Tiivistelmä: Pivileireilijän vakiopaikka järjesti melkoisen yllätyksen keväällä. Se on näköjään tuo routakin osattava ottaa huomioon silloin kun oikein tiukasti luonnon sylissä leireilee.
Tämä Herttuan tarinat sarja etenee kronologisessa järjestyksessä. Ja jotta se pääsee etenemään, kaikkien insidenttien julkaisut eivät osu aivan yksiin meneillä olevien vuodenaikojen kanssa. Tämä on yksi sellainen.
Tapahtui 1.4.2015
Taas yksi sellainen vasta myöhään illalla päähän pätkähtänyt ajatus mennä yöpymään pihalle Fjelldukeen. Sen stimuloi ulkona puhallellut hieno kevätmyrsky, koska minä suorastaan rakastan tuulen ääntä. Niinpä keräsin yösydännä kevyet varusteet kainalooni ja hipsin leiriytymään vakiopaikkaani 5 metriä terassin lounaispuolella.
Muutapa en sitten varsinaisesta yöpymisestä muistakaan, kuin myräkän hienojen äänten kuuntelemisen ja niiden kanssa nukahtamisen. Sekä heräämisen joskus yöllä sateen ääniin, jotka pakottivat virittelemään nukkumista vähän haasteellisempaan suuntaan. Samaten muistelen ihmetelleeni, miksi jossain makuupussin jalkopäässä oli tuntuvinaan kosteutta tai suorastaan märkää. Muttei se mitään haitannut.
Aamulla sitten heräillessä ja ylös noustessa huomasin pivin pohjalla olevan suorastaan lätäkön, siinä minun nukkumamonttuni syvimmässä kohdassa. Ja juuri sinne alimpaan monttuunhan olivat sitten tietenkin yön aikana luistelleet ne vähät tavarat, jotka olin minileiriini mukaan ottanut. Eipä muista väliä, mutta siellähän lillui myös minun älypuhelimeni! Ja niin tavattoman monitaitoisia kuin nuo vehkeet nykyään jo ovatkin, tämä rakkine ei ollut oppinut uimaan, vaan peräti hukkunut.
Aamulla puhelinta tutkiessani se osoittautui täysin kuolleeksi. Ja sellaiseksi se sitten tuomittiin myös huoltoliikkeessä, minne sen parin päivän kuivauksen jälkeen vein. Joten uuden puhelimen hankintahan siitä sitten koitui. Onneksi sentään vakuutus korvasi osan menetyksestä, vaikkei kovin paljon, koska kyseessä oli jo muutaman vuoden ikäinen luuri.
Ensin minua askarrutti aivan mahdottomasti se, miksi tällä kertaa oli kertynyt vettä siihen minun erinomaiseen pivileiripaikkaani, missä olen nukkunut jo varmaan kymmenisen kertaa kaikenlaisissa säissä. Myös moninkertaisten sademäärien seassa niihin pieniin kuuroihin verrattuna, joita tuo yö oli päälleni heittänyt. Kunnes jossain muussa yhteydessä tuli vaimon kanssa puhe maan vielä roudassa olemisesta paikka paikoin. Niinpä niin! Pehmeän kuntan ollessa ilmeisesti yhä jäässä vähän syvemmällä, ei vesi ole päässytkään poistumaan sen minun pienen ja mukavan nukkumamonttuni pohjalta, niin kuin se aina normaalisti tekee.
Mites sitä nyt sanotaankaan? Oppia ikävä kaikki! Ja tyhmästä päästä kärsii koko lompakko :-(.
–Kari
Lisää nuo älyluurit koko ajan oppivat. Nykyäänhän on aivan syntyjään uimataitoisiakin jo olemassa.
Lähierä™ 