Syksyinen testivaellus 4/5

Tiivistelmä: Eräinsinöörin patikointi pitkin Uudenmaan syksyisiä tienvieriä, metsiä ja kallioita, ensimmäisellä varsinaisella testiretkellä kohti mahdollisia tulevia pitkiä seikkailuja. Osana blogin kategoriaa Kulkuriunelmia.

Tässä tarinan osassa 4 herätään perjantai-illan jälkeiseen ”krapulaan”, mutta sen jälkeen päästään nostalgiatunnelmiin entisillä lapsuuden seikkailujen mailla, sekä napsimaan urbaanielämän herkkuja Lohjan kylillä.

 

20161015_133121
Sankarikuva. Kulkurin ultrahieno välipala Cafe Laurin pöydällä.

 

 

Kulkupäivä #4

Aamukatastrofi

Tämä päivä alkoi sitten pienissä katastrofitunnelmissa seuraavasti. Heräsin joskus, huomaten päivän olevan jo turhan valoisa. Kännykkä siis päälle ja katsomaan paljonko se kello oikein olikaan. Mutta sepä ei nyt mennytkään päälle. Saatuani lopulta sikkuraiset silmäni jotain tarkemmin näkemään, huomasin ruudulla lukevan että ”SIM Card Locked”. Eikä se auennut siitä, vaikka nyt ainakin jo osasin varmasti laittaa PIN-koodin oikein. Mitä hemmettiä? Olinko siis aamutokkurassa syöttänyt koodin kolme kertaa väärin? En usko. Eikä se niin voinut ollakaan, koskei tuo kysynyt mitään PUK-koodia. Jota minulla ei olisi kyllä ollutkaan, ei sen puoleen. Onneksi minulla on sentään se varapuhelin myös mukanani. Kaivettuani sen jostain repunperän viimeisestä suojapussista, hänpä ei myöskään suostunut käynnistymään! Akku oli simahtanut.

dsc09197
Retkuilijan sinänsä mahdottoman mukava makuuhuone, tyypillisessä aamujärjestyksessään. 

Siinä vieläkään aivan täydessä päiväajan toiminnallisuuden tilassa olematta, rupesin melkein jo hermostumaan! Sillä halusinhan minä nyt hemmetti soikoon ainakin saada retkeni reitit talteen tästä eteenkin päin. Sitten insinöörin aivot sentään alkoivat lopulta pikkuhiljaa toimia suhteellisen rauhallisesti ja normaalisti. Mikä oli sinällään jo ihme, koskei niillä ollut vielä tietoakaan päivän ensimmäisestä kahviannoksesta, minkä jälkeen normaalisti vasta jotain bittejä alkaa synapsien välissä harvakseltaan vilahdella. Osasinpa kuitenkin ottaa molemmista luureista pois akut ja SIM-kortit, sekä vaihtaa varapuhelimen kortin ykköseen. Sisältäen myös kortin kynsimisen sopivan kokoiseksi ja loppujen hilujen tallentamisen lompakon kolikkotaskuun.

Aamun parempi puoli

Sittenpä taas kaikki pelasi ja eräkynsinööri pääsi rauhoittunein hermoin puuron ja kahvin keittoon. Kyllä tästä vielä hyvä päivä aukenee sittenkin. Ja niin aukenikin, jo vähän kuuman puurolautasellisen jälkeen ja kerta kaikkiaan sitten tupla-latten sekä kolmen muhkean voileivän myötä! 62-prosenttia täytenä mukaan lähtenyt kaasupatruuna hiipui lopulta vasta näihin aamutoimiin ja päätyy roskiin Lohjalla. Toinen täysi on ollut repussa alusta lähtien.

dsc09203
Jo reissun vakioksi muodostunut tupla-latte tämän aamun liikkeelle potkaisijana.

 

dsc09200
Sekä muhkea voileipäsetti, jonka kanssa päivä lähtee positiivisesti liikkeelle.

Karttojakin olin taas katsellut sekä eilen illalla, että tänä aamuna ja koko retken reittisuunnitelma oli nyt jo selkeästi muuttunut alkuperäisestä, Lohjanjärven länsipuolelta kiertävästä. Koska siihen eivät kerta kaikkiaan käytettävissä olevat päivät riittäisi. Se pläni oli tehty Google-sedän kanssa ja tämä setä on nyt oppinut jo matkalla vähän lisää etäisyyksistä sekä päivämatkoista. Eli matkani veisi tänään Lohjalle, joka tarvittiin täydennysostoksiin ja siitä järven itäpuolta kohti Sammattia.

20161015_085913
Pahnamäen leiri aamiaisen aikoihin.

Leirin kasaan laittaminen sujui sitten jo niin hyvällä rutiinilla, etten siitä edes mitään muista. Lähtöajaksi kirjautui paria minuuttia vaille 11, eli yhtälö: Myöhäinen herääminen + Ylimääräinen säätäminen + Kiireetön tunnelma = Tällainen lähtö.

Päivän alkutahdit

Reittini vei ensin oikeastaan takaisin samaan suuntaan, mistä olin kalliolle noussut, paitsi että kävelin hiukan lännempänä. Se oli niin mukavaa, koska tunsin ja muistin nuo maastot hyvin edelliseltä käynniltäni täällä. Niinpä löysin myös oikein helpon reitin alas tähtäimessäni olevalle metsäautotielle. Sitä lähdin talsimaan lännen suuntaan, katsellen aina välillä kartasta millaisia maastoja oli tien molemmin puolin. Pääsinpä nyt siis maistelemaan ainakin yhden osan tuosta pitkästä metsätielenkistä, jota olen jo kauan kartasta katsellut. Kiinnostavan näköisiä kallioita ja polun alkuja näkyi siellä sun täällä. Koska tämän taipaleen osan pituus oli kartasta arvioiden vain parisen kilometriä, pysähdyin viimeisille aamuaskareille pellon laitaan, vähän matkan päähän metsätiestä.

dsc09211
Tästä kuvasta etsi virhe kunnon luontoretkeilijän jäljiltä, ole hyvä.

Sitten käännös oikealle ja lyhyt kipuaminen soraharjun päälle, laajalle motocross-rata-alueelle. Siellä pientä katselu- ja kartanlukutaukoa pitäessäni päädyin jutustelemaan nuorta koiraa ulkoiluttavan nuoren parin kanssa. Ihan vaan sellaista mukavaa turinointia niistä näistä, koirista, ulkoilusta, vaeltamisesta. Kevyesti, mihinkään sisään sukeltamatta. Ja alkaen siitä, että sanottiin toisillemme reippaasti moikka. Kivaa pikku rupattelua, johon ei tarvitse käyttää edes minuutteja, jos niistä on pulaa. Silti saaden kaikki osapuolet vielä paremmalle tuulelle kuin ennen tapaamista. Miksikähän tällaisen täytyy olla niin harvinaista herkkua täällä pohjan perillä?

dsc09220
Reppu ja reissumies. Tämä yhdistelä pelotti nuorta koiraa. 

Nostalgiataipaleita Lohjalla

Siitä puomin ohi kävellen tulinkin pysäköintipaikalle ja maantielle, joka oli minulle tuttu lapsuusvuosiltani. Tuossa oli entinen minkkitarha, jollainen oli silloin 60-luvulla erityinen ilmestys ja muistaakseni aikuisten ainaisen napinan kohteena, karanneiden ja kissoja ynnä muita tappavien petojen vuoksi. Suunnitelmani mukaan jatkoin pitkin Pitkäkatua, aivan ohi lukemattomien lapsuusajoilta tuttujen talojen ja paikkojen, joista jotkut olivat yhä muistojen mukaisia, toiset vallan muuttuneita. Joku yhä saman alan yritys näkyi toimivan radan varressa olevissa silloisissa Lemminkäisen kiinteistöissä, missä käytiin hiipsimässä ja taittelemassa ”pikipurukumia” jostain tynnyrin kyljen valumasta. Itse Pitkäkatukin oli radan pohjoispuolelta muuttunut kävelykaduksi ja nimeltäänkin Toukolankaduksi jo aikoja sitten.

dsc09231
Pitkä katu todellakin. Myös allekirjoittaneen lapsuuden historiasta.

Lohjanharjulle pääsin nousemaan melkein samaa spooria, mitä aikanaan kuljin kouluun ja varsinkin laskettelin sieltä persliukua alas talvella. Nykyään siinä tosin tietenkin kulki mutkilla sopivan loivaksi taiteltu, päällystetty kevyen liikenteen väylä. Kun yhtä toista juttua varten minulla oli yhä hakusessa sellainen kaukonäkymä Pahnamäkeen, minkä lapsuusvuosilta muistin, en malttanut olla käymättä kokeilemassa onneani viereisen 25-tien sillankorvassa. Ja siitähän se sihti aukesi, sekä kuva tallentui muistikortille – vaikkakin vähän sumuisena tässä säässä!

dsc09237
Pahnamäki katseltuna Lohjanharjun yhdeltä reunalta.

Urbaanin elämän maistelua, trallalaa!

Pienen huiluutauon vietin oman entisen kansakouluni, Harjun koulun vieressä, keskustaan laskeutuvien komeiden rappusten yläpäässä.

20161015_131100
Upea porraskuja Lohjan harjulta alas keskustaan.

Sitten kulkuri sukelsi taas vaihteeksi urbaanin nykyelämän sisään. Eikä pystynyt vastustamaan kiusausta kulkiessaan houkuttelevan näköisen kahvilan ohi. Tyhjä pieni pöytäkin löytyi Cafe Laurin yhdestä nurkasta ja täyden tuvan asiakkaat saivat ihmetellä kyllikseen valtavan rinkkansa kanssa askartelevaa merkillistä matkaajaa. Kahvilan pitäjän kanssa kehkeytyi oikein mukava keskustelukin, siinä Latte+Croissant –tilaustani odotellessa. Ja itse kahvihetki oli tietysti suuri nautinto!

20161015_133121
Nautinnollinen hetki Cafe Laurin pöydässä.

Seuraavaksi piti löytää elintarvikekauppa, joita ei Lohjan keskustassa vissiin kauhean monia nykyään ole. Ainoa itse löytämäni ainakin sijaitsi Suurlohjankadun varrella, melkein keskustan reunalla, entisen Esson huoltoaseman paikalla. Sieltä, pienestä S-Marketista kävin ostelemassa itselleni taas leipätäydennyksiä, Latte Macchiato –pusseja, sekä puolentoista litran vesipullon. Rinkan purkailu ja pakkailu sisääntulon reunalla oli taas mitä mielenkiintoisinta katseltavaa kaikille kaupassa poikkeaville. Roskapussini sisältö tyhjentyi siinä myös ja myyjän vinkistä kävin jopa palauttamassa omiin varastoihini tyhjentämäni vesipullon, jotta sen pantti pääsi takaisin reissumiehen budjetin plussapuolelle.

Matkani kohti Sammatintietä johti sitten Linnaistenkatua ohi synnyinkotini ja Sporttikeskus Tennarin. Yhdessä kadunkulmassa en malttanut olla kuvaamatta poikkikadun nimikylttiä, koska tuo hassu nimi oli jotenkin tuttu vanhempieni puheista lapsuudessani. Trallala! Siinä minulle valkeni, että ihmisen ollessa kotoisin Lutterista, Trallalasta, pienen kauppalan syrjältä, ei hänen muitakaan kummallisuuksiaan varmaan kannata kauheasti ihmetellä!

20161015_141924
Hauska paikannimi, joka iski kummallisesti kirjoittajan muistiin ja tietoisuuteen. 

Yy-kaa-koo-keidas

Reitti vei määrätietoisesti kohti seuraavaa keidasta, Tytyrin ABC Grillimarkettia. Ehkä sitä olisi joku vieläkin kiehtovampi lounaspaikka tullut valittua, jos mitään sellaisia vaan olisi ollut menosuunnassani ja aikatauluun sopien. Mutta kyllä tuo lehtipihvikin höysteineen vaan upposi nälkäiseen kulkuriin aivan erinomaisen hyvin! Ja kahvikupillinen päälle. Vielä sain koko vesivarastonikin täytettyä piripintaan, ennen takaisin tielle lähtemistä 34 minuutin tauon jälkeen. Vesisatsauksen takana oli karttaa lukiessa kypsynyt ajatus tulevan leiripaikan karkeasta sijainnista, sekä taas kerran melko vähiin käyneet päivän jäljellä olevat valoisat tunnit. Matkan ja ajan yhdistelmä ei ehkä oikein enää sietäisi veden etsiskelyä ja tislailua.

20161015_143635
Kyllähän kunnon grilliannos tuntuu hyvälle mille tahansa retkeilijälle!

Asfalttia ja sen reunoja

Nyt kutsui kulkijaa Sammatintie, jota tutumpia ei ehkä ole minulle olemassakaan. Koska sitä on tullut kuljettua mökille Sammattiin lapsesta saakka vanhempien kyydissä, samoin kuin halki kaikkien vuosien sen jälkeen. Moottoripyörien, autojen, matkailuajoneuvojen ja polkupyörien päällä. Ja yhden kerran jo läpi kävellenkin (Hobittikävely Sammattiin). Karstuntietä siis patikoiden yli Hiidensalmen sillan ja ohi Haukilahden pohjukan oikein kevyen liikenteen väylää pitkin Paloniemen risteykseen saakka. Missä vasta tuli ilmi suunnitteluvirhe ruokatarpeiden ja vesitäydennyksien suhteen. Nimittäin Palonimen Siwa oli kokonaan unohtunut logistiikkaa plänätessä! Ei tuo kuitenkaan kauheasti harmittanut, mutta toimiipahan muistutuksena siitä, että kannattaisi hyödyntää paremmin käytettävissä olevia nykyajan karttasisältöjä reittejä suunnitellessaan, eikä luottaa muistiin.

dsc09250
Paloniemen Siwa. Kulkurin suunnitelmista unohtunut keidas.

Tarkkaan kelloa ja matkan etenemistä tutkaillen päätin pitää päivän viimeisen rinkkatauon Kanneljärven opiston kohdalla, missä olimme tauonneet myös Vesan kanssa hobittivaelluksellamme. Siitä jäi erityisesti mieleen taivaan yllättävä repeäminen ja ympäristön loistamaan saaneet auringonsäteet! Vartti vain paikallaan oloa kuitenkin.

20161015_160352
Kanneljärven kansanopisto. Tai mikä ikinä sen nimi nykyään onkin.

Paloniemestä eteenpäin ei tiellä numero 1070 ole sitten reunoja ollenkaan, vaan kuten Porkkalantielläkin, asfaltin reunamakkara roikkuu suorastaan tyhjän päällä monin paikoin ja reunaviivakin on maalattu pääosin siihen pystysuoraan osaan. Liioitteluako? Ehkä, mutta vain karvan verran ja vain joissain paikoissa. Mutta eihän tuollainen haitannut yhtään kulkijaa, joka on sekä sellaiseen tottunut, että motivoitunut. Lisäksi tuota lajia ei nyt ollut tarjolla kuin vaivaiset 1,8 kilometriä viime pysähdyspaikasta Talpelan tien haaraan, Lohjanjärven Joenlahden pohjukassa. Siitä lähdin sitten itselleni oikeastaan täysin oudolle soratielle, jota olin muistaakseni yhden kerran kulkenut lapsosena isäpapan kyydissä. Siinä tienhaarassa karttaa vähän katsellessani panin myös merkille, miten viereisillä kallioilla olisi mitä todennäköisimmin ollut toinen toistaan hienompia leirin paikkoja, varustettuna jopa järvinäköalalla ja ilta-auringolla!

Talpelantietä haukutulle vuorelle

Mutta eteenpäin elävän mieli. Koska niin saisi sekä tämän, että varsinkin huomisen päivän taipaleet ja aikataulut optimoitua. Silti tuosta päätöksestä jäi mieleen joku kaiherrus. Niin paikan, kuin senkin vuoksi, ettei osannut päättää vaan fiiliksen ja mielijohteen mukaan. Tuo soratie oli sitten taas niin hiljainen ja syrjäinen, kuin vain mikään voi Suomessa olla. Ei auton autoa missään, taapertaessani kauniiden maaseutumaisemien halki. Topografikartasta olin jo päättänyt yrittää löytää leiripaikan jostain suuren ja korkean Lakimäen yläosista. Sehän olikin suorastaan näköpiirissä jo heti kilometrin verran Talpelantietä käveltyäni.

20161015_165320
Viitta kohti hiidenkirnuja, jotka on aivan pakko käydä tutkimassa joskus! Muttei nyt.

Havaittuani jonkunlaisen polun ilmeisesti lähtevän johonkin heti tien tultua Lakimäen ensimmäiselle reunalle, minä päätin lähteä katsomaan minne se vie. Sinnehän se lähti nousemaan tien lähellä olevalta kojulta, pikkuhiljaa viistosti ylöspäin Lakimäen itäpuolen reunoja. Mainittava on taas se, että tien toisella puolella olevan talon koira alkoi mitä ilmeisimmin haukkua minua, vaikka etäisyyttä oli monta sataa metriä, välissä läpinäkymätön metsä ja ilmassa vielä poikien mopojen vongutukset. Se on kyllä tutkimisen arvoinen ihme, miten koirat tuohon pystyvät! Kohta löysin vasemmalle jyrkästi ylös lähtevän pienen sivupolun ja noustuani sinne sen verran, että suoran sihdin väliin jäi pikkuisen kallionreunaa, haukunta heti loppui.

dsc09253
Polku ylös Lakimälle. Eipä tällaisa suomalaisia peruspolkuja kukaan tietenkään huolla.

Ajatukseni oli vaan nousta ylemmäs ja katsella sopivia leiripaikkoja jostain kallion oletettavasti tasaisemmilta yläosilta, mutta kun vasemmalla näkyi aivan lähellä aukeavan avoimet maisemat, tuohan piti mennä katsomaan.

Huima leiripaikka 85 metrin korkeuskäyrällä

Ja siinähän olikin sitten aivan huikea paikka. Suorastaan silmiin pistävän tasainen kanervikko teltalle ja suoraan siitä aukeavat näkymät horisonttiin saakka! Naftisti yli viiden heitin siihen rinkan selästäni, ollen siis leirissä vissiin lähimpänä tavoiteaikatauluani koko reissulla. Nyt oli aivan pakko ihastella noita maisemia vähän aikaa, samalla puuskuttaen pois nousun höyryjä. Tytyrin tornin sieltä tunnistin heti, samoin kuin Muijalan vesitornin Salpausselän harjalla. Taannoinen illansuun auringonpaiste oli jotenkin huomaamatta ehtinyt taas jo muuttua tutuksi pilviseksi harmaudeksi, mutta komeaa oli silti. Jotain Hormajärven lahtia näkyi myös vähän lähempänä.

dsc09256
Löytyi huikea maisemapaikka kallioalueen eteläreunalta.

Varta vasten lähettämistäni viesteistä katsoin, että 17:19 ryhdyin telttaa pystyttämään, 17:42 se oli valmis ja 17:54 myös sisustettu & kalustettu. Eli 23 minsaa teltan pystytykseen ja 34 aivan koko leirin rakentamiseen. Ei ole kyllä huono suoritus tuo minun mielestäni! Edes neljän harjoituskerran jälkeen.

dsc09270
Ja siitä vielä täydellinen leiripaikka pitkällekin teltalle.

Räväkkä lauantai-ilta

Ilta-askareet alkavat myös olla jo perin vakiomalliset. Leirin valmistumisen jälkeen tulee vilu, ainakin teltan ulkopuolella oleskellen. Pitää pukeutua kunnolla. Sitten täytyy saada jotain polttoainetta maantiekiitäjän koneeseen. Mutta se hyljeksii retkiruokia, joten viritellään jotain muuta. Tällä kertaa maistui kunnon puurolautasellinen ja sen päälle toinen vakioista, eli juustovoileipiä kahden teemukillisen kera.

dsc09200
Muhkea leipäarsenaali teltan absidissa.

Yömaisemien ihastelua, sisältäen erinäisten Lohjan kohteiden tunnistamista valojen perusteella. Sitten iltavoimistelut, juoksemalla viisi kierrosta nyt vähän pidempää ja enemmän korkeuseroja sisältävää kahdeksikkorataa. Ja lopuksi kirjallisia askareita makuupussissa maaten. Karttoja lueskelin, mitaten huomiselle jäävien matkojen pituuksia ja soitin myös enolleni, varmistaen saavani häneltä mökin avaimen. Oma kun oli jossain hukassa viime talkoiden jäljiltä. Puhelimen akussa oli päivän päätteeksi ytyä jäljellä 32% ja isommassa (20Ah) akkupatterissani vielä 68%. Joten nyt sai puhelin jäädä päälle yöksi ja minä ottaa oikein herätyskellon käyttöön. Silmät kiinni jo 20:20!

dsc09264
Muijalan vesitorni Salpausselkä ykkösen päällä, iltahämyssä pohjoisesta päin katsellen.

Yöelämä

Yön äänimaailma oli sellainen semi-erämainen, tai semi-urbaani, kuinka päin nyt haluaa asian esittää. Hyvin hiljaisia liikenteen ääniä kantautui joskus harvakseltaan, varmaankin Sammatintieltä. Ja se koira haukahteli kerran tai pari. Paitsi aamuyöllä ei kumpaakaan. Ei myöskään mitään eläimellistä menoa minun telttani lähellä, ainakaan niin, että se olisi unijaksojani häirinnyt. Eikä se hartaasti odotettu tuuli herännyt vieläkään.

 

Loppuhuipennus seuraavassa numerossa!

 

–Kari

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s