Jättiläisen pelikentällä

Gillobackaträsket ja Korkkullan kallio

Tiivistelmä: Lyhyt mutta sisältörikas iltapäivän tutkimusretki luontoon ja historiaan tosi laajalla skaalalla.  Ulottuen muinaisten taruolentojen ajoista, Uudenmaan merestä nousemisen kautta Suomen rauhanajan alkuvuosien kurjaan Porkkalan vuokra-aikaan.

DSC02401
Ei jättiläisen kohtaaminen täällä aivan mahdottomalta tunnu edes nykyään.

 

Retki 24.2.2016

 

Uusilla ja vanhoilla jäljillä

Tämän kävelyretken varrelle osuva kohde nimeltään Jättekastet on minulle tuttu jo ainakin puolelta tusinalta erilaiselta retkeltä, lähtien muistaakseni vuodesta 2009, jolloin satuin huomaamaan peruskartassa tuon jännän nimen, jolle ei vissiin edes oikein ole suomenkielistä vastinetta. Mutta sen merkitys toki aukenee mainiosti jopa pelkästään niin kutsutun ”pakkoruotsin” tasoisellekin kielen taitajalle. Eli kyse on jättiläisen heittämistä kivistä. Tai siis tässä tapauksessa oikeasti heittokivistä! Vaikka niistä jättiläisten ajoista on kauan ja monen usko heihin lienee jo nykyaikana hiipunut, onhan tuollainen nyt niin kiinnostavaa, että piti silloin heti mennä katsomaan. Ja paikan ollessa monella muullakin tavalla hieno, sen kautta on sittemmin tullut ohjattua aika monen edes lähellä niitä seutuja kulkeneen tutkimusmatkan reitti.

Sen sijaan välittömästi kyseisen mäen alapuolella (pohjoisen puolella) oleva Gillobackaträsket –niminen järvi rantoineen tuli jo aikoja sitten merkittyä tarkemmin tutkittavien alueiden listaan, mutta vasta nyt sinne sitten päädyin lähtemään. Järvihän oli kivasti pikkuisen syrjässä valtaväylistä, ennen moottoritien valmistumista Kirkkonummelle saakka lokakuussa 2013. Rantarata on toki vienyt pitkin noita samoja linjoja jo vuodesta 1903. Nykyään moottoritie kulkee aivan pitkulaisen järven luoteisrantaa viistäen ja luonnonrauha on sinällään noilla seuduilla sitä myöten enää haipuva muisto. Järven lounainen pääty on kuitenkin karttaan merkitty rauhoitetuksi alueeksi, joka vielä jatkuu lounaan suuntaan merkillisenä, hyvin kapeana, moottoritien vieressä olevana kaistaleena. Pakkohan tuommoiset siis on käydä katsastamassa.

Peruskartta
Peruskartan ote retken alueesta. Lähteestä Retkikartta.fi.

Retken logistiikkavaihtoehtoja

Vaimoni työskennellessä nykyään Jorvas High Tech Centerissä, minun oli perin kätevää valita sen pysäköintialue retkeni alku- ja päätepisteeksi. Niin voi halutessaan tehdä kuka tahansa muukin, sillä noilla vanhan pellon vieressä olevilla parkkipaikoilla riittää tyhjää tilaa aina yllin kyllin, eikä siellä ole myöskään mitään kieltoja. Toinen hyvä paikka auton jättämiseen on Tolsan liittymän eteläpuolella oleva pieni liityntäpysäköintialue, mistä johtaa peruskarttaankin merkitty kärrytie aivan lähelle suojelualueen kapeaa lounaiskärkeä. Ja jos taas on tarve päästä nopsasti ja helpolla katselemaan niitä jättiläisen käden jälkiä, silloin voi vaikka ajella Korkkullantietä pyörällä ihan perille saakka, mäen huipulla olevalle soluverkon tukiasemalle. Ja ihan lähelle sinne pääsee jopa autollakin, koska sama tie johtaa myös useamman omakotitalon pihaan. Tukiasemalle johtava tienhaara on suljettu puomilla, mutta yhden auton pystyy kyllä  jonnekin niille nurkille pysäköimään tien poskeen niin, ettei se ole kenenkään tiellä.

GPS-loki, 4,44km ja 1t 54min
Tutkimusretken reitti Google Earth satelliittikartalla. 4,4 km ja 1 t 54 min.

Vamos!

Meikä lähti kuitenkin tallaamaan Ericssonin parkkipaikalta pienen pellon kulman poikki, kohti järven koillispäätyä. Lunta oli nyt aukeilla paikoilla jonkun 10-20 sentin paksuudelta, joten käveleminen oli hiukan rasittavaa. Mutta vain hiukan, sillä lumen alemmat kerrokset olivat aikaisempien suojakelien jäljiltä melko tiivistä tekoa. Jo paljon ennen järven rantaa alkoi tihenevä heinikko, jonka sekaan innokkaasti painelin. Siellä olikin nyt perin mukava kävellä, koska heinikon pohjalla oli jääpeite ja sen päällä vain sentti pari lunta. Tästä voi hyvin päätellä, että aivan totaalisen vetistä on tämä maasto ollut ainakin syksyllä, ennen pakkasten tuloa. Voi olla, ettei siellä pysty lainkaan kävelemään, ainakaan runsaamman veden vuodenaikoina, eli keväällä ja syksyllä.

DSC02339
Gillobackaträsketin koillisrannan maastoa ja näkymää.

Järven luonnetta ja historiaa

Tämä kaislikoksi alun perin ajattelemani ruovikko on perin juurin muhkea niin tiheydeltään, kuin kasvien pituudeltakin. Päälajina kasvavat järviruo’ot eli rytit (Phragmites australis) ovat valtaosin pituudeltaan metristä pariin, mutta paikka paikoin peräti yli 2,5-metrisiä! Niiden sekaan häviää isompikin mies näkyvistä kuin tyhjää vaan. Lisäksi siellä kasvaa Osmankäämejä, joiden kukintojen jämistä ei ollut enää paljon jäljellä näin talvella.

DSC02367
Muhkeita järviruokoja! Sauvan mitta 120 cm.

Minä mutkittelin kulkien välillä aivan kaislikossa ja välillä kuivalla maalla, kun jään rasahtelu askelten alla alkoi hermostuttaa. Yhdestä kohtaa navigoin tieni kaislikon läpi aivan avoimen, toki jääkannen peittämään, järven rantaan saakka, missä katselin tovin maisemia tästä minulle uudesta perspektiivistä. Tästä vinkkelistä järvi ei näyttänyt ollenkaan niin pieneltä ja kapealta, kuin miltä se moottoritietä ohi hurauttaessa vaikuttaa. Vaan ihan kunnon järveltä!

DSC02363
Kunnon järvihän Gillobackaträsket yhä on.

Siinä kohtaa oli kiva myös muistaa, että Gillobackaträsketin laskujoki on Sundet, joka moottoritien alitettuaan laskettelee Jorvaksen ja Masalan ohitse Espoonlahden pohjukkaan Sundsbergin kohdalla. Samoin tuntui tosi metkalta se, että vielä 1800-luvulla Sundet-jokea pitkin on ajettu pienillä laivoilla aina Jorvakseen saakka! Kenties jopa tähän järveenkin saakka? Vielä 1800-luvun lopussa koko reitti oli veneellä kulkukelpoinen (Lähde 1.). Ja vaikka moottoritien vilkas liikenne nyt jymisi aivan järven toisella puolen, sen olemassaoloa en ainakaan minä edes huomannut koko retkellä enää sen jälkeen, kun järven yli katselun lopetin. Järvenrantojen luonto on täällä yhä aivan täydellinen, vieden siitä kiinnostuneen kulkijan kaiken huomion.

Parenteesijäänteitä mäen rinteessä

Rannalla käynnin jälkeen minä suuntasin kulkureittini pois tuolta jäätyneeltä ruovikkoalueelta, koska siellä sun täällä jää rutisi ja alkoi pettää askelten alla. Vasemmalla nouseva iso mäenrinne on sellaisen keskitukevan kuusimetsän peittämä, joka näyttää niin tasaikäiseltä, että se lienee ollut puista puhdas joskus aika kauan sitten. Ja myrskyt ovat kaadelleet puita varsinkin alueen reunamilla. Mutta siinä metsän ja rinteen alareunoilla maasto on vallan helppokulkuista. Lisäksi siinä on hyvin pitkällä matkalla selviä jäänteitä sosialististen neuvostotasavaltojen liiton aikanaan tekemistä puolustuksellisista rakennelmista. Siis juoksuhautaa, poteroita, sekä yksi betoninen bunkkerin tapainenkin. Se ei tosin edusta tavallisimpia raskaan konekiväärin tai kevyen suorasuuntaustykin asemia, enkä nyt aika paksun lumen alta viitsinyt edes yrittää sitä tarkemmin tutkia.

DSC02374
Jonkun merkillisen betonibunkkerin jäännökset.

Paikka on joka tapauksessa noille virityksille tyypillinen, rintamasuunnan osoittaessa pohjoiseen, valkobandiittien todennäköisimpään hyökkäyssuuntaan. Ja tässä linjan edustalla on vieläpä järvi takaamassa erinomaisen ampuma-alan. Heti juoksuhaudan yläpuolella rinteessä kulkee myös jonkunlainen kulkuneuvon ura, jota pitkin on helppo kävellä. En osaa varmaksi arvella onko se tuon 1950-luvun puolustuslinjan huoltotie, vaiko metsäkoneen jälki. Jälkimmäistä veikkaan.

DSC02378
Joku ihmisen tekemä ”väylä” rinteen alaosassa.

Paljon enemmin tietoa näistä niin kutsutun parenteesiajan jäänteistä, joita Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon alueet ovat aivan turvoksiin asti täynnä, löytyy Lähieräblogin artikkelista ”Parenteesilenkki Lynxin viitoittamana”. Se tosin pääsee ilmestymään blogiin vasta muutaman pykälän tämän jutun jälkeen, mutta sitten linkki toimii. Ja lisää tätä aihepiiriä käsitteleviä sekä sivuavia juttuja on plakkarissa vaikka kuinka monia, kunhan vaan julkaisuaikatauluun sopivat.

Eläinten jälkiä ja suojelualueen lehtometsää

Seuraava minua erityisesti kiinnostava havainto oli omaa etenemislinjaani pitkään myötäilevät, oikein selvät eläimen jäljet lumessa. Katse kiinnittyi niihin nyt tavallistakin suuremmalla innolla, koska olimme juuri edellisenä lauantaina olleet vaimoni kanssa kuuntelemassa oikein suomalaisen huippuasiantuntijan (Riku Lumiaro) luentoa eläinten lumijäljistä. Ketun – tai itse asiassa kahden ketun – jäljiksi ne itse päättelin, perustuen erityisesti jälkien kokoon, sekä niiden kovin suoraan ja taloudelliseen etenemiseen.

DSC02352
Kolmenkin eri kulkijan jälkiä järven rannalla.

DSC02361    DSC02354

Matka jatkui metsänreunaa seuraillen ja kävin kurkistamassa yhden niemekkeen kärjessä, odottaen sieltä varmasti löytäväni myös jotain ”Homo Armaensis” –lajin tekeleitä. Mutta löysin ainoastaan kivikasan, joka saattaisi olla jonkunlainen vanha rajapyykki. Niemekkeen jälkeen suuntasin kulkuni taas hetteikköalueelle, nähden kartasta olevani nyt luonnonsuojelualueella tai aivan sen vieressä. Täällä ekotyyppi oli melkoisen taajaa, soista lehtimetsää. Kesäaikaan varmaankin melkoista lehtoa, jonka sisään ei paljon päivä paista eikä kuu kumota. Myös märkää – päätellen vaan siitä, että aivan jääkannen päällä taas kävelin. Suojelualueen nimi on ”Gillobackaträsketin rantakosteikko” ja sen maapinta-ala on 7 hehtaaria, Kirkkonummen kunnan luonnonsuojelualueita käsittelevien sivujen mukaan. Lähteen 1 taulukko kertoo suojelun kohteena olevan siellä ainakin tervaleppäkorpi.

DSC02388
Suojelualueen tervalepikkoa.

Itse yritin arvailla, voisiko suojellun alueen pitkän ja kapean lounaan suuntaan ulottuvan ”piikin” syynä ehkä myös olla ne jotkut mahdolliset muinaisen asutuksen jäänteet, joita vuoden päivät tutkittiin noilla kulmin, ennen moottoritien rakentamisen aloittamista? Mitään tietoa moisesta tai edes noista kaivauksista en kyllä onnistunut löytämään. Koska muinaismuistorekisterissäkään ei näy merkintöjä tuosta, ehkei sieltä mitään merkittävää sitten lopultakaan löytynyt. Kai niinkin joskus käy? Ja vaikken ole asiaa vielä aivan viimeistä niittiä myöten onnistunut selvittämäänkään, vähän tuon kaltaisia kommentteja juuri äsken kuulin yhdeltä ammattiarkeologilta.

Vedenjakajalla!

Tuollaisia maisemia myöten päädyin lopulta pellon laitaan ja Gillobacka-järveen laskevan puron reunalle. Kiehtovia vesistöasioita yhä esiin tuoden, tämä purohan saa siis alkunsa aivan moottoritien vierellä olevasta, pienestä ja ruovikoituneesta Tolsan järvestä (Tollsträsket). Se puolestaan on vedenjakaja, mistä lähtee lounaan suuntaan laskemaan lopulta Pikkalanlahteen johtava Tolsanjoki (Tollsån). Ja aivan peruskartan korkeuskäyriä lukemalla voi havaita Tolsanjärven ja kyseisen aika ison ruovikkoalueen korkeuden merenpinnasta olevan vain noin 2,5 metriä! Näin pääsee havainnollisesti huomaamaan, mistä kohtaa on aikanaan kulkenut silloisen ”Porkkalan saaren” emämaasta erottanut vesireitti!

Koko tuosta muinaisesta vesireitistä ja sen nykyisistä ilmenemismuodoista on aivan herkullista kuvausta lähteessä 1, sen sivulta 84 alkavassa luvussa otsikolla ”Sundetin ekologinen valtasuoni”. Tässä lainaus sen yhdestä kuvatekstistä: ”Sundetin uoma on maan kohoamisen johdosta vähitellen muuttunut Espoonlahtea ja Pikkalanlahtea yhdistävästä saaristoväylästä jokimaiseksi ja osittain umpeen kasvaneeksi kosteikoksi”.

Uusia hienoja kalliomaastoja kahvitauon kera

Niiltä main meikäläisen matka kääntyi takaisin päin, vieden ensin pellonlaitaa myöden ja niillä main vähän parenteesiaikaa tuoreempia ”varustuksia” ihmetellen kallioharjanteen päätyyn ja ylös sinne. Ai niin, nuo varustukset olivat siis hirven metsästäjien tekeleitä ja niistä varsinkin melkoisen laiskanlinnan näköinen, suojattu minipassipaikka herätti kiinnostustani.

DSC02405
Mukavuudenhaluisia ne ovat metsästäjätkin nykyään.

Sitten kulku vei pitkin yhä korkeammalle nousevaa kalliojonoa, missä saikin taas vaihteeksi talsia paikka paikoin aika hyvässä lumessa. Ei nyt syvässä sentään, mutta ehkä 15-20 senttisessä kuitenkin. Aivan makean näköisiä uusia maastoja sieltä löytyi ainakin meikäläisen himokallioharrastajan silmille! Ja sitten kun kohdalle osui pilvien lomasta silloin tällöin paistelevan auringon kauniisti valaisema männynrunko, sellaista kutsua kahvitauolle ei tämä vaeltaja voi koskaan ohittaa!

DSC02429
Kuten ovat muutkin metsien kulkijat.

Tietäen toistavani itseäni jo ties kuinka monennen kerran, en vaan yhäkään kykene jättämään sanomatta, että kahvitauko siellä luonnon helmassa oli taas aivan ihana! Aurinko paistoi, lounatuuli leyhytteli kasvoja ja edessä aukesivat kauniit eteläsuomalaiset kalliomaastot. Ei sille vaan mitään voi, että tuolla tavoin mukillinen kahvia ja käntynpala maistuvat varmasti yhtä hyvälle, kuin hienoin päivällinen erinomaisessa  ravintolassa! Ei liioin sille, että tuollaiset hetket ovat aina retkien suola sekä sokeri. Siis kaikki tasapainossa.

DSC02422
Näin puhdasta ja kaunista kalliomaastoa sai retkeilijä tauollaan katsella.

Jättiläisen tykistöpatteri

Kallioselännettä pitkin jatkoin kahvitauon jälkeen, kiertäen tukiaseman lännen ja pohjoisen puolelta kaunista, väljää männikkömetsää pitkin. 30-40 metrin halkaisijaisen aukion laidassa olin sitten jättiläisen jälkien äärellä. Aukion reunalla on suuria kivenjärkäleitä suorastaan kaarevana jonona. Eri kerroilla siellä fiilistellen, olen päätynyt seuraaviin johtopäätelmiin.

Kyseessä on selkeästi paikka, missä joku noista entisaikojen pohjoisten seutujen myyttisistä olennoista on seissyt viskelemässä murikoita jonnekin. Ammusvarasto on aseteltu mukavaan kaareen sotaurhon ympärille, niin että siitä on näppärä ottaa aina seuraava, eikä tulitukseen tule turhia taukoja. Käytön jäljetkin ovat selvästi näkyvissä siististä kaaresta monessa paikassa puuttuvien kivien paikkoina. Ainoastaan kahta asiaa en ole vielä aukottomasti pystynyt selvittämään. Mikä on ollut kivityksen kohteena ja miksei loistavaa arsenaalia ole käytetty kokonaan? Molemmista näistäkin minulla on toki jo vahvoja teorioita ja todisteetkin varmasti vielä löytyvät, kunhan sinnikkäästi jatkan lähiseutujen haravointia. Tämäkin tutkimusretki vei asiaa taas eteenpäin sillä tavoin, että kivien ja erilaisten etäisyyksien suhteita puntaroimalla ymmärsin tuon muinaisen veijarin koon olleen vielä suurempi kuin olin aiemmin olettanut. Ja siten minun on selkeästi kasvatettava etäisyysaluetta, jolta ammunnan kohteita sekä jälkiä etsin.

DSC02440
Muutama käyttämätön ammus rivissä. Kaaren muoto ei näy tässä kuvassa.

Tuo paikka löytyy ehkä helpoimmin peruskartan kanssa, koska yksi aukiolla oleva, viskelyyn vissiin liian suuri kivi, on siihen merkitty siirtolohkareena juuri Jättekastet –sanan yläpuolella.

Muutakin muinaishistoriaa

Heti jättiläisen aukean eteläpuolella on sitten laaja röykkiö vähän pienempiä ja pyöreämpiä kiviä, pienten mäntyjen seassa. Se näyttää melkoisesti vanhan muinaishaudan, toiselta nimeltään hiidenkiukaan,  jäänteiltä, joita joku on joskus myöhemmin hajottanut. Varmasti aivan kaikille muinaishaudoille on näin tapahtunut, kun myöhempinä aikoina on iskenyt pakottava tarve tarkistaa, olisiko haudoissa jotain arvokasta. Tavallisimmin muinaishautojen kiviröykkiöissä näkyy vain päällä tai jossain syrjässä monttu tuollaisen kaivuun jäljiltä, mutta tämä kasa on jostain syystä hajalla paljon perusteellisemmin. Vaikkei tätä kiviröykkiötä muinaismuistorekisteristä löydykään, voi se silti sellainenkin olla. Toisaalta se voi tietysti olla myös vain niin kutsuttu pirunpelto. Joka toisaalta sellaisena olisi vielä hiukan muinaishautojakin vanhempaa perua, kenties Litorinameren huuhtomia rantakiviä noin 8500-4000 vuoden takaa. Versus hiidenkiukaat, joista vanhimmat ovat peräisin ajalta noin 1500 v EAA.

DSC02442
Kohtalainen pirunpelto – tai levällään oleva hiidenkiuas mäen laella.

Lähtiessäni paluumatkalle sieltä mäen korkeimmalta kohdalta, havaitsin vanhan hakkuuaukion eteläreunalla hirven. Joka samanaikaisesti havaitsi minut, häipyen niin sulavasti matalan männikön sekaan, etten minä ehtinyt edes saada kameraa käteeni. Kuvaa olisin kyllä mielelläni yrittänyt hänestä ottaa, sillä kyseessä oli nuori uroshirvi, jonka väritys oli upea ruskeiden ja mustien alueiden maastokuvio. Mutta minulle jäi vain pikainen, nätti mielikuva, lisämerkinnällä 2fast4u.

Lisää neuvostojämiä

Kävelin sitten takaisin päin metsän reunan puolella, välttäen siten hakkuuaukean paksumman lumen. Päästyäni sankan kuusimetsän peittämälle mäen loivalle pohjoisrinteelle, päätin vielä katsastaa hiukan tätäkin aluetta, mistä olen muistaakseni mennyt vain kerran hätäisesti läpi, maastopyörääni mukanani raahaten. Näin tein, koska minulla oli vielä vajaa puoli tuntia aikaa vaimoni kanssa sovituille treffeille auton luona. Ja enkös sitten heti törmännyt pitkään juoksuhautaan mäen tälläkin syrjällä. Niin kuin usein oli noilla idän ihmeillä tapana, luultavasti tämänkin koko mäen noin kaikki muut rinteiden alareunat ovat linnoitetut, etelän puolta lukuun ottamatta. Tämä juoksuhauta näytti jatkuvan ainakin pellon eteläreunaan, missä se hävisi päädyttyään samaan linjaan myöhemmin tehdyn pellon reunan ojan kanssa. Täytyisipä tulla joskus oikein kunnolla kartoittamaan tämänkin alueen parenteesiajan jämät.

Mutta tämän retken aikataulu oli nyt pulkassa ja lähilöytöretkeilijä hyvin tyytyväinen, nähtyään taas monia uusia, kiinnostavia paikkoja!

–Kari

 

Lähde 1. Pekka Borg: Elämisen laatua. Ympäristönsuojelun vaiheet Kirkkonummella. Kustantaja: Kyrkslätts hembygdsförening r.f. Paino: Karisto, Hämeenlinna 2010.

Mainokset

3 thoughts on “Jättiläisen pelikentällä

  1. Oi niitä aikoja..tuttuja maisemia. Nuo juoksuhaudat eivät muistu mieleeni vaan kalliot kyllä..silloin joskus perinteinen suunnistuskilpa LM Ericsson-Nokia suunnistettiin noissa maisemissa. Oli nastakengät kovilla 🙂
    Kovin olivat ”naapurit” aluetta linnoittaneet..

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s