Herttuan tarinat #10 – Pivileirejä Koilliskairassa

Tiivistelmä: Miniversio 12 hengen ruskaretkestä Koilliskairassa kokeneen konkarin johdolla, fokusoiden allekirjoittaneen harjoittamiin leiritymisiin pivivaatteen sisässä.

Ihana jäkäläkuvio kiven pinnassa Sokostin huipulla 15.9.2014.

Jotta Herttuan tarinat -sarjakin pääsee jatkumaan, laitan tämän jutun nyt ulos tavallaan pikkuisen väärään vuodenaikaan.  Keskikesällä, alkusyksyn sijasta.

Koilliskairan ruskavaellus osana AK2-kurssia

Nämä pikkuriikkiset jutut ovat tähän Herttuan tarinat –sarjaan poimitut komealta retkeltä Koilliskairassa välillä 13.9.2014 ja 17.9.2014. Se oli välihuipennus uskomattoman hienolla kahden vuoden mittaisella kurssilla nimeltä ”Aikojen kulkijat II”, jonka Kirkkonummen kansalaisopiston puitteissa veti luonnon ja sen suojelun tunnettu ja tunnustettu monitaituri Pekka Borg. Allekirjoittaneelle, niin kuin varmaan jokaiselle muullekin matkaan osallistuneista, jäi tuosta ruskaretkestä hienojen valokuvien lisäksi talteen niin paljon muistoja, että haaveissa on joskus vielä tallentaa ne kokonaisen matkakertomuksen muotoon. Sitäkin voi peräti vaikka hiukan auttaa näiden pikkuepisodien auki kirjoittaminen näin erikseen.

Tuon ruskavaelluksen logistiikkahan oli siis rakennettu kulkemaan päivämatkat autiotupien välillä ja yöpymään niissä. Tarkemmin vielä, yöpymään nimenomaan varaustuvissa, joiden varaukset olivat hoidetut jo kauan ennen retken toteutumista. Meikäläinen oli sitten vaan pakannut rinkkaansa myös isomman pivipeitteen mallia Fjellduken King Size, jonka käytön treenaaminen yöpymisiin mitä erilaisimmissa paikoissa, tilanteissa ja olosuhteissa oli silloin vielä hyvässä vauhdissa. Seuraavassa lyhyet muistikuvat niistä leireistä.Kuvia itse pivileireistä ei juuri ole, koska itsekseni siellä leireilin, enkä myöhään illan pimeydessä viitsinyt enää ryhtyä mitään itselaukaisujakaan virittelemään. Mutta tarinan elävöittämiseen kyllä riittää muita hienoja valokuvia yllin kyllin.

Lauantai 13.9. Sudenpesä ja suden hetki

Menemättä näissä minijutuissa tapahtumiin sisään sen enempää, ensimmäinen, Suomujoen ylityksestä  alkanut päivätaipaleemme oli aika monella tapaa sellaista ”rytmin hakemista” porukalle, jonka jäsenet  olivat kyllä miniretkeilleet yhdessä jo noin tusinan kerran, mutteivät koskaan vaeltaneet kimpassa. Ja vaeltamisen kokemuspohjakin vaihteli osallistujilla melkein äärilaidasta toiseen.

Innokasta porukkaa lähdössä taipaleille, Suomujoen ensin ylittäen.

Lepotauot olivat jo hyvään tarpeeseen iltapäivän tunteina.

Kaiken opettelun seurauksena minä päädyin kantamaan välillä ylimääräisiäkin kuormia sylissäni ja varmaan jo väsynein jaloin, viimeisessä illansuussa ennen leiripaikkaamme saapumista, kaaduin eteenpäin jyrkähkössä, kivikkoisessa alamäessä. Pariin muuhun paikkaan sattui ”onneksi” niin paljon, että vasemman ranteen jomotus alkoi häiritä kunnolla vasta vartin päästä, leiripaikalle jo saavuttuamme. Sittenpä sen särky siitä vaan yltyikin koko ajan, niin että alkoi olla vaikea enää keskittyäkään mihinkään. Onnekseni minulla oli EA-miehenä mukanani kunnon reissuapteekissa hyvä valikoima myös särkylääkkeitä, joiden tehoa jouduin nyt sitten itse testaamaan. Ja vaikka päädyin kovimpaan kodeiinijohdannaisten tasoon saakka, siltikin olo oli kaikkea muuta kuin mukava.

Retkemme vetäjä (oikealla) jutustelee yksinäisen kulkijan kanssa Sudenpesän edessä aamulla.

Niinpä ei edes mieleeni tullut mennä yöpymään mihinkään omaan pivileiriini, vaan sen yön kieriskelin kämpän yläparvella nukkumatta silmällistäkään. Tai siltä ainakin tuntui.

Sunnuntai 14.9. Muorravaarakka

Aamulla vasen ranne oli turvoksissa ja kipeä kuin fan, mutta sen kanssa tuntui kuitenkin pärjäävän ihan buranaa napsien ja ranteen idealsiteellä tukien.

Yksi näkökulma paratiisikuruun.

Vaelluspäivä sujui kuitenkin aivan hyvin, ilman että rannetta edes juuri muisti, muuta kuin rinkkaa selkään laittaessa ja pois ottaessa. Päivän kohokohtia olivat ainakin Paratiisikuru ja Pirunportti.

Pirunportista aukeavat upeat maisemat etelän suuntaan.

Päivän päätteeksi päädyimme sitten Muorravaarakan kämpälle, missä ilta tuli vietettyä osin meidän porukan täyttämän varaustuvan puolella, osin likimain tyhjässä autiotuvassa, missä oli turinointiseurana yksi yksinäinen tunturien kulkija. Minä asetuin iltamyöhällä omaan leiriini mukavan pehmeälle kuntalle ehkä vain 20 metrin päähän kämpästä. Siinä yön ja unen tuloa odotellessani porukkaa kulki tuon tuostakin kämpältä polkua pitkin hyyskälle ja takaisin, kenenkään havaitsematta meikäläisen leiriä 6-7 metrin päässä polun vieressä! Lähellä ollut kivenmurikka tietysti auttoi mainiosti kallion väriä jäljittelevää peitettä piiloutumaan silmistä, jotka eivät osanneet mitään sellaista erityisesti katsella. Pari kolme kertaa muistan aistieni terästyneen, joidenkin urhojen katsellessa kuseskelupaikkaa heti kämpän läheltä. En voinut olla henkisesti hihittelemättä tuumatessani minkämoisen reaktion puhuva kivi olisikaan puoliunessa olevaan keventäjään aikaansaanut. Hauskuutta tosin kompensoivat ajatukset siitä, mitä voisi tapahtua minun nukkuessani.

Melko huomaamaton pivileiri iltahämyssä.

Hyvin muistelen kuitenkin lopulta nukkuneeni, tai ainakin kunnolla levänneeni. Vertailukohtana oli toki edellinen tuskien yö, johon nähden tämä ainakin tuntui taivaalliselta ja varmaan univelkakin auttoi asiaa.

Aamutouhuja Muorravaarakan kämpän edustalla.

Maanantai 15.9. Luirojärvi

Toinen huikean hieno vaelluspäivä, joka sisälsi muiden muassa Lumikurun sekä meidän viiden hengen osaporukkamme tekemän Sokostin valloituksen.

Porukka nousemassa Lumikuruun.

Näkymät Lumikurussa olivat hurjan kauniit joka suuntaan!

Osin juuri Sokostin, sekä sinne johtaneen monipolvisen ylös-alas-reittimme johdosta päivä kyllä tuntui itse kunkin jaloissa lopulta Luirojärven kämpälle saavuttuamme. Saunaan pääseminen siellä sitten pyyhki aikalailla pois ne rasituksen jämät, mitä eivät kunnolliset retkipäivälliset vielä olleet hoitaneet.

Reitillämme piisasi ylös- ja alasmenoja joka lähtöön.

Sokostinvaltausryhmä kuvaajaa vaille. Duke toimi tuulisella huipulla allekirjoittaneen suojaisana sanomakeskuksena, mistä  sain reissun siihenastiset tarinat ja kuvat lopulta lähtemään paikallislehdelle.

Perinteiset huiputusjuomatkin kilisteltiin, vaikka sormet meinasivat askarrellessa hyytyä.

Meikäläisen leiripaikka löytyi taas aika läheltä kämppää, nyt ehkä 30-40 metrin päästä – ja vähintään yhtä kaukana minnekään vievistä poluista. Jotain pieniä sateen ripotuksiakin esiintyi yön aikana, pistäen pivileiriläisen virittämään peitteen niin, että sisään ei pääse satamaan, mutta hengitysilma vaihtuu. Onnistuu kyllä, mutta koska silloin pienikin asennonmuutos rikkoo koko kuvion, nukkuminen menee melko lailla vähäiseksi. Mutta ripotuksia ei jatkunut pitkään ja sitten sai taas nukkua ihanasti naama paljaan taivaan alla.

Tämän leirin erityishienot kokemukset tapahtuivat varhain aamulla, alkaessani heräillä lintujen ääniin. Ja hetken katseltuani havaitsin kolmen kuukkelin lennähtelevän puista ja pensaista toisiin, kovasti keskenään keskustellen sekä koko ajan lähemmäs ja lähemmäs tullen. Minä seurasin tuota touhua ilahtuneena ja vähän huvittuneenakin, arvaillen mitä mahtoivatkaan miettiä ja keskenään tuumailla nämä hyvin älykkäisiin varislintuihin kuuluvat kairojen eläjät. ”Mikä hemmetti tuo kivi on, eihän sitä siinä eilen ollut?”. ”No ei ollut minunkaan muistaakseni”. ”Miten kivet voivat paikkaa vaihdella?”. ”Täytyy mennä tutkimaan lähempää”. ”Ei hemmetti, joku tyyppi siinä röhnöttää maassa?”. Ja yhden linnun käytyä katsomassa vain parin metrin päässä, maahan laskeutuen, lähtivät sen jälkeen välittömästi tiehensä.

Luirojärven Hillton aamusella.

Tiistai 16.9. Lankojärvi

Tähänkin päivään sisältyi monia hienoja paikkoja sekä maisemia, joista mainittakoon tässä vain Luirojärven rannat, etelän ja pohjoisen erottava vedenjakaja, Paasjoki, sekä vanhat ”Meänteisen” asuinsijojen jäänteet, jotka nyt olivat suojeltuna kohteena niemennokassa melkein Lankojärven kämppää vastapäätä.  Siitä ja siihen liittyvistä tarinoista löytyy lisätietoa mm. tämän lauseen linkkien kautta. Uupumuksen merkkejäkin alkoi vaeltajissa esiintyä päivän loppua kohden, mutta perille kaikki jaksoivat.

Luirojärvi aamuvalossa.

Vedenjakaja merkittynä. Oikealle vedet laskevat Jäämereen, vasemmalle etelään päin.

Minun pivileirini oli taas vähän syrjempänä ja siitä muistan oikeastaan vain kaksi asiaa. Olin katsonut paikan sen verran huolimattomasti, etten löytänyt ollenkaan mukavaa nukkuma-asentoa. Oli liikaa mäkeä ja eränkävijä löysi itsensä tuon tuostakin valuneena jonnekin pussien perille. Aamulla huomasin myös pussiin mukaan ottaneeni juomapullon korkin vuotaneen ja vähän kastellen makuupussin reunaa. Mutta kaikkihan kuivui aamulla alta aikayksikön ja oikein riittävästi levänneenä kulkija leiristään nousi tälläkin kertaa.

Lankojärven kämpältä on erityisesti jäänyt mieleen vanha saksalainen herrasmies, tohtori Hans-Dieter Lang, jonka kanssa poltin piipulliset kämpän portailla aamusella. Yli kahdeksankymppisenä ja sydänvaivaisena hän oli yhä lähtenyt yksin vaeltamaan näihin erämaihin, mihin oli nuorena miesnä joskus jäänyt kiikkiin, käyden siellä patikkaretkillä lukuisat kerrat.

Pari meikäläistä aamujutustelee vanhan saksalaisen eränkävijän kanssa Lankojärven kämpän portailla.

Keskiviikko 17.9. Hotelli Kiilopää

Senpä enempää leirejä ei retkeemme sisältynytkään. Patikan päätepiste oli hotelli Kiilopää, minne päädyimme jo melko varhain iltapäivällä. Muistiin on jäänyt se, miten loppupäivän taipaleilla havaitsi helposti jo olevansa lähellä sivistystä, missä päiväretkeläisistä johtuen olikin yhtäkkiä porukkaa liikkeellä joka puolella. Versus kaikki aiemmat vaelluspäivämme vähän syrjempänä Koilliskairassa, missä vastaantulijat olivat aikamoisia harvinaisuuksia.

Oikeita selkosten asukkejakin pääsimme näkemään. Tässä Kiiruna.

Retken loppuvaiheessa porukasta oli jo hioutunut vallan hienosti  yhdessä toimiva vaeltajaryhmä!

Muuan eräjorma viimeisessä lepopaikassaan. Tällä reissulla.

Minulle iski kunnon flunssa päälle aivan kävelyn viime taipaleilla. Osasipa elimistö pitääkin sen kurissa juuri tarkalleen niin pitkään kuin pitikin, muttei yhtään yli sen!

Iloista jengiä voittajina Kiilopään solan korkeimmalla kohdalla.

Murtomaakävelyä kaikki tyynni

Jälkikirjoitus. Koska ranne oli aina vaan vähintään kohtalaisen kipeä ja varsinkin sen liikeradat tuntuivat perin huonoilta, päädyin sitten melkein kaksi viikkoa retkemme jälkeen työterveydenhoidon ja röntgenkuvauksen päätteeksi lääkärin puheille. Hän oli syystä tai toisesta ottanut tapaamiseemme sellaisen leppoisan jutustelun taikka peräti herjan heiton otteen, sanoen röntgenkuvaa katsellen: ”Kuule, tuo sinun ranteesi on ihan kunnolla murtunut”! Minusta tuo siis kuulosti aivan huutomerkkilauseelta, mihin minä kauhistuneena vastaamaan, että: ”Mitä ihmettä sille sitten pitää tehdä, laittaa kipsiin vai?”. Vastauskin meni vielä samaa rataa, eli: ”Ei kun sinä olet sen kipsaamisen jo näköjään hoitanut ihan hyvin”.

Siinäpä niiden pivileirien tarinat. Vasemmasta ranteestakin on parin vuoden notkistelun jälkeen tullut jo melkein uuden – siis vanhan – veroinen.

–Kari