Kuolemanpolku

Pojanviikarin näkökulma Lohjan Pahnamäkeen

Tiivistelmä: Kertomus siitä, miten mies lähtee katsomaan yhtä oman lapsuutensa legendaa monien vuosikymmenten takaa. Tutkimaan onko mikään enää tuttua ja voiko huikeisiin kokemuksiin yhä päästä sisään, edes vähäsen.

dsc08261

Tutkimusretki 13.9.2016

Tämä ensin pelkästään muistin kanssa ja sitten oikein käytännön retkenä toteutettu sukellus sisään yhteen oman nuoruuden seikkailuun vei miehen niin kerta kaikkiaan mennessään, että moiset kokemukset oli pakko kirjoittaa ylös aivan kunnolla. Siksi siihen mukaan hyppääminen vaatii useiden sivujen lukemista, jota jokuset valokuvat hiukan keventävät.

Prologi

Tässä tulee nyt sitten yksi ja ensimmäinen jakso tähän lapsuuden seikkailujen purkamiseen kategoriassa ”Nuoruuden innolla”. Valitsin ensimmäiseksi tällaisen tiukasti paikkaan liittyvän asian, mihin voi sen kautta koittaa sukeltaa sisään uudelleen ja katsoa, mitä eteen tulee. Löytyykö enää yhtään linkkiä niihin entisiin tarunhohtoisiin aikoihin? Onko mitään tuttua jäljellä, vai onko kaikki jäänyt kerta kaikkiaan sinne muistojen maailmaan?

Kuoleman polku

Voisikohan oikeastaan mitään pojanviikareiden selkäpiitä enemmän värisyttävää termiä olla olemassakaan? No, juuri tuollainenkin legenda pyöri epämääräisinä tarinoina ainakin pikkupoikien piirissä siellä Lohjan Nummentaustan asuinalueilla, missä meikäläinen silloin 60-luvulla säpelsi. Isommat pojat sellaisesta olivat tarinoita kertoneet ja se sijaitsi kaukaisella Pahnakalliolla. Aivan meidän pikkuskidien silloisen maailman reunoilla, minne polkupyörillä kyllä voisi ajaa, mutta kun ne olivat AIVAN tuntemattomia seutuja muutenkin. Tuon legendaarisen kallion laki oli meille näytettykin, koska se erottui horisontissa etelän suunnalla, katsellen jonkun juuri sopivan kivennyppylän päältä ”Suulperin kalliolta”, joka oli meidän vakipaikkojamme niillä omilla seuduillamme.

dsc09240
Pahnamäki katseltuna teleoptiikan läpi Lohjanharjulta, sumuisena lokakuun päivänä.

Ja siellä oli kuulemma polku, joka kulkee niin hurjien kallionjyrkänteiden keskellä, ettei siitä ole läpi uskaltanut mennä vielä juuri kukaan. Jokisen Matti vain kuulemma. Ja hän nyt oli muutenkin yksi niistä legendaarisimmista oman korttelin isoista pojista, jotka elivät omaa isojen poikien elämäänsä ja joista me pienemmät natiaiset emme koskaan nähneet tai kuulleet juuri mitään. Muuta kuin korkeintaan legendoja toisten suista.

Lopulta se päästään kohtaamaan

Mutta ajat etenivät, kuten myös pikkuskidien uskallus ja sinnikkyys niiden mukana. Sitten jonain päivänä saatiin joku niistä isoista pojista lopulta lähtemään näyttämään meille se paikka ja se polku. En enää muista kuka tuo isompi poika oli, mutta muistini mukaan hän ajeli sinne mopolla. Ja me muut tietenkin sotkimme perässä fillareillamme. Kuka juniorimallisella, kuka isäpapalta tai äitimuorilta lainatulla. En muista matkan sillä lailla ollenkaan pitkältä tuntuneen, että se olisi meitä innokkaita ja kaiket päivät ulkona kirmaavia junnuja vähääkään rasittanut. Mutta kaukana tuo paikka tuntui silti olevan!

Muistan, miten matka kulki ohi notkossa sijainneen vedenottamon, jonka isäni oli minulle joskus näyttänyt siellä autokyydillä kulkiessamme. Ja kummallisen selkeästi muistan myös sen oikealle haarautuvan suoran sivutien, jolle käännyimme ja heti parin sadan metrin päässä notkon pohjalla ”siirryimme metsään”. Siis laitoimme pyörämme sekä mopon parkkiin jonnekin puiden alle ja lähdimme kävelemään.

Siitä eteenpäin minulla ei sitten olekaan mitään selviä tai vahvoja muistikuvia. Muuta kuin jotenkin epämääräisesti sellaisia, että nousimme oppaamme perässä ylös TOSI korkean kallion reunaa, jotain aivan eri kaliiperia kuin meidän tuttu ”Suulperin kalliomme”. Ja sitten jo kävelimme sellaista kapeaa kalliohyllyä pitkin loivasti ylöspäin. Kovin hämärästi luulen muistavani myös, että polku vei meidät ison kalliolipan alle, missä oli oikein nuotiopaikkakin. Ja sitten muistikuvat hämärtyvät vielä tuostakin. Muistan oikeastaan ainoastaan sen, että meikäläisistä ei ollut sillä kertaa kuolemanpolun läpi kulkijoiksi, ei sinne päinkään. Eikä sitä muistaakseni tehnyt myöskään oppaaksemme lähtenyt isompi korsto.

Sitten se valloitetaan kertakaikkiaan

Seuraavatkin muistoni kohtaamisistani kuolemanpolun kanssa ovat vähän hämäriä ja saattavat mennä  sekaisin keskenään. Ainakin kaksi tai kolme kertaa sinne sitten sotkimme parin kaverini kanssa, käyden silloin täydellä innollamme polun haasteiden kimppuun. Eikä sitä intoa yhtään mikään reitti silloin kyennyt estämään, sen jälkeen kun paikka ei enää ollutkaan outo ja sen joku epämääräinen pelottavuus oli tiessään. Niinpä kiipeilimme sen varsinaisen polun läpi heti ekalla kerralla. Toki olimme siitä silloin aivan älyttömän tohkeissamme. Ja varmaan kuoleman polun legendat singahtivat siitä taas uusiin sfääreihin – koska nuorempaakin jengiä piireissämme tietenkin jo oli :-). Puhumattakaan koulukavereista ja toisten kortteleiden pojista.

Seuraavilla kerroilla sitten lähdimme etsimään lisäreittejä kuolemanpolkuun. Kiiveten vaikka minkälaisia kuruja ja halkeamia pitkin, koska sellainen nyt oli meille siihen aikaan aivan innostavaa touhua ja suorastaan luontaista askartelua. Eivät ne vissiin aivan suoraan tuon klassisen polun jatkoiksi monetkaan sopineet, mutta meidän ajatuksissamme kyllä hyvin, elleivät täydellisesti. Ja lukuisia niitä oli.

Nykyaikaan

Jokusetkin kerrat olen menneiden vuosikymmenten aikana Sammattiin suuntautuneilla mökkimatkoillani huvikseni ajanut kotiin päin tuttujen lapsuuden kortteleiden läpi Lohjan Nummentaustassa ja sieltä Siuntioon johtavalle tielle pikkuista Veijolan läpi vievää soratietä myöten. Tutkaillen aina silloin myös katseellani tien oikealla puolen, metsien kätkössä piileksivää legendaarista kalliota. Joka ei siihen Veijolantielle oikein kunnolla näy, mutta sen massiivisuus kuitenkin jotenkin suorastaan huokuu sieltä läpi. Ainakin minulle.

peruskartan-ote-alueesta
Pahnamäen sijainti peruskartalla, Lohjan ja Siuntion rajalla. Ote palvelusta Retkikartta.fi.

Ja toimeksi

Nyt sattui meikäläisellä olemaan työprojekteista vapaampaa aikaa, jonka pääosin käytin kamalasti aikaa syövään omakotitalon tiilikattojen pesuprojektiin. Mutta syyskuun alkupuolen intiaanikesä stimuloi välillä singahtelemaan myös muualle ulos, kuin katolle. Ja kun minulla sattui olemaan autotallissa tyttären haltuuni jättämä moposkootteri, jonka olin vielä mennyt oikein huollattamaankin jossain välissä, syntyi ajatus päräyttää sillä tutkimusmatkalle Pahnakalliolle, joka sijaitsee vain noin 30 kilometrin päässä kotoani. Moiset etäisyydet ovat kyllä oikein mainiosti maastopyöräretkieni kantomatkan sisäpuolella, mutta tämä moponäkökulma toi nyt asiaan vielä uuden hohdon. Ja mahdollisti retken toteuttamisen ihan noin vain kevyesti alkusyksyn iltapäivän aikana.

Matkanautinto

Erinomaisen hienona ja aurinkoisena tiistaina sain sitten noin yhdeltä pakattua eväät ja muut pienet tarpeet päiväreppuun ja hurautettua maantielle punaisella skoballani. Pelkkä urheilupaita päälläni ajelin ja tutut, mutkaiset  maaseututiet tuntuivat taas erilailla ihanilta niitä pitkin viittäkymppiä hiljaisen nelitahtimoottorin viemänä viilettäen ja loppukesän kypsiä maisemia silmillä maistellen. Niinpä matka eteni aivan nautiskellen ja jos jotain itikoita olisi vielä ilmassa ollut, ne olisi perillä saanut kerätä pois mopomiehen hampaanväleistä.

dsc08246
Skootteri parkissa mäkien välisessä rotkelmassa.

Myllyniityntien risteys näytti yhäkin tutulta, mutta koska heti sinne kääntymisen jälkeen huomasin oikeaan suuntaan lähtevät metsätien alun, päätin katsoa pääsisikö sitä pitkin kenties lähestymään vuorta ja saamaan samalla mopon pois aivan tien viereltä. Ja sinnehän se todellakin johti, alas mäkien väliseen rotkelmaan. Ainoa mikä epäilytti, oli miten mahtaisin päästä aikanaan skootterilla ylös melko jyrkkää ja paksun ruohikon liukastamaa metsätien muistoa. Muttei se jaksanut nyt huolettaa, ajatusten pyöriessä edessä odottavassa seikkailussa!

Ylös vuorelle

Niin, Pahnamäki on siis tämän peräti 96,2 metriä korkean eteläsuomalaisen kallion oikea, peruskarttaankin merkitty nimi. Kyllä se entinen Pahnakallio oli siis vähintään riittävän oikea – sekä lisäksi paljon paremmalta kuulostava. Minun mopoparkkiini käyttämä luonnon jo kovasti takaisin valtaama metsätie näkyi jatkuvan kallion pohjoista tyveä myöten eteenpäin ja sinällään aivan niille dramaattisinten jyrkänteiden paikoille, minne olin kyllä minäkin menossa. Mutta minun vereni veti vaan ensin ylös kalliolle, niin kuin se aina tekee.

reitti-ge-satelliittikartalla-2km-ja-2t12min
Retken reitti Googlen satelliittikartalla. 2 km ja 2 t 12 min.

Jyrkkä rinne alkoi heti metsätieltä ja sekin antoi jo jylhän tunteen ISOSTA kalliosta. Ajatukseni kulkivat väkisin siinä, kuinka jännittävältä ja mahtavalta moinen massiivi tuntuikaan meidän pikkupoikien ajatuksissa silloin ensimmäisellä kerralla. Jotain aivan eri kaliiperia kuin meille tuttu ”Suulperin kallio” tai muutkaan jo tuntemamme. Suorastaan luulin muistavani nyt jotain juuri tuosta noususta!

dsc08256
Esimakua alueen lukemattomista erilaisista kalliolipoista.

Jyrkän, sammaleiden, puiden ja muun kasvuston peittämän alarinteen jälkeen tällä kallion itäpuolella nousee jylhiä jyrkänteitä, jotka ovat monenlaisten kurujen, halkeamien ja lohkareiden pirstomia. Niin, että ylös nousemiselle löytyy vaikka minkälaisia reittejä. Heti noilla kulmilla pisti silmään se, että täällä on todella paljon erilaisia lohkareiden muodostamia lippoja, koloja ja miksei jopa miniluolia. Lohkareiden suorat lohkeamispinnat näyttävät erityisesti suosivan kaiken tuollaisen muodostumista.

dsc08259
Yksi ylös johtava polku.

Minä löysin oitis yhden eläinten ja ehkä jopa ihmistenkin käyttämän reitin ylös. Se kulki erilaisia kuruja ja muita ”kallion ruhjeita” pitkin, tarjoten hyviä askelmia sekä tukipisteitä myös puiden juurien muodossa.

Huippufiilikset

Hyvin nopeasti olin noussut nuo viimeiset 20-30 metriä ja olin saavuttamassa kallion huippuosia, joiden olin jo peruskartan korkeuskäyristä katsellut sijaitsevan täällä kallion pohjoisreunalla. Sieltähän aukesivatkin sitten aivan muhkeat maisemat etenkin pohjoisen suuntiin! Yli kaukana alhaalla olevan suuren maatilan ja taaempana horisontissa siintäviin Lohjan kaupungin moniin maamerkkeihin. Tuollaisella paikalla ei tietenkään mitään muuta voinut, kuin istua alas ja pitää kahvitauko! Katsellen ja tunnistaen samalla monia Lohjan rakennuksia, jotka yhä tunnistin omilta asuinvuosiltani vuosikymmenten takaa. Vaikkapa Muijalan vesitorni, Tytyrin kaivos, Pyhän Laurin kirkko, Neitsytlinna, sekä useat Virkkalan tehdasrakennukset.

dsc08261
Upeat, laajat maisemat huipulta luoteen suuntaan.

Yksinäinen korppikin kierteli kahvitellessani kallion yläpuolella, raakkuen varmaan rauhansa häiritsijälle. Korppien kohtaamiset saavat meikäläisen aina hyvälle mielelle, luoden fiilistä olemisesta jo vähän syrjemmässä, kuin erämaassa ikään. Tämä oma kokemukseni ei ole onneksi lähtenyt muuttumaan, vaikka tiedän korppien nykyään yleistyneen paljon ja elelevän myös aivan ihmiskunnan liepeillä tai seassakin. Niin tietenkin, koska kuuluvat luomakunnan älykkäimpiin otuksiin nekin.

dsc08293
Lapsenmielinen seikkailija kahvitauolla noin 96 metrin korkeudessa.

Kallion yläosat

Rauhoittumisen jälkeen lähdin katselemaan tämän muhkean kallion lakiosia. ”Lohjan kadonneeksi linnavuoreksikin” Pahnamäkeä on epäilty. Niitä teorioita voi katsella vaikka oheisesta Retkipaikan artikkelista, mistä saa muutenkin hyvää tietoa tästä kalliosta. Sen minäkin ahmaisin yhdeksi pohjatiedoksi. Tämä tarina katselee silti asioita likemmäs sataprosenttisesti eri näkökulmilla.

Kallion muodot nyt itse katselleena se toki olisi voinutkin olla melkoisen hyvä paikka puolustautumiseen, koska suuret jyrkänteet hallitsevat muutenkin erityisen korkean kallion reunoja peräti kolmella suunnalla. Ainoastaan kaakon suunnalla kallio nousee (tai madaltuu) loivasti. Loivista ja helpoista reiteistä löytyi myös ”nykyajan speksien mukainen todiste”.

dsc08285
Mönkijän jälki on varma todiste helpon reitin olemassaolosta.

Varsinaiset, yhtenäiset jyrkänteet ovat peruskarttaan merkityt Pahnamäen luoteis- ja lounaisreunoille, vaikka ainakin nyt hyökkäyksen kannalta haasteellista maastoa on myös siellä koillisreunalla, mistä minä ylös nousin. Lounaisreunalla on myös aivan sarjana avoimia kallionlakia, joilta aukenee kauaskantoisia näkymiä niihin suuntiin. Ilman kiikaria en osannut tunnistaa lännen ja lounaan suunnilla näkemiäni maamerkkejä, muuta kuin Inkoon voimalaitoksen kaksi savupiippua hiukan yli 30 kilometrin päässä! Mikä on todella kunnioitettava näkemisen sihti täällä Etelä-Suomessa, joka on täynnään toinen toistaan korkeampia kallioita. Tämän kallion liki sadan metrin korkeus merenpinnasta nyt vaan riittää siihen, yhdistettynä tietenkin noiden savupiippujen korkeuteen. Eivät ne silti mahdottoman moneen paikkaan näy.

dsc08268
Myös lounaan suunnille avautuvat pitkät sihdit. Inkoon piiput luuraavat horisontissa.
dsc08276
Länsireunan kalliopintoja peittää monin paikoin paksu sammalkerros, vihreän eri sävyissä.

Kyllä muhkeat, korkeat paikat vaan keräävät sota- tai muita joukkoja lailleen kaikkina aikoina. Niinpä Pahnamäenkin huipulla, kivasti hiukan puiden suojaamassa paikassa, on myös nykyään melkoinen leiritulien keskus, puuvarastoineen kaikkineen. Mäen huipulla olevan kolmiomittauspisteen paikkaa en sitten muistanut käydä katsomassa. Pitääpä siis tulla joskus uudelleen kahville tänne vaimon kanssa :-).

dsc08289
Hyvä ja paljon käytetty nuotiopaikka huipulla. Nuorison, hirvimiesten, tai ties kenen?

Kallion takaosat

Peruskartasta voi nähdä varsinaisen Pahnamäen pääkallion kaakon puolella vielä kaksi muuta vähän pienempää avokallioiden aluetta, joiden väleissä on kapeat kasvuston valtaamat alueet. Sitä katsellen ei voi välttyä ajatukselta, että jääkaudet tai muut menneisyyden rajut voimat ovat joskus murjoneet tätä kalliomassiivia niin, että se on jakautunut kolmeen osaan, joiden välissä sitten tietenkin on rouhitumpaa kalliota kasvien vallattavaksi.

Reitti alas

Vaikka minulla oli kohtalaisen hyvä tieto siitä, missä tämän kallion dramaattisimmat paikat sijaitsevat, tunnusmerkillisen lippaluolansa kera, halusin nyt mennä katselemaan kaikki jyrkänteet läpi. Ajatuksenani ensinnäkin katsastaa kallio nyt lopultakin vähän täydellisemmin – näin vajaan 50 vuoden odottelun jälkeen. Sekä tietenkin koettaa löytää se legendaarinen kuoleman polku! Tai ainakin jotain siitä.

Valitsin reitiksi laskeutua ensin alas kalliolta sitä loivaa kaakkoisrinnettä pitkin ja sen jälkeen kulkea aivan jyrkänteiden juurella kallion ympäri myötäpäivään. Reitti olikin helppo, vaikken sieltä mitään polkua osunut löytämään. Sen sijaan poikkesin kyllä katsastamassa keskimmäisen kallion maisemapotentiaalia. Kyllä sieltä puiden väleistä erotti kaakonsuunnan laajat peltoaukeat, mutta varsinaisia avoimia näkymiä ei tarjoutunut. Kaikkein kaakkoisimmalta kallionosalta luultavimmin jo laajojakin maisemia avautuisi, koska sinne on merkitty useita pieniä jyrkänteitäkin kahteen eri ilmansuuntaan. Siihen suuntaan en nyt vaan millään saanut kenkiäni tällä kertaa käännettyä, koska veri veti jo niin kovaa kohti entisaikojen seikkailujen ydinpaikkoja!

dsc08313
Kallion etelä/lounaiskulman ”hoidettua” rinnettä ja pitkän metsätien yksi kulma.

Keskikallion kohdalta rönysin alas aika jyrkkää rinnettä, joka oli ollut sellaisen nykyajan perinjuurisen ”metsänhoidon” kohteena. Samanlaista mahdollisimman huonosti kuljettavaa maastoa myöten jatkoin takaisin vähän ylemmälle tasolle Pahnamäen päähuipun länsi- tai lounaispuolella. Siitä vierestä kulkeva erinomaisen hyväkuntoinen hiekkatie on yksi sellainen, joka minun on pakko tulla joskus katselemaan läpi maastopyörän selässä, koska se kiertää kerrassaan mahtavat lenkit halki mielikuvitustani jo pitkään kiehtoneiden kallio-, metsä- ja lehtomaastojen. Olen sitä kartalla ihmetellyt jo monesti ja nytpä osuin aivan sattumoisin sen varrellekin.

Ne jyrkänteet

Kallion jyrkännejono alkoi jo sieltä hakkuuaukean reunalta, jatkuen seuraavaksi tiheän istutuskuusimetsän läpi, missä kulki jonkunlaisia poluntapaisiakin. Sitten maasto taas putosi alemmas kallion luoteiskulman kaikkein korkeimpien ja jyrkimpien jyrkänteiden luona. Siellä käveleminen oli paikka paikoin vähän työlästäkin lohkareiden ja tiheän pensaston lomassa. Yhden kovin tuoreen näköisenkin lohkareen havaitsin maassa. Se ei kyllä ollut siinä sammalta keräämässä ollut varmasti vuottakaan! ”Vain” noin parin jalkapallon kokoinen hän oli, mutta enpä haluaisi olla paikalla silloinkaan kun sellainen jostain tuolta ylhäältä putoaa.

dsc08335
Monenmoista lippaa löytyy.

Sielläkin havaitsin joka paikassa suoraan lohkeavien kalliopintojen muodostamia mitä erilaisimpia lippoja ja koloja pitkin jyrkänteitä. Toinen toistaan jännittävämmän näköisiä kuruja ja muita potentiaalisen näköisiä nousureittejä tuli myös eteen ja minä taistelin itseni kanssa, lähtisinkö taas tuota ja tuota ylös yrittämään. Ja katsomaan, josko juuri sieltä löytyisi se iso lippaluola. Tai se kuolemanpolku. Tai vaikka molemmat. Kolmeen sellaiseen suorastaan kiipesinkin katsomaan, mutta mikään niistä ei kyllä mihinkään johtanut näyttänyt johtavan. Tai siis kyllähän niistä jokaisesta notkea kiipeilijä olisi vielä päässyt eteenpäin ties minne, mutta ei meikäläinen itseään nyt aivan sellaiseksi tuntenut, isohko päiväreppu vielä selässään. Tulipahan kuitenkin testattua, että sitä vanha setäkin yhä vaan pystyy aika kummallisiinkin paikkoihin kiipeämään. Ja varsinkin pääsemään sieltä vielä poiskin, mikä oli tietenkin aina pykälää haasteellisempi juttu.

dsc08338
Sekä potentiaalisesti ylös vieviä halkeamia innokkaille kiipeilijöille.

Monia erilaisia jänniä paikkoja tuli koko ajan vastaan, siellä aivan jyrkänteiden alareunalla kulkiessa. Pieniä lippaluolia ja muita koloja, erikoisen mallisia lohkareita ja joka puolella rehevän vihreitä pähkinäpensaita, jotka aikaansaivat sinne jotenkin hienon tunnelman.

dsc08343
Pähkinäpensas on valtakasvi jyrkänteiden juurella.

Kalliolippa

Juuri siellä kallion pohjoisimman nurkan paikkeilla, missä jyrkänteet alkavat muuttua itäreunan vähän vaihtelevammiksi kallioiksi, näkyi sitten vähän ylempänä niin kuin jotain isompaa lippaa. Mutta sinne ei kyllä oikein hyvin päässyt näkemään siitä jyrkänteen juurelta. Muutama kymmenen metriä vielä idempää lähti sitten loivasti ylöspäin sellainen hieno kalliolipan päällä kulkeva polku, kuin sormusten herran tarinoissa ikään. Ja sillä sekunnilla minä tiesin olevani oikealla tiellä! Kyseinen tie johti helppoa reittiä juuri sen suuren kalliolipan alle, mistä jotain kuvajaisia muistini syövereistä yhä löytyi.

dsc08355
Tämmöistä kynnystä pitkin pääsee helposti kulkemaan kalliolipan alle, ”luolaan”.

Katselin, ihmettelin ja otin valokuvia. Pitkiä, järeitä haapapuita nousi kohti korkeuksia luolan edustalla ja yksi kuusipuu rohjotti siinä myös noin vaakasuorassa, jostain ylempää kaatuneena. Paikka oli kerrassaan aidon ja villin tuntuinen. Kivinen penkkikin siinä oli, luonnon asettelemana ymmärtääkseni. Edempänä kalliolippa madaltui ehkä alle metrin korkuiseksi, mutta sieltä näkyi vielä pääsevän eteenpäin jonnekin. Siihen suuntaan vie aina elävän mieli.

dsc08361
Maisemat kalliolipan alta, oivallisesta sateensuojasta.
dsc08364
Lipan anatomiaa. Sen matalammasta päästä ryömimällä pääsee vielä vähän eteenpäin.

Lipan matalan reunan alta siis pääsee vielä etenemäänkin ja sen jälkeen tulee eteen paikka, missä pääsee kulkemaan lohkareiden ja kallion muodostamasta portista. Siinä aukeaa samalla myös jylhät näkymät suoraan ylöspäin, missä on merkillisen näköistä pykälikästä kalliota, joka vielä kurottelee seinämästä ulospäin. Sitä katsellessa ei tarvitse ihmetellä miksi eri kokoisia lohkareita on alhaalla pilvin pimein, jopa uudenkin näköisiä sellaisia! Ylämaiseman dramaattisuutta korostaa vielä siellä jossain korkealla taivasta vasten patsasteleva kelomänty.

dsc08370
Jylhiä kallioita yläpuolella. Niissä näkyy selvästi kiven suorat lohkeamispinnat.

dsc08374

Ja se polkujen polku!

Tuolla aikani ihmeteltyäni, mieleen alkoikin sitten palautua lisää ja lisää muistojen palasia sieltä noin 50 vuoden takaa! Myös selkenevä mielikuva siitä, missä se legendaarinen polku täällä oikein oli. Niinpä lähdin oitis takaisin alas jyrkänteiden juurelle ja tutkimaan muistikuvien oikeellisuutta. Eikä mennytkään montaa hetkeä, kunnes yhden jo aikaisemminkin nähneeni kalliohalkeaman luona tajusin jutun! Sinne lähdin nousemaan ja saman tien olin varma olevani juuri oikealla reitillä.

Edellisen jyrkänteiden tutkailutaipaleeni alkuvaiheissa ensimmäisiä kiipeilyitä aloitellessa mielessäni lähti jostain syystä soimaan Fredin Rööperiin –kappaleen yksi kohta, missä hän laulaa jotenkin ”….. ja aikamiehen paksu vatsa tää-ä-ä-ää, aidan rakoon jää”. Täällä haasteet ovat erilaiset kuin Rööperin skideillä joskus, mutta tunne itseä jonnekin ahtaaseen kallionkoloon ylös ängetessä oli vissiin ensin vähän samankaltainen. Ne tunteet olivat tosin sitten häipyneet niille väärille Rööperin teilleen, paria kurua ylös ja alas kiivetessä. Tuntuma ja luottamus omaan kehoon olivat taas kohdillaan. Niinpä nuoruuden ”polku” kutsui kulkijaa yhtä kiehtovasti kuin joskus ennenkin! Ja siihen oli hyvä vastata, koska sopivat varusteetkin olivat mukana, sattumoisin.

Vaikka otin sieltä varmasti sata valokuvaa ja kirjoitin reitin läpi kipuamisesta ainakin omaa henkeäni salpaavan tarinankin, en sitä osaa retkestäni lähde julkaisemaan. Koska moiset paikat ovat tarkoitetut ainoastaan aktiivisesti kiipeilyä harrastaville, tekniikat ja turvakäytännöt tunteville ihmisille. Jotka kyllä kaikki kiinnostavat paikat tietävät vallan hyvin muutenkin. KEHOTAN SIIS KETÄÄN OLEMAAN LÄHTEMÄTTÄ  KIIPEILEMÄÄN!

Vanhalle kiipijälle se oli kuitenkin huima kokemus! Euforia oli varmasti hyvin samanlainen tämän aivan uudelta tuntuneen puserruksen jälkeen, kuin joskus silloin pikkupoikana oli ollut. Silloin ne kokemukset ”jalostuivat” entistäkin hurjemmiksi tarinoiksi, joita sanallisesti eteenpäin retosteltiin. Nyt sitten tällaiseksi nuoruuden löytymiseksi.

Toiset huippufiilikset

Tuon seikkailun jälkeen istahdin melkein samalle kalliohuipulle, missä olin kahvitellut Pahnamäen retkeni alussa. Hörppäsin naamariini melkein litran mehulla maustettua vettä, jota keho tuntui suorastaan huutavan. Ja sen päälle nautiskelin vielä rauhassa loput termariin jääneet kahvit, jo tuttujen upeiden maisemien äärellä.

dsc08304
Jostain tuolta se reitti tuo ylös.

Kotiin

Paluu mopon luokse kulki samalta puolelta vuorta kuin tulokin oli tapahtunut, vähän eri reittiä vain. Punainen SYM kipusi sitten jyrkän mäen ylös kuin tyhjää vain ja minä nautin vielä kotiin ajelustakin, toisia reittejä pitkin. Kotona päädyin hämmästelemään, miten olemattoman vähän mopon bensamittarin neula oli liikkunut tuolla 60 kilometrin taipaleella. Sen ja tankin hurjan neljän litran tilavuuden perusteella bensaa näytti kuluneen alle litran! Mahtaako moinen olla edes mahdollista? Kerrassaan hauska kokemus oli joka tapauksessa jo pelkkä mopolenkkikin pitkästä aikaa!

Ja ne pikkupojan kokemukset löytyivät uudelleen suorastaan moninkertaisesti paremmin, kuin mitä olin osannut edes uneksia! Kaikilla mahdollisilla akseleilla. Näin tämän asian kanssa, mikä rohkaisee kyllä hyökkäämään joidenkin toistenkin kaukaisten muistikuvien kimppuun joskus.

–Kari

Advertisements

4 thoughts on “Kuolemanpolku

  1. Olipa kiva ja omat nuoruusvuoteni mieleeni nostava tarina lapsuuden ystäväni Karin matkassa.

    Matti Jokinen

    Tykkää

  2. […] Sitten kulkuri taas liikkeelle. Tässä kohtaa on hyvä viimeistään kertoa, että tavoittelemani leirin paikka oli nyt Pahnanäki –nimisen, suuren kallion päällä, minne ei tästä vesipaikasta ollut matkaa enää poronkusemaakaan. Niinpä täysi vesilasti oli paikallaan. Eikä kuormassa muuten mitään eroa huomannut, neljä kiloa sinne tai tänne! Ja mieluummin tänne, kun ollaan leiriin menossa. Tuohon kyseiseen kallioonhan meikäläinen on tutustunut hyvin jo kahdessa vaiheessa elämäänsä. Niistä kohtaamisista löytyy blogista tuore tarinakin otsikolla Kuoleman polku. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s