon enemmänkin. Niin otsalampustani, kuin kädessä pitämästäni spottivalosta.

Niin kävely oli sitten aivan kerrassaan mukavaa, tuntien olevansa sisällä pimeässä metsässä, melkeinpä yhdeksi sen osaseksi sulautuen. Sadekin kiihtyi, muttei se mitään haitannut kun kuorivaatteet pitivät miehen kuivana ja lämpimänä. Päinvastoin, sateen kohina tuntui jotenkin hienolta. Rauhoittavalta metsän ääneltä, nyt kun tuulen huminaa ei oikein ollutkaan. Polku kiersi seuraavaksi Immerlammen pohjoisrantaa, vieden siellä olevalle huikean pittoreskille nuotiopaikalle kallion päällä. Nyt ei toki maisemia suuresti päässyt ihastelemaan, mutta hyvä on tietää tämä fantastinen paikka päiväsajan retkiä varten. Pienen kannaksen jälkeen sitten Kakarlammen äärelle ja eteenpäin sen etelärannan tuntumassa. Komeita kalliokangasmaisemia pitkin polku mutkitteli vielä Kotolammen länsipäätyyn, mistä lähti kaartumaan takaisin kohti Meikon parkkialuetta.

Koko yöretken GPS-loki Google Earth -satelliittikartalla. 5,6 km / 102 min, kaikkine pysähdyksineen.

Korso-Immer-Kakar-Koto

Kun minulta on silloin ja tällöin kyselty noiden neljän lammen nimiä, menin ja kehitin joskus niitä varten tällaisen hauskan ”muistisäännön”, joka on siis yksi pääkaupunkiseudun tyypillinen elämäntarina. Ensin tavataan se ihana impi (Immerlampi), seuraavaksi perustetaan koti Korsoon (Kotolampi ja Korsolampi) ja pian onkin tupa täynnä kakaroita (Kakarlampi). Noh, lampien järjestys sopii vielä huonosti tuohon tarinaan, joten kehitystyö jatkukoon ….. :-).

Parissa kolmessa paikassa tämän ihastuttavan pikkureitin varrella on puroja, jotka alas Dorgarnin ylängöltä mennessään lirisevät ja kohisevat hienosti, paikoittain jopa aivan putouksinakin. Sellainen osuu vielä reitin päätösosaan, missä nykyään pääsee kalliojyrkänteeltä alas oikein tukevia portaita myöten.

Tervemenoa yön sisään!

Minä olin jo niin muuttunut osaksi tuota pimeää, sateista, syksyistä metsää, että päätin vielä käväistä saman tien haistelemassa ilmaa Meikon järven lähimmän lahden rannalla. Mutta siitä ei nyt enempää tällä kerralla. Tuon vahvemmin en ainakaan minä voisi millään konstilla virkistyä tunnin ja neljänkymmenen minuutin ulkoilulla! Öisen luonnon sisään meneminen ja sen osana edes vähän aikaa oleminen on vaan niin kerta kaikkiaan erilaista ja tavanomaisista kuvioista irrottavaa. Siksi haluan moista suositella kokeiltavaksi ihan jokaiselle ihmispololle. Ensin ehkä yhdessä jonkun tai joidenkin muiden kanssa, jos yksin meneminen tuntuu liian hurjalta. Sitten ehkä joskus jopa ihan itsekseenkin, koska juuri se yksin oleminen siellä yön sisässä antaa huikeimmat kokemukset.

Mitään ihme varustusta siihen ei tarvita. Kulloiseenkin keliin sopivat ulkoilutamineet ja jalkineet, kävelysauvat ehkä tueksi ja kelvollinen LED-otsalamppu. Jälkimmäisiä saa nykyään jo mennen tullen tarpeeksi hyviä muutamalla kympillä ja minä aion julkaista kaikki omat kokemukseni pimeässä kulkemisesta sekä siinä käytettävistä valaisimista Lähieräblogissa vielä nyt meneillään olevan pimeän kauden aikana.

–Kari

 

Retken loki oman navigaattorin näytöllä, Suomen peruskartalla. Ylemmän lenkin mitta ilman ketunlenkkejä on 3,5 km.