Liukkailla jäillä ja vähän niiden allakin

Långträsk-järven ja Bladträsk-lampien ympyröinti

Tiivistelmä: Lähieräilijän seitsemäs retki järvienympyröintiharrastuksen parissa. Tuoden eteen niin kirkasta jäätä, kuin kauden kolmannen jäihin putoamisenkin.

Lopultakin ensimmäinen valokuva sarjaan ”ruskeiden avantojen tarinoita”.

Retki 26.2.2014

Talven 2014 uusi harrastus

Minun järvien ympyröintiharrastukseni siis alkoi Meikonjärveltä tammikuun lopussa. Se keikka latasi minuun virtaa kuin sähköjänikseen (Meikonjärven ympyröinti). Tajusin, että nythän kaikki järvet ja lammet ovat tänä talvena vain odottamassa kulkijoita – luistelijoita, kävelijöitä tai pyöräilijöitä. Lunta ei ole jäiden päällä nimeksikään, tai ollenkaan. Aivan erilailla kuin monina menneinä talvina. Melkein heti tuon tajuttuani minuun oli iskenyt ajatus, että kävisin ympyröimässä kaikki Meikon alueen 20 järveä ja lampea! Niin sitten lähdin sellaisille lenkeille aina kun vaan vähäisinkään tilaisuus tarjoutui. Ja niitähän tarjoutui nyt aika mainiosti, kun olin töiden kanssa sellaisessa ”välitilassa”, missä vanhat yrityskuviot oli jätetty taakse ja uudet vasta alkuvirittelyvaiheessa. Eli minulla oli äärimmäisen vähän aikaan sidottuja töitä ja tapaamisia, ainoastaan jonkun verran sähköpostin ja työaseman äärellä tehtäviä asioita. Tämän talvikauden normikuvio oli sellainen, että duunasin ruudun ääressä muutaman tunnin, lähdin sen jälkeen 2-4 tunnin lenkille puhaltamaan bittipölyt pois keuhkoista ja sitten taas virkistynein mielin takaisin työasioiden pariin.

Varustus kehittyy kokemusten kautta

Olin jo tehnyt aika monia järvien ja lampien ympyröintejä sen ensimmäisen Meikonjärven keikan jälkeen. Esimerkiksi polkenut ympäri joidenkin Kirkkonummen suurten järvien, kuten Humaljärven. Mikä keikka olikin oikein urheilusuoritus, johtuen sekä ympärysmitasta, että varsinkin reilunlaisesta lumen määrästä jään päällä. Myös jokunen pienempi järvi ja lampi oli jo kierrettynä kävellen, koskei niiden luokse ole fillarilla kulkua. Jo heti ensimmäisestä tällaisesta retkestä lähtien olin myös opetellut jäällä liikkumisen perusasiat tutkimalla internetin tarjontaa, muun muassa retkiluistelijoiden ohjeita ja kokemuksia. Kuinkas muutenkaan nykyaikana? Lisäksi olin osin onnekkaiden sattumusten kautta löytänyt jopa sellaisen vaatetuskombinaation, jonka kanssa en edes kastunut jäihin pudotessani!

Jäämies varusteissaan. Huomaa jääpiikit kaulalla, sekä tiukkaan kiristetty repun lannevyö.

Minun jääretkeilyvarustukseni on listana seuraavanlainen:

• Kumisaappaat jalkineina.
• Vedenpitävät kuorivaatteet päällimmäisinä.
• Housunpuntit saappaiden varsien päällä ja ne tiivistettynä säärystimillä.
• Takin helma tiivistettynä housujen lanneosaa vasten repun lannevyöllä.
• Kaulassa jäänaskalit.
• Reppuun pakattuna seuraavat asiat, kaikki vedenpitävissä pusseissa:
  • Ylenmäärin varavaatteita, koska on tilaa ja ne kelluttavat.
  • Lämmin pivivaate.
  • Kuumaa kahvia termospullossa.
  • Kahvieväät.
  • Kamera ja matkapuhelin omissa vedenpitävissä suojapusseissaan.
  • Survival Pack ensiapuvarusteineen, varapuhelimineen, jne.

Heittoliinaa (köyttä) en pitänyt mukanani, koska se on hyödyllinen vain muiden kanssa ja minä liikuin yksin.

Repun sisältö lattialla. Termospullo puuttuu kuvasta.

Varustuksen olennaisin osa, kuorihousujen puntit saappaanvarsien päällä, sekä säärystimet niitä tiivistämässä.

Jäät ovat tavattoman vaihtelevia!

Näillä eväillä olin siis jo kiertänyt aika monta Meikonkin alueen järveä ja lampea ja pudonnut jään läpi kahteen lampeen, kastumatta ollenkaan. Ekan kerran putosin munaskuita myöten (Molskahdus jään läpi), toisen kerran liki kainaloita myöten. Olin päässyt havaitsemaan sen, että  järvien jäätilanne oli tavattoman erilainen. Jotkin järvet olivat perinjuurin jäässä rantoja myöten, toisten rannoilla oli isojakin aivan sulia alueita. Eikä suinkaan vain jokien ja virtapaikkojen ympäristössä. Ja että erityisesti suorantaisten järvien ja lampien reunoilla saattoi olla aivan heikkoa jäätä missä tahansa. Joskus myös ilman oikeastaan mitään havaittavaa merkkiä. Jotain ihmeen virtauksia siellä vaan lienee.

Tyypillinen suorannan heikko paikka. Joskus näin näkyvissä, toisinaan ei.

Valokuvien ottaminen jäi noilla järvien ympyröintikeikoilla olemattoman vähäiseksi, sattuneesta syystä. Jo kaksikin kertaa sattuneesta syystä – tai oikeammin siitä syystä, että olin mahdollisimman hyvin varautunut  moiseen. Eli sekä kamera, että puhelin olivat vedenpitävästi pakattuina, eikä niitä viitsinyt sieltä usein esiin kaivaa.

Vuorossa seitsemäs keikka

Nyt oli alkamassa jo talven seitsemäs ympyröintkeikka ja kohteena olivat Långträsk sekä Stora ja Lilla Bladträsk, jotka kaikki sijaitsevat Meikon alueen suurten järvien, eli Meikonjärven ja Lappträskin välissä. Ajoin pelipaikoille fillarilla, Karskogin tieltä Lappträskin rantaan johtavaa metsätietä pitkin. Pyörässä oli alla tavalliset maastopyörän nappularenkaat, koska en halunnut rouhia nastojen kanssa pitkin kuivia asfalttiteitä. Saavuttuani Långträskin lähelle, näin sen pinnan olevan aivan kirkkaan sileää jäätä, ilman rahtuakaan lunta tai edes mitään huurua taikka karheutta pinnassa. Niin päätin jättää pyörän metsän sisään ja tehdä nämä ympyröinnit jalan.

Jostain syystä sain silloin mieleeni suunnitelman, että yritän tehdä kaikki järvien lähestymiset ja poistumiset yksiä polkuja pitkin, jolloin GPS-laitteen piirtämästä jäljestä tulisi jotenkin hienompi. Hohhoijaa. Asia ja sen järkevyyden taso selviää helpoiten katsomalla alempana olevaa retken GPS-lokia.

Långträsk eteläkärjestä katseltuna. Kuva eri retkeltä.

Långträsk

Sitten vaan kävelemään Långträskin jäälle yhden pienen niemen nokasta kohti pohjoista, eli myötäpäivään. Jää oli tosiaankin kirkasta ja sillä käveleminen tuntui peräti jännittävältä, koska musta vesi näkyi alapuolella! Tuntui kuin kävelisi jonkun ohuen kelmun päällä, joka voisi pettää millä tahansa askeleella. Erilaisista halkeamakohdista kuitenkin näki jään olevan noin 20 senttiä paksua teräsjäätä, ilman mitään heikkoudesta kertovia kuplia. Niin siihen pian tottui ja pystyi keskittämään huomiota muuhunkin kuin vain jalkoihinsa koko ajan.

Yksi kuva sentään jääpinnastakin, harmi ettei yhtään suoraan alaspäin.

Sen jälkeen kun noihin olosuhteisiin tottui, oli Långträskin kiertäminen pelkkää herkuttelua. Sauvat olivat korvaamaton apu pystyssä pysymiseen ja mahdollistivat jopa upeiden rantamaisemien ihailun. Järven idän puolen rannathan ovat jylhän kallioiset, kun taas lännen sekä pohjoisen puolet ovat metsäisempiä. Tämänkin järven rannalla on jäänteitä Porkkalan vuokra-ajasta. Keltaisen nuolen osoittamasta niemennokasta löytyy osin tuhottu konekivääribunkkeri.

Kolmen järven ympyröinnin kokonaisuus Google Earth -satelliittikartalla.

 

Lilla Bladträsk

Seuraavaksi oli vuorossa Lilla Bladträsk, jonka jäällä sitten taas olikin ohut lumipeite, vaikka Långträskin jää oli ollut putipuhdas? Kummaa touhua. Sellaisella tasaisella lumipinnalla käveleminen tuntui superhelpolta, eikä pienen lammen kiertoon myötäpäivään mennyt kuin seitsemän minuuttia.

Lilla Bladträsk lännen suuntaan.

Stora Bladträsk – ja molskista!

Sitten merkillistä ristiretken reittiäni Stora Bladträskin itäreunaan, mistä sitä kiertämään. Myötäpäivään taaskin, tämän päivän tyylille uskollisena. Myös tämän järven jäällä oli lumipeite, joka näytti hauskan kumpareiselta siellä, missä rannat olivat soiset. Kumpareiden olemassaolon perusteella koetin siis päätellä, missä varsinainen järven ranta kulloinkin mahtoi olla. Nyt olin jo niin tottunut kävelemään moisissa olosuhteissa, että jään pettäminen altani iski taaskin aivan täydellisenä yllätyksenä! Salamana putosin kokonaan läpi ja olin vyötäröäni myöten vedessä.  Refleksit vetivät rantaa kohden, joka ei monen metrin päässä ollutkaan ja melkoisen nopeasti pääsin ryömimään sekä konttaamaan takaisin kovalle jäälle. Olisiko tuossa hötäkässä mennyt kaikkiaan viisi, kymmenen vai viisitoista sekuntia, en tiedä. Kaulassa roikkuvien jäänaskalien käyttämistä en muistanut ajatellakaan, koska ylös pääseminen sujui niin hyvin ja nopeasti. Aivan kuin edellisilläkin kerroilla, vasta ylös päästyäni muistin myös havaita, etten ollut taaskaan kastunut ollenkaan! Vaikkei sen vissiin enää pitäisi niin suuresti edes hämmästyttää näin kolmannella kerralla, kyllä se vaan huikealta taas tuntui! Koska päällä olivat sentään kuitenkin vain ulkoiluvaatteet, eikä sukeltajan kuivapuku tai järeä pelastautumispuku.

Stora Bladträsk noin luoteen suuntaan.

Soiset rannat ovat petollisimmat

Adrenaliiniryöpyn siitä tasaannuttua, lähdin taas jatkamaan kierrostani. Nyt tietenkin taas älyttömän varovaisesti edeten ja edessä olevaa jäätä äärimmäisen epäluuloisesti tutkien. Sekä tökkien sauvalla, jos mitään poikkeavaa näkyi. Tämä insidentti siis tapahtui Stora Bladträskin kaakkoiskulmassa, missä sijaitsee molemmat Bladträskit yhdistävä – tai erottava – suokannas. Soisilla rannoilla ovat tapahtuneet kaikki minun tähänastiset jäihin putoamiseni ja paikoissa, missä jään heikkoutta ei ole osannut lainkaan huomata ehjän näköisen lumipinnan alta. No, enemmittä yllätyksittä sujui sitten loput Suuren Lehtijärven ympyröinnistä ja retkuilija suuntasi lopulta takaisin polkupyörälleen, omia ristiretken jälkiään seuraillen.

Pyörä hukassa

Paitsi että yksi yllätys oli vieläkin jäljellä. En nimittäin löytänyt pyörääni sieltä, minne sen selvästi muistin jättäneeni. Aika monta luuppia pyörin siellä metsätien lähellä, ennen kuin otin kännykän esiin, katsoen mistä olin oikein tullut. Sittenhän asia tietenkin heti selvisi. Olinkin lähtenyt Långträskin rantaan vievälle polulle ensimmäisestä mahdollisesta paikasta, enkä siitä kaikkein tutuimmasta, mistä olin pyörääni turhaan etsiskellyt.

 

Kotimatka sujui jo yllätyksittä ja jollei nyt aivan liikuttunut, niin kovasti liikkunut olo oli kulkijalla kaikkien noiden erilaisten taipaleiden ja tapahtumien jäljiltä.

–Kari