Miten päädytään seikkailuun ihan lähellä

Kaksi miestä, koira ja ahkio ensitestailussa 5.1.2013

Tiivistelmä: Yksityiskohtainen kuvaus talvisen päivän testivaelluksesta ahkiota vetäen, tarjoten katsomapaikan melkein vaeltajien pään sisään. Hienoihin kokemuksiin talvisen luonnon keskellä, sekä hirmuisen monen uuden asian opetteluun klassisella kantapään kautta –menetelmällä.

Koira ja ahkio valmiina retkeen. Mihin tässä niitä miehiä tarvitaan?

 

Varoitus! Tämä ohjelma sisältää kohtauksia, jotka voivat aiheuttaa erähinkua ja riippuvuutta! Oikeasti, tällainen matkaloki tai reissupäiväkirja on kirjoitettu keikalle osallistuneille. Tallentamaan lukemattomat kokemukset, jotka vain ympäripyöreiksi muistoiksi ihmisen päässä ajanoloon liudentuvat. Muille moinen saattaa olla liian pitkä ja yksityiskohtainen. Mutta päätin silti julkaista tarinan sellaisenaan. Siltä varalta, että ainakin joku tykkäisi suorastaan päästä elämään mukana tällaisen ihanan ja kokemusrikkaan lähiretken. Jos siis jatkat tästä eteenpäin, ota mukava asento ja varaudu noin 10-15 minuutin lukuhetkeen.

Reissun tausta

Tällainen testiretki saatiin eräveli Vesan kanssa sovittua lyhyellä varoajalla tälle lauantaille. Testauksen kohteena oli nimenomaan se, mitenkä mahtaa toimia vaeltaminen talvisessa metsässä lumikengillä ja vetäen perässään ahkiota. Toki myös haluttiin oppia vaatetuksen toimimisesta talvikeleissä, silloin kun joudutaan rehkimään kohtalaisesti. Miksipä testaillaan? Sitä varten, että tänä talvena on ajatuksena tehdä sellainen kunnon talvivaellus korpien keskelle, niin että siellä myös yövytään. Ja kun sellaiseen reisuun viedään kaikki mukana erämaiden halki, niin pelkät rinkat eivät oikein tahdo riittää.

Ahkion rakentelun tuumailuja

Minä aloin tuumailla ahkion rakentelemista itse vaikkapa omistamastani oikein järeästä muovipulkasta, jonka kanssa on menestyksellä vedetty hyvinkin raskaita sukellusvarusteita aika moninaisissa paikoissa. Aloin tutkailla oikeiden ahkioiden ja etenkin niiden vetolaitteiden rakenteita jo viime talvena. Ajatukseni oli, että kannattaa ensin kokeilla juttua näin, rakentaa itse ja perehtyä asiaan. Tokihan sitä pystyy näppärästi tekemään yhtä ja toista kun ensin katsoo valmiista kunnon tuotteista miten ne pitää tehdä. Ja muuten kyllä olisi jutut saanut tehtyäkin, mutta kun näin miten kaikissa oikeissa ahkioissa suojapeite on täydellisesti integroitu ahkion reunoihin, niin sepä olisi jo turhan vaikeaa. Ja toisaalta tajusin, että ahkio kulkee hankalissa maastoissa kallistellen ja sukellellen milloin mihinkin ja jollei peite ole kertakaikkiaan tiivis, niin sitten lunta on kaikkialla ahkion sisällä. Netistä oikeita, hienoja ahkioita tutkiessani tajusin myös niiden muodon olevan totaalisen erilainen kuin minun leveän ”maitohinkkipulkkani”, jonka vetäminen pitkiä matkoja maastossa taitaisi muodostua tuskalliseksi.

Eikun valmis tuote kaupasta kotiin

Niinpä sitten juuri keikkaamme edeltävänä perjantaina, ajoin illalla Varuste.net:in kautta ja ostin sieltä Savotta Paljakka –ahkion, johon olin jo aiemmin pikkuhiljaa päätynyt. Se vaikutti niin hiotulta kokonaisuudelta, eikä vaikuttamatta ollut tietenkään sekään, että sain koko paketin vetovöineen ja aisoineen nyt tarjoushintaan alle neljän sadan. Perjantai oli minulla kaikin mahdollisin tavoin kiireinen päivä, jatkuen aika myöhään iltaan saakka. Sisältäen vaimon viemisen lentokentälle alkavaa Phuketin matkaa varten ja erilaisia pakollisia hankintoja työpäivän jälkeen. Muitakin kuin ahkio, muunmuassa lumikengät Vesalle ja pari työjuttua. Niinpä olin lopulta kotona joskus kahdeksan jälkeen.

Uusi ahkio ihasteltavana kotona, eteisen lattialla.

Ehdin ja jaksoin sitten tutustua ahkioon, testata vetovyön yhteentoimivuutta Savotta 906 –rinkkani kanssa ja kerätä kasaan huomisen retken varusteet. Siinä auttoi taas kerran aivan tavattomasti jo erinomaiseksi kehittynyt Excel-dokumenttini ”Erätarvikkeiden lista”, jonka ääressä tavaroiden valitseminen sujui helposti. Pakkasin eteisen lattialla maanneen ahkion täyteen, koska halusin testata miten se ottaa tavaraa sisäänsä suojapeitteen ja sidontaliinojen alle. Niinpä valitsin ja pakkasin sinne suurenlaiset määrät kaikkea muutakin, mitä emme todellakaan huomisella reisullamme tulisi tarvitsemaan. Esimerkkeinä iso teltta, pari kolme makuupussia ja makuualustaa, kirveet, sahat, jne. Mutten kyllä saanut aivan kaikkea pakattua ja valmiiksi siihen malliin kuin olisin halunnut, koska aika ja energia loppuivat kesken.

Ahkioon pakattavat kamat jonossa.

Lähdön valmistelusähläilyt

Lauantaina sitten kello soitti yhdeksältä, jonka jälkeen aamulenkille pissattamaan Aida-koira, aamupalat naamariin ja sitten hakemaan Vesaa Laurinlahdesta, minne ehdinkin aika tarkkaan kello 10:30, kuten  olimme suunnitelleet. Vesa nakkasi kyytiin valmiiksi pakatun rinkkansa sekä sauvat ja sitten köröteltiin takaisin Neidonkalliolle. Näin, koska en pystynyt kantamaan valmiiksi pakattua ahkiota yksin autoon. Ja oli minulla vielä niitä viimeisiä pakkauksiakin jotain tekemättä, jotka sitten kiireessä siinä hoitelin. Vielä kuuden minuutin ajo Meikon pumppuaseman parkkipaikalle, missä olikin jo 5-6 autoa ennen meitä. Ja useita ryhmiä lähdössä luontoon eri välineillä, kengillä, suksilla ja lumikengillä. Me säätelimme siinä omia varustuksiamme ja niitä sitten päälle pukiessamme huomasin, että ahkion vetovyötä ei ole mukana. Voi helkkari, se oli siis jäänyt eteisen lattialle, niiden muutamien muiden tarvikkeiden joukkoon, joita en ollut päättänyt pakata ahkioon.

Joukkue valmistautuu lähtöön Meikon ulkoilualueen parkkipaikalla.

Sitten vaan Vesa ja Aida jäivät odottamaan parkkikselle minun kaahatessani hakemaan sen vyön kotoa. 13 minuuttia meni siihen kaikkiaan parkkikselta parkkikselle. Niin, tässä kohtaa mahdollinen lukijakin voi jo huomata, että olimme päättäneet ottaa eräreisulle mukaan myös minun hoidossani nyt olevan tyttäreni keskikokoisen villakoiran nimeltä Aida. Koiran selviämisen kannalta minulla ei ollut vähäisimpiä­kään epäilyksiä, koska olen hänen kanssaan ollut kaikenlaisilla pitkilläkin retkillä eri vuodenaikoina ja ihan aina Aida on osoittanut moninkertaista kestävyyttä ihmisiin verrattuna. Mutta harkintaa aiheutti se, että meillä on tuon ahkion lisäksi vielä narussa oleva koira hoidettavana vaikeissa maastoissa tarpoessamme.

Menomatkan alku

Niin sitten lähdimme tarpomaan parkkipaikalta metsäautotietä ylös Korsolammelle, Dorgarnin ylängölle. Minä otin ahkion haltuuni ja Vesa totutteli tallustelemaan uusilla lumikengillään, opetellen koko touhua uudelleen vuosikymmenen takaisten kokeilujen jälkeen. Lisäksi Vesalla oli Aida hallittavanaan, fleksi kiinnitettynä johonkin rinkan remmiin. Ihan mukavasti taivalluksen alkumatka sujui. Tasamaalla 27 kilon kuormalla lastattu ahkio tuli perässä niin, että sen toki kyllä huomasi , koska moinen oli niin uusi ja erilainen kokemus. Mutta raskautta se ei tuntunut tuovan etenemiseen yhtään lisää. No, asia muuttui toki merkit­tävästi heti, kun lähdimme nousemaan aika jyrkkää mäkeä ylös Korsolammelle. Mutta mainiostihan tuokin sujui ja oikein hyvältä homma tuntui! Etenimme polkua pitkin lähes Korsolammen itäpäätyyn, mistä liian ahtaiden paikkojen stimuloimana minä päätin lähteä lopulta taivaltamaan aivan skuttaan, kallioisiin maastoihin.

Lumiset kalliomaastot ovat upeita ja helppoja edetäkin, joissain paikoin.

Ahkion vetämisen hienoja ensioppeja

Jouduin siinä heti alkuun nousemaan aikamoisen jyrkkiä kalliorinteitä ylös. Vaati kyllä kovia ponnistuksia ja reilua sauvojenkin käyttöä kiskoa raskas reki perässään, mutta lumikengät pitivät käsittämättömän hyvin ja oli suorastaan hieno yllätys, että sellaisiakin mäkiä voi hoidella ahkio perässään! No, tuostahan se päivän edessä oleva hurja oppimäärä vasta alkoi :-). Heti oikeassa maastossa piti ryhtyä suunnittelemaan edessä olevaa reittiä useiden kymmenien metrien päähän. AIVAN erilailla kuin pelkästään lumikengillä kävellessä, jolloin pääsee menemään oikeastaan mistä vaan. Jopa paikoista, mistä ei menisi edes kesällä vaelluskengissään. Mutta yli neljän metrin mittainen mies-vetoaisat-ahkio –yhdistelmä ei ensinnäkään taivu mene­mään sivusuunnassa ahtaista mutkitteluista. Eikä liian jyrkistä ylös tai alas hyppäyksistä. Lisäksi tällaisella kelillä ainakin Dorgarnin tavattoman monimuotoisissa ja kallioisissa maastoissa oli paljaita kalliopintoja näkyvissä erittäin paljon. Eikä sellaisten yli parane raskasta ahkiota vetää, muuten raavitaan rajusti muo­visia luistopintoja, tai nirhataan ahkion pohja puhki! Niinpä matkanteosta tulee – ainakin juuri tällaisissa maastoissa – hyvin mutkittelevaa ja hyötyeteneminen johonkin valittuun suuntaan on tosi paljon hitaam­paa kuin muuten. Mutta erittäin kiehtovaa tuollaisen haasteen hoitaminen oli ensikertalaiselle! Taito tutkia maastoa ja suunnitella reittiä yhtäaikaa sekä 10, 30, että 100 metriä eteenpäin koko ajan alkoi myös kehittyä.

Hobiteista kannattaa aina ottaa oppia

Muttei se toki siltikään aina niin kovin hyvin onnistu. Yhdessä kohtaa päädyimme paikkaan, missä kahden kallioalueen välissä oli tasainen suo 7-8 metriä alempana, eikä missään lähimaillakaan näkynyt riittävän loivaa reittiä sinne alas. Pähkäilimme ja mietimme siinä, kuinkahan kaukaa ja kummasta suunnasta mahtaisimmekaan kelvollisen alasmenopaikan löytää. Silloinpa Vesamvais  Gamgi lausuihe ensin pari valittua virkettä Sormusten Herrasta, tempaisi repustaan esiin köyden, sitoi sen kiinni ahkion perässä olevaan narulenkkiin ja sitten vaan meikä alas lumista jyrkännettä, Vesan pitäessä ahkion painoa hallinnassa ylhäältä päin. Kerrassaan makea suoritus! Ja köysi jätettiin tuon jälkeen tietenkin kiinni ahkioon, niputtaen se vain siististi ahkion kuormaliinojen alle. TÄYSIN pakollinen varustehan tuo on ainakin tämmöisissä maastoissa.

Navigointia perstuntumalla

Matka jatkui läpi mitä vaihtelevimpien, kallioisten maastojen noin suoraan itään päin. Ensimmäisen tauon pidimme yhden aakean kallion laella, josta aukeni varsin avoimen näköistä maastoa kaakon suuntaan. Minä puntaroin voisiko se olla mikään alueen lammista, mutta ei ainoan mahdollisen, eli Kotolammen nyt pitäisi näillä main eikä tuolla suunnalla olla. Sen sijaan joku satelliittikartoissakin selvästi näkyvistä avoimista soista olisi todennäköisin vaihtoehto. Mukanani olevasta navigaattorista (Samsung Galaxy Note + Oruxmaps) kaikki tietenkin selviäisi vilkaisemalla, mutta sitä en viitsinyt tehdä. Koska kulkemalla maastossa omin päin, voi säilyttää niin upean fiiliksen olemisesta todellisessa, koskemattomassa  erämaassa.

Retkemme reitti Google Earth -satellittikartalla. 5 km ja 5 tuntia. Ei pituudella pilattu.

Ei niin, että olisin todellakaan tiennyt juuri tarkkaan missä olem­me, vaikka olen näissä Dorgarnin lähimmissä maastoissa sentään taivaltanut jo paljon enemmän kuin tusinan ker­taa. Juuri tälläkään kalliolla en silti ole luultavasti vielä koskaan ollut ja maastot (ehkä jotkut tututkin paikat) näyt­tivät aivan oudoilta. Uusilta! Se on yksi tämän alueen erityispiirteistä – erityispiirteitä on aivan hemmetin paljon. Helpompaa paikkaa eksymiseen tuskin on olemassa missään! Mutta oli minulla sentään kohtalaisen hyvä perstuntuma missä mennään. Ja sen kanssa nyt mentiin. Kunnon juomahuikat maistuivat tässä vaiheessa tosi hyvältä Vesan kenttäpullosta, joka roikkui kätevästi saatavilla hänen rinkastaan. Sen verran paljon olimme jo tuohon mennessä puuskuttaneet.

Kakarlampi

Kun aivan alussa ei tullut mainittua, niin tässä kohdassa viimeistään täytyy sanoa, että säähän oli tänään upea. Pakkasta nelisen astetta ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta, täysin täydellinen talvipäivä! Samalla kalliolla tavattiin yksi yksinäinen lumikengillä vaeltaja, jonka kanssa vaihdettiin jokusia ajatuksia. Sitten kukin suunnilleen, me käännyimme pohjoiseen, kohti siellä olevaa Kakarlampea.

Tammikuisen iltapäivän maisema Kakarlammen itäpäädyn kalliolta länteen.

Ja vaikka taas tuolla kallioalueella joutui menemään välillä aivan eri suuntiin kuin mihin halusi, pian näimmekin vaalean, avoimen kentän häämöttävän mäntyjen välistä, Kakarlampihan se siellä. Havainnon jälkeen suunnistimme helpoimpia mahdollisia reittejä pitkin lammen itäpuolelle, missä johdatin karavaanimme ylös sille upealle kalliolle, mistä nyt jään ja lumen peittämä lampi avautuu hienosti lännen suuntaan. Samalla paikalla olimme käyneet Aarnon kanssa alkutalvesta aivan saapasvaelluksella. Minä olin sitten käynyt kurkkimassa samoilla kulmilla myös lumikengillä reilu viikko sitten, tosi paksussa suojalumessa rämpien. Osin niitä silloin teke­miäni jälkiä me nyt seurailimme, vaikkakin niitä oli pakko aika paljon välttää ahkion kanssa, koska lumi oli kulunut niistä pois ja kalliota pilkisti esiin joka paikassa. Laskeuduttuamme kalliolta alas suoraan pohjoiseen, tulimme sitten aiemmin katsomaani päiväleirin paikkaan.

Päiväleirin paikka

Mustalaisleiri syntyvaiheissaan. Kuva: V.Ruotsalainen.

Tässähän se leirimme on! Tavaroita purettiin ahkiosta sekä rinkoista ja aivan hetkessä paikka oli kuin mustalaisten leiri. No, niinhän se tavallaan olikin, joten mitä tuota nyt taivastelemaan. Ihan ekaksi vaihdettiin päälle kuivat ja paksummat vaatteet, ettei kylmä pääse yllättämään kun kehojen lämmöntuotanto vähenee murto-osaan.

Aidan alkaessa näyttää myös jotenkin hiukan viluiselta, puin ensin hänen päälleen rinkassani olleen punaisen kokohaalarin (aivan tyylikkään näköinen koiravaate!) ja viritin sitten ahkioon hänelle oman paikan, missä oli pari makuualustaa pohjalla ja päällä yksi mukana kulkevista joutilaista makuupusseista. Vaikka jouduin hänet nostamalla nostamaan siihen ahkioon, siinä hän sitten lopulta pysyi nätisti koko leirissä olon ajan, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Oli joko niin, että hän itsekin huomasi siinä olevan mukavampi olla kun ei tassutkaan hyydy, tai sitten hän vaan suostui olemaan siinä kun minä komensin, tiedä häntä.

Aida -koira ymmärtää, missä on paras paikka.

Herkuttelut

Hitsi vieköön, että eväät sitten tekivätkin kauppansa! Vaikkei kumpikaan meistä ollut mitään nälkää vielä huomannut tänne vaeltaessamme, kai maar sitä energiavajetta oli sitten kuitenkin synty­nyt. Vesa loihti repustaan myös pari oluttölkkiä ja on pakko sanoa, että hyvältä nekin maistuivat! Siinä makkaran tuoksussa Aida alkoi sitten vähän uikuttaa. Mutta se loppui lyhyeen, vietyäni hänelle ”huonepalve­lu­na” muutaman pikkuruisen ruisleivän palasen mutusteltavaksi. Ja myöskin pienen kou­ral­li­sen herkkunappuloita.

Päivä hiipuu

Kelloa emme olleet katsoneet yhtään ainutta kertaa koko päivän aikana. Huomattuani päivänvalon määrän ikään kuin vähän jo haalistuneen, kaivoin vihdoin kännykän esiin ja katsoin ajan. Kellohan oli hittovie jo jo yli kolmen! Tietäen, että täältä on meidän karavaanillamme aivan vähintään yli tunnin matka parkkialueelle ja että hämärä alkaa laskeutua neljän maissa, oli helppo tehdä päätös jättää sittenkin ne kahvit keittämättä. Siitäkin huolimatta, miten hienoja ja melkein pyhiä sellaiset nuotiokahvit erämaissa ovatkin. Niinpä siis kasasimme mustalaisleirimme aikamoisen ripeästi ja suoriuduimme matkaan.

Navigoinnin eri variaatioita paluumatkalla

Vesa otti nyt ahkion vetämisen itselleen, niinkuin olimme tuumailleetkin. Ainakin vähäksi aikaa. Minä laitoin Aidan flexin kiinni rinkan ”rintakehäremmiin” ja sitten lähdimme suunnistamaan takaisin kohti reisumme lähtöpistettä. Ensin kiertäen Kakarlampi pohjoispuolelta. Nyt oli Vesan vuoro etsiä ne kelvolliset ja mahdolliset reitit sille mies+aisat+ahkio –karavaanille ja niinpä hän hitto vieköön tekikin. Omilla tavoillaan ja taktiikoillaan. Oli itse asiassa hitsin hienoa tutkia, miten ne mikrotaktiikat todella olivat erilaisia niistä, mitä minä toteutin! Mutta en todellakaan osaa sanoa oliko yksi parempi kuin toinen. Nimittäin niin me vain taas etenimme hienosti läpi mitä erilaisimpien maastojen.

Koirapartio vahti karavaanin häntiä

Me seurasimme Aidan kanssa perässä. Ja opimme kumpikin pikkuhiljaa toimimaan yhä paremmin ja paremmin yhdessä, niin että minä sain Aidan menemään aina juuri siitä kohdasta puiden, risujen, kivien ja lammikoiden labyrinttiä, mistä joko Vesakin meni tai meidän kannattaisi mennä. Tämäkin oli muuten oikein hieno haaste ja oppiminen tällä reisulla! Tämän verran selitykseksi asiaa automaattisesti ymmärtämättömille, että jokainen muunlainen koiran valinta tuottaa aina operaation, jossa joko koiran tai isännän täytyy kiertää joku halvatun risu toiselta puolelta.  Sekä usein irrottaa flexin naru jostain risuhärdellistä, mihin se on juuttunut. Jos tämänkaltaisia operaatioita tapahtuu kaksi tai kolme kertaa minuutissa, niin jopa se ahkiota vetävä mieskin häviää horisonttiin!

Paluumatkan lumimaisemia. Kuva toiselta retkeltä.

Näin mentiin ainakin puolisen tuntia, minun antamillani geneerisillä suuntimilla. Kas kun tunsin näiden alueiden topografian (etenkin lampien sijainnin) ihan hyvin. Niinpä suunnistimme Kakarlammen ja Immerlammen välisen kankaan yli noin etelää ja lähtöpistettämme kohti, minun suuntavaistoni mukaan. Pelkän vaiston varassa nyt mentiinkin, koska älypuhelimeni oli joku aika sitten varoittanut akun vähene­misestä, jolloin olin naittanut sen yhteen mukanani olevan lisäakun kanssa ja pyytänyt Vesaa sijoittamaan tuon paketin jonnekin rinkaani. Noin halusin toimia, jotta saamme kokonaisen GPS-lokin talteen tästä retkestämme. Eikä muuta vaihtoehtoa ollutkaan, koska ei akku olisi mitään näytön käyttöä enää kestänyt kuin korkeintaan minuutin pari. Vielä en ole onnistunut kehittämään mitään konstia, jolla puhelin voisi olla käytettävissä silloinkin kun on kiinni lisäakussa.

Läpi hyvin monenlaisten ja haastavienkin maastojen

Moninaisten maastojen jälkeen (nämä ovat ihan oikesti niin moninaisen vaihtelevia maastoja, että oksat pois), edessämme oli joku avoin paikka, joka näytti avosuolta. Tämän arvelin olevan yksi niistä avosoista, jotka olimme ohittaneet tulomatkallamme. Menimme sinne, koska avoin maasto näytti paljon helpommalle kuin kaikki muu mitä koko ajan taivalsimme. Sinne ”helppoon maastoon” oli kuitenkin portti. Tämän osittain avosuon reuna oli aivan veden vallassa, niinkuin juuri nyt on koko maasto, johtuen koko vuoden hui­keista sademääristä ja viimeaikojen pitkään jatkuneista suojakeleistä. Minä menin edellä Aidan kanssa ja löysin reitin, jossa lumikengillä pääsi talsimaan erilaisia mättäitä pitkin niin, että kengät upposivat vain enintään 5 senttiä veteen. Vesalle raskaine ahkioineen ja peruseräkenkineen tuo ylitys oli vieläkin jännittävämpi, mutta niin hänkin siitä vain selvisi kastelematta jalkojaan. Ja matka jatkui….

Seuraava erityisesti muistiin jäänyt kohta oli tämä. Suon jälkeen maasto oli taas erittäin tiheää ja hankalaa metsää, siis erityisesti mies+ahkio –yhdistelmälle. Vesa navigoi näiden metsien läpi erinomaisesti, mitä meidän koira+mies –partion oli seuratessa hyvä todistaa. Sitten tuli eteen taas yksi metsäoja. Vesa haki siitä kelvollisen ylityskohdan, niinkuin pakko on – ilman että lähtee tarpomaan epämääräisiä matkoja mahdollisen vielä paremman ylityskohdan toivossa. Mies pääsikin hyvin yli, mutta ahkio jäi roikkumaan niin jyrkässä kulmassa korkealle, pystyjyrkälle penkalle, että se vetäisi Vesan selälleen ryteikköön! Ja ahkion perä putosi samalla suoraan puroon. Näin sen ja huusin Vesalle, että pystyykö hän vetämään hiukan lisää. Pystyi hän, jonka jälkeen me ylitimme Aidan kanssa puron ja minä pääsin kiskomaan pulkkaa ylös ja eteenpäin, pois siitä roikkumasta. Ja Vesa sai taas elintilaa karavaanin haltuunottoon.

Suuntavaisto harhautuu totaalisesti

Matka jatkui taas, aina vaan hämärämmässä metsässä. Ehkä 10 minuutin päästä oli edessämme taas oja tai oikeammin puro ylitettäväksi. Siitä mentiin yli helposti, enkä minä osannut yhtään ihmetellä näitä ojia ja puroja, joita on tälläkin ylängön reuna-alueella monia. Mutta sitten kun taas hetken päästä olimme ylittämässä ilmeisesti samaa puroa, joka nyt syöksyi jyrkkää rinnettä jonnekin alaspäin, pääni sisällä oleva suunnistuskone alkoi lopulta piipittää. Suuntavaistoni mukaan puro siis paineli alas pohjoiseen päin, mutta sielläpäin pitäisi olla ainoastaan Korsolampi, eikä sinne mitään näin jyrkkiä rinteitä saati puroja mene! Niinpä heti kun sain vaan ravisteltua pois päästäni sen aikaisemman suuntatiedon, tajusin meidän tulleen ylänköalueen eteläreunalle. Juuri sille pitkälle reunalle, joka meidän oli tarkoitus välttää, koska täältä ei mene yhtään mitään helppoja reittejä ylös eikä alas. Ainoastaan kalliojyrkänteitä toisensa perään, jotka ovat hankalia jopa jalkamiehelle, täyttä myrkkyä ahkiokaravaanille. Me olimme siis tuolla hämärässä metsässä tehneet aivan huomaa­mat­tamme kaaren ja kääntyneet lähes 180 astetta pieleen suunnasta, jota luulimme noudattavamme! Mutta nyt meillä ei ollut takaisin kääntymistä, koska hämärä alkoi jo lähennellä pimeyttä ja ainoa muu reitti olisi vaatinut vielä ainakin puolen tunnin patikkaa hankalassa, pimeässä maastossa.

Loppukoitos pimeän rajamailla

Vesa katsoi, että tuostahan reitti menee – ja sinne sitten mentiin. Tämä reitin loppuosa oli sellainen, että ylhäällä oli viisto, luminen ”tasanne”, sen jälkeen erittäin jyrkkä mutta lumen peittämä 7-8 metrin luiska, jonka alapuolella kalliotasanne. Tasanne oli hyvin pieni ja sen takaa oli usean metrin pystyjyrkkä pudotus alhaalla kohisevaan puroon! Onneksi siinä kasvoi sentään myös yksi tukeva kuusi. Ja tuolta tasanteelta oikealle (ylhäältä katsellen) vei puolentoista metrin suora pudotus hyvin viistolle lumirinteelle. Siinä siis reittimme.

Ahkiota ähelletään alas tosi jyrkistä pudotuksista. Kuva: V.Ruotsalainen.

Vesa meni edellä lumikenkineen ja minä pidin ahkion painoa hallussa köydellä ylhäältä. Olin sitä ennen laittanut Aidan kiinni yhteen puuhun vähän ylempänä ja jättänyt sinne myös lumikengät sekä sauvat. Niin ahkio saatiin tuolle välitasanteelle, mistä Vesa heitti sitten omat lumikenkänsä sekä muistaakseni reppunsakin alas rinteelle. Joku esineistä lähti luisumaan rinnettä alas kohti puroa, mutta onneksi yksi puu pysäytti sen. Sitten minä luisuttelin myös tasanteelle ja Vesa kipusi alas, jonka jälkeen nostimme ahkionkin alas. Minä tein sen jälkeen vielä kaksi reisua ylös jalkamiehenä, hakien sieltä ensin varusteeni ja sitten lopuksi Aidan. Olipa siinä loppuhuipennus patikallemme! Ja taas, ilman köyttä tuosta ei olisi ollut minkäänlaista mahdollisuuta selvitä ainakaan ehjän ahkion kanssa.

Laskeutumisreitin viimeinen osa. Portaat rakennettu paikalle myöhemmin.

Olimme siis laskeutuneet aivan parkkipaikan viereen, mikä olikin tällä valon määrällä oikein hyvä. Vesa meni Aidan kanssa edellä alas kevyen loppurinteen ja minä tein saman, otettuani ensin haltuuni lumikengät, ahkion, vetolaitteen ja sauvat.

Jääputoukset, minne taivaltajat huonoimmillaan voisivat päätyä.

Jälkitoimet

Eikun sekä äijät autoon ja heitin Vesan takaisin kotiin Laurinlahteen valmistelemaan jotain ennen perheen kotiin saapumista. Ehdittiin lopulta ihan ajoissa, vaikka vähän pitkäksi keikkamme lipsahtikin.  Minä lämmitin sitten kotona saunan, roudaten ja järjestellen koko lämmityksen ajan reissutarvikkeita kuivumaan ja paikoilleen. Oli mukava huomata, että yhtään ei ollut mennyt vettä sisään ahkion peräosasta, vaikka se varmasti ainakin 10 senttiä veteen dippasi. Tiukasti ahkion reunaan integroitu päällikangas piti jopa vedenkin ulkona, lumesta puhumattakaan. Toinen alumiinisista vetoaisoista oli sen sijaan vääntynyt loivalle kaarelle, joko ojaepisodissa taikka viimeisen jyrkänteen taklauksessa. Saan sen varmasti suoristettua.

Saunoin myöhään ja painuimme Aidan kanssa yöpuulle ennen puolta yötä. Sunnuntaina heräsin vasta kymmeneltä, todistaen tällaisen ainutlaatuisen tilanteen. Koira pysyi yhä omassa nukkumakorissaan, vaikka minä nousin ylös – ja näin hitsin myöhään! Jäi sinne yhä loikoilemaan vaikka minä menin alakertaan aamiaista valmistelemaan.  Vasta kun menin sinne erikseen häntä pyytämään, niin nousi sitten ylös. Normaalisti tuo on tarkkana jo paljon ennen seitsemää ja hyp­pää heti innoissaan jalkeille jos vaan näkee jonkun ihmisen ylös nousevan. Kyllä se siis runsas ulkoilu erä­maissa vaan tuntuu koirankin kehossa, vaikkei tuota mistään päivän aikana huomaa.

Oppia ikä kaikki

Muttei ikävä tällä kertaa, vaan aivan päinvastoin! Testireissuhan tämä oli ja oppeja lähdettiin hakemaan, oikein erityisesti ahkion kanssa liikkumisesta tuol­laisissa maastoissa. Ja oppia tosiaan saatiin – vielä mo­ninkerroin enemmän kuin osattiin edes odottaa! Alla niitä pitkänä listana.

1. Ahkion vetämisen suurin haaste piilee jatkuvassa reitin hakemisessa. Ja sen kanssa tulee matkaan lisää mittaa, maaston vaikeusasteesta riippuen. Arvelisin juuri noissa maastoissa kertoimen olleen jotain 1,2 tai 1,3. Sen lisäksi se tietenkin lisää etenemisen työtä. Olisiko tuo kerroin jonkun 30% – 40% lisää pelkillä lumikengillä kävelyyn verrattuna. Tosin samaa tekee raskas rinkkakin, joten noiden vertailu ei ole helppoa. Minulla on kuitenkin näiden tarkkaan mittaamiseen jo olemassa menetelmä ja aioinkin vielä joskus julkistaa näistä asioista aivan ennenkuulumattomia tutkimustuloksia!

2. Ahkion kanssa ei kannata lähteä metsiin yksin! Ehkei minkäänlaisiin maas­toi­hin, muttei ainakaan Meikon ja Dorgarnin ylängön kaltaisiin. Sen kanssa joutuu lähes väistämättä tosi hankaliin tilanteisiin, mistä ei ole helppo selvitä yksin, ainakaan ilman vahinkoja ja vaurioita. Pulkkaan ja/tai vetäjään.

3. Jarruköysi ahkion perässä on vakiovaruste. Oikeastaan sellainen pitäisi olla lakisääteinen osa, joka tulee ahkion mukana ostettaessa! Ja kyllä köydelle voi hyvin löytyä joskus käyttöä myös ahkion etupäässä, jotta päästään ylös jyrkimmistä paikoista kahden miehen voinin.

4. Valot täytyy olla mukana kun lähtee kauemmas metsään, vaikka kuinka olisi suunnitelma tulla takaisin valoisaan aikaan! Ja niin minulla hitsi vieköön on ollutkin jo vuosikausia kun olen tehnyt satoja pitkiäkin keikkoja maastopyörällä. Mutta tällä kertaa ne vaan jäivät, kun oli liikaa uutta juttua ja kiirettä pakkauksessa.

5. Kuorma. Tuon yhden päivän perusteella arvioin, että mies kuljettaa hyvällä menestyksellä kuormaa 25-30 kiloa ahkiossa ja 10-15 kiloa rinkassa. Eli siinä mielessä ahkiovaeltaja kyllä saisi helposti yksinäänkin kaiken vaativissakin talvioloissa leirintään tarvittavan kulkemaan. Muttei parane. Kuorman jaon vaikutuksista etenemisen raskauteen teen myös ihmiskokeita ja mittauksia myöhemmin.

6. Ahkion vetovyön solkeen täytyy laittaa joku tarra tai lenkki, joka estää sitä löystymästä. Nyt se löys­tyi ankarassa vääntämisessä, valuen samalla alaspäin lantion päälle. Sen vetäminen tuntui surkealta ja erityisesti alamäissä jarruttaminen sekä ahkion käännös­ten ohjaaminen kehoa kääntämällä toimi huonommin ja huonommin.

7. Kaksi lantiovyötä osoittautui aikamoisen hankalaksi konstruktioksi kaiken kaikkiaan. Eivät ne mahdu kunnolla yhden ihmisen vyötärölle, mistä johtuen ahkion lannevyö ei myöskään pysynyt oikealla paikallaan, lantion yläpuolella, vaan lähti valumaan alas vähän väliä. Tätä haastetta ainakin minä diilasin jättämällä rinkan lannevyön kokonaan auki, mutta on niitä vöitä silti vaan liikaa! Täytyy tutkia, saisiko vetoaisan kiinnikkeet kätevästi integroitua rinkan lannevyöhön. Olen vastaavista modifioinneista jossain lukenutkin.

8. Navigaattorin sähkönsaanti on järjestettävä jotenkin niin, että laitetta voi käyttää silloinkin kun sitä lataa vara-akusta. Sinänsähän sähkön määrä ei ole enää mikään ongelma edes virtasyöpöillä älypuhelimillakaan, kun on olemassa pieniä ja kevyitä Li-Ion –akkupaketteja. Niinkuin minullakin oli nyt mukana 12 Ah:n paketti, joka nelinkertaista ison puhelimeni akunkeston. Mutta jäykäksi pakkasessa muuttuvien usbidusbi-johtojen ja irti vääntyvien liitinten kanssa pärjää hitsin huonosti tuolla ulkona. Ajatus toimivasta paketista on jo päässäni, täytyy vain etsiä oikeanlaiset osat. Tätä ei nyt tarvitsisi edes sanoa, mutta sanon senkin tässä kuitenkin, koska muuten jokainen mahdollinen lukija sanoo sen minulle J. Mukana täytyy olla myös kartta ja kompassi. Tosin vain hätävarana, sillä niin paljon paremmin, nopeammin ja helpommin navigointi sujuu moderneilla vehkeillä. Mukana nuo perinnevälineet olivat nytkin, jossain siellä ahkion tavara­röykkiön sisässä ne kulkivat sinne ja takaisin kuin hobitti ikään.

9. Koiran kanssa pärjättiin mainiosti. Koska koira täytyi pitää kiinni, eikä käsiä ollut käytettävissä sauvojen vuoksi, parhaaksi paikaksi laittaa fleksi kiinni, osoittautui rinkan rintaremmi. Siitä pystyi tarvittaessa helposti hiukan nykäisemään, jotta Aidan sai menemään aina oikeasta välistä. Sinänsä fleksin ohut naru on aivan hitsin huono tuolla metsissä, kun se välillä kiertyy koiran jalan ympärille ja tosi usein tarttuu kiinni johonkin risuun. Erityisen pahasti hirvien/peurojen/jänisten syömiin sykkyräisiin risuihin. Paras remmi tuolla on aika paksu, noin 3-4 metrin mittainen köysi, joka on sakkelilla kiinni miehessä.

10. Vaatetus taisi toimia meillä molemmilla hyvin. Marssiessa tuli kuuma ja suorastaan vähän hikikin. Sitä sai säädettyä takin ja fleecen vetoketjuja avaamalla sekä ottamalla välillä pipo pois päästä. Ja tauolla laitettiin toiset, lämpimämmät vaatteet päälle. Minä vaihdoin päällitakin, jolloin sain asetettua taipaleella kosteutta sisäpinnalleen keränneen takin sauvan nokkaan kuivumaan.

11. Jalkineista vielä tämän verran. Kunnon Canada Bootseja voittaneita tuskin on talvioloissa! Oltiin sitten paikallaan tai liikenteessä. Ne eristävät jalkapohjan kokonaan kylmästä maasta rakenteensa vuoksi, pärjäävät kuivina vaikeissakin paikoissa kumisten teräosiensa ansiosta ja silti hengittävät niin, ettei­vät jalat eivätkä sukat kostu edes pitkän ja monivaiheisen päivän aikana. Erityisesti lumikenkien kanssa pystyy myös ylittämään aika uskomattomiakin vesi- ja höttöpaikkoja, koska kengät kantavat niin hyvin, että useimmiten vain saappaan pohja koskettaa vettä. Sauvat auttavat näissä paikoissa vielä paljon lisää, kun niillä voi ottaa tukea vaikka puoli metriä syvästä kohdasta ja keventää ken­gil­le tulevaa painoa. Myöskin turvalli­sesti vähän kokeilla oikein hankalissa paikoissa.

Jos joku Canada Bootseja lähtee ostamaan (mitä toki lämpi­mästi ja kuivasti suosittelen :D) niin yhden neuvon an­nan. Ota vähän isommat. Minun ikivanhoihin boot­seihini mahtuu tukevien vaellussukkien lisäksi peräti kolme paria paksuja villasukkia päällekkäin. Ja tässä ovat ne pointit, miten ja miksi tämä stra­te­gia toimii CB-jalkineissa, vaikkei niin hyvin muissa:

• Tämä varmistaa lämpimyyden lisäksi sen, että ilma pääsee paremmin hitaasti kiertämään kengissä ja ne pysyvät kuivina.
• Bootsien pitkät varret vedetään nauhoilla tiukasti kiinni, niin että ne pysyvät tukevasti jaloissa vaikka ovat suuretkin. Oikein hyvin silloinkin, vaikkei niitä ole edes täysin täytetty villasukilla.

 

–Kari