Iltaretki loppuyllätyksen kera

Ihania ja jännittäviä kokemuksia hämärän rajoilla

Tiivistelmä: Lyhyt talvinen kävelyretki putoavan iltahämärän alla, tarjoten kuitenkin pään puhdistavia luontokokemuksia ja aivan loppuun vielä aikamoisen Grande Finalenkin.

20150127_172417_Cropped_Close_by 1024x768
Kuka osaa tästä kuvasta jo arvailla, mistä on kyse?

Retki 27.1.2015

Ulos elävän mieli

Ulos teki taas mieli, ähellettyäni koko päivän kaikenlaisten bitti- ja puhelinaskareiden parissa. Hyvin mielenkiintoisia ne olivat, mutta silti elimistö kaipaa myös ihan konkreettista tuuletusta. Kun kello hipoi neljää, eikä valoisaa aikaa ollut tiedossa enää paljon tuntia enempää, koetin nopsasti keksiä jonkun lähellä olevan paikan, missä voisin käydä tutkimassa uusia maisemia. Noin kiireellä mieleen ehti tulla ainoastaan saman Lillkärrsbergenin alueen itäisemmät reunat, missä kaverini Aarnon kanssa olimme viime torstaina käyneet talsimassa ihan muhkean lenkin, löytäen sieltäkin taas hienoja paikkoja.

Ensin metsätie

Ajoin autolla Masalaan, parkkeerasin kaaran Hvittorpintien varteen ja lähdin ensin kävelemään karttaan merkittyä metsäautotietä, joka vie Sepänkyläntien varressa olevalle Ruttenbro-nimiselle alueelle. Tuttu reitti minulle maastopyöräretkiltäni, mutta ehkä jo yli vuosikymmenen takaa. Siinä oli nytkin lumessa vahva ja hyvä polku. Kello oli lähtiessäni juuri neljä ja tiesin valoisaa aikaa olevan käytettävissä enää noin tunnin verran. Mutta hyvinhän se riittää, kun ei kauas lähde.

2015.01.27, Hvittorp-Lillkärrsbergen, K (GT7000) - Track on GE, with markings
Retken reitti Google Earth satelliittikartalla. Kokonaisuus 3,1 km / 60 min. Merkinnät: 1=Louhikko, 2=Maisemat, 3=Juoksuhauta, 4=Taukopaikka, 5=Jäljet.

Komea louhikko

Polun pään tarkistettuani poikkesin lumiseen metsään, katsomaan tien läheltä nousevaa kalliojyrkännettä ja sen juuressa olevaa kivilohkareikkoa. Se onkin aikamoinen kasa suuria lohkareita, joiden väleihin jää vaikka minkälaisia ja minkä kokoisia koloja. Näyttivät potentiaalisilta pesäpaikoilta ainakin mille tahansa karhua pienemmille elikoille. Ainakin. Joihinkin näytti kulkevankin sisään pieniä tassunjälkiä. Olisivatkohan voineet olla vaikka supin?

DSC02607
Jyrkännekin on ihan komea, vaikkei valtavan korkea. Mutta PALJON suurempi kuitenkin kuin tämä kuva antaa ymmärtää. Lopussa parempi otos.

Lenkki Lillkärrsbergenillä juoksuhautoineen

Kipusin sitten myös sen samaisen kallion laelle, katselemaan näkymiä sieltä pienen kallioryhmän koillisimmasta kärjestä. Katselematta karttaa, tunnistin olevani aika lähellä paikkaa, missä olimme käyneet kävelemässä Aarnon kanssa reilu viikko sitten ja niin tallustin kallioiden laella, aika paksussa lumessa, lounaan suuntaan, kunnes näin meidän vanhat jalanjälkemme siellä, osittain uuden lumen peittäminä. Sitten navigoin ihan oman suuntavaiston varassa yli kallioiden välisen laakson ja ylös pari pykälää isommille kallioille, missä olimme myös jo olleet aiemmin.

DSC02632
Avointa maisemaa noin koillisen ja Hvittorpin suuntaan.

Ne ovat kartan mukaan selkeästi osa Lillkärrsbergen –nimistä kallioaluetta. Siitä talsin vielä hakkuuaukean yli kaakon suunnalla olevalle kaikkein korkeimman kallioryhmän rinteelle, tutkimaan siellä edellisellä kerralla havaitsemaamme Porkkalan vuokra-ajalta peräisin olevaa, hyvin pitkää juoksuhautajärjestelmää. Hakkuuaukealla kävely oli jo erittäin hidasta ja hankalaa, lumen paksuuden ollessa hyvinkin 30 sentin luokkaa.

DSC02635
Pieni palanen juoksuhautajärjestelmää. Erottuu huonosti lumipeitteen vuoksi.

Kävelin sitten kalliorinteen alareunassa, tyypilliseen neukkutapaan, olevan juoksuhaudan reunoilla, seuraten sitä niin pitkälle kuin se jatkui siellä kaakon suunnalla. Juoksuhaudan toisen päänhän olin käynyt jo katsastamassa sillä edellisellä keikalla täällä. Tuo on kaiken kaikkiaan yksi pisimpiä ja parhaassa kunnossa olevia parenteesiajan juoksuhautoja, mitä olen nähnyt. Se on paikkapaikoin vielä syvä ja lukemattomat erilaiset ampumapoterot ovat myös ehjinä näkyvissä. Vielä tarkempi tutkimus täytyy kyllä tulla tänne tekemään joskus sulaan aikaan, jolloin saa myös otettua parempia valokuvia kuin nyt lumen keskellä.

Kivimäki

Koska kello oli tuossa vaiheessa jo 16:52, aurinko laskenut jossain pilvien takana ja hämärä hiipi vauhdilla metsään, lähdin tuosta kohdasta sitten suuntaamaan takaisin kohti Hvittorpin tietä. Reittini kulki ensin yli hakkuuaukean ja sen keskellä olevan kumpareen, missä oli vielä pieni metsikönpalanenkin jäljellä. Koko tuo alue on aika erikoisen näköistä sen vuoksi, että maasto on pelkkää kivilouhikkoa. Ei mitään teräväsärmäistä tietenkään, kyseen ollessa jääkausien tekemisistä, mutta pyöreitä kiviä ja kiviröykkiöitä sekä isompia siirtolohkareita joka puolella.

DSC02643
Pari isompaa murikkaa miljoonan pienemmän joukossa.

Sereeninen kahvihetki

Seuraavalta kalliolta löysin sitten aivan ihanan paikan kahvitauolle, jota en ollut vielä ehtinyt tätä ennen pitää, koska halusin käydä katsomassa minua kiinnostavat paikat vielä jonkunmoisen luonnonvalon aikaan. Mutta nyt oli sille hyvää aikaa, koska olin jo aivan lähellä tietä. Niin sitten istahdin mukavasti suuren, kaatuneen kelopuun päälle, hiukan tuulensuojaa tarjoavassa notkelmassa ja naatiskelin koko rahan edestä. Niin kuin vain voi yhdistelmällä kahvi + pullanpala + yksin luonnon keskellä, hämärtyvässä metsässä!

DSC02656
Mies, kahvi ja iltahetki luonnon rauhassa.

Vaikka tiesin olevani aika lähellä ihmisasumuksia ja lähimpiä teitäkin, vallitsi tuolla täydellisyyttä hipova luonnonrauha. Mitään muita ääniä ei kuulunut, kuin lounaan suunnalta puhaltelevan tuulen humina puissa. Vartin siinä nautiskelin, kunnes laitoin evästarpeet takaisin reppuun ja lähdin viimeiselle pikkuiselle taipaleelle.

Loppumatkan dramatiikka

Vanhojen tapojeni mukaisesti olin laittanut otsalampun valmiiksi päähäni ja toisen, pienen spottifikkarin takkini taskuun. Mutten kuitenkaan käyttänyt niitä vielä, koska silmäni tottuivat ihan hyvin laskeutuvaan hämärään ja pystyin kävelemään koko ympärillä olevaa luontoa havainnoiden. En kuitenkaan suunnistanut aivan suorinta reittiä Hvittorpin tielle, vaan halusin vielä katsella läpi tämän kallioryhmän laet. Lopulta päädyin sitten kallion pohjoisreunalle, mistä oli ehkä vain sadan metrin matka alas ja tielle. Mutta kallioiden reuna on siinä kohtaa aikamoisen jyrkkä ja korkea, minkä karttakin kertoo. Kun siinä jossain kohdassa kuitenkin kasvoi vähän puita ja pensaita, pääsisi siitä varmaankin alas. Ja kun vielä näin hirven jälkien johtavan sinne viistoon alas, lähdin vaan seuraamaan niitä. Satojen kokemusteni mukaan nuo elikot nimittäin aina löytävät hyvät ellei peräti parhaat reitit ylös ja alas jyrkistäkin paikoista. Mutta sitten jäljet veivät suoraan jyrkässä rinteessä olevaan pusikkoon, minne minä en kyllä pääsisi.

Siinä päätin lopulta antaa periksi ja laittaa valon päälle, jotta näen varmemmin etsiä sopivan reitin alas. Otsalamppuni ei kuitenkaan mennyt päälle – ensimmäistä kertaa sen 5-vuotisen käyttöhistorian aikana. Mutta mitäs tuosta, klikkasin sitten valon taskulamppuuni. Huomaten sillä samalla sekunnilla, etten ollutkaan seurannut mitään hirven jälkiä, vaan jonkun oikein isoilla tassuilla varustetun eläimen! Ilveksen jäljiksi ne silloin päättelin, koska olen sellaisia nähnyt ja seurannut useitakin kertoja menneiden talvien lumilla ja muodoltaan tuo sellaisia muistutti. Mutta nämä olivat suuremmat, kuin mitkään aikaisemmin nähneeni! Sitten täytyi saada valokuvat jäljistä. Taaksepäin olin ne sotkenut ties kuinka pitkälle niitä pitkin kävellessäni ja edessäpäin ne tosiaankin hävisivät puskien sekaan. Joten täytyi vaan tutkailla siinä edessäni parin metrin matkalla olevia jälkiä. Jotka eivät olleet kovin täydellisiä tuossa rinteen puiden varjostamassa paikassa, missä oli hyvin vähän lunta. Räpsin niitä kuvia siinä sitten eri tavoilla. Luonnonvalo ei riittänyt mihinkään ja salamakuvat menivät vahvan myötävalon kanssa hyvin tasaisiksi, niin etteivät jäljet näkyneet ollenkaan. Ainoa kohtalaisesti toimiva tapa näytti olevan valaista jälkiä sivusuunnasta taskulampulla ja ottaa kuvia erilaisilla valaisun suunnilla. Surkeita niistäkin tuli, mutta edes jotain.

20150127_172417, 768x1024
Siinä se. Paras jälki, minkä pimeässä löysin ja sain kuvattua. Hirmuisen iso kumminkin!

Hienoja kokemuksia lyhyilläkin retkillä

Helposti pääsin alas vahvasti lumen peittämän jyrkänteen alaosan ja rämmin lumessa viimeiset 60-70 metriä tielle. Sereeninen kahvitauko ja ISON ilveksen jälkien löytyminen nostivat tämän pienen illansuun ulkoilun (3,2 km / 1t 20 min taukoineen) aivan priimaluokkaan!

Jälkianalyysiä

Olen sittemmin näyttänyt tuota jäljen kuvaa parillekin oikein huippukokeneelle eläinten jälkien tuntijalle, saamatta mitään absoluuttista vastausta siihen, kenen jättämä se ja ne olivat. Tärkeimpänä syynä moiseen ”päättämättömyyteen” on vaan se, että jälkien varma tunnistaminen on aikamoisen haasteellista touhua, missä virheitä sattuu kovimmille ammattilaisillekin. Lisäksi varsinaista jälkeä jopa olennaisempaa on katsella jälkien jonoa ja eläimen käyntiä. Mitä pidemmältä matkalta sen parempi. Eikä tuo valokuvakaan niitä parhaita todella ole. Mutta pelkän koon perusteella arvaus on ollut jokaisella heti KARHU!

Sauvan 15-senttiä pitkän kahvaosan sapluunasta mittaillen jäljen pituus oli noin 16 senttiä ja leveyskin likemmäs 15 senttiä. Ja koska jälki ei ollut yhtään sulanut ja sillä tavoin suurentunut, se ei minkään muun eläimen tekemä voinut loppujen lopuksi olla, kuin metsiemme kuninkaan! Vaikkei siinä mitään kynsien jälkiä näykään. Anturan jälkiä voi siinä olla viisikin, eikä neljä, niin kuin pikaisesti silloin arvelin. Niille, joiden kiinnostus ehkä herää, tässä linkit Suurpedot.fi -sivuston ilveksen ja karhun jälkiä koskeviin kohtiin.

Moiseen hurjaan tulkintaan on siis päädytty jälkikäteen ja vaikka asiantuntijoita on jo kuultu, haastan silti kenet tahansa kertomaan omat ajatuksensa ja tulkintansa tuosta. Minä olen joka tapauksessa tyytyväinen, että tähän päädyttiin vasta jälkikäteen, sillä ilvesteoriakin sähköisti minut enemmän kuin riittävästi silloin siellä pimeässä. Ja tieto talviuniltaan ties mistä syystä heränneen taikka estyneen kontion kulkemisesta niillä kulmin olisi voinut saada aikaan vaikka hjärtslaagin kulkijalle, joka on jo kerran elämässään otson kanssa metsässä näkösille joutunut – tasan 3620 metrin päässä tuosta paikasta muuten! (Iltakävelyllä karhun kanssa) Vaikka vuodenajat häränpyllyä heittävätkin, onkohan tässä hitto vieköön kyseessä joku reviiri ja reitti? Täällä keskellä kymmenien tuhansien ihmisten asuinseutuja.

–Kari

 

Ote peruskartasta
Seikkailun pelikenttä peruskartalla. Karttaote palvelusta Retkikartta.fi.

 

DSC02625
Kalliojyrkänne ja louhikko kuvattuna maailman parhaan referenssin kanssa 2.3.2016.

 

 

Advertisements

2 thoughts on “Iltaretki loppuyllätyksen kera

  1. Hyvä juttu.
    Jälki on selvästi viiden karhun aiheuttama painauma. Voi se olla myös viiden olvin. Lapinkulta on kyllä pois suljettu; eihän sitä kukaan viitsi metsään kuljetella.. tai ylipäätään minnekään.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s