Kulkuriunelmia

Tiivistelmä: Vielä uusi kategoria Lähierä-blogiin. Kertoen siitä, miten allekirjoittanut on löytänyt ehkä kaikkein omimman vaeltamisen tapansa ja miten koettaa valmistautua kohti unelman toteutusta.

Meikäläinen on kulkenut luonnossa pikkupojasta lähtien. Monenlaisilla tavoilla. Noista ihmistä muokanneista henkilökohtaisen historian palasista löytyy summeerauksia tämän blogin ”perustuslaillisista asiakirjoista” Filosofia, Kirjoittaja ja Taustoja, sekä lisäksi pikkuhiljaa oikein joitakin valittuja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiakin blogin tuoreessa kategoriassa Nuoruuden innolla.

Vaeltaminen

Jotenkin tällaiseen luokkaan olen varmaan sijoittanut suurimman osan luonnossa kulkemisistani kautta vuosien – koska ihmisten nyt vaan täytyy voida asetella kaikki johonkin kategorioihin. Vaikka siis oma liikkumiseni on ollut ja nytkin on melkoisen monenlaista. Saa sanoa myös sekalaista. Pikkuiset lyhyet päivä- tai jopa tuntiretket muodostavat suuren valtaosan kaikesta meikäläisen luonnossa olemisesta. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaista vaan ehtii tekemään niin paljon kaiken muun elämisenkin keskellä. Pääosin kävellen, maastopyörällä ja niiden kombinaatioina minun tapauksessani. Vesillä ja veden alla myöskin silloin tällöin, sukellusretkillä. Laavu- ja kotakeikoilla yön yli, niinä parempina vuodenaikoina (syksy ja talvi). Vastaavanlaisia asioita toteuttaen myös välillä kauempanakin maailmalla ollessa, muun elämän sinne viemänä. Nykyään sitten myös opastustoimintaa erilaisissa ympyröissä harjoitellen.

Tällaisia näkymiä katsellessa sielu lepää!

Silti näiden rintamien huipennuksena olen aina pitänyt pidempiä vaelluksia, useimmiten Suomen Lapissa, joskus harvemmin vielä kauempana.

Maanteillä, kevyen liikenteen väylillä tapahtuvaa liikuntaa en ole puolestaan vissiin laskenut kuuluvaksi ollenkaan tähän vaeltamisen taikka eräilyn seuraan. Ei, vaikka sitäkin olen tehnyt hyvin paljon ja mielelläni. Vaeltamiseksi olen tosiaan vuosikymmenten aikana laskenut  ainoastaan sellaisen, missä mennään todellakin mahdollisimman täysin ihmisen infrastruktuurien ulkopuolella.

Kulkuriromantiikka

Voihan olla, etteivät minua paljon nuoremmat sukupolvet edes enää tiedä, mistä tässä puhun, mutta suomalaiseen perinteeseen on aina kuulunut tietynlainen kulkuriromantiikka. Ihannoiva asenne entisaikojen kulkurijätkien elämään. Sellaisina vapauden symboleina, vastakohtana ”tavallista elämää” elävien ihmisten todellisuudelle, jota rasittavat kaiken maailman rutiinit, velvollisuudet ja ties mitkä. Vastaavanlainen kulkuriromantiikkahan taitaa elää noin kaikkien kansakuntien kulttuureissa, eikä se yritäkään ymmärtää kuinka kaukana helposta, hauskasta ja hohdokkaasta moinen elämä oikeasti olikaan, ainakin aika monesti.

Rautavaara ja Helismaa 50-luvulla.

Itselleni nuo ovat selkeimmin jääneet mieleen Repe Helismaan sanoittamien Tapio Rautavaaran laulelmien kautta, kuten vaikka Kulkuri ja joutsen sekä Reissumies ja kissa. Mutta nuo hienot mielikuvat makoilivat rauhassa omassa muistin lokerossaan, eivätkä liittyneet mihinkään muuhun. Saati nyt ainakaan eräretkeilyyn ja vaeltamiseen.

Elias

Tämän koetin laittaa jonkun muun ympärillä olevan otsikon alle, muttei se vaan mahtunut niistä mihinkään. Kyseessä siis Elias Lönnrot, joka on yksi minun suurtakin suuremmista idoleistani kautta aikain. Häneen olen ”tutustunut” ainakin koulun historiankirjoja paremmin sen vuoksi, että synnyinkotinsa Paikkarin Torppa sattuu sijaitsemaan vanhempieni kesämökin lähellä, Sammatin Valkjärven rannalla. Vai päinvastoinko tuo lienee? Katseltuani vuosikausia hänen aikaansaannoksiaan eri rintamilla, olen ryhtynyt kutsumaan häntä myös maamme historian mahtavimmaksi vaeltajaksi, noin vaan muiden pikku askareidensa lisäksi.

Mies onkin mainio idoli, koska kenenkään ei tarvitse eikä kannata yrittää päästä sinne saakka. Tuskin edes patikoimisen, saati nyt esimerkiksi kansanrunouden ja kasvitieteen rintamilla.

Yksi nuorempi vaeltaja hakemassa neuvoja taas kerran.

Pyhiinvaellus

Onneksi myös sattumilla on sijaa ihmisen elämässä. Sellaiset kun voivat heittää kokemaan asioita, minne oma mieli ja keho eivät välttämättä muuten menisi. Minulle pääsi käymään niin osana muutenkin huikeaa kahden vuoden mittaista kurssia nimeltä ”Aikojen Kulkijat II”. Siinä liikuttiin paljon ja monipuolisesti nimenomaan luonnon ja ihmisen kulttuuriympäristöjen rajapinnoilla ja kurssin viimeisenä loppuhuipennuksena oli pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan. Tuota kurssia koskettelevia asioita on tässä blogissa jo monia ja ne löytää helpoiten käyttämällä yllä lainausmerkeissä olevaa termiä hakusanana.

Peregriinon hienoja hetkiä.

Edellä kuvatuista ”asfaltti-inho-syistä” en varmaan olisi muuten ikinä kääntänyt katsettani tuollaisiin vaelluksiin, mutta kurssin osana ja sen äärettömän kokeneen vetäjän innostamana sinnekin lähdettiin. Ja sitten kun insinööri saa ajatuksensa johonkin fiksattua, asia alkaa väistämättä kiinnostaa ja siihen tulee hinku paneutua. Niinpä minä aloin kokeilla ja suorastaan harjoitella kovilla alustoilla kävelyä jo noin vuosi ennen tuota pyhiinvaellusta. Ja kuinka ollakaan, sieltähän löytyi aivan oma maailmansa tavattoman monine uudenlaisine asioineen, joita pääsin opettelemaan ja oppimaan. Suurinta osaa niistä kantapään kautta, joitakin vallan kirjaimellisestikin. Yllä on linkki itse pyhiinvaelluksesta kirjoittamaani tarinasarjaan ja jokusia kokemuksia liittyen siihen valmistautumiseen löytyy muualtakin tämän blogin artikkeleista, helpoiten laittamalla sana ”pyhiinvaellus” blogin hakukenttään.

Henkilökohtainen synteesi

Jo pyhiinvaelluksen pisimmillä (40km) harjoitusmarsseilla olin yksin ja väsyneenä tallustaessani päätynyt jonkun kerran sellaisiin ”syvemmän mietiskelyn tiloihin”, joihin ei ollut tullut aiemmin juuri tutustuttua. Tutut asiat pyörivät mielessä, mutta niihin löytyy joku aivan uudenlainen näkökulma. Kun on olemassa Runner’s High, niin ehkä tämä on Walker’s Sky? Samankaltaisia kokemuksia toistui sitten myös itse pyhiinvaelluksen aikana ja nimenomaan yksin kulkiessa.

Siellä silloin ekan kerran mieleni vissiin syntesoi kaikenlaisia kävelemiseen ja elämään liittyviä kuvioita ja sinne alkoi muodostua ajatuksia erilaisesta pyhiinvaelluksesta. Sellaisesta, joka olisi ehkä vielä lähempänä minulle tärkeitä asioita, kuin nuo perinteiset massojen patikoinnit kristinuskon pyhille paikoille. Ja vaikkei vielä silloin, niin näitä kuvioita myöhemmin eteenpäin tuumaillessani aloin myös huomata, miten tuollaisiin suunnitelmiin – tai oikeammin haaveisiin vielä siinä vaiheessa – sisältyi paljon komponentteja kaikkien edellä olevien otsikoiden alueilta.

Sittemmin mieleeni on pikkuhiljaa rakentunut yksi sellainen vaellus, jonka haluaisin joskus tehdä. Joskus sitten, kun minulla voisi ehkä olla mahdollisuus satsata sellaiseen niin paljon aikaa kuin se tarvitsee, neljästä seitsemään kuukauteen. Joskus, kun olen sellaisessa kunnossa, että kyseisenlainen vaellus voisi vaikka sujua. Mikä on monipiippuinen juttu. Sillä testata, opetella ja harjoitella täytyy varmasti, jotta moinen kuukaudesta toiseen jatkuva patikointi voi ylipäätään sujua ilman ainakaan suurempia vaivoja. Mutta täytyisi se myös tehdä jossain ”säädyllisessä” ikähaitarissa, koska todennäköisyydet riittävän kunnon pysymiseen kyllä vaan alkavat joskus vähentyä. Vaikkeivät tuollaiset nyt tietenkään tunnu minua itseäni koskevan, niin tieteen, matematiikan ja tilastojen kanssa tuttu insinööri ei oikein osaa tosiasioita maton alle pyyhkäistä – ainakaan aivan tyystin :-).

Niinpä tässä on nyt sitten ehkä vuoden päivät tullut kehitettyä tuota suunnitelmaa jopa systemaattisesti eteenpäin. Niin varusteiden, kuin varsinkin monenlaisen osaamisen rintamilla. Ja harjoittelua moiseen tähdätessä erityisesti tarvitaan! Testaamista ja kalibrointia muiden muassa siihen, mitä jalat ja keho sietävät pitkän päälle, jne. Päänupista nyt puhumattakaan.

Joistain sellaisista asioista tulen tässä juuri avatussa ”Kulkuriunelmia” –kategoriassa kertoilemaan.

–Kari