Tiivistelmä: Keväisen sunnuntain kiehtova retki katselemaan Suomen etelärannikon varhaisimman asutuksen maisemia oikean arkeologin opastuksella.
Retki 23.4.2016
Kokoontuminen
Vinkki tämmöisestä löytyi Kirkkonummen Sanomien pienestä asiaa mainostavasta artikkelista 21.4.2016. Laitettiin tapahtuma heti allakkaan, koska minä olen suurella innolla tutkaillut paikkoihin liittyvää historiaa, osana omaa lähilöytöretkeilyäni ja sen parhaista paloista kirjoittamista. Ja tätä retkeä oli vetämässä peräti ammattiarkeologi, jolta saisi varmasti aivan oman kaliiperin tietoa.
87-vuotias isäpappani oli tullut meille kylään viikonlopuksi ja niin lähdettiin lauantaiaamuna kohti Siuntiota kolmen hengen porukalla. Sääennusteet lupailivat aika sekalaista ja suorastaan sateista keliä, joten meillä oli kaikilla mukana joka kelin vaatetus, kaksi reppua ja hyvät kahvieväät. Kokoontumispaikalla Siuntion Säästöpankin edustalla oli muutama ihminen jo sinne saapuessamme ja koko ajan tuli lisää. Järjestäjät Siuntion ympäristöyhdistyksen puolelta, kuten myös arkeologi Jan Fast vaikuttivat vallan hämmästyneen oloisilta moisesta suosiosta. Minä pääsin jo siinä odotellessa kysymään ja saamaan osittaisia vastauksiakin ainakin yhteen arkeologiseen haasteeseen, joka liittyi juuri seuraavaksi blogiini tulossa olevaan artikkeliin, koskien Gillobackaträsk –järven ympäristöä.
Eka kohde – Muinaishauta paloaseman takapihalla
Sovitun lähtöajan koittaessa porukka pakkautui autokuntiin ja sitten ajeltiin peräkanaa parkkipaikalle Siuntion paloaseman viereen. Siitä käveltiin reilu sadan metrin matka viereiselle mäelle, missä oli joskus hiljattain tehty metsänhoitotoimia. Marsbackeniksi sitä taidettiin kutsua, vaikka peruskartassa lukee tämän nimenomaisen mäen nimenä kyllä ”Jättekasberget”. Mäen laella on peruskarttaankin merkitty muinaishauta, jonka päällä arkeologi alkoi kertoilla juttuja joka puolelle ympärille levittäytyneelle seurakunnalle.
Hän kertoi meille miltä aikakausilta tällaisia hautakiviröykkiöitä on olemassa, minkälaisille paikoille niitä on silloin tehty, ketä niihin haudattiin ja tusinoita muita asioita. Kuten esimerkiksi, miten silloin pronssikaudella, mistä tämä hiidenkiuas oli peräisin, kaikki nyt ympärillämme näkyvät pellot olivat vielä meren pinnan alla ja juuri tällaiset saaret ja niemekkeet olivat oivallisia paikkoja asumuksille ja kyläyhteisöille. Jan osasi kertoa kaikesta leppoisalla ja mielenkiintoisella tavalla, joka pisti yleisön kuuntelemaan ja heidän ajatuksensa melkein liihottelemaan niihin muinaisiin aikoihin ja erilaisiin maisemiin. Jotka kuitenkin olivat juuri tässä ja juuri nämä samat! Näin siis kävi ainakin minulle.
Hiidenkiukaan jälkeen kävelimme alempana lounaan puolella olevalle hakkuuaukealle, missä saimme kuulla juuri siellä todennäköisimmin sijainneen sen kyläyhteisön asuinpaikat, jotka tuon haudan olivat aikanaan rakentaneet. Mitään täydellistä varmuutta ei näistä kuitenkaan ole, koska esimerkiksi juuri tällä kohteella ei ole mitään kaivauksia vielä koskaan suoritettu. Jan esitti ajatuksia siitä, että täällä ehkä sellaisia päästäisiin tekemään, jos ei nyt vielä alkavalla kesäkaudella, niin ainakin seuraavalla. Ja kyseli kiinnostuneita avustajia moiseen. Ainakin meidän kolmen hengen seurueemme kädet taisivat ponnahtaa ylös heti.
Yksi mieleen jäänyt asia oli syvyys, jolta tuollaisia 5000 vuotta vanhan asutuksen jäänteitä esiin kaivettiin. Meillä kuulijoilla taisi yleisesti olla käsityksiä jostain metrin tai kahdenkin syvyyksistä ja sitten massiivisista sekä työläistä kaivuutöistä. Ja 10-15 sentin syvyys taisi tulla yllätyksenä kaikille. Sen syynä taisi olla joku sellainen ”mineraalien kierto”, jota tapahtuu näillä meidän leveysasteillamme heti maan pintakerroksen alla. Mineraalit ikäänkuin tislautuvat veden mukana alemmas, muodostaen kovan kerroksen, jonka päällä maahan joutuneet esineet ”kelluvat” vuosisadoista ja –tuhansista toisiin. Huimaa!
Toka kohde – Muinaishauta Suitian mailla
Seuraava kohde oli toinen muinaishauta kallion reunalla, aivan Suitian kartanon eteläpuolella ja Siuntiosta Lohjalle vievän tien vieressä. Autokyydeillä sinnekin siirryttiin ja pirssit parkkeerattiin tien vieren levennyksiin, minkä jälkneen isohko porukka kiipesi sitten ylös tien vieren jyrkkiä rinteitä, kuka mitäkin reittiä. Mistä mikään ei tainnut olla ideaalisin juuri sinne muinaishaudalle vievä. Minä ainakin tulin hitaanlaisesti sieltä ylös yhdessä jo hiukan iäkkään isäpappani kanssa.
Tuolta kivikasalta aukenivat näkymät etelään, alas Suitian pelloille. Nykyään paljolti metsän peittämät, mutta silloin tuhansia vuosia sitten esteettömät näköalat merenlahtien yli! Sellaisille paikoille merkkimiesten haudat silloin aina tehtiin. Tuolla muinaishaudalla kuulimme lisää mielenkiintoisia asioita kivi-, pronssi- ja rautakausien elämästä sekä haudoista. Muiden muassa, että ainoastaan jotkut yhteisöjen merkittävimmät henkilöt tuolla tavoin haudattiin. Kaikki muut vain pantiin jonnekin maahan. Tällaisiin kiviröykkiöhautoihin haudattiin sitten ajanoloon useampia ihmisiä, ehkä saman suvun muita edustajia ja hautakasat siten pikkuhiljaa laajenivat. Eri hautojen paikat voivat näkyäkin tuollaisissa kiviröykkiöissä esimerkiksi pienempien kivien alueina, jotka ovat kenties vähän painuneet vainajan ja mahdollisen puuarkun maatuessa. Tai joskus ne erottuvat paasiarkun suurina, litteinä kivinä.
Kolmas kohde – Tupalan rikastamo
Sitten vielä kolmanteen kohteeseen, joka oli jotain aivan muuta. Tupalan kylässä ajettiin autot pellon laitaan ja käveltiin siitä puomin takaista tietä sekä lyhyttä polkua pitkin, rotkelmassa virtaavan Tupalabäcken –puron varteen. Siellä saimme kuulla olevamme vanhan rautamalmin jalostamon paikalla ja totta tosiaan, maastakin löytyi vaikka millä mitalla jotain prosessin sivutuotteena syntynyttä, melkein keraamisen näköistä materiaalia. Moista toimintaa oli täällä kuulemma harjoitettu joskus noin 1540-luvulla ja malmi oli peräisin Lohjalla olevasta Ojamon kaivoksesta. Johon kirjoittajalla onkin vahvoja linkkejä niin suvun kuin omassakin historiassa, vaikkeivät ne nyt aivan Flemingin sukuun liitykään :-). Niistä on jokunen maininta blogin aiemmassa jutussa nimeltä ”Historiallinen jääsukellus”.
Kyseessä on silloin ollut peräti Suomen ansimmäinen rautaruukki! Sen historiasta saa sopivan ensiannoksen ainakin katsomalla suomalaisen Wikipedian artikkelit Ojamon kaivos ja Suitian ruukki.
Insinööriä ainakin mietitytti, miksi ihmeessä touhua piti harjoittaa niin hitsin kaukana itse kaivoksesta? Itse keksityksi selitykseksi löysin ainoastaan sen, että ehkäpä Suitian linnanherra Flemingillä oli juuri siellä sopivasti työvoimaa ja muita resursseja moiseenkin toimintaan. Paljon ja kovaa tulta joka tapauksessa tarvittiin raudan erottamiseen malmista mutta veden oleellisuus siinä voisi askarruttaa. Paitsi jos vesivoimaa käytettiin voimakkaan ja tasaisen puhalluksen aikaansaamiseen, jota suuri kuumuus puolestaan vaati. Näitä täytyy kyllä selvittää vähän enemmän vielä.
Ja neljäntenä tietenkin – Kahvitauko!
Vielä oli retken huipennuksena jäljellä eväiden nauttiminen siellä pellon reunalla, missä automme olivat parkissa. Säiden haltijat olivat erinomaisesti suosineet tätä retkeä, tarjoten meille hienoa auringonsäteiden sävyttämää pilvipoutaa, vastoin paljon huonompia sääennusteita. Mutta nyt finaalivaiheessa alkoi jo hiukan vettäkin ripsotella taivaalta. Ison puun juurella eväshetki oli silti aivan mukava päätös tälle hienolle retkelle maamme etelärannikon historiaan.
–Kari
Lähierä™ 
[…] vetämälle Siuntion ympäristöyhdistyksen retkelle, josta aikanaan tarinankin kirjoitin (Siuntiossa faaraoiden aikaan). Siitä lähtien nämä Suomenmaamme eteläisten ja lounaisten rannikkoseutujen upeat maisemat […]
TykkääTykkää