Kadonneen virvelin mysteeri

Tiivistelmä: Kertomus yhdestä hienosta kevätkesän retkestä Porkkalan kärkeen, missä huimien kangastusilmiöiden lisäksi mystisesti katosi siikaonkena käytetty virveli. Jota ei enää vedestä löytynyt myöhemmällä sukeltaen tapahtuneella etsinnälläkään. Tämä tarina sisältää siis myös yhden pienen sukellusretken.

enh Untitled_Panorama3 877 878 2880
Rakkolevää ja ahdinpartaa näkyy, muttei virveleitä. Kuva: Pekka Tuuri.

Tapahtui 5.5.2016 ja 30.6.2016

Koska tämä tarina sisältää sekä teltta- että dyykkiretken, se istahtaa kahteen Lähierä-blogin kategoriaan. Retkitarinat ja Pinnan alla osin.

 

Kevätleiriretki Porkkalan kärkeen

Mysteerin alkutahdit tapahtuivat keväällä 5.5.2016, ollessamme kolmen hengen voimin sellaisella pikaisella leiriretkellä Porkkalan Pampskatanilla. Kun ainakin osalla eräveliporukasta oli kova hinku päästä oikein yön yli luontoon vielä ennen kuin kesä vie jokaisen maalle, merelle ja ties minne. Pampskatan valikoitui retken kohteeksi, koska sen eteläisemmässä kärjessä olevaa uskomattoman hienoa leiripaikkaa on katseltu jo vuosikaudet sillä silmällä, mutta kukaan meikäläisistä ei silti ollut siellä ikinä käynyt yöpymässä.

Niin sitten torstai-iltana päädyimme sinne Aarno, Malkus ja minä. Jokainen pystytti oman telttansa, joistain syistä. Itselläni sellaiseen ajoi halu kokeilla vanhemmiltani minulle jäänyttä Haltin kolmen hengen vaellustelttaa (Halti Thule) itse ensimmäisen kerran. Teltat pystytettiin kuka mihinkin – Malkus omansa karkean soran peittämälle rantakaistaleelle. Koska hän nykyään paksun ilmapatjan päällä nukkuvana näyttää erityisesti arvostavan kovapintaisia leiripaikkoja. Minua moiset eivät kyllä kutsu yhtään, vaikka itsekin jo tahdon antaa periksi noille pehmoretkipatjoille, kuten tälläkin kertaa. Ikivanhat periaatteet mukavasta teltan paikasta ovat vaan vissiin niin tiukassa vanhan jäärän takaraivossa.

DSC03855
Oma mukava majoite.

Illanviettoa

Ilta kului sitten leppoisasti aikaa viettäen. Osan ajasta kuka missäkin omilla tahoillaan. Aarno ainakin harrasti siian kalastusta semmoisella ei-intensiivisellä tavalla, missä vapa tuetaan johonkin ja sitä sitten vaan katsellaan, vaikka jostain vähän kauempaakin. Meikäläinen kuljeskeli ympäri paikkoja, tutkaillen polkuja, rantoja ja yhteen mainioon rotkelmaan pystytettyä tosi isoa tunnelimallista telttaa, joka oli kovasti samanlainen kuin itse aikanaan omistamani perhemalli. Tyhjältä leiri näytti. Tosin sitten aamulla sitä vielä tarkemmin katsellessani, onnistuin herättämään sisällä nukkuvat nuoret miehet! Yhden riippukeinuleiriä ylös kalliolle rakentavan kaverin kanssa tuli myös tovi turistua.

DSC03887
Ja huimasti suurempi telttaleiri vallan kätevässä, suojaisassa paikassa.

Kadonnut onki ja muita kangastuksia

Kun sitten loppuillan tummassa hämäryydessä lopulta kokoonnuimme omaan leiripaikkaamme, kuulimme Aarnolta ihmeellisen tarinan. Hänen virvelinsä oli kadonnut siitä rantakalliolta jossain välissä, kun isäntä ei ollut sitä vissiin aivan kokoaikaisesti vahtinut. Hänen teoriansa oli, että iso siika oli sen onnistunut kiskomaan irti kolostaan ja vetänyt mereen. Tuon tarinan vakuudeksi hän kertoi jopa ehkä havainneensa kiiltelyä pohjassa, jossain muutaman metrin päässä kyseisestä paikasta. Eipä asialle mitään voitu enää tehdä, mutta moinen kummajainen jäi kyllä jotenkin leiriläisten ajatuksiin muhimaan.

Yksi aivan erityisen erikoinen juttu on pakko tuoda esiin aamuyön tunneille jatkuneesta hiljaisesta istuskelustamme tuolla Suomen mantereen eteläisimmillä kulmilla. Jo päiväsaikaan oli meren yllä näkynyt hauskoja, lämpötilaerojen aikaansaamia kangastuksia. Ikään kuin pienet luodot olisivat kasvaneet kokoa ja korkeutta tai välillä siirtyneet leijumaan veden pinnan yläpuolelle!

DSC03909
Yksi versio kangastusilmiöistä päiväsaikaan.

Mutta yöllä näkymät vasta jänniksi muuttuivatkin, kun Viron rannikon ja etenkin Tallinnan kaupungin valot näkyivät hyvin voimakkaina eteläisen horisontissa! Korkeutta kasvaneina ja merenpinnan yläpuolella nekin. Tuntui todella hassulta katsella sinne Suomenlahden vastarannalle, minne ei normaalioloissa pääse näin kaukaa lainkaan näkemään. Yhtään edes kelvollisesti onnistunutta valokuvaa ei tarttunut kenenkään kennoille silloin yöllä, ilman aikavalotusta ja jalustaa. Mutta kertokoon seuraava aamun valossa otettu kuva, millaisesta ilmiöstä oli kyse.

043
Laiva nurinpäin horisontin yläpuolella! Kuva: M.Lindroos.

Monia muitakin mukavia hetkiä sisältyi tuohon illasta aamuun jatkuneeseen kevätleiriretkeemme, mutta jääkööt ne talteen vain muistojemme laareihin. Sekä valokuviin, joita laitan vielä jokusen tämän tarinan peräänkin.

Etsintäretki

Torstaina 30.6. sitten vasta saimme aikataulut natsaamaan Aarnon kanssa niin, että pääsimme yhdessä etsintäretkelle sinne niemen kärkeen. Minä olin pakannut mukaan keveimmät mahdolliset sukellusvarusteeni, joiden oleellisimmat tekijät ovat märkäpuku ja pieni 8/300 paineilmapullo. Tuon etsinnän tarina löytyy alla olevasta sukelluslokistani.

Sukellusloki

  • #870      30.06.2016      Kirkkonummi, Pampskatanin kärjen ja luodon välinen salmi
  • Type:     Etsintäsukellus
  • Gear:     Arctic 1/2, Beuchat, Seemann 2/2, Quattro, 8/300, 6.7kg (Pocket), AirX
  • Weather:  Melkein tyyni, välillä aurinkoa, välillä sadekuuroja, t= +19°C
  • Down/Surf:   11:36 – 12:08
  • Depth/Time:   6.8m / 32 min
  • Visib/Temp:     3m / 13 C
  • Gas:          (200 – 120) * 8 = 640 ltr
  • Buddy:       Han Solo
  • Hours tot:   576h22

DataTrak KR Dive #870 Profile

Saatiin lopulta toteutumaan aikaa sitten sovittu etsintäsukelluskeikka Pampskatanin kärkeen, mihin Aarnolta hävisivät virvelivehkeet kun olimme 5.5. tuolla pienellä keväisellä FNE-telttaretkellä kolmen hengen porukalla. Aarnon kertomusten ja teorioiden mukaan siika oli vetänyt virvelin veteen kivenkolosta sillä aikaa, kun hän oli hetken jossain pienen matkan päässä näkymättömissä. Minä heitin selkääni pienimmän pakettini, olkapäälle painovyön ja käsiin kassin sekä räpylät. Aarno puolestaan rinkkansa, minne oli pakattu minun 2-osainen, paksu märkäpukuni. Tuollakin painomäärällä noin puolentoista kilometrin kävely Pampskatanin kärkeen tuuppasi kyllä pikkuisen hikeä pintaan ja pari kolme lyhyttä taukoa olivat paikallaan.

Rantakalliolla maiskuteltiin tietysti aivan ensimmäiseksi eväskahvit, ennen kuin minä ryhdyin varustautumaan. Muut touhut sujuivat ihan kivasti, mutta märkäpuvun päälle kiskomiseen tarvittiin jopa kaverinkin apua ja silti se otti varmaan aikaa enemmin kuin varttitunnin! Syynähän on toki vain se ainakin kaikkien tosi kauan sukeltamista harrastaneiden selkeä ymmärrys, että neopreeni kutistuu pikkuhiljaa ajanoloon. Insinööritieteet eivät ilmiötä tunne, mutta mitäpä siitä. Kokemus on kokemusta.

DSC06088
Sukellusurho pukeutuu aikojen saatossa kutistuneeseen märkäpukuunsa. Kuva: A.Junkkari.

Pinnan alla

Lopulta pääsin helposti veteen sopivalta kallionpykälältä ja ryhdyin tutkimaan maastoa. Vesi vaikutti ensin kovin hippuiselta ja näkyvyys huonolta. Mutta tietäen aivojen tottuvan kuvioihin pikkuhiljaa ja ”suodattavan” näkyvyyden vielä paljon paremmaksi, aloitin etsinnät. Katsellen ensin läpi juuri sen paikan, missä Aarno osoitti virvelinsä ilmeisesti hämärästi havainneensakin silloin toukokuun alussa. Ei näkynyt. Seuraavaksi tein useita etsintöjä rannalta aika kauas salmeen, koittaen mennä edes ja takaisin niin, että tulisi alue katettua. Vaikeaa se kyllä oli, koska suunnan pitäminen pohjalla ilman aurinkoa vaihtelevilla pohjilla ei hyvin onnistunut. Kuitenkin pikkuhiljaa alkoivat pohjan muodot ja erinäiset paikat tulla tutummiksi ja siten navigointi siellä parantua. Aivot olivat myös jo tislanneet näkyvyyden pohjalla tuollaiseksi 3-4 metriksi, joka ei ole huono ollenkaan.

Sen jälkeen kun olin tuolla rannalta ulospäin -haarukoinnilla kattanut usemman kymmenen metriä oletetusta kadotuspaikasta molempiin suuntiin, ryhdyin skannaamaan aluetta toisin päin. Siis sukeltaen koko matkan ensin aivan rannassa, sitten takaisinpäin pari kolme metriä ulompana, jne. Nyt alkoivat nuo pohjat jo näyttää ja tuntua kuin kotimaastoilta, missä oli vallan kiva kulkea. Hyvin erilaisia pohjan kompositioita siellä on, tuuheita rakkoleväkasvustoja, pitkän ruohon kaltaista levää ja aivan matassa ahdinpartaakin. Sekä vielä jokusia läikkiä kovaakin pohjaa ja isoja kivenmurikoita alueen kaakkoisimmassa kulmassa. Ja luoteen suunnalla pohja lähtee sitten putoamaan aika rapsakasti syvemmälle. Mutta ei siellä näkynyt yhtään mitään ihmisen jättämää roinaa, saati kokonaista virveliä. Tusinat kerrat tutkailin, pystyisikö virvelin kaltainen vehje jotenkin uppoamaan näkymättömiin jonkun tyyppiselle leväpohjalle, mutta vastaus siihen oli täydellisesti ei. Samoin oli satavarmaa, ettei edes ihminen saisi moista instrumenttiä liikkumaan noilla pohjilla vakkasuoraan siimasta vetämällä. Se olisi nimittäin niin tiukasti kiinni kasvustossa, ettei edes siima sitä kestäisi. Kun koko alue oli vielä näinkin päin koluttu jonnekin 10-15 metrin etäisyydelle rantaviivasta, piti etsintä vaan lopettaa tuloksettomana.

enh Untitled_Panorama3 877 878 2880
Maisema siellä pinnan alla. Tai ihan lähellä. Kuva: Pekka Tuuri.

Tai eihän se ollut ollenkaan tulokseton. Tulos oli vaan se, ettei siellä ole virveliä. Eikä sitä ole mikään kala voinut saada liikkumaan metriäkään edemmäs kohdasta, missä mahdollisesti olisi pohjaan päätynyt. Eli ihmisperäiseksi tuo virvelin katoamisen mysteeri muuttui ainakin minun aivoissani. Vielä ehdimme nauttia toiset kahvieväät kalliolla aivan mukavassa, jopa aurinkoisessa säässä, ennen kuin piti pakata kamat kasseihin ja lähteä marssimaan takaisin autolle lähestyvän sadekuuron tieltä.

Eväitä ja salaliittoteorioita

Eväitä nautiskellessamme aurinkoisella kallionokalla, minä kertoilin Aarnolle etsinnästäni ja havainnoistani. Muiden muassa, että virvelin kokoinen härveli ei millään pääse kokonaan häviämään näkyvistä tuon alueen vesikasvien sekaan. Sekä siitä, että sinne mahdollisesti joutunutta virveliä ei kyllä mikään voima saisi siimasta vetämällä liikkumaan edes kymmeniä senttejä. Niin tiukasti se kasvustoon takertuisi.

DSC06084
Vielä yksi eväshetki etsintöjen ja tavaroiden pakkauksen jälkeen. Kuva: A.Junkkari.

Näillä eväillä ainakin meikäläiselle jäi jäljelle vain yksi teoria virvelin katoamisesta. Teoria ei tämän etsinnän jälkeen kyllä muuttunut alkuperäisestä enempää kuin yhden pienen i-kirjaimen verran. Eli virvelin kimppuun ei ollut käynyt jättikokoinen siika, vaan joku pieni sika. Joku kaksijalkainen sellainen. Tämä salaliittoteoria sisältää kyllä vielä kaksi eri variaatiota. Ensimmäisen, minkä mukaan se hävisi jonkun pitkäkyntisen mukaan suoraan maalta silloin retken iltapuhteella. Taikka toisen mukaan se kyllä vierähteli rantaveteen siitä kalliolta, mistä sen joku kävi sitten poimimassa talteen myöhemmin. Mikä ei tietenkään ole millään muotoa rosvomaista toimintaa.

Ehkäpä joku tämän tarinan lukijoista osaa tuoda enemmän valoa tähän mysteeriin?

–Kari

 

DSC03857
Ei mikään paskempi leiripaikka?!

 

DSC03861
Vielä yksi erilainen leiri ylhäällä kalliolla.

 

DSC03848
Hiukan vääristynyttä saaristomaisemaa iltaruskon valossa.
DSC03869
Viimeinen iltarusko luoteen suunnalla.

 

DSC03879
Tavallinen leiriläisen aamiaispöytä.

 

DSC03905
Wau mikä leiripaikka Suomen eteläreunalla!
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s