Syksyinen testivaellus 3/5

Tiivistelmä: Eräinsinöörin patikointi pitkin Uudenmaan syksyisiä tienvieriä, metsiä ja kallioita, ensimmäisellä varsinaisella testiretkellä kohti mahdollisia tulevia pitkiä seikkailuja. Osana blogin kategoriaa Kulkuriunelmia.

Tämä on tarinan osa 3/5, missä patikoidaan halki rauhallisen, vehmaan maaseudun, sekä ohi suurten tilojen, joiden eläimet mulkoilevat kulkumiestä alta kulmiensa. Tänään jo reittikin lähtee muuttumaan alkuperäisestä suunnitelmasta.

 

dsc09154
Suitian linnan avarilla pelloilla.

Tapahtui 14.10.2016.

 

kolmannen-vaelluspaivan-reitti-ge-satelliittikartalla-190km-ja-6t-30min
Kolmannen vaelluspäivän reitti Google Earth sat.kartalla. 19,0 km ja 6 t 30 min.

Kulkupäivä #3

Vaikka yö oli ollut vähän rikkonainen, ei se meikäläisen lepäämistä häirinnyt ja itse nukkumapaikka oli sitä paitsi aivan täydellinen. Ilmatäytteisen patjan kanssa likimain kaikki paikat ovat hyviä, mutta kyllä hyvyyden asteissa sentään vielä eroja löytyy. Mukana olevan 12Ah akkupatterin loppu juissi oli mennyt kameran lataamiseen. Siitä paketista olivat lataustasoa ilmaisevat pylväät hävinneet pois yhtäkkiä. Ei taida 5 vuotta vanha akku enää siis aivan terässä olla. Kännyn olin yön aikana ladannut täyteen paljon uudemmalla 20Ah:n paketilla, jonka oma mittari näytti siihen kuluneen 17% kapasiteetista. Tuolla pärjättäneen siis koko tämä reissu ihan hyvin, sähköjä sen enempää säästelemättäkin.

dsc09108
Leiripaikan järvimaisemat olivat hienot! Tämä kuva tosin eilisestä illansuusta.

Säätila tänään kello yhdeksän

Aamu tuntui inhan kolealta ja vedin kaikki vaatteet päälleni ylös noustuani. Ilma oli taas myös niin kostea, että sen tunsi naamallaan ja teltan ulkopinta oli myös kuin sateen jäljiltä. Kevyt tuulahtelu asteen, parin lämpötilan kanssa se sai kelin niin kylmältä tuntumaan, mutta ilman liikkuminen antoi toisaalta myös toivoa teltan kuivatukseen. Eilisen illan kirkas taivas oli yön aikana vetänyt allensa taas samanlaisen tasaisen harmaan pilvimassan, joka on vallinnut säätiloja menneet viikot.

Kahvi-innovaatio ja hanhien lähtö

Taas kerran suoritin veden keittämiset siinä ulkosalla, teltan edustalla, mutta nautiskelin aamupalat sovinnolla sisällä absidissa, paljon leppeämmissä tunnelmissa. Puuron ja keiton lisäksi nyt herkuteltiin isoilla siivuilla eilen ostettua maalaisleipää, sekä tämän aamun uudella innovaatiolla – Double Latte –kahvilla! Sellaisen salainen resepti on kaksi mukia, joihin tasataan yksi Latte Macchiato –pussi ja ennen kuuman veden kaatamista vielä lisätään kunnon ripaukset murukahvia. Lopultakin on siis olemassa ihka oikea tuplakahvi! Molemmille käsille.

dsc09203
Saanko esitellä, lopultakin se todellinen tupla-latte!

 

Astiat oli äärimukava tiskata järven rannassa, missä kymmenen metrin päässä leiristäni oli sellainen ihastuttava rantakallio, jonka pykälä päästi ihmisen touhuamaan aivan mukavan syvässä vedessä. Varmaan on parasta kertoa lukijoille myös se, ettei meikäläinen pese yhtään mitään missään järvessä tai muissakaan luonnonvesissä. Vaan ainoastaan ottaa siitä vettä, jolla pesut hoidetaan rannan kasvien ravinnoksi.

dsc09101
Ihastuttava rantakallio, missä veden syvyys on 30 senttiä heti vesirajassa.

Juuri siinä touhutessani myös se eilen illansuussa vieraakseni saapunut hanhiparvi otti ja lähti jatkamaan matkaansa sieltä järven vastarannalta, missä olivat koko yön ja aamun rauhallisesti viettäneet. Aivan niin kuin minäkin tällä toisella rannalla. Ja heidän tulonsa meluisuuden elävästi muistaen, oli erikoista kuunnella, miten lähtö tapahtuikin vallan toisin. Ilmeisesti ainoastaan lentueen päällikkö huuteli jotain ohjeitaan sieltä kärjestä ja kaikki muut läiskyttivät menemään mitään mukisematta. Niin sitä pitää – hyvä lepo, parempi mieli!

dsc09119
Täysin äänettömästi yöpyneet naapurini lähtivät sitten myös taipaleelleen ilman haloota.

 

Kulkurin lähtö alkutaipaleineen

Loput aamutoimet kuitattakoon tässä seuraavalla, läheisilleni lähteneellä ryhmäviestillä aikaleimoineen:

[10:35, 10/14/2016] +358 40 0299399: Annettuansa telttojen kuivua kohtuullisesti ja hoidettuansa siinä odotellessansa muutamia paskahommia pois päiväjärjestyksestä, suoriutuihe hän lopultakin taipaleelle, jättäen ultrahienon leiripaikan taaksensa.

dsc09124
Teltan osat kuivumassa yökasteista.

Matkani jatkui siitä rantaa seurailevaa polkua lounaan suuntaan. Samaa polkua kuljimme myös silloin keväällä 2015, mutta enpäs muistanut sen olevan näin umpeen kasvanut. Nuoret kuuset olivat levinneet monissa paikoissa polun päälle niin, että piti joko tunkea itsensä läpi niiden kasteesta märkien oksien, taikka kierrellä etsimässä edes vähän helpompaa reittiä. Moninaista se on maasto ja kasvusto lehtojensuojelualueella. Näillä kulmin on kovin paljon nykyaikaisen metsänhoidon jälkiä, hakkuuaukioita ja niiden jälkeisiä metsiköitä.

Seuraavaksi tulin Gatansviken –lahden pohjukkaan kulkevalle, peruskarttaankin merkitylle polulle. Siinä aivan rannan tuntumassa on suuri ihmisen tekemä maakumpare, joka on ilmiselvästi Porkkalan luovutusajan varustuksia. Sekin polku on vain juuri ja juuri maastossa erottuva, enkä minä tykännyt yhtään kahlaamisesta paksujen, likomärkien heinikoiden läpi. Koska nyt jaloissani olevat vaelluskengät olivat siis jo oikeastaan eläkeiänkin tuolla puolen, eivätkä enää laisinkaan vedenpitävät. Balleriinamaisesti sipsutellen pääsin kuitenkin metsätielle, tuntematta jalkojeni kastuneen.

dsc09126
Yksi Sjundbyn kartanolinnan muhkeista talousrakennuksista.

Sjundby & Kynnar

Sitten tuttua metsätietä pitkin toiselle ja puomin vieritse Karskogin soratielle, mistä ei ollut kilometriäkään Sjundbyn kartanolle. Kynnarintien haarassa, kartanon suurten talousrakennusten vierellä otin päivän ensimmäisen tauon, vesihörppyjen ja kartan tutkimisen kera. Siinä puron ylittävän sillan kohdalla on joku pieni rakennus, jonka läpi vesi virtaa. Mitä ilmeisimmin tuokin pieni virtaus on joskus valjastettu tuottamaan vähän sähköä. Ja vaikka sinne yhä kulkivat sähköjohdot, ei insinöörin tarkka korvakaan kuullut mitään vesivoima- tai sähkökoneille tyypillisiä hurinoita. Hauska huomio oli se, että siinä vieressä sijaitsee myös yksi peruskartan vaaituspiste, jonka korkeusmerkintä on 7,3 metriä merenpinnasta. Tosi matalallahan ovat nämäkin, aika kaukana meren rannoilta sijaitsevat laaksot yhä!

dsc09130
Sekä toinen vähemmän muhkea, joka sopi paremmin kulkurin pirtaan.

Kynnarintie on sellainen aivan maaseudun poikki kulkeva syrjäinen sorareitti, jossa ei juuri liikennettä ole. Niinpä tuo taival oli minulle juuri sellainen rauhallinen ”country stroll”, miksi sen olin kuvitellutkin. Pitkät suorat olisivat tietysti voineet tuntua tylsiltäkin, mutteivät tuntuneet, koska matkanteon mieliala oli niin hyvällä tasolla. Eikä sitä pystynyt myöskään ainaisesti jatkuva harmaan nahkea syyssää yhtään pilaamaan. Idän puolella kohoavia suuria kallioalueita, joiden sisältämiä upeita eräalueita olen päässyt muutaman kerran maistelemaan (Paikka palmun alla), ihailin nyt tästä näkökulmasta ja Kynnarträskin rantakaislikon kohdilla oli pissitauon sekä kuvanoton paikka.

dsc09138
Kynnarträsk tyynenä syyspäivänä.

Sellaisen taloudellisen kävelemisen vauhti, minkä kanssa hyvin ja ehkä peräti parhaiten mies jaksaisi tallustaa päivä-, viikko- ja ties mitä kausia peräkanaa, oli yksi tärkeitä tutkailemisen aiheita tällä reissulla. Tähän asti kokemukset siitä asiasta ovat olleet aika mukavia. Yksin kävellen sellainen sopivan rento ja ehkä peräti laiska kävelemisen rytmi löytyy aikalailla itsekseen. Ja sen vauhti on myös osoittautunut suuremmaksi kuin olisin edes osannut kuvitella tällaisen kuorman kanssa.

dsc09135
Kynnarintien tylsin osuus – joka sekään ei ollut yhtään tylsä!

Viiden ja neljän kilsan tuntivauhdin välillä taivallusten nopeudet ovat vaihdelleet erilaisilla jaksoilla, taukoja mukaan laskematta. Ainoastaan päivän tuntien vähiin käyminen ennen tähtäimessä olevaa leiripaikkaa, on usein kirittänyt vähän kovempaan vauhtiin, kuin mikä olisi taloudellisinta. Tästä hyvin tärkeästä asiakokonaisuudesta täytyy kyllä tehdä vielä paljon perusteellisempi analyysi sitten joskus koko retken jälkeen.

dsc09142
Kynnargårdin muhkeita peltoja, talo ja tilakeskus taustalla.

Eläimellistä menoa

Kynnargårdin suurilla peltoaukeilla havaitsin köllöttelevän joutsenpariskunnan ja pitkälle toistakymmentä tummempaa lintua. Pika-ajatus Suomen suurimmasta joutsenperheestä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes silmät havaitsivat syvyyssuuntaiset erot. Hanhiparvihan se siellä taustalla oli. Kuvanoton paikka silti. Tien vierellä oli lukuisia ison talon hevosia aitauksissaan ja niistä joka ainoa katseli kulkuria pitkään. Moisia kummallisia tarpojia valtavan kyttyrän kera eivät varmaan turhan usein hevosetkaan näe. Muttei kukaan heistä sentään hirnunauranut minulle. Niin tällä, kuin useilla aiemmillani retkilläni olen havainnut sen, miten koirat kyllä tunnistavat kulkurit aivan niin kuin ne ovat kautta aikain tehneet. Havaitsevat heidät jo uskomattoman kaukaa pelkkien kuuloaistimusten kautta ja haukkuvat pataluhaksi.

dsc09145
Lintuelämää samaisella pellolla.

Tien pohjoisemmilla peltoaukeilla, joiden läpi Siuntionjoki virtaa, näin useampiakin hanhiparvia matkallaan jonnekin lounaan suuntiin. Silloin kun kauempana lensi isompi parvi ja minun läheltäni samaan suuntaan toinen pienempi, näkymä oli oli jotenkin shokeeraavan hieno minun silmilleni! Koetin tietysti ehtiä nappaamaan kameran olkakotelosta, mutta kaikki sen vetämisen, käynnistymisen ja zoomauksen viiveet olivat yhteensä aivan liikaa. Niinpä tuo upea syksyn kuva tallentui ainoastaan omaan muistiini.

Tauko Siuntion ytimessä

Sittenpä jo ylitin isomman tien numero 1130, jatkaen matkaani sen pohjoispuolella Backantietä myöten. Aivan yhtä rauhallinen maaseututie sekin, vaikka sijaitsee aivan Siuntion kirkon kulmilla. Katselin ja kuikuilin kävellessäni  Siuntionjoen mutkaista kulkua halki peltomaiden, oman lehtometsäisen nauhansa sisällä. Prästgårdenin talon pihalla haravoiva naishenkilö jopa tervehti minua, minkä panin oikein ilahtuneena merkille tässä perusankeiden murjottajien valtakunnassa, missä vastaantulijoiden tervehtiminenkin on outo ilmiö.

Päivän ensimmäisen kunnon tauon menin pitämään Siuntion kotiseutumuseon pihalle, missä olin käynyt usein ennenkin, retkilläni tutkimaan viereisen, muhkean Krejansbergetin muinaishautoja sekä upeita näköaloja. Juuri siellä kallion lakiosillahan oli muuten minun alkuperäisen suunnitelmani leiri #3, eli viime yön leiri! Olisi siis vaatinut vain mokoman 26 kilsan taapertamisen eilen :-).

Museohan on aina kiinni, joten nautiskelin elämästä istahtaen sen portaille, missä oli helppo ja mukava paikka. Keli oli taas muuttunut yhä kosteammaksi ja epäilin kohta jo peräti sateen alkavan. Siinä räystään suojissa oli kuitenkin leppoisaa napostella snäksejä, huilata ja suunnitella reittiä eteenpäin. Yhden paikallisen koiranulkoiluttajan kanssa turisin tovin ja vajaan puolen tunnin lepotauon jälkeen suoriuduin taas matkaan. Noin 9 kilsaa oli muuten siinä kohtaa taivalta takana päin. Eikä keli ollut onneksi sen kummemmaksi muuttunut, ohut fleece-pusero toimi yhä sopivimpana päällivaatteena.

Suunnitelman muutos keskellä peltoa

Voimassa olevan suunnitelman mukaan matkani jatkui kirkon takaa Lohjalle vievälle tielle, mitä pitkin oikeastaan vain Kirkkojoen ylittävän sillan yli, ennen siirtymistä Suitian kartanolinnan vaahterakujalle. Sen puolivälissä keksin voivani oikaista vasemmalla olevien puitujen tai niitettyjen peltojen yli, metsän reunassa kulkevalle maataloustielle. Sieltä siis jatkaisin kartoista katsomiani monipolvisia reittejä länteen, läpi maatalojen pihojen ja niiden välillä pätkiä ilman teitä tai polkuja. Mutta enpä ollut kahlannut edes sataa metriä läpi yökasteesta yhä täysin märän pellon, ennen kuin tunsin veden tulevan läpi kenkieni yläosien!

dsc09156
Loppuunajetut Merrellit päästivät vettä lävitseen joka paikasta.

Siinä keskellä Suitian – tai nykyään Gårdskullan – kartanon peltoa minä sitten ryhdyin miettimään uudelleen reittisuunnitelmaani. Kulkemalla pitkiä pätkiä polkujen ulkopuolella ja ainakin pellonreunoilla, saisin kenkäni kastumaan läpikotaisin, eikä moinen olisi totisesti perin mukavaa pidemmän päälle.

dsc09163
Suitia, kuin prinsessatarinoiden satulinna! Myös sisältä.

Niinpä käänsin suunnitelmani kulkemaan täältä idempää ja alkuosin vähän tutumpia reittejä. Koska takaisinpäin olisi jo vähintään yhtä pitkä kahlaus, talsin sitten kuitenkin sinne maatilan tielle. Käyttäen taaskin aamulla harjoittelemaani korkean jalan noston sipsutustaktiikkaa, pääsin kovalle maalle kastelematta kenkiäni vielä kovin paljoa sisäpuolelta.

Kartanolounas

Siitähän olin sitten saman tien Suitian kartanolinnan pihassa, missä oli pakko jälleen kerran ihastella sen mahtipontisuutta! Sekä kummastella, ettei se yhäkään ole missään käytössä, eikä koskaan avoinna kenellekään taannoin tapahtuneiden omistajanvaihdostenkaan jälkeen. Pikkuisen taukoilun jälkeen jatkoin taas kohti pohjoista, halki ilmeisesti yhä yliopiston tutkimustilana toimivan kartanon piha-alueiden ja morjenstellen aitauksissa sekä pelloilla olevia suuria, mustia, lehmänsukuisia eläimiä.

dsc09169
Niin ne tuijottivat nämäkin minua, samoin kuin edellisen tilan hevosetkin.

Nykyään poluksi muuttuneella entisen kartanon tien jatkolla päätin pysähtyä kunnon lounastauolle, enkä vaan jatkaa päivän loppuun saakka snäksien voimalla, kuten olin vähän tuumaillut. Siihen luonnon hienosti haltuun ottamalle vanhalle tien penkalle eväsleirin tekeminen oli tosi helppoa, mikä toikin mieleeni ajatuksen koettaa toimia niin ripeästi kuin osaa. Kai siinä taustalla vaikutti myös tietoisuus siitä, että taas kerran päivän tunnit alkoivat näyttää aika rajallisilta suunniteltuun leiripaikkaan pääsemiseksi.

20161014_144041
Pikalounasleiri hylätyn kartanotien reunalla.

Kyllähän sitten toimet aika sutjakasti sujuivatkin, paikan ollessa tosiaan helpoin mahdollinen ja retkuilijan pannessa parastaan. Kuuma keitto sekä syysviileät voileivät syntyivät ja siirtyivät melkeinpä tuossa tuokiossa nälkäisen kulkurin vatsaan. Vesi oli taas kovin vähissä. Vesitalouden hyvä suunnitteleminen ja toteutus näyttääkin olevan aika haasteellista meikäläiselle. Eilen kannoin ensin neljää litraa mukanani kaikki matkat putipuhtaiden Meikon järvien rannoilla! Enkä sitten täydentänyt varastoani edes sieltä lähtiessä. No, onpahan ollut pakaasi sitten sentään vähän keveämpi kantaa. Mutta siitä olen ylpeä, että yhdellä desilitralla vettä onnistuin taas erittäin hyvin tiskaamaan kaikki astiani töhnäistä keittokattilaa myöten! Koko lounastauko oli lahjomattoman GPS:n mukaan pituudeltaan vajaat 40 minuuttia, sisältäen jopa hiukan muistiinpanojen tekemistä. Kymmenisen minsaa siitä vielä ehkä pystyisi viilaamaan (jälkiruokakahveineen!), mutta sitten olisi jo varmaan ihan oikea kiireen tuntu koko ajan. Nyt ei kyllä sellaiselta yhtään tuntunut, ihme kyllä?

Asfalttirallin perään vesitäydennys

Sittenpä taivallus siirtyikin pitkähkölle asfalttitien osuudelle, pitkästä aikaa, sitten Porkkalantien. Tai eihän siitäkään oikeasti aikaa ole niin paljoa kulunut, mutta yllättävän kaukaisilta ne asiat jo tuntuvat! Edessä oli siis noin 3,7 kilometriä Siuntiosta Lohjalle johtavan tien numero 116 reunalla. Vähän pitkiltähän nuo tuttuakin tutummat osuudet tuntuivat ekaa kertaa jalkaisin taapertaen, mutta monet hitaan vaeltajan silmien näkemät asiat eivät silti päästäneet aivoja lipsumaan yhtään tylsyyden, saati harmituksen puolelle. Mainiten niistä tähän vaikka monet huikean näköiset kalliot, joutsenpariskunnan pitkäaikainen, nyt vain sorsien valtaama kotilammikko ja useammatkin talot, jotka ovat moottoreiden kyydissä kiitävältä aina jääneet huomaamatta.

dsc09171
Aivan ihana päivänkakkara tien reunassa piristi kulkijan mieltä vielä lokakuun puolivälissä!

Ja eipä aikaakaan kun voi kauhistus – vaeltaja olikin jo Veijolantien risteyksessä. Heti sen jälkeen tuli sitten eteen Kivikoskenpuron ylittävä silta ja koko reissun ensimmäinen veden tankkaus luonnon tarjonnasta. Paitsi tietysti se jokiveden keittäminen ekan päivän iltana. Tuota olin katsonut sillä silmällä jo uuden reitin päätöstä tehdessäni ja nyt sitten vaan reissumies rinkkoineen alas ryteikköiseen puron rantaan, aivan sillan korvalle. Vesihän näytti aikamoisen kirkkaalta ja muisti kertoili jopa jonkun Lohjan kaupungin vedenottamon sijaitsevan jossain tämän puron varrella.

20161014_162625
Kivikoskenpuro tien sillankorvassa.

Mukana olevalla matkaämpärillä sai kätevästi jonkun 5-6 litraa raakavettä purosta ja vedenpuhdistuslaitos lähti toimimaan oikein mukavasti ison, vanhan kaatuneen puun päällä istuen. Pumppasin vettä sveitsiläisen Katadynin keraamisen sekä aktiivihiilisuodattimen läpi peräti täydet 4 litraa, koko mobiilin vesivarastoni täyteen. Ottaen tietysti myös monen monta huikkaa suodatuspalkkioksi, hiukan turhan kuivana talsitun päivän jälkeen. Vesi oli ihanan raikasta ja kylmää! Ei yhtään mitään sivumakua, ainoastaan värissä oli pikkuriikkisen ruskeaa sävyä. 33 minuuttia tuollainen operaatio näköjään ottaa, yhtään kiirettä pitämättä.

dsc09184
Vedenpuhdistuksen varusteet.

Vuoren lähestyminen ja valloitus

Sitten kulkuri taas liikkeelle. Tässä kohtaa on hyvä viimeistään kertoa, että tavoittelemani leirin paikka oli nyt Pahnanäki –nimisen, suuren kallion päällä, minne ei tästä vesipaikasta ollut matkaa enää poronkusemaakaan. Niinpä täysi vesilasti oli paikallaan. Eikä kuormassa muuten mitään eroa huomannut, neljä kiloa sinne tai tänne! Ja mieluummin tänne, kun ollaan leiriin menossa. Tuohon kyseiseen kallioonhan meikäläinen on tutustunut hyvin jo kahdessa vaiheessa elämäänsä. Niistä kohtaamisista löytyy blogista tuore tarinakin otsikolla Kuoleman polku.

Tallattuani reilun kilometrin koko ajan ylöspäin nousevaa soratietä, olin Myllyniityntien risteyksessä. Kaikki ylösnousemushan kuului juuri tuon jylhän kallion lähestymiseen. Tällä kertaa halusin yrittää nousta sinne jotain loivempaa ja helpompaa reittiä, kuin mikään minun tähän asti tuntemistani ja lähdin etsimään sellaista tämän pikkutien varrelta, koettaen tulkita topografikarttaa parhaani mukaan. Jyrkästä tien penkasta painavan rinkkani kanssa selvittyäni, olin sitten tuon rikkonaisen kallioalueen päällä, sen matalammassa kaakkoisreunassa. Sieltä oli kyllä aika monipolvinen, vähän ylös ja alaskin vievä kulku kallion korkeimmille osille, mutta ihan hyvän reitin onnistuin hakemaan, ilman yhtään jyrkkää nousua. Perustuen kylläkin vähintään yhtä paljon siellä aiemmin tekemiini kävelyihin, kuin kartan lukuun. Vaikka toisin päin haluaisinkin kertoa :-).

dsc09208
Pahnamäen lakiosilla ja teltanpaikka juuri edessä. Vaikken sitä silloin vielä tiennyt.

Lähestyessäni nyt korkeimpia paikkoja eri suunnasta kuin joskus, enpä osannutkaan kävellä suoraan sille nuotiopaikalle, jonka olin muistikuvieni perusteella valinnut potentiaalisimmaksi leirini paikaksi. Muistini vei hiukan liikaa länteen. Mutta tuotapikaa olin pelipaikoilla, havaiten heti muistikuvat täysin vääriksi sen nuotiopaikan suhteen. Tasaisten maakenttien sijasta siinä oli vain kaarevia kalliopintoja. Muistan, miten silloin aika väsyneenä, kellon ollessa 17:25 ja hämärän laskeutumisen taas jo uhatessa, sielu ähkyi muutaman kerran. Eikä kehokaan olisi millään jaksanut punnertaa rinkkaa takaisin selkään ja lähteä etsimään sopivaa teltan paikkaa muualta kallion lakialueilta, mistä niitä tietenkin löytyisi. Niinpä vaan katselin uudelleen ja uudelleen yhtä kanervikon vahvasti peittämää aluetta, mihin ehkä juuri ja juuri voisi saada pitkän teltan sopimaan, osumatta paljaisiin kallioihin. Ja niinhän siinä kävi, että sellainen positio löytyi ja osoittautui aivan mainioksi – taas kerran!

20161014_185332
Eteisen ihastuttavan freesi kanervasisustus!

Perjantai-illan huumaa

Ei kun siis vaan pystyttämään omaa tupaa. Niin paljon olin energiaa pistänyt palamaan nostaessani itseni sekä kuormani sinne 95 metrin korkeuteen merenpinnasta, että suoritin leirin rakentelun mieluiten lyhythihaisessa urheilupaidassani, vaikka ulkona ei kyllä lämmin ollut! Kostunut ohuen ohut fleece-pusero sai sen aikaa purkaa höyryjään männyn oksantyngässä. Sittenpä jo vähän ennen kaiken valmiina olemista alkoi mies hyytyä, aikalailla samoin kuin edellisilläkin kerroilla. Kun sitten ei meinannut edes vaatekertojen lisääminen oikein riittää, niinpä keitin itselleni heti kohta sellaisen vasta tänä aamuna oppineeni komean tupla-latten! Sokerikorppujen kera tuo setti laittoi lopulta taas veren kiertämään normaalisti. Jostain syystä mitään oikeaa (retki)ruokaa ei keho olisi suostunut sisäänsä nyt ottamaankaan.

Illan myötä kuljeskelin kallion hienoimmilla näköalapaikoilla, katsellen moneen suuntaan aukeavia hyvin pitkiä näkymiä ja erityisesti Lohjan moninaisia valoja pohjoisen suunnilla. Takaraivossani piileskeli koko ajan sellainen pieni pelko, että joku porukka tulisi viettämään perjantai-iltaansa tuohon aivan telttani lähellä olevalle tulipaikalle, joka kaikista jäljistä päätellen näytti olevan melkoisen ahkerassa käytössä. Vaimoni oli   kuitannut moiset mietteeni viestissä niin, ettei kukaan sinne tällaisella kelillä viitsi lähteä. Ja oikeassa hän onneksi olikin. Kun kaikki kerran odottavat taas –sanaa tähän loppuun, niin tuossapa sekin sitten on :-).

20161014_184334
Komiat iltanäkymät Pahnamäen laelta Lohjan suuntaan.

Maisemakävelyitä lukuun ottamatta illanvietto taisi olla taas hyvin samanlainen yksinäisen kulkurin versio, kuin kaikki aiemmatkin. Höystettynä tällä kertaa sellaisilla nyansseilla kuin teen (tuplaversio tietenkin nyt siitäkin) ja muhkeiden juustovoileipien nauttiminen iltapalaksi. Toki ilman sitä voita tai margariinia, jonka pikkuinen varasto oli loppunut jo joskus eilen. Lisäksi veren kiertämään saamiseksi ennen vaakatasoon vetäytymistä juoksin 20 kierrosta ihan pikkuista kahdeksikon muotoista lenkkiä, jonka olin jo valoisassa harjoitellut keittopisteeni vierelle.

20161014_184546
Leiri viimeisessä valossa, iltatsaijujen jälkeen.

Makuupussin mukavassa lämmössä ja pehmeän patjan sekä tyynyn päällä maaten oli vielä jäljellä rutiiniksi jo muuttunut päivän viestintäsessio, sisältäen tällä kertaa myös ostoslistan miettimisen huomista ruokakaupassa poikkeamista varten Lohjalla. Kuten jo aiemminkin, makuuhuoneen yövalo oli aivan loistava. Siis sellainen otsavalo, jossa ei ole mitään akkumurikkaa takaraivolla. Mutta makkarin ikkunat eivät näillä keleillä tykänneet yhtään pysyä kirkkaina, vaan huurtuivat niin vietävästi. Sen sai jotenkin ratkaistua vain niitä monta kertaa fleece-puseron hihaan pyyhkimällä.

20161014_185019
Kyllä kelpaa kulkurin levolle vetäytyä.

Viimeisenä askareena taas puhelimen lataukseen laittaminen. Niin oli päivä kerta kaikkiaan pulkassa kello 21:05. Lopuksi vielä yksi viesti, jonka illalla lähetin:

[19:04, 10/14/2016] +358 40 0299399: Tänään jäi taakse vähän yli 19 kilsaa metsäteitä, maanteitä ynnä muita. Jalat ja varusteet pelaavat ainakin toistaiseksi jopa yllättävänkin hyvin, vaikka rinkan paino vaihtelee 27-31 kilon välillä, veden ja muonan kulloisestakin määrästä riippuen.

 Yöelämä

Tämä leiri oli äänimaailmaltaan rauhallinen, enkä minä ainakaan kuullut mitään eläinten karnevaaleja telttani ympäristössä. Vain hiljaisia, etäisiä autojen ääniä joskus. Ja myöskin pieniä tuulahduksia, jotka nostivat toivoani säätilan muuttumisesta. Turhaan, kuten viime yönäkin.

Jatkuu seuraavassa numerossa …..

–Kari

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s