Syksyinen testivaellus 1/5

Tiivistelmä: Eräinsinöörin patikointi pitkin Uudenmaan syksyisiä tienvieriä, metsiä ja kallioita, ensimmäisellä varsinaisella testiretkellä kohti mahdollisia tulevia pitkiä seikkailuja. Osana blogin kategoriaa Kulkuriunelmia.

Tämä on tarinan osa 1/5, missä leireillään Suomen eteläreunalla ja taitetaan ihka ensimmäinen patikkapäivä Porkkalanniemellä, alkaen jo saada makua vesihaasteista.

 

Kansallismaisema. Suoraan etelään Porkkalan Pampskatanilta.

Tämä vaeltamisen tapa on siis meikäläiselle ison innostuksen ja unelmien kohde. Samoista syistä on tähän ensimmäiseen varsinaiseen testivaellukseen ladattuna minun mielessäni aivan mahdottoman paljon odotuksia, opittavaa, kokeiltavaa, testattavaa. Ja kun retki sitten vielä olikin itselleni todella monilla tavoilla kokemusrikas, halusin kirjoittaa ne talteen kerta kaikkiaan. Niinpä tekstiä on aika paljon. Vähän samalla tavoin kuin tarinani ensimmäisestä pyhiinvaelluksestani, tämä vie aivan sisälle koettuihin asioihin, suorastaan ihon alle. Siksi julkaisen tämän myös palasina, jatkokertomuksena, kuten Camino Portuquoise -kokemuksetkin aikanaan.

Tapahtui 11.10.2016.

 

Retkelle!

Koska taustat ovat jo läpi käydyt, hypätäänpä suoraan retkelle. Sen ajankohta oli jo siirtynyt useita kertoja eteenpäin alkuperäisistä syyskuun ajatuksista ja samanlaiset haasteet yhä jatkuivat, viivästyttäen lähtöä ja sitä myöten kaventaen retkeen käytettävissä olevaa aikaikkunaa. Mutta tiistai-iltana 11.10. lopulta pääsin liikkeelle ja vaimoni heitti minut Porkkalanniemen kärkeen, niin pitkälle kuin sinne nyt autolla pääsee. Juuri ennen kello viittä väänsin melkoisen painavan rinkkani selkään ja lähdin tutulle, noin puolentoista kilometrin polkumatkalle. Koko rinkkani paino oli siis 28,7 kiloa ja kun siihen tuli vielä lisää noin litran vetoinen kenttäpulloni, koko kantamus painoi juuri alle 30 kiloa!

Kantamuksesta toki noin 5 kiloa oli puhdasta vettä. Palaan näihin paino- sekä varusteasioihin uudelleen viimeistään retken jälkianalyysissa, kunhan tämänkin keikan kokemukset ovat taas lisätyt kaikkiin aikaisempiin.

Kulkurin nollapäivä

Vanha kunnon Savotta istui selkään kuin nakutettu, eikä sen kanssa kävely tuntunut tällaisellakaan kuormalla muuta kuin hyvältä. Tokihan jokainen kilo sitten tuntuu jaloissa, niin kuin jokainen kilometrikin, mutta aivan hullun tärkeää on tietenkin silti se, ettei kantamus rääkkää ainakaan muuta kehoa!

Reppu ja reissumies. Tästä se lähtee.

Tuttuakin tutumpia polkuja halki yksien Suomen upeimpien rannikkomaisemien oli ihana talsia ja edessä odottava hieno leiripaikka, sekä myös uudenlainen seikkailu pitivät mielialan niin korkealla, kuin se nyt oikeastaan olla voi. Vaikka säätila olikin sellainen harmaan nahkea, kuin on ollut jo ties kuinka pitkään. Yhden lintubongarin kanssa pysähdyin juttelemaan Pampskatanin kallion laella, ennen kuin suuntasin niemen kärjen eteläisimpään kulmaan, aivan meren rannalle.

Yksi kertakaikkinen kansallismaisema! Porkkalan Pampskatanilta suoraan etelään.

Leirin pystytys

Siellä tutkailin hienon hienoa ja tuttua tauko- sekä leiripaikkaa sillä silmällä, että mihinkä parhaiten saisin pystytettyä aika tilaa vievän Hilleberg Kaitum 2 GT –telttani. Se on siis kahden hengen tunnelimallinen neljän vuodenajan teltta, joka on muhkean absidinsa johdosta pitkä kuin nälkävuosi. Ja eipä se sitten minun katsantojeni mukaan sopinut mitenkään järkevästi niihin pariin paikkaan, missä meillä oli teltat joskus ennen pystyssä olleet. Mutta rantakaistaleen sorapinnalla, heti metsänpohjan ja rannan välisen pykälän alapuolella oli erinomaisen tasainen paikka. Siihen siis teltta vaan pystyyn, koska nyt mukana olevan ilmatäytteisen retkipatjan kanssa nukkuminen on yhtä mukavaa kivikovalla soralla, kuin missä muualla tahansa. Erinäisistä kuvista ja muista lokeista näen aloittaneeni leirin pystytyksen kello 18:23 ja saaneeni teltan kasaan kello 19:15, eli siihen meni noin kolme varttia! Rutiinit juuri tämän teltan kanssa olivat taas jo ihan hukassa ja sorruin jopa kaikkein typerimpään mokaan, eli yrittämään kiinnittää sisätelttaa väärinpäin.

Aika erikoinen teltanpaikka ainakin minulle.

Aivan tummanlainen hämärä vallitsi ympärillä jo silloin, mutta se ei vähääkään haitannut leirin valmistumisen upeaa fiilistä. Se, kun kaikki yöpymiseen ja illanviettoon tarvittava on mukavasti teltassa ja kaikki muut tavarat omilla paikoillaan absidissa, luo aina hienon tunnelman. Ainakin minulle. Silloin ovat kaikki päivän askareet pulkassa ja tietää, ettei välttämättä enää muuta tarvitse tehdä, kuin vetäytyä lepäämään omaan mukavaan pesään, pehmeälle patjalle ja lämpimän makuupussin sisään. Kaikki mahdollisestikaan tarvittavat hilut ovat myöskin siinä käden ulottuvilla, kuten vaikka juomapullo, pientä snäksiä, silmälasit, kännykkä, jne.

Upea leiripaikka. Aamun valossa, koska illan pimeydessä ei enää kuvia syntynyt.

Ilta-askareet

Iltapalan tekeminen ja nauttiminen ovat sitten sellaisia mukavia mahdollisuuksia, jotka ovat myös helposti tarjolla valmiin leirin haltijalle. Minulle ei nyt meinannut ensin maistua yhtään mikään, mutta sitten illan edetessä tilanne muuttui ja pari juustovoileipää kuuman teemukillisen seurassa upposivat aloittelevaan vaeltajaan oikein mukavasti. Keittiö Trangian keittimineen oli äärimmäisen kätevästi siinä aivan oviaukon vieressä, rannan metsäpykälän päällä, eikä sen helpompaa leirielämää ole varmaan olemassakaan.

Vesilintuja ja niiden ääniä oli maisemassa illalla ja hienoin kokemus oli se, kun joutsenperhe uiskenteli niemennokan ja luodon välisestä kapeasta salmesta minun ulkona ollessani. Hyvä kun edes sattumalta ne huomasin.

Pienen kävelylenkin tein vielä soraisella ja kivikkoisella rantakaistaleella, ennen vetäytymistäni yöpuulle. Tämä tapahtui ennen yhdeksää, mikä kertoo paljon ainakin tällaisten syysvaellusten aikataulusta. Yö tulee aikaisin, eikä yksinäisellä matkaajalla ole niin kauheasti tekemistä, että se pystyisi pitämään yllä tekemistä ja virkeyttä – vaikkei edes matkanteon väsymys ole vielä mukana kuvioissa.

Ilta oli viilentynyt aikalailla ainakin noin oman tuntuman perusteella. Mitään lämpömittareitahan en ollut mukaan ottanut. Teltassa ja sen absidissa tuntui oikein tosi paljon lämpimämmältä kuin ulkona. Itseäkin ihmetytti, miten moinen voi oikein olla mahdollistakaan.

Yöelämä

Yön äänimaailma siellä Pampskatanin kärjessä oli omanlaisensa. Jotain vesilintujen ääniä, mutta vähän ja hiljaisina, kaukaa. Ja sitten sellainen etäinen humina, joka kuulosti tietenkin merenkäynnin ääneltä, vaikka siinä lähiseuduilla vallitsi täysin tyyni ja hiljainen sää. Outoa siinä oli vain se, että se kuului pelkästään idän tai kaakon suunnalta. Miten ihmeessä merenkäyntiä nyt oli vain sillä suunnalla? Erittäin rauhoittavia ovat merenrannan äänet kuitenkin aina, ainakin meikäläisen sielulle. Vaikka ne nyt olivatkin mahdollisimman vähäisiä tyynen ja nahkean säätilan vuoksi.

Kulkupäivä #1

12.10.2016.

Joskus kahdeksan maissa heräilin ja nousin ylös, ihan vaan itsekseni. Puhelinta en voinut käyttää herätyskellona, koska se oli yöllä pois päältä ja latautumassa yhdestä mukanani kulkevasta akkupaketista. Noin lataus oli tehokkainta ja taloudellisinta. Muttei siis antanut minun käyttää puhelinta ainoana kellonani, kuten normaalisti.

Mukava aamiaisleiri rantapenkalla, aivan teltan vierellä.

Aaamutoimia joutsenten ja laivojen kera

Vaikka keli olikin harmaan nahkea, kyllähän leiripaikkani ainutkertainen hienous silti suorastaan loisti silmiin ja lähettelin oitis jokusia viestejä kuvineen läheisilleni. Minulla oli myös mainio paikka rakennella ja nauttia aamiaista aivan absidin oviaukon edessä, siinä rantasoraikolle putoavan mäntykankaan pykälän päällä.

Hieno leiri toisesta perspektiivistä.

Siinäpä pääsin muun muassa katselemaan ekan kerran elämässäni joutsenperheen nuorison lentoharjoituksia. Ensin uiskentelivat siitä ohitse vähän ulommas, jonka jälkeen kolme suurta, mutta yhä tumman värityksen omaavaa poikasta lähtivät matalaan lentoon. Toinen vanhemmista lähti perään, toisen jäädessä rauhassa uiskentelemaan tyynehkölle selälle. Porukka pärryytti menemään vain metrien korkeudessa Högholmenin saaren edustalle ja sieltä saarta kiertäen jonnekin näkymättömiin. Viimeiseksi ehdin nähdä sen, että mukana lentävä vanhempi otti vetäjän paikan. Täytyyhän sitä varmistaa, että lennetään järkeviä reittejä ja osataan takaisinkin. Ja niinpä noin viiden minuutin päästä tulivatkin saaren toiselta puolen samaa matalakiitoa, laskeutuen sinne, missä toinen vanhemmista yhä uiskenteli. Olipa kiva katsella tuota!

Toinen vanhemmista odottelee perheen paluuta matalalentoharjoitukselta.

Siljan iso laiva ajoi myös juuri aamiaiseni aikaan kohti Helsinkiä rantareittiä myöten, kulkien siis meikäläisen ja Rönnskärin majakkasaaren välistä. Suurten laivojen kulkeminen siellä saariston sisässä näyttäytyy yhä vaan komealta meikäläisen silmiin, niinpä piti siitäkin valokuvia ottaa. Näiden mukavien toimien ja retkuilijan perusaamiaisen (puuro + kiisseli + kahvi + voileivät) nauttimisen ohessa olin tosi jo aloittanut myös leirin kasaamisen, mikä ei nyt ekana aamuna mitenkään ekstra-ripeästi tuntunut sujuvan. Puoli kymmeneltä oli kuitenkin lopulta kaikki taas yhdessä rinkkapaketissa ja kulkuri lähti ensimmäiselle päivätaipaleelleen.

Tällaisia näkymiä sai katsella aamupalan äärestä, teltan edustalla.

Kapeiden teiden huumaa

Koska Pampskatanin kapean kannaksen mantereen puolella on polun vieressä yksi ulkoilualueen puuceepalveluista, kannatti sitä tietenkin hyödyntää. Siitä jatkaessani osuin kävelemään samaa matkaa vanhemman, peräti Hämeenlinnasta tuonne tulleen kulkijan kanssa, joka oli palaamassa aamupäivän lenkiltä hiljakseen autolleen.

Porkkalan palveluita parhaimmillaan.

Sittenpä lähtikin kulkemaan ehkä koko retken pisimmät tienvarsikävelyosuudet. Ensin Porkkalan kärjen pienten sorateiden reunoja ja sitten Porkkalantien täysin olemattomia ”reunakaistoja” myöten. Se oli silti minusta oikein mukavaa, koska pystyin lähestyvien autojen äänet kuulemaan jo paljon ennen kohtaamisia ja sitten väistämään ojan pohjalle tai ties mihin silloin, kun paikka ja tilanne sitä kutsui. Koska eihän minulla ollut kiire mihinkään. Ja lisäksi moinen oli suorastaan matkantekoa piristävä harrastus. Jotkut harvat autoilijat osasivat myös kiittää tuollaisesta jalankulkijan joustavuudesta ja turvallisuuteen satsaamisesta. Niin tekivät molemmat Pohjolan liikenteen bussien kuljettajat ja yksi henkilöautoilija. Muut pari kolmekymmentä noudattivat ehjemmin tämän kansakunnan brutaalia kommunikaatiokulttuuria.

Porkkalantien reunat ovat juuri sopivia luonnossa kävelemään tottuneille. Ehkei niin muille.

Kävely sujui, eikä rinkka tuntunut yhtään painavalta. Vanha tuttuni, oikean jalan ”nilkkalukko” vaivasi kyllä aina välillä. Ei se oikeasti mitenkään kokonaan lukkoon mene, kunhan alkaa yht’äkkiä vaan tuntua jäykältä ja kipeältä, seurauksena liian monista nivelsiteiden hajoamisista lentopalloharrastuksessa aikanaan. Useimmiten kipeys häviää itsestään tai sitten sen saa ainakin hoidettua pois päiväjärjestyksestä Voltaren Rapid –tabletilla, joka on täydellinen ihmelääke tähän vaivaan, minulle.

Taukoja luonnon keskellä

Yhden 20 minsan mittaisen rinkkatauon muistin pitää pikkuisen syrjässä tien reunasta ja semmoinen tekee tietenkin aina hyvää. Sitten kello yhden aikaan ja 10,5 kilometrin taivalluksen jälkeen päätin, että nyt voisi olla fiksua syödä lounas, vaikka tuntui, että olisi aivan yhtä hyvin voinut vain jatkaa ja jatkaa. Niinpä silpaisin yhden tien oikealla (idän) puolella olevan kallion laelle, jota en ole koskaan vielä huomannutkaan, vaikka useammat sadat kerrat olen varmasti tätä tietä jo kulkenut. Mutta kävellen sitä vaan havaitsee vielä paljon enemmän asioita, kuin edes polkupyörällä liikkuessa.

Lounasleiri levällään kallion päällä.

Lounaspussukasta kaivoin esiin gulassikeiton, joka tuntui nyt keholle parhaiten sopivan ja Trangia vaan pöhisemään kuumaa vettä. Kyllähän kaasupoltin on näppärä ja nopea! Keli oli kyllä niin kolea, että käsien kanssa oli haasteita näin paikallaan ollessa. Kas kun sormikkaat kädessä meikäläinen ei oikein tykkää tehdä mitään. Paikka oli kyllä tyypillinen hieno eteläsuomalainen kallio, mistä ei nyt kuitenkaan pitkiä sihtejä auennut oikein mihinkään suuntaan, kun niin moniaita vastaavanlaisia kallioita oli joka puolella. Kunnon tauko sekä muona sopivat elimistölle erinomaisesti. Se oli vaan metkaa, että vaikken siinä tuntunut oikeastaan yhtään vain olevan ja lepäävän, silti oli tunti ja vartti kulunut taipaleelle taas lähtiessä.

Ja kulkuri vetelee gulassikeittoa naamariin vallan tyytyväisenä.

Vesimietteitä

On the road again! Tämä Willie Nelsonin ihana klassikkobiisi pyrki silloin ja tällöin lähtemään soimaan päässäni, eli menemisen fiilis oli mitä parhain. Ainoastaan juomaveden määrä pikkuisen välillä mietitytti. Eilen illalla mukaan ottamastani noin 4,5 litrasta oli illan, aamun, lounaan ja muun ryypiskelyn seurauksena kulunut jo suurin osa ja jäljellä taisi olla ehkä litran verran. Sehän riittäisi ehkä nippa nappa tähän iltapäivään, muttei millään enää iltaan, saati seuraavan aamun tarpeisiin. Juomavettä pitää siis tavalla tai toisella hankkia lisää tänään.

Kevyen liikenteen väylää Kirkkonummen tyyliin.

Haasteita pohkeiden ja maajussien kanssa

Suunnitelmani johti minut ”oikaisemaan” Junkarsin sorateiden kautta. Ei tuo reitti oikeasti sen lyhyempi ole kuin Porkkalantie ja Kabanovintie, mutta siinä pääsee vaihteeksi kävelemään sorateitä myöten. Parissa paikassa sitä ennen pääsin hiukan oikomaan sängellä olevien puitujen peltojen kautta ja Junkarsin tien alussa pidin taas pienen 8 minuutin rinkkatauon pellon reunalla, matkamittarin lukemalla 15 km. Jalkani olivat alkaneet kipeytyä ja kummastelin ensin sitä, että nimenomaan pohjelihaksiin sattui. Kunnes muistin, mistä on kyse! Samaan olen törmännyt aiemminkin. Niin hyvät kuin nämä Meindlin eräkengät ovatkin ja niillä olen mukavasti tehnyt useampiakin viikon erävaelluksia, ne eivät vaan sovellu kovilla alustoilla kävelyyn. Tai siis minun jalkani ja ne eivät toimi kunnolla yhteen näissä olosuhteissa.

Junkarsin tilakeskuksen pihaa ylittäessäni tuli painepesuria käytellyt isäntä kyselemään mitä porukkaa oikein olen. Kertoen sitten äreän oloisena tämän olevan yksityisaluetta, eikä tästä saa läpi kulkea. Taas siis yksi niitä perseeseen ammuttuja maanomistajia, jotka pyrkivät pitämään kaikki muut poissa mailtaan. Kirkkonummella moisia tuntuu piisaavan, ehkä jopa enemmän kuin muualla. No, minähän sitten lähdin talsimaan takaisin, jatkaen sen jälkeen reittiäni halki metsien, missä en ole kenenkään pihapiirissä. Ennen Vårnäsin siltaa pidin taas lyhyen tauon, tasaten vaatetustani sopivammaksi nykyiseen kulkuvauhtiin ja kehon lämpötalouteen.

Tauolla ennen Vårnäsin siltaa. Näitä kylttejä meillä riittää.

Taukoja veden perässä

Sillan jälkeen noin kilsan päässä poikkesin yhden tutun talon pihaan, katsomaan olisiko siellä ketään kotona ja voisiko kulkuripoika saada ruinattua vesipullonsa täyteen. Muttei ollut ketään. Seuraava etappi oli maatilakaupan pihassa, missä istahdin lavapinon päälle huilaamaan. Kello läheni neljää ja matkamittarissa oli tasan 20 kilsaa tälle päivälle. Mies oli selkeästi jo aika väsynyt ja vasen pohje jo niin kipeä, että sen kanssa ei ollut yhtään kiva enää kävellä. Lavapino oli suuren, tien vieressä olevan omenapuun juurella ja maa oli siinä täynnänsä valkeakuulaita, erilaisissa olotiloissa, osa lintujen yms. nokkimina, jne. Minä poimin maasta muutaman ehjemmän version ja niiden syöminen piristi väsähtänyttä kulkuria ihanasti.

Yksi ihana valkeakuulas kulki taskussa leiriin asti. Kiitos kyläkaupan isäntäväelle!

Leiripaikan etsintä ja vesitäydennys

Noin kaksi ja puoli kilometriä oli kartan mukaan vielä taivalta jäljellä tuumailemalleni leiriytymisen alueelle ja se sujui sitten aika mukavasti, johtuen sekä omenien antamasta lisäenergiasta, että maalin lähestymisestä. Hilabäckintien eteläpuolella olevaa suurempaa metsäkaistaletta en sitten lähtenyt tutkimaankaan, koska se vaikutti olevan kovin läpinäkyvä. Sen sijaan nousin tien pohjoispuolella olevalle harjanteelle, missä olin joskus kerran jollain retkelläni käväissytkin. Mikään ei kyllä näyttänyt yhtään tutulta ja koko mäki oli pelkkää sammaleiden ja muun kasvuston kevyesti peittämää kivikkoa, missä ei näkynyt minkäänlaisia paikkoja teltan pystytykseen. Hiukan pusikkoisessa notkelmassa oli ehkä tarpeeksi tasaista, mutta liikaa näreitä, eikä likellekään mitään niin isoa rakoa, että siihen minun Kaitum kakkoseni saisi sopimaan. Mutta pari kertaa samat paikat eri suunnista katsellen, yksi niistä alkoikin näyttää vallan hyvältä. Ja vartin päästä teltta oli siinä pystyssä aivan upeasti, niin että nukkumapaikka oli tasainen ja absidissakin mukavat pohjat! Tämä tapahtui kello kuudelta, eli vielä kivasti valoisassa hämärässä – ja jopa aiemmin kuin eilinen leiriytyminen.

Aivan makea leiripaikka sitten löytyi pusikon keskeltä.

Ihan heti leirin valmistumisen jälkeen lähdin vedentäydennyskeikalle muutaman sadan metrin päässä virtaavasta Tolsanjoesta. Jonka vesi ei kauhean houkuttelevalta näytä, mutta keittämällähän siitäkin tulee ihan käyttökelpoista nestettä. Jotkut autoilijat kyllä varmaan hiukan kummastelivat hämärässä tien reunalla tepastelevaa tyyppiä, joka kantoi varrellista vesikattilaa kädessään.

Illanvietto

Koska nälkä alkoi jo kalvaa kulkurin elinvoimaa, laitoin itselleni kuuman keiton Trangialla, juuri keitettyyn veteen. Tuo ”Tolsan tomaattikeitto” pikkuisen makarooneilla terästettynä ja nautittuna juustoreissareiden kanssa, täydensivät energiatasapainon ja syöminen oli mukavaa teltan absidissa, missä oli oikein paljon lämpimämpää kuin ulkona.

Tolsan tomaattikeiton ensi-ilta valmisteilla.

Jostain syystä tuon jälkeen iski väsytys ja kylmetys, joten kömmin horrostamaan joksikin aikaa oikein makuupussiin. Sieltä taas toettuani, vaihdettuani kuivat sukat ja muutenkin pukeuduttuani tomerammin, tuli vielä vietettyä jonkin aikaa yksinkertaista leirielämää, lähinnä katsellen ja kuunnellen melko vilkasta kylän liikennettä monella suunnalla ympärillä. Pimeyttähän ei ollut eilen illallakaan, koska melkein täysi kuu loimotteli jossain pilviverhon takana, mutta täällä kylän valojen lähistöllä hämärä vasta vaalea olikin. Näin yksinään ja pimeään vuodenaikaan kulkiessa ei leirielämään todellakaan paljoa säpinää ole tarjolla, vaan makuupussiin kömpiminen alkaa tuntua parhaalta vaihtoehdolta jo uskomattoman varhain illalla!

Illan kruunasin nauttimalla mukillisen Latte Macchiato –kahvia yhden mukanani raahaaman lörtsyn palasen kanssa, ennen kömpimistäni yöpuulle joskus yhdeksän jälkeen. Sen jälkeen oli vielä mukava katsella asioita kännykästä makuupussin lämmössä, ennen silmien sulkemista. Kännyn olin antanut olla tämän päivän aivan normaalitilassa, kaikki verkot päällä, jne. Silti siinä oli leiriin tullessa akkua jäljellä vielä noin 30%, mistä puoltakaan ei jaksanut ilta-askartelussa kuluttaa. Eli hyvin riittää akku näinkin, huomenna koetetaan sitten vähän jotain virransäästökonsteja. Nyt eikun virrat pois ja sekä puhelin, että kulkuri lataukseen. Zzzzzzzz….

Yöelämä

Yön äänimaailma oli nyt sellainen nykyihmiselle tavanomainen, missä kaikenlaista ihmiskunnan ääntä kuuluu vaihtelevassa määrin koko ajan. Ajoneuvojen ääniä vissiin pääosin. Rauhalliselta ja turvalliselta tuollainen äänimaailma vaan kuulostaa, ei kai sille mitään voi. Illalla kun olo oli tuntunut vähän viluiselta, olin jättänyt päälleni fleeceasun ja jalkoihini tuplasukat makuupussiin kömpiessäni. Moisesta oli seurauksena liiallinen lämpö, jota sitten tuulettelin availemalla makuupussin vetoketjua. Ylikuumentuneisiin jalkoihin se ei kuitenkaan auttanut, enkä jaksanut sitä varten pussista poiskaan tulla.

 

Päivän taival Google Earth -satelliittikartalla. 22,7 km ja 7 t 30 min.

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa …..

–Kari

 

Advertisement