Meikon testi

Eka yhteinen testiretki tulevien talvivaellusten rintamalla

Tiivistelmä: Sunnuntain  iltapäivällä pääsimme ensikerran testailemaan talvista vaeltamista kaksin ja juuri sellaisilla varusteilla, mitä olimme suunnitelleet. Eteläisen Meikon maastot tarjosivat meille niin umpitalviset  ja -hankiset olosuhteet, ettei moista olisi osannut edes toivoa!

Mies ja ahkio etenevät yhden suon yli, valmista jälkeä pitkin. Kuva: M.Lindroos.

Tapahtui 24.1.2016

Nyt on päästy jo ensimmäiseen yhteiseen pieneen kokeiluun, vaeltamaan kaksin juuri sellaisilla varusteilla ja konfiguraatioilla, joiden kanssa varsinaista Lapin talvivaellustamme suunnittelemme.

Lähtö ja ensiähkyt

Meikon pumppuaseman parkkipaikalta pääsimme lähtemään sunnuntaina kello 11:20. Meikäläinen Meikon alueet perinjuurin tuntevana oli tehnyt sellaisen suunnitelman, että kulkisimme Meikon eteläisimpien alueiden läpi, yhdelle metsätielle Kirkkonummen ja Siuntion rajalla, mistä vaimoni oli ystävällisesti luvannut hakea meidät sinne päästyämme.

Retken reitti Google Earth satelliittikartalla. 5,0 km ja 3 t 41 min.

Aivan tarkoituksellisesti maastomuodoista piittaamatta johdin reittimme kulkemaan ensin suoraan etelään päin, poistuen pumppuasemalta lähtevältä pääpolulta heti pienen niittyaukean jälkeen. Siinä joutuu hetipaikalla punnertamaan ylös aika jyrkkiä rinteita – ja niinhän me teimme. Vähän hammasta purren raskasta ahkiota vetäen, mutta kehoon latautunut into ja energia eivät tuossa vaiheessa mäkiä kumarrelleet. Reitti suoraan etelään päin vei sitten ensin Meikon laskujoen laaksoon ja siitä oikein kunnollisen nousun ylös seuraavalle kallioharjanteelle. Siinä jo sitten ainakin ahkiomiestä jo vähän koeteltiin. Malkus meni edellä, etsien sopivinta ja loivinta reittiä ihan mukavasti, mutta silti minä sain kyllä ähkyä oikein tosissani, saadakseni karavaanini ylös.

Kaveri avaa edellä reittiä, tässä läpi helpompien maastojen.

Läpi upeiden talvimaisemien

Sen jälkeen reittimme johti läpi monenlaisten kallio- ja metsämaastojen, joista Meikon alueet pääosin koostuvat. Meikäläisen ohjaamana navigoimme tietenkin vältellen jyrkkiä nousuja ja pudotuksia niin hyvin, kuin se nyt tuollaisissa Etelä-Suomen äärivaihtelevissa maastoissa mahdollista on. Eli eii kovin hyvin. Eteneminen sujui suorastaan yllättävänkin hyvin noinkin upottavassa lumessa. Tosi paljon siihen vaikutti minun osaltani Malkuksen edellä kulkeminen ja latu-uran tekeminen, mitä pitkin kävely ja ahkion vetäminen olivat melkoisesti kevyempää touhua kuin aivan umpilumessa.

Pikku-Meikon reunallakin melkein kävimme ja ylitimme kallioiden lisäksi kaksikin pienempää suota, ennen kuin päädyimme suuren Slättmossen -suon pohjoisemman osan itäkulmaan. Siinä pidimme keikan ensimmäisen huilaustauon, ottaen rinkat selästä ja nauttien vähän juomaa sekä snäksiä.

Eka huilitauko Slättmossenin pohjoisosan reunalla.

Tuon vain 12 minuutin tauon jälkeen jatkoimme yli koko Slättmossenin soiden pohjoisesta etelään, ylittäen vain välillä olevan matalan metsikkökaistaleen, jota pitkin kesäinen polku johtaa Vaipolta Vitträskin rantaan. Matkanteko avosuon tasaisilla kentillä oli helppoa kuin heinänteko. Tuo vanha sanonta voikin olla juuri oikea tässä kohtaa, sillä heinänteko tosiaan oli helppoa, muttei kevyttä! Samankaltaista oli ahkion vetäminenkin tuollaisissa olosuhteissa ja kaverin mennessä edellä. Tasaista ja helppoa, mutta silti ihan kohtalaisesti energiaa kuluttavaa.

Kunnon evästauko

Suon eteläisimmän lahdekkeen reunalle sitten pysähdyimme pitämään kunnollisen evästauon. Niinkuin lounastauon oikeasti. Se syntyi suit sait vain ottamalla rinkat pois selästä ja katsomalla sopivat paikat, mihin istua mätkähdettiin, peflettien päälle tietenkin. Ja siinä kuumaa juomaa termospullosta, sekä voileipiä nauttiessa kyllä myös mainiosti tajusi, että tauko oli paikallaan. Energiaa oli pantu palamaan aika hyvin menneen parin tunnin aikana ja keho todella jo arvosti levähdystä. Kolme varttiahan me siinä sitten evästelimmekin (armottoman GPS-lokin mukaan), vaikka läheskään niin pitkäksi taukoa ei itse mieltänyt, eikä suostuisi muistamaan.

Yksinkertainen eväsleiri juuri ”rakenteilla” lumen keskelle.

Hyvät tuntumat on löydetty

Sitten taas vaan eteenpäin, halki hyvin vaihtelevien kallioisten ja mäntymetsiköisten maastojen, samanlaisella taktiikalla kuin ennenkin. Eli Malkus meni edellä Hokkisuksiensa kanssa, koettaen hakea mahdollisimman helppoja reittejä. Mikä tietenkin alkoi sujua jo pykäliä paremmin, kuin alkumatkasta. Ja minä vaan puuskuttaen perässä ahkiokaravaanini kanssa. Sen vetämisen raskaus oli kuitenkin jo asettunut juuri sellaiselle aika sopivalle tasolle, jota kyllä jaksoi painaa menemään vaikka vähän pidempiäkin rupeamia. Jossain 130-140 välillä noin syketaajuudelta, eli ihan kohtalaisen kovaa rasitustasoa kuitenkin. Mutta juuri hauskaa ja kertakaikkiaan hienoa touhua!

Karavaani etenee puoleen sääreen ulottuvassa umpilumessa. Kuva: M.Lindroos.

Bergträskmossen -suolle ohjasin reittimme, koska suot nyt vaan ovat kaikkein helpoimpia kuljettavia näillä hyvin monimuotoisten maastojen kulmilla. Sen ylitimme noin koillisesta lounaaseen ja sitten suuntima suoraan länteen, kohti Falkbergetin metsäautotietä. Siinä tulimme yhden ”omakotitalon yllättämiksi”, kun minä en katsellut karttoja tarpeeksi usein. Elikkäs kiersimme talon pihapiirin pohjoisen puolelta, päätyen sitten taas aivan kunnon metsien sisään. Ja sieltä lopulta metsätielle, kolme ja puoli tuntia sen jälkeen, kun olimme Meikon parkkipaikalta startanneet.

Homma pulkassa

Vielä jäljellä puolen kilometrin punnerrus Kuninkaantien varteen ja testiretkemme oli niinsanotusti pulkassa. Viisi kilometriä ja kolme tuntia, neljäkymmentä minuuttia ihan kaikkinensa. Vaimoni tuli kohta hakemaan meidät ja varusteemme siitä tienvarresta ja aika hitsin tyytyväisiä olimme me kokemuksiimme. Vaikkei viisi kilometriä nyt ehkä kuulostakaan kovin kummoiselta matkalta, se kuitenkin taittui noin vajaan puolen päivän aikana. Ja aikamoisen haastavissa keli- sekä maasto-olosuhteissa. Aiheuttamatta myöskään vielä mitään erityisesti havaittavia rasituksen oireita matkalaisiin. Got it?

–Kari