Tiivistelmä: Eräinsinöörin patikointi pitkin Uudenmaan syksyisiä tienvieriä, metsiä ja kallioita, ensimmäisellä varsinaisella testiretkellä kohti mahdollisia tulevia pitkiä seikkailuja. Osana blogin kategoriaa Kulkuriunelmia.
Tämä on tarinan osa 2/5, missä harjoitellaan täydennyksiä, vieraillaan varustekätköllä sekä vietetään lopuksi aika elämäntäyteinen yö yhden Meikon erämaajärven rannalla. Alkuperäisen reittisuunnitelman kilometrit eivät oikein natsaa koettujen kanssa.
Tapahtui 13.10.2016.
Kulkupäivä #2
Aika vaalealta näytti päivä jo, kun heräilin itsekseni teltassa. Ja kännykän päälle saamisen jälkeen selvisikin kellon olevan 08:20. Noin tuntia aikaisemmin oli tarkoitus herätä, mutta kuin ei ole mitään herätyskelloa ja ilmeisesti noiden kylän valojen vaikutus teki aamun valkenemisen lievemmäksi, näinkin voi käydä. Mutta mitäpä siitä, kulkurilla ei varmaan saisi olla mitään tiukkaa aikataulua ja kiireen tuntua reissullaan. Jotta se oikein mukavaa ja leppoisaa olisi, jopa pidemmänkin päälle.
Aamun askartelut
Teltassa oli oikein mukavan lämmin, samoin absidissa, missä tuli aamupalatkin nautittua. Ulkona oli niin helkkarin koleaa, että etenkin kädet olivat koko ajan kohmeessa. Lämpömittaria ei siis mukanani ole, mutta lähistöllä, tutun Neidonkallion päällä oli ollut vaivaiset 0,2 astetta plussaa aamusella. Viestien kautta minutkin tavoitti lopulta myös eilispäivän suuri uutinen, että kirjallisuuden Nobel-palkinto on myönnetty Bob Dylanille! Aivan hienolta asia tuntui meikäläisen mielestä, joka on tuon heebon musiikkia ja sanoituksia digannut jo 60-luvulla, aivan akustisen kitaran soittamisen ja laulamisen kautta. Kaikki sanat vieläkin ulkoa muistaen.
Edellä olevien aikataulumietintöjen mukaisesti otin olemisen rennosti, heittäytyen jopa löhöämään makuupussin päälle, aamukahvien lämmittäessä sisuskaluja.
Leiriä pakkaillessa havaitsi kelin olevan oikein superkostea. Naamalle tuli vesitihkua, laaksojen pohjilla näkyi sumua ja ulkoteltan ulkopinta oli täysin vesipisaroiden peitossa, aivan kuin olisi satanut kunnolla. Pieniä tuulen pölähdyksiä sentään tuntui, joten toivoin saavani varusteita tuuletettua hiukan kuivemmiksi pakkailujen aikana ja siksi levitin makuupussin ja sisäteltan näreiden nokkaan.
Eilisiltaisesta litran lisäannoksesta huolimatta vesitilanne oli aika nafti, mutta onnistuinpa vaan putsaamaan kaikki astiat, mukaan lukien melkoisen töhnäisen keittokattilan, vajaalla desilitralla kattilaan jäänyttä haaleaa vettä. Tällaisista minimalistisista iloista pääsee yksinäinen kulkija välillä nauttimaan. Samaan sarjaan voi laskea myös sen, kun keksin tavaroita pakatessani tunkea makuualustan yhden ja retkityynyn toisen taukokengän sisään. Voi, miten kätevää ja kompaktia!
Liikkeelle lähtö tapahtui tänään kaikesta huolimatta jo kymmenen jälkeen, mitä itsekin ihmettelen, kaikesta myöhäisestä herännäisyydestä sekä rauhallisista aamutoimista huolimatta. Näinkö nopeasti sitä alkavat touhut sujuvoitua? Lähdin suunnistamaan kylille suoraan ”viheralueiden” läpi, tienvierten sijasta. Sulkumerkit edellä tarkoittavat sitä, että aikalailla villistä luonnosta on kyse kun ollaan sentään yli tuhannen metrin etäisyydellä etäisyydellä Kirkkonummi Cityn keskustan ytimestä. Tolsanjoen yli pääsin joskus aiemmin löytämääni, karttaan merkitsemätöntä Fingridin kävelysiltaa myöten, siitä Pranglintien asuinalueen ja Jerikonmäen polkuverkoston läpi keskustaan. Siinä matkalla onneksi katsoin karttaa, huomaten, että aamulla puhelimeen päälle laittamani virransäästötila oli laittanut myös GPS:n nukkumaan! Niinpä vaihdoin testattavaksi virransäästön tavaksi lentotilan, jotta saan sentään reittini tallentumaan.
Ensimmäinen Pit Stop.
Yllättävästi yli kolme kilometriä kertyi matkaa Kirkkonummen Prismaan, minne suunnistin toteuttamaan retken ensimmäistä Pit Stoppia, tai siis elintarvikehankintapysähdystä. Se piti sisällään vaalean leivän ja muutaman pussikeiton hankinnan, koska pelkästään keitot tuntuivat kulkurin keholle sopivan, ainakin ensimmäisen vuorokauden perusteella. Ajattelemani kulkurikonseptin mukaisesti stoppiin sisältyivät myös roskapussin tyhjennys ja veskipalveluiden hyödyntäminen, sisältäen vesivaraston täyttämisen. Puhumattakaan muhkeasta hampurilaislounaasta Hesessä! Kaikkine noineen ja jopa muutamien viestien kirjoitteluineen huoltopysähdykseeni kului lokin mukaan ainoastaan 37 minuuttia. Oma tuntuma on kyllä tuplasti enemmän.
Varustekätköllä
Tosi kaukopartiomiehillä oli aikanaan aina useampiakin varustekätköjä siellä rajantakaisissa erämaissa. Koska minullakin on yksi sellainen aivan lähiseuduilla ja tiettyjä täydennystarpeita oli jo tullut esiin, suuntasin siis kulkuni seuraavaksi yhden syrjäisen kallion laelle, missä kaivauduin tuohon erittäin hyvin varustettuun kätkööni, etsien sieltä toiset kengät, sekä vedenpuhdistimen. Jalkoihini valitsin nyt vanhat ja perinjuurin sisäänajetut Merrell Reflex II Mid Leather –kengät, joiden kanssa on tallattu mm. yksi 250 kilsan pyhiinvaellus ja monin verroin enemmän muita. No, itse asiassa ne ovat jo suorastaan uloskin ajetut, paikka paikoin puhki kulutetuin pohjin ja hävinnein vedenpitävyyksin. Mutta niiden kanssa yhä kengät ja jalat toimivat hyvin yhteen myös vaikka asfaltilla kävellessä.
Reilut 40 minsaa sain kuitenkin kätköllä kulumaan. Siitä kun on vuosien varrella muodostunut niin usein vierailtu ja mukava paikka. Aivan kuin koti.
Hienoja taipaleita
Taival lähti taas jatkumaan ja pian katselin kallion länsireunalta upeita maisemia, missä Meikon rakkaiden erämaa-alueiden latvustot muodostavat horisonttiviivan. Sinne kulkuri oli taas lähdössä ja fiilis oli kerrassaan hieno tällaisella asetelmalla, missä olin nyt vaeltamassa ensin alueen läpi ja sitten kauemmas! Vedellä ja kilon painoisella suodattimella täydennetyn rinkan myös punnitsin kätköllä, havaiten sen tuommoisenaan painavan 30,7 kiloa kaikkinensa. Tukevalta ja hyvältä se selässä vaan tuntui!
Nyt etenin tutuimpia taipaleita, mitä oikeastaan löytää voin. Ensin reilut neljä kilsaa sorapintaisen Myllykyläntien vieriä Meikon parkkipaikalle, siirtyen siitä Meikonjärven pohjoisrannan polulle. Sille lähtiessäni oli mailimittariin vähän yllättävästi kertynyt jo yli kuuden lukema, eli kymmenen kilometriä. Se, kellonaika, sekä päivän lyhyt mitta pistivät kulkijan taas tuumailemaan, mihin sitä oikein kannattaisi yrittää seuraava leirinsä laittaa. Vaikka edellisen ykkösleirin olin saanut osutettua juuri perussuunnitelman mukaiseen paikkaan, oli tänään jo tullut absoluuttisen selväksi, ettei moinen voinut onnistua toistamiseen. Sinne Siuntion kirkon läheisyyteen kun oli täältä vielä jäljellä niin paljon matkaa, että valoisten tuntien aikana voisi ehtiä korkeintaan puoliväliin! Jotain outoa noissa Google-sedän kanssa tehdyissä matka-arvioissa näytti olevan, verrattuna todelliseen maailmaan, kulkijan saappaissa.
Mutta nuo ajatukset eivät todellakaan mieltä ahdistaneet, vaan oli aivan hienoa toteuttaa sitä kulkurin tärkeintä periaatetta, että meneminen säädetään sen mukaan, mikä kulloinkin sopivimmalta tuntuu! Meikoa pohjoisrannalla kiertävä polku on lisäksi aivan fantastisen upea, suorastaan satoine kauniine rantapaikkoineen ja järvinäkymineen, joten ajatukset olivat virkeät ja iloiset.
Kahvitauko reiviniemessä
Puoli neljän paikkeilla olin järven länsipäässä ja kuinka ollakaan taas kerran tauon aika sopi juuri hyvin siihen, kun olin niin kutsutun ”reiviniemen” kohdalla. Tämä upea, hyvin kapean, välillä suorastaan vaikeakulkuisen kannaksen mantereeseen yhdistämä niemi on siis kuuluisa siitä, että ainakin joskus menneinä vuosina joku nuorisojoukko piti tapanaan kokoontua siellä myöhäisen syksyn viikonloppuna ja melskata siellä satojen wattien äänentoistolaitteineen, niin että melu kuului välillä kuulemma kirkolle saakka (Rave).
Sen verran rauhallista on Meikon alueiden turistiliikenne kuitenkin vielä nykyään, että minun siellä useat kymmenet kerrat vieraillessani, yksin olen joka kerta saanut olla, tai rauhassa oman seurueeni kanssa.
Niin oli nytkin. Minä ihastelin niin rannassa olevan telttasaunan raameja, kuin nuotiopaikan ympärille viime kerran jälkeen ilmestyneitä pöytätasoja. Sopivan pieniä olivat siihen pölkkypenkkien oheen, mutteivät mitä tahansa halpiksia. Toinen hiottua kiveä ja toinen massiivipuuta! Siihen oli matkamiehen aivan luksusta levitellä kahvittelueväänsä ja laittaa vesi kiehumaan. Samalla vielä yllättäen taivas alkoi rakoilla ja kohta jo auringonsäteet kultasivat ympärillä aukeavia, muutenkin upeita maisemia! Nyt oli kyllä kyseessä varsinainen päivän, ja koko retkenkin, huippuhetki! Arvatkaapas maistuiko siinä kahvimukillinen hyvälle viimeisen lörtsynpalasen kanssa?!
Eihän tuosta olisi huvittanut mihinkään lähteä – ja olisi siinä toki ollut myös aivan fantastisen hyvät teltan paikat. Mutta niin se vaan tuo matkanteon paine vei voiton siitä leppoisammasta asenteesta. Ehkä voin laittaa tuon sen piikkiin, että nyt oli koko retkeen käytettävissä vain noin kuusi päivää, ehkä en. Niin kuitenkin päädyin vielä jatkamaan matkaa, kun päivääkin oli mukavasti jäljellä.
Lopputaipaleet Siuntion metsäteillä
Seuraavaksi oli edessä kävelyä pitkin Siuntion puolen tuttuja metsäteitä ja leiripaikan tavoitteeksi oli jo asettunut Lappträsk –järven länsipuoli. Joko siellä olevat muhkeat kalliot (Lökbergen) tai peräti järven ranta. Noita soraisia reittejä oli vallan mukava tallustaa ja auringon välillä porottaessa matalalta suoraan vasten kasvoja, ei voinut kulkuri hymyään pidätellä.
Metsätietä tallustellessani aloin sitten muistella meidän viimeistä harjoitusretkeämme Aikojen Kulkijat –porukan kanssa ennen Portugalin pyhiinvaellusta. Silloin olimme pitäneet evästauon aivan ihastuttavassa paikassa juuri täällä Lappträskin länsirannalla. Ja kyllähän minä osasin sitten aivan helposti kävellä sinne samaan paikkaan, pelkän muistini perusteella.
Järvileirissä
Vartin yli viiden olin juuri sen saman ison männyn juurella, johon minä ja Aarno silloin nojailimme! Jo kolmannen kerran tällä reissulla kävi niin, että hyvän teltan paikan löytyminen pitkälle tunnelille vaikutti ensin tosi vaikealta. Ja sitten hetken kuluttua teltalla oli mitä hienoin lokaatio! Siihen se vaan nimittäin sopi, puiden ja polun viereen kun hiukan oksia siirteli syrjään ja käytti hyväkseen kapeatkin paikat näreiden väleissä. Niin ja täydellisellä järvinäköalalla – jos nyt teltassa sattuisi olemaan ikkunoita :-).
Leirin rakentaminen sujui jo hyvällä rutiinilla ja valoisaa aikaahan piisasi nyt varmaan tuntia pidempään, taivaan ollessa kirkas. Käytin sitä sitten tepastelemiseen siinä rannan tuntumassa, hienon hienoja näkymiä katsellen ja valokuvatenkin! Keittohommiin jo siinä teltan edustalla, ison männyn juuressa ryhdyttyäni, alkoi yhtäkkiä jostain kuulua kovaa haukuntaa ja sekunnin verran kauhistelin mikä hemmetin verikoiralauma mahtaa olla tulossa kohti jostain?! Mutta hanhien parvihan se vaan suoritti lähestymislentonsa viimeistä vaihetta valitulle laskeutumisalueelle, eli samalle järvenselälle, jonka rannalla leirini oli. Sissus, että niistä lähteekin kamalan kova ääni! Ja sanottavaa on paljon. Sinne ne sitten asettuivat melkein järven vastarannalle, jonka jälkeen meteli hiipui vallan pois.
Illanviettoa
Hämärä sitten pikkuhiljaa vaan laskeutui tähänkin leiriin ja koska lämpötila sen myötä viileni ja minun oloni alkoi tuntua vähän viluiselta, päätin lähteä vielä iltalenkille ennen telttaan lepäämään vetäytymistä. Tämähän on erämiehen ikivanha jekku, että varsinkin kylmillä keleillä ja varsinkin pakkasilla toimitetaan joku ihan kunnollinen liikuntaharjoitus ennen maatamenoa. Vaikka puiden kanniskelua ja tekoa, taikka vaan reipasta kävelyä. Nyt painelin polkua pitkin ensin rannan suuntaisesti koilliseen, kunnes se hakkuaukealta metsän sisään sukeltaessa vähän haarautui ja vähän hävisi. Sitten sama takaisin ja edeten leiristä vähän myös toiseen suuntaan, missä oli kyllä niin tiiviitä kuusikoita, että päätin jättää sen polun suunnan enemmän tutkimisen huomiseen. Otsavaloa piti jo käyttää tuossa vaiheessa ulkona touhutessa.
Vähän yli kahdeksan jo taas vetäysin teltan ja makuupussini suojiin, kaikki tarpeelliset tykötarpeet mukavasti siinä vierelläni. Niitä ovat mm. kännykkä, akkupaketti johtoineen, silmälasit ja vesipullo. Myös kaikki vaatepussit ovat aina teltassa kanssani, koska siellä on ruhtinaallisesti tilaa ja siellä niitä on hyvä vaihdella silloin kun tarvetta on. Noinpa tuli taas askarreltua jonkin aikaa siinä vaaka-asennossa, vähän niin kuin kotosalla kirjaa lukien, unen tuloa odotellessa. Puhelimen akun kapasiteetista oli siinä illansuussa vielä jäljellä peräti 44%, joten kyllä tuo verkkoyhteyksien pois päältä pitäminen valtaosan aikaa jonkun verran näkyy sähköä säästävän.
Taivalta näkyi taittuneen tänään juuri 17 kilometriä, mihin olin aivan tyytyväinen, etenkin kun herääminen oli ollut myöhäinen ja päivä oli sisältänyt myös erilaisia logistiikka-askareita. Niin tänään kuin eilenkin olin napannut parit tulehduskipulääketabletit, ensisijaisesti sen typerän lukkonilkkani pitämiseksi haittaamasta menoa. Hyvällä menestyksellä. Sama troppaus hoiti myöskin ekana päivänä tulehtunuttta vasenta pohjelihastani, joka sekin osoitti mielestäni jo merkkejä kehittymisestä parempaan suuntaan.
Elämän yö
Jotenkin jo iltayöstä tai keskiyöllä metsästä kuului sekalaisia ääniä. Aika hiljaisia, eikä mitään huolestuttavaa, mutta jotain elikoita liikkumassa kuitenkin. Joskus aamuyöstä (kellonajoistahan minulla ei ole aavistustakaan) havahduin sitten oikein selvään rapsutusääneen jossain ihan lähellä. Siis juuri sellaiseen, joka kuuluu koiran rapsuttaessa itseään takajalalla. Sellainen keskikokoinen koira, ihan vaan taajuudesta päätellen. Oikeasti ehkä siis kettu? Tai supi? No, rapsutelkoot, mitä se minulle kuuluu. Seuraavaksi säpsähdin sitten hereille nuuskintaan melkein korvani juuressa! Siinä vaiheessa päätin rykäistä oikein äänekkäästi ja nousin myös ylös, pakkaamaan kaikki absidissa olevat ruokatarpeet huolellisesti pusseihinsa ja sisälle rinkan alaosaan, ettei joku penteleen eväsrosmo vaan kävisi niiden kimppuun nukkuessani.
Eipä sitten sen enempiä lähiääniä esiintynytkään. Tai ainakaan minä en niihin edes kevyesti nukkuvana ollut herännyt. Aina välillä nousi pieni tuuli, aloittaen hienon, vaimean huminan joka puolella ympäröivän puuston latvoissa. Ja minä muistan aina silloin toivoneeni sen tuulen todella jatkavan kehittymistään, sillä mitään upeampaa äänimaailmaa minä en nukkumiseen tiedä, kuin tuulinen metsä! Mutta ne tuulahdukset vain sammahtivat pois joka kerran.
Joku merkillinen vonkuva ääni sen sijaan häiritsi minua pitkin yötä, varsinkin kun aivot eivät osanneet sille oikein keksiä syytä. UFOhan se tietenkin oli, mutta siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt, etten kerta kaikkiaan jaksanut nousta ja kömpiä ulos tuota valokuvaamaan. Ketä ufokuvat sitä paitsi nykyään edes kiinnostaisivat?
Jatkuu seuraavassa numerossa…….
–Kari
Lähierä™ 