Tiivistelmä: Allekirjoittaneen hurjin retkiyö tähän mennessä. Myrskynpuuskat romahduttivat teltan nukkujan niskaan, jättäen umpisokkeloon monien kankaiden sisään. Otsalamppukin hajosi, mutta retkeilijä pääsi lopulta ulos loukosta – kalsareilleen vuoriston nolla-asteiseen myrskyyn! Ja niin edelleen.
Tämä kertomus on ote kokonaisesta retkitarinasta otsikolla ”Miten Norjan vuoret Suomijermuja opettivat”, joka aikanaan myös tässä blogissa julkaistaan. Keikalla riitti uusia kokemuksia kuormakaupalla monenlaisilla akseleilla ja tässä esimerkkinä yksi, kaikkein dramaattisin sellainen, osaksi Herttuan tarinoita.
Ennen tähän leiripaikkaan päätymistä meidän neljän hengen seurueellamme oli takana reilut kaksi vuorokautta vaeltamista läpi poluttoman ja meille entuudestaan tuntemattoman Pohjois-Norjan vuoristoseudun. Aikamoisin haasteinkin, mutta mainiosti niistä selvinneinä. Noissa mukana myös juuri tämän illan seikkailu ylös harjanteelle, hyvin jyrkkää minijäätikköä myöten, köyttä turvana käyttäen. Leiripaikalla esiintyviä käsittämättömiä, kaikista ilmansuunnista räjähteleviä tuulenpuuskia olimme hiukan hämmentyneinä ihmetelleet heti sinne saavuttuamme ja sama jatkui yöpuulle vetäytyessämme. Tuollaiset oudot, rajut puuskat suorastaan jo vähän pelottivat, muttei mitään ollut oikein tehtävissä. Yön pimeydessä ei tuolla poluttomassa ylävuoristossa parane lähteä kulkemaan ja lisäksi mitään teltan pystytykseen sopivia paikkoja ei ollut lähimaillakaan.
Seuraava teksti on suoraan retken lokista.
Hurjan yön alkutahdit
Meidän vaiherikas päivämme oli siis nyt pulkassa, mutta yö edessä. Kaameat myrskyn puuskat ravisuttivat telttaa tuon tuostakin aika pelottavan tuntuisesti. Mutta ainakin meikäläinen tottui niihin ja niiden ääniin, niinkuin teltassa on aina tapahtunut. Unimusiikiksi muuttuvat kaikki tuollaiset luonnon äänet minun korvissani. Ja olihan tämä Tena Iglu –teltta jo kokenut ja kestänyt vaikka minkälaiset myrskyt niin Suomen kuin Ruotsinkin tuntureilla, kesällä, syksyllä ja talvella.
Sitten kuitenkin yht’äkkiä herättiin siihen, että jotain oli tapahtunut! Heti selvisi, että teltan alumiininen keskisalko oli pamahtanut poikki kolmannen osansa kohdalta, vähän puolivälin yläpuolelta. Hetki ihmeteltiin A:n kanssa mitä pitäisi tehdä ja kun kaikki jatkui niin kuin ennenkin, tuulenpuuskat ravistelivat telttaa, muttei mitään muuta tapahtunut, niin jatkettiin nukkumisen yrityksiä. Jospa yö menisi näin ja sitten huomenna päivänvalolla tutkitaan vahingot, tehdään suunnitelmat jatkosta, jne. Muttei se yö niin mennyt, sinnepäinkään!
Varasuunnitelman varasuunnitelma
Seuraavaksi A huomasi jonkun ajan päästä teltan lattialle tulevan vettä joistain paikoin. Niin näytti tapahtuvan, koska päällikangas ei pysynyt enää alahelmastaankaan paikallaan tuulen puolella ja sade pääsi piiskaamaan paikkapaikoin jo vähän sisätelttaakin. Pienen jutustelun jälkeen ehdotin seuraavaa taktiikkaa tämän yön selättämiseksi. A menee ”kolkuttelemaan” naapuriteltan ovelle, josko ottaisivat yövieraaksi sinne. Vaikka se onkin aikamoisen kompakti kahden hengen teltta, kyllä sinne varmaan kolmekin voi sopia, ainakin ahtaasti. Minä jään yhä nukkumaan tähän telttaan. Otan vaan tyynynäni toimineen Fjellduken (King Size) käyttöön ja ryömin sen sisään makuupusseineni, niin mitkään märkyydet eivät pääse yöuniani pilaamaan. Niinpä sitten tehtiin ja A jäi niille teilleen, eli sopu sijaa antoi.
Kauhujen yö
Minä vaivuin joskus taas uneen kuivassa ja lämpimässä pesässäni. Muttei tämäkään taktiikka vielä kantanut läpi synkän ja myrskyisen yön. Jossain vaiheessa heräsin aivan unen pöpperöisenä, tietämättä missä edes olin. Oli vaan täysin säkkipimeää ja kankaita tuntui päälläni ja joka puolella, kohtalaisen painon kera. Koetin vaihtaa asentoa ja pystyin ainakin kierähtämään, mutten nousemaan vähääkään ylös.
Tajunnan taso sen sijaan nousi tosi nopeasti adrenaliinin myötä ja aloin etsiä otsalamppuani, jonka tiesin olevan vierelläni Fjellduken sisällä. Senkin löytyminen tuntui kestävän ikuisuuden ja rupesin jo epäilemään muistiani, kunnes tunsin lopulta tutut remmit kädessäni. Ja sitten – otsalamppu ei syttynytkään kun sen virtanappia painoin! Ei, vaikka tein sen useaan kertaan, painaen välilllä voimakkaasti, välillä pidempään. Se oli siis hajonnut! Ja juuri nyt TÄLLAISESSA KOHDASSA! Toimittuaan hyvin viime leirissä, sekä monet sadat kerrat sitä ennen, koko sen noin viiden vuoden ajan, kuin minä tuon äärimmäisen hyvänä pitämäni Silvan otsavalon olin omistanut. Ei ollut hauskaa, etenkään kun samalla alkoi tuntua, ettei hengitysilma ole enää mitenkään parasta laatua, vaan hiilidioksidia oli jo kertynyt aikalailla.
Tuohon mennessä minulle oli jo käynyt selväksi, että teltan salko oli kokonaan romahtanut ja päälläni makasi monia kerroksia erilaisia kankaita, joista kaksi on kokonaan veden ja ilman pitäviä. Ilmeisesti olin alun unenpöpperössä ja sitten lamppua etsiessäni pyörinyt niin, että olin päätynyt aivan kokonaan Fjellduken sisään, vaikka olin toki alunperin nukkunut pää kokonaan sen ulkopuolella. Vähän aikaa maltoin vielä etsiskellä jotain Fjellduken vetoketjujen vetimiä, mutta kun en niitä vaan siinä pelkällä käsikopelolla ja vähän liikkumiseltakin rajoitettuna löytänyt ja CO2 pisti jo suorastaan huohottamaan, päätin sitten vaan hankkiutua ulos tuosta loukosta, maksoi mitä maksoi.
Hampaita apuna käyttäen sain alun aikaan ja sitten revin aukon läpi Fjellduken kolmen eri kerroksen. Heti sen jälkeen pystyinkin taas hengittämään normaalisti. Eikä pimeyskään ollut enää aivan täydellinen, vaan siihen täydellisesti sopeutuneet silmät erottivat jotain. Niin pystyin navigoimaan tieni ulos ensin sisäteltan ovesta ja sitten päälliteltan helman alta ulkoilmaan, minne mieli oli niin haikaillut sieltä kaikkien kankaiden alta.
Räntämyrskyssä kalsareillaan
Alusvaatteisillaan oleva keho tosin totesi hetipaikalla, ettei siellä ulkona olekaan yhtään hyvä olla hitsin kylmässä vesisateessa ja viimassa! Niinpä he (mieli + keho) löysivät hyvin nopeasti yhteisymmärryksen siitä, mikä olisi taas seuraava yritys tämän yön selättämiseen. Kengät jalkaan teltanrämmäleiden alla ja marssi parin sadan metrin päähän naapuriteltalle, jonka suunnan onneksi hyvin tajusi putouksen äänen, sekä pimeässäkin vaaleana erottuvan lumikentän ansiosta. Siellä herätin sisälläolijat, kertoen hyvin lyhyesti tilanteen. Niin pääsin aika nopsaan istumaan sisään, suojaan tuosta erittäin epäystävällisestä säästä ulkona. Jotenkin sinne mahduin istumaan, vaikka teltassa oli tietenkin aivan tavattoman ahdasta!
Sain myös lainaksi yhden otsalampun, sekä M:n sadevaatteet, jotka päälleni puettuani lähdin hakemaan romahtaneesta teltasta ainakin makuupussiani, sekä mahdollisesti jotain vaatepussukoita. Kaikki ne löytyivätkin helposti, kun oli valoa ja tiesi missä kaikki olivat olleet. Teltan ahtauden keskellä sitten puin päälleni kaikki fleecet ja untuvaliivit, koska olin jo aikalailla kylmettynyt olemattomissa vaatteissani ulkoiluista.
Tiukin telttayö tähän mennessä
Sen jälkeen ryömin hiukan ulkosiirrossa kostuneeseen makuupussiini, joka asetettiin telttaan toisinpäin kuin kaikki muut siellä olijat. Eli minä nukuin pää toiseen suuntaan kuin muilla. Vain sillä tavoin neljä ihmistä ylipäätään pystyi olemaan pitkällään 120 senttiä leveässä teltassa. Minä nukuin yön sitten vähän huonosti horrostaen, koska kesti tosi pitkään saada kehon lämpötalous takaisin normaaliksi hiukan kosteassa untuvapussissa. Vilunväristyksiä kulki kehon läpi silloin ja tällöin. Vasta joskus aamuyöllä, päivän jo alkaessa valjeta, makuupussini oli kuivunut kehon lämmöllä ja unikin maittoi.
Ahdastahan siellä tosiaankin oli, joka ikisellä. Muistelen, että pystyin ainakin hiukkasen vaihtamaan yläkehon asentoa joskus, kun toisten jalat antoivat siihen mahdollisuutta. Omat jalat mahtuivat olemaan vain päällekkäin, eikä niiden järjestystä pystynyt vaihtamaan. Mutta moisethan eivät ole edes pikkuhaittoja sen rinnalla, että pystyy viettämään yönsä täysin suojassa ja lämpimässä!
Tässä siis vielä kiitokset kaikille reissukavereille hyvästä yhteispelistä ja avusta tiukan paikan tullen!
Retki jatkuu, mutta toisaalla
Retken monitahoiset haasteet jatkuivat sitten tietysti seuraavana aamuna ja päivänä. Olimmehan reilun kahden päivämatkan päässä ihmisten ilmoilta, poluttomilla ylävuorilla ja ilman mahdollisuutta yöpyä turvallisesti! Mutta ne jutut eivät kuulu tähän Herttuan tarinoiden ekstraktiin, vaan koko reissun kertomukseen. Ilmiselvästi sieltäkin takaisin päästiin, koska näitä tässä kertoilen 🙂.
Ja tässä yhteydessä on varmaan hyvä myös kertoa, että yön kauhutunnelmissa rikki repimäni Fjellduken King Size on ollut uudenveroisena taas jo pitkään käytössä, löydettyäni huipputaitavan ompelijan sen korjaamaan.
–Kari
Lähierä™ 
[…] Tämä on kertomus yhden miehen etsintäretkestä juuri tietylle Pohjois-Norjan vuoristoalueelle, mihin kyseisen sankarin kamera oli hävinnyt aiemmin syksyllä tehdyllä vaellusretkellä, yhdessä kolmen muun eräkaverin kanssa. Tuo vaellus oli enempi sellaista huimaa sorttia, yli villien ja asianosaisille täysin tuntemattomien vuoristoseutujen, kaukana mistään poluista, saati reiteistä. Niin ollen siellä sitten tapahtuikin varsin monenlaisia asioita, jotka välillä suorastaan seikkailujen kategoriaan lipsuivat. Siitä lähtien minulla on ollut listalla tarinan kirjoittaminen koko tuosta retkestä, mutten vaan ole ainakaan toistaiseksi saanut tuon haasteen niskaa taitettua. Retken kaikkein dramaattisimmat vaiheet olen sentään joskus tallentanut tarinaan nimeltä ”Herttuan tarinat #13 – Hurrja yö Norrjassa”. […]
TykkääTykkää