Herttuan tarinat #5 – Loskapatikka

Tiivistelmä: Päiväretki saappaat jalassa halki loskaisten ja autioiden Meikon metsien. Mukana koira, joka pääsi nauttimaan porukan parhaasta taukomajoituksesta pivipeitteen sisässä.

 

Källmossen, kauneutta ankeuden keskelläkin.

 

Tapahtui 15.12.2013

Reissu ja säätila

Viime sunnuntaina teimme Aarnon kanssa täyden lyhyen päivän kävelyn Meikonsaloilla, etsien reittimme  vartavasten läpi yksien vähemmän kuljettujen ja joiltain osin meille molemmille vielä tuntemattomien paikkojen  läpi. Mukana oli myös jo monet metsäpatikat kokenut Aida-koira, äärimmäisen fiksu, pikimusta keskikokoinen villakoira. Sunnuntaiksi osui eri olomuotoisilla tihkusateilla höystetty nollakeli, joka osoittautui yhdeksi haastavimmaksi retkeilysääksi, mitä on koettu tähän asti. Kun ihan kaikki on märkää ja sohjoista ja ilmankosteus hipoo sataa prosenttia, niin mikään ei pysy kuivana pitkään.

Lounastauko ja koiran teltta

Eihän tuo meitä toki tuntunut haittaavan ja kävellessä pysyi sopivan lämmin kaikilla. Mutta kun lopulta pysähdyimme lounastauolle pienen, kauniin Källmossen-suon rantaan kello yhden aikaan, 7,5 kilometrin taipaleen jälkeen, niin kyllähän rupesi keli tuntumaan kolealta, hitto soikoon! Me tarkenimme Aarnon kanssa kohtalaisen hyvin kun laitoimme lisää taukovaatetta päällemme repuista ja saimme tovin jälkeen mättää kuumaa herkkusienikeittoa koneisiin. Se oli vieläpä Paistuntureiden ympäri rinkassa viime syksynä kulkenutta ja siten ekstrahyvää. Mutta Aida, jonka turkki oli tietenkin läpimärkä, alkoi vapista melkein heti leiriin saapumisemme jälkeen. Eipä hätää kuitenkaan. Minä otin Herttuan (vanha Original-malli) repusta ja nostin koiran sinne sisään, asetellen reunan niin, että hauvasta näkyi vain musta kuononpää ja ehkä silmät syvältä varjosta. Siellä hän sitten istui koko sen tunnin, minkä evästaukomme kesti. Ja kun minä annoin Aidalle monta palaa Koskenlaskijalla ja rosvopaistilla terästetyistä ruisleivistäni, niin hän lakkasi palelemasta tuota pikaa. Joskus kun hiukan korjasin peitteen reunoja ja rapsutin koiraa, kadehdittavan lämpimältä siellä tuntui.

Aida-koira pivivaatteen suojassa, pää ulkona aina eväitä vainutessa.

Talvileiripaikkojen kartoitusta

Yhtä ja toista muutakin voisi kertoa tuosta pikku seikkailustamme alkutalven sääoloissa, joita joku voisi ankeinakin pitää. Kerron sentään, että pidimme koko ajan silmämme auki hyvien talvivaelluksen leiripaikkojen suhteen. Toinen toistaan upeampia leirinpidon paikkojahan sinänsä on yleensä noin 20 kpl jokaisen kilometrin matkalla, mutta haasteellisempaa on löytää sen läheltä paikka, mistä vastuullinen luonnossa kulkija kehtaa ottaa polttopuita. Siis jotain harvennusten jäännöksiä. Yksi sellainenkin alue pantiin merkille ja muistiin. Sijaiten noilla nyt kiertämillämme syrjäseuduilla, missä ei näkynyt edes variksia reppu selässä. Yksi korppi sentään, sen verran pienen päivärepun kanssa vissiin, ettemme sitä paljain silmin erottaneet.

Hermosauhut loskaleirissä.

 

Tragedian päätös erämaassa

Kun loppumatkasta kuljimme Meikonjärven eteläistä polkua, huomasimme jonkun porukan kokoustavan järven rannassa. Ja sitten pumppuasemalle tullessamme siellä oli poliisit, palokunnat sekä pilvin pimein muuta vapaaehtoista etsintäporukkaa koirineen. Palokunnan sukeltajat myöskin varustautumassa. Poliisilta kuulimme, että kyse oli niistä jo viime torstaina aloitetuista ”Masalan hylättyyn lapseen” liittyvistä etsinnöistä. Jotka sitten päättyivät ikävimmällä mahdollisella tavalla maanantaina, kun etsitty nuori mies löytyi hukuttautuneena järvestä.

Retken reitti Google Earth -satelliittikartalla. 10,9 km ja 4 t 53 min taukoineen.

–Kari