Tutustuminen Juusjärven lounaispuolen kallioihin maastopyörälenkillä
Tiivistelmä: Nopsasti toteutettu syksyisen talven maastopyöräretki, joka kääntyi aivan upeaksi löytöretkeksi Kirkkonummen Juusjärven lounaisreunojen kallioilla. Samoilla seuduilla viihtyvät nuorten korppien räyhäjengit antoivat kokemukseen vielä oman suolansa.
Tapahtui 8.12.2015
Vuoden lopun vaihtelevista päivistä tämä tiistai aukeni upean aurinkoisena. Siksi tuntui likimain pakolliselta päästä vähän nauttimaankin siitä lenkkeilemällä. Amerikkalaisen sanonnan mukaan, ”if there’s a will there’s a way”. Niinpä sitten sain alkuiltapäivään mennessä kaikkein pakollisimmat hommat riittävästi pulkkaan ja varustauduin sen jälkeen kiireesti maastopyöräretkeä varten, vetämällä noin kolmeasteiseen lämpötilaan ja umpimärkiin maastoihin sopivat vermeet ylleni, sekä pakkaamalla pyöräilyreppuuni standardivarustuksen, joista tärkeimpänä mainittakoon kahvieväät.
Kohde ja lähestyminen
Aina pitkältä potentiaalisten tutkimuskohteiden listaltani olin lounaslautasen ääressä valinnut Juusjärven lounaispuolella sijaitsevat kallioalueet, missä olimme kaverini Jonen kanssa joskus kauan sitten käyneet reittejä etsimässä, päätyen silloin muun muassa rämpimään pyöriämme työntäen ja jopa kantaen mitä merkillisimmissä ryteiköissä ja pusikoissa. Hienoja kalliomaisemiakin toki ihastellen. Muistikuvat niin kaukaa olivat kuitenkin hataria, eikä mitään valokuvia tai GPS-lokeja ollut ollenkaan, joten alue oli kyllä yhä melko lailla valkoinen minun kartoillani.
Pian ajelin kuivaa asfalttitien reunaa pitkin Volsiin, vetäen syvään henkeeni myöhäisen syksyn – tai talven kai oikeasti, ainakin kalenterin mukaan – raikasta, auringonpaisteen ryydittämää ilmaa. Volsista vielä reilu kilometrin matka Österbyn tietä (kantatie 11273), mistä jyrkän alamäen jälkeen käännös vasemmalle ja mutaisia traktorin jälkiä pitkin pellon reunaan, varsinaiseen retken lähtöpisteeseen. Juuri samaan, mistä aikanaan Jonen kanssa myös liikkeelle lähdimme.
Ensimmäinen haaste tarjottiin retkuilijalle jo heti siinä pellolla. Kaikki ojat olivat niin täynnä vettä, että piti kierrellä ja katsella hyvä tovi, ennen kuin löytyi paikka, mistä edes pitkät kumisaappaat jalassa yli pääsi. Mutta sieltä pellon koilliskulmasta lähtikin sitten aivan erinomainen metsätie nousemaan ylös kallioiden väliin, ihan niin kuin peruskartta kertoikin. Pikkuisen matkaa vain minä sitä pitkin sotkin ja työnsin, kunnes olin retkeni toiseksi pääkohteeksi valitseman Dunderberget –nimisen kalliohuipun vierellä.
Retken pääkohde, Salamakallio
Fillari tien poskeen ja ylös. Matkalla kallion huipulle huomasin jännän ”luolan”, tai oikeasti kalliolipan yhden suuren siirtolohkareen alla. Sellaisen, missä ei kyllä oikein mahtuisi mies istumaan, mutta tuo näytti sen sijaan mainiolta suojakololta pivipussissa yöpyvälle leiriytyjälle! Meikäläinen himoretkeilijähän on aina katsellut maastojen muotoja vähän sillä silmällä, että missäpä näkyy mukavia teltan taikka laavuleirin paikkoja, hienoista kahvitaukomestoista nyt puhumattakaan! Mutta nykyään näihin tiirailuihin on avautunut vielä yksi aivan erilainen näkökulma, maailman kompakteimman pivileiriytymisen myötä.
Valokuvien jälkeen matka vei kuitenkin lähellä olevalle kallion huipulle, joka on hiukan erikoinen, aivan täysin avoin ja tasainen kalliokenttä. Näyttää olevan niin tasaiseksi hioutunut, ettei siihen ole jäänyt pykäliä, koloja tai saumoja minkäänlaisten puiden tai pensaidenkaan pesiytymiseen. Sammal toki peittää pintoja monin paikoin. Vaikka tämä juhlavasti nimetty huippu on aika korkea, peräti noin 67 metriä merenpinnasta peruskartan korkeuskäyrien mukaan, ei sieltä silti aukea kovin laajoja maisemia katseltavaksi, ympäristön muista korkeista kallioista ja puista johtuen. Jostain väleistä toki näki kauaskin ja esimerkiksi Hvitträskin taiteilijaresidenssin luulin näkeväni kaukana idän suunnalla, Vitträsk-järven takana. Tosin täyttä varmuutta en siitä saanut, ilman kotiin kiireessä unohtunutta kiikaria.
Koska siellä huipulla kuitenkin tuulahteli aika koleasti, minäpä etsiydyin takaisin sen komean siirtolohkareen vierelle, missä sitten hartaasti nautiskelin mukillisen kahvia termospullosta, mukavasti sammaleen pehmustaman kiven päällä istuen. Huippuhetki, taas kerran! Kaikkia tällaisia kun elämä tarjoaa aivan loputtomana kirjona, niin onnellinen täytyy ihmisen olla.
Kirkkonummen maastopyöräreitistö on omaa luokkaansa
Fillarin päällä matka jatkui taas pitkin tuota tavattoman hienoa kallioiden lomassa kulkevaa vanhaa metsätietä pitkin, jonka pinta oli liki kokonaan sammaleiden ja muun kasvuston peittämä, eli sitä ei ollut käytetty ollenkaan enää varmaan vuosikymmeniin. Tie kaartui luoteen suuntaan, pudotellen loivasti alas kallioilta. Ja sitten yht’äkkiä koko tie loppui kuin seinään! Tai siis epämääräiseen pusikkoon, missä ei oikein enää pystynyt havaitsemaan merkkejä siitä, mistä mahdollinen kärrytie olisi joskus kulkenut. Jonkunlainen polku vei minut eteläpuolella aukeavalle hauskannimiselle Tassensmossen –suolle, kunnes karttaa katsellen tajusin, ettei se tie nyt ainakaan siellä kulkisi. Sitten vaan puoliväkisin tuuppaamaan ja kiskomaan pyörää läpi tiheiden pusikoiden, havaiten paikka paikoin sellaisia muotoja maastossa, jotka ovat kyllä voineet johtua muinaisesta kärrytiestä.
Kuva: Pyöräreitti pusikon läpi.
Samalla tuli aivan mahtava Deja Vous –olo! Juuri näissä samoissa paikoissahan me Jonen kanssa silloin aikanaan myös taistelimme tiemme läpi tämän Kirkkonummen maastopyöräilyreittien hyvää kahdeksikon vaativuustasoa edustavan polun osan. Yhdeksikössähän on piikkipensaiden lisäksi kaivettuna vedellä, risuilla ja mudalla täytettyjä monttuja sekä ojia polkujen poikki. Ja täyden kympin reiteissä, joihin emme ole vielä toistaiseksi retkillämme törmänneet, käytetään kuulemma vielä siimoja, vaijereita, sekä ketunrautoja. Helsingillä on toki City Maratoninsa ja naapurikaupungilla Giro d’Espoo, mutta meilläpä on näitä tosi miesten maastopyöräilyreittejä. Ja paljon! 🙂
Peruskartan polkuinformaation tarkkuudesta
Sähkölinjan vierellä vanhan metsätien pohja alkoi taas olla ihan hyvin havaittava ja ajettavakin, vieden läheisen Brjörkbacka –nimisen maatalon pellon laitaan ja siitä traktoriteille. Ennen talon pihaa käännyin peruskarttaan merkitylle, itään päin johtavalle kärrytielle, jonka metsä oli myös ottanut jo lähes totaalisesti haltuunsa. Missä kuljimme kerran? Selvästi muistin, että täällä kuljimme me myös silloin ennen. Nuo peruskartoissa nykyään yhä runsaampina esiintyvät harhaanjohtavat merkinnät poluista, metsäteistä, ynnä muista sellaisista lienevät suoraa seurausta siitä, että maastokarttoja ylläpidetään liki totaalisen digitaalisesti ja varmaan automaattisestikin. Perustuen vain satelliittikuviin ja kenties johonkin lentokoneista tehtäviin keilauksiin. Niissähän esimerkiksi kärryteiden linjat voivat näkyä mainiosti jonain sopivana tai sopimattomana vuodenaikana, vaikka ne todellisuudessa olisivat jo pahasti umpeen kasvaneet, etenkin pensaiden ja lehtipuiden toimesta. Maastoissa eivät enää miehet kulje asioita oikeasti tarkistamassa, niin kuin joskus ennen vanhaan.
Polku päättyi hyväkuntoiseen, vasemmalle eli luoteen suuntaan johtavaan metsäautotiehen, eikä näyttänyt enää jatkuvan polkuna eteenpäin, kohti Juusjärveä, niin kuin kartta kertoi. Tai ehkä senkin metsätien jäänteet siellä jossain piilossa ovat. Minä suuntasin nyt kuitenkin nokkani sinne luoteeseen, ajaen vain reilun parin sadan metrin matkan. Silloin oli oikealla puolellani kallio, jolla on kartassa synkkä nimi, Pahamäki. Sitähän oli aivan pakko lähteä tutkimaan kun nyt täällä kerran olin, eikä pimeän tulokaan aivan vielä uhannut.
Ei mikään pahainen mäki!
Fillari siis metsään jemmaan ja äijä kipuamaan kalliolle. Pahamäen varsinainen huippuhan on siinä aivan metsäautotien vieressä ja se on semmoinen tavallinen, nätti kallio, josta ei kuitenkaan näe minnekään kauemmas.
Minä sitten lompsimaan jonkunlaista polkua pitkin eteenpäin, kohti noin 400 metrin päässä kartalla näkyvää aika raisun näköistä kalliojyrkännettä. Koko kallioalue on siistin näköistä, väljää mäntymetsikköä. Ei yhtään synkkää, eikä uhkaavaa – jota jotenkin kummallisesti odotti tuon nimen perusteella. Olisipa kiva tietää, mistä moinen nimi oikein on peräisin. Sitten tulin sinne jyrkänteen reunoille ja kyllähän se aikamoinen onkin! 20-25 metriä noin pystysuoria pudotuksia, tässä kohtaa alas jylhän korpimetsän palaseen, missä puro virtaa valtavien kuusipuiden alla. Nuo kuuset ovatkin varmaan suurimpia, mitä minä olen Suomessa nähnyt, yltäen vielä parisenkymmentä metriä tätä kallionreunaa korkeammalle. Niin ne olisivat sitten ainakin 40 metriä pitkiä jättiläisiä! Paikka oli kerta kaikkiaan vaikuttava minun mielestäni ja koetin saada sitä jotenkin valokuviin tarttumaan, ilmeisen huonolla menestyksellä kyllä.
Sitten jyrkänteen yläreunaa pitkin itään päin, missä se putoaakin jo suoraan alas Juusjärveen ja näkymiä alkaa avautua järven selälle. Ja vielä vähän matkaa idempänä on ehkä vuosikymmenen ikäinen, kapea avohakkuun kaistale tehtynä heti jyrkänteen reunalla kasvavan puuston taakse. Siinä vasta onkin aivan upeat kahvitauon tai muun istuskelun paikat, väljin näkymin koko järven yli! Siinä myös aurinko ja tuulet pääsevät hellimään ulkoilijan hipiää etelästä, hakkuuaukean puolelta. Tännehän on kerta kaikkiaan tultava uudelleen joskus kesäkeleillä vaikka vaimon kanssa!
Kurkistuksia järven rannassa ja hakkuuaukealla
Vääjäämättä kohti auringonlaskua ja hämärää etenevä keskitalven iltapäivä ei nyt antanut mahdollisuutta mihinkään kahvipiknikkiin, vaikka varustuskin siihen oli repussa. Sen sijaan tallustelin vielä pidemmälle itään päin, missä jyrkänne loiveni rinteeksi ja päästi laskeutumaan aina järven rantaan asti. Nämä rinteet lienevät jotain suojelumetsikköä, koska eteneminen siellä oli hiukan hankalaa lmeisesti monien vuosikymmenten tuulenkaatojen vuoksi. Rannassa tiirailin erityisesti kaakon suunnassa olevaan lahden pohjukkaan, missä ovat ne Juusjärven kuuluisat kalliomaalaukset, Suomen hienoimmiksikin kehutut. Niistä on oma retkijuttunsa tässä blogissa nimellä Taidetta vuosituhanten takaa. Minä koetin nyt ottaa paikasta ja maalauksista valokuvia uudesta perspektiivistä, teleobjektiivilla sieltä reilun 300 metrin päästä.
Takaisin ylös kävellessäni ja hakkuuaukeaa ylittäessäni huomioni kiinnittyi vielä moniin kauniisiin myöhäissyksyisen luonnon yksityiskohtiin, joista joitakin myös kameran kanssa lähestyin.
Kotiin palaa tyytyväinen mies
Sitten olikin kello jo niin paljon, että hämärän laskeutumisen pystyi jo aistimaan ja meikäläinen pisti ripeästi saapasta toisen eteen takaisin polkupyörälle ja sen kanssa metsäautotietä pikitien varteen, mistä tuttuja reittejä takaisin kotiin. Onneksi olin laittanut fillariin kiinni huomiovalot, sillä aika hitsin hämärässä retkeltäni palasin. Aivan ähkytyytyväisenä kotiuduin, sillä olinhan taas päässyt löytämään niin hienoja, itselleni uusia paikkoja ja luontokohteita, etten moista olisi millään uskonut lähtiessäni!
–Kari
PS. Siellä Pahamäen tienoilla oli epätavallisen paljon korppeja, oikein laumakaupalla. Ja kyseessä vaikutti olevan korppinuorukaisten kokoontumisajot, missä oli kaikenlaista kähyä ja kisaamista meneillään koko ajan. Tässä laittamaton ote vuoden 2015 luontokirjaksi valitun Korppiretki -kirjan kirjoittajan Mika Honkalinnan kommenteista Helsingin Sanomissa 3.12.2015. ”Pahimmin räyhäävät nuorten korppien jengit. Yhden tutkimuksen mukaan elämä noissa porukoissa käy niin rasittavaksi, että silkka väsymys on yksi syy perustaa elinikäinen parisuhde.” Korppien touhuja itsekin vuosikymmenten aikana monesti katselleena ja ihastelleena, minä hihittelin noille Mika Honkalinnan lauseille vielä varmaan viikkojenkin päästä.
Lähierä™ 