Yksinkaksin tuntureilla

Tiivistelmä: Kahden aika kokeneen retkeilijän uusi aluevaltaus, talvivaellus tuntureilla kimpassa, mutta yksin kulkien. Kunnollisten valmistautumisten jälkeen. Pallaksen kevättalvinen tunturialue tarjosi retkeläisille parastaan. Tiukkoja taipaleita, auringonkimalteisia maisemia, kylmiä pakkasöitä telttaleireissä, kotien lämpöä ja paljon muuta! Tämä puolikas tarinasta kertoo taapertamisesta raskaan ahkion kanssa ja lumikengät jaloissa.

197
Tunturien lumikenttiä. Kuva: M.Lindroos.

Retki tapahtui 23.-27.3.2016

 

Taustaa

Vaeltelusta ja telttayöpymisistä myös talvisaikaan on allekirjoittaneella lukuisia kokemuksia vuosikymmenten varrelta, mutta ainoastaan erilaisista viikonloppukeikoista yhden yön yli.

Tällaisia oli alettu ideoimaan ja suunnittelemaan jo loppusyksystä 2015. Meikä innostui tällaisesta vaelluksesta tosissaan sen jälkeen kun oli ilmoittautunut ja tullut hyväksytyksi Suomen Ladun opaskurssille.

Alusta lähtien meillä kahdella oli melko perusteellisesti erilaiset ajatukset ja kiinnostuksen kohteet kyseisenlaiselle vaellukselle. Toisella tehdä vaellus nimenomaan ahkion ja rinkan yhdistelmällä, sekä niiden mahdollistamalla perusteellisemmalla varustuksella niin majoitteen, vaatetuksen, muonan, kuin monien muidenkin asioiden suhteen. Ja silloin tietenkin reitin valinta myös sellaiselle raskaammalle kuormalle sopivammaksi. Toisella taas halu vaeltaa mahdollisimman kevyesti varustautuneena, vain rinkka selässä, yli tunturien huippujen.

Varustuksen suunnitteleminen ja niiden sparrailu keskenämme onnistui mainion helposti sähköpostikeskusteluiden kautta, koska molemmilla on hyvät luettelot varusteistaan niiden painojen kera. Kun kyseessä on ensimmäinen laatuaan vaellus kummallekin, haluttiin ehdottomasti myös oikeasti testata monia asioita etukäteen, suunnittelun ja varustautumisen lisäksi. Koko valmistautumisesta on blogissa jo oma artikkelinsa nimellä ”Uusille urille”.

Valmistautumista

Etelä-Suomen sekalaisesti etenevästä talvesta ja lumitilanteesta huolimatta minä ehdin tehdä pari testikeikkaa Meikon alueella rinkka selässä ahkiota vetäen. Molemmat kuljetuslaitteet likimain suunnitelluilla painoilla lastattuina ja etenemisen raskautta, sekä omia voimiani sellaisten kanssa testaillen. Hyvin raskaaksi ja voimia kuluttavaksi päädyin etenemisen toteamaan ja pulssimittarillakin varmistamaan. Ja ainakin juuri sellaisissa nuoskalumiolosuhteissa pidin esimerkiksi 10 kilometrin päivämatkaa jo erittäin haastavana suorituksena, aivan jo vähäisten korkeuserojenkin kanssa.

Ensimmäisen pienen testivaelluksen pääsimme suorittamaan yhdessä sunnuntaina 24.1. Meikon alueen eteläosissa tallasimme täysin omia reittejämme myöten. Lumiolosuhteet sattuivat silloin olemaan vallan mahtavat, keskimäärin 40 senttiä höttöistä pakkaslunta, joka upotti koko ajan ainakin 30 senttiä niin suksien, kuin lumikenkienkin alla! Matkan mitta oli vain 5 kilometriä ja käytimme siihen yhteensä 3 tuntia 40 minuuttia kaikkine eväs- ja lepotaukoineen. Mutta vaikka nuo numerot saattavat näyttää surkeilta jonkun silmään, me olimme tuloksiin itse asiassa varsin tyytyväisiä! Koska ainakin osittain riittävän useiden taukojen vuoksi, emme olleet ollenkaan uuvuksissa sen jälkeen ja vaikutti hyvinkin siltä, että 10 kilsan päivämatka pystytään taivaltamaan jopa noin raskaissa olosuhteissa. Sisältäen kohtalaisesti korkeuserojakin, Meikolle tyypilliseen tapaan. Tästä on oma pieni juttunsa nimellä ”Meikon testi”.

Sitten pääsimme vielä tekemään jopa kovasti odottamamme kenraaliharjoituksen Repoveden kansallispuistossa 4.-6.3. Se oli aivan oman tarinansa veroinen kokemus ”Talvinen kenraaliharjoitus Repovedellä”, josta summeeraan tähän vain sen, että taas niissä vielä suurempien korkeuserojen maastoissa pystyimme oivallisesti etenemään noin kymmenkilometrisiä päivämatkoja aivan niillä täysillä painoilla, joiden kanssa Lappiinkin lähdemme. Energia- sekä nestetaseet saatiin pysymään kohtalaisesti reilassa, laavu- ja telttayöpymiset sujuivat mukavasti ainakin pikkupakkasessa, jne.

Tämän varsinaisen talvivaelluksen ajankohtaa jouduimme erinäisistä syistä vielä säätämään pariinkin kertaan, mutta kolmas lopulta piti.

Yksi näkökulma

Tämä retkikertomus on kirjoittajan näkökulma siihen, niinkuin on aina. Mutta tämä oli vieläpä keikka, missä kuljimme molemmat täysin itseksemme ja omia reittejämme, tavaten toisemme ainoastaan sovituissa leiripaikoissa. Niinpä tämä tarina kertoo pääasiallisesti ainoastaan minun taipaleistani ja kokemuksistani niillä. Kaverini Malkuksen seikkailut kesäreitillä yli kaikkien korkeimpien tunturien sisältävät tasan varmasti ainakin yhtä paljon kokemuksia! Hyvin erilaisia. Minä olen onnekseni päässyt niistä kohtalaisesti kuulemaan, mutta muuten voimme vain jäädä toivomaan, että hän kenties avaisi niitä joskus myös hiukan kirjalliseen muotoon, missä minä ne hirmuisen mieluusti julkaisisin tämän tarinan rinnakkaisversiona.

Matkalla pohjoiseen

Tiistaina starttasimme kaverini Malkuksen pihasta Espoosta hiukan ennen viittä. Minä olin roudauttanut itseni ja tavarani sinne taksilla Kirkkonummelta vähän aikaisemmin. Halusimme lähteä ajoissa, koska vielä tämän saman päivän iltana lähdemme jo vaeltamaankin.

Tällaisen suunnitelman olimme laatineet, koska kaverini lomapäivien määrä oli rajattu, eikä meillä ole varmaa tietoa siitä, kuinka monta päivää päädymme Hetta-Pallas –väliä lopulta taivaltamaan. Mitään sinänsä mainion mukavia autojuna-lippuja ei ole tällaisille suunnitelmiaan pikasäätäville retkuilijoille tarjolla, vaan ne ovat kutakuinkin varatut jo seuraavankin pääsiäisen ajalle! Mutta auto onneksi kulkee mistä tahansa paikasta toiseen juuri millilleen sopivalla aikataululla ja vielä edullisestikin.

Mitäpä sitä osaisi enää sanoa klassista nelostietä Suomen läpi kiitämisestä? Ei mitään. Hettan Kodan kanssa olin jo etukäteen sopinut auton sinne jättämisestä ja kuljettamisesta Pallakselle. Kodan pihassa oltiin joskus neljän jälkeen iltapäivällä ja likemmäs kolme varttia meni vielä paikan pitäjiä etsiessä, vaatteita vaihtaessa sekä varusteita lähtökuntoon viritellessä.

dsc02989
Varusteet ja miehet valmiina lähtöön Hettan Kodan pihalla, illansuussa.

Keskiviikko 23.3.

Lapin lumille!

Pari minuuttia ennen viittä lähti karavaanimme kulkemaan, ensin poikki Ounasjärven ja sitten jatkaen leveää, koneella tehtyä latu-uraa Pyhäkero –viittojen osoittamaan suuntaan. Ensin tasaista maastoa, läpi erilaisten soiden. Sitten pikkuhiljaa vaihtelevasti, mutta koko ajan hiljakseen ylöspäin nousten. Meikäläinen sai siinä jo hyvää esimakua tulevasta, puuskuttaen ylämäissä eteenpäin noin sataaviittäkymppiä. Joka on siis pulssilukema, perustuen vaan omaan pitkäaikaiseen kehon tuntemukseeni, paljon myös pulssia mittaavien laitteiden kanssa lenkkeilystä. Yhden noin 4 minuutin mittaisen juoma- ja puuskutustauon tajusimme pitää tunnin taivalluksen jälkeen.

Hämäriä juttuja heti alkuun

Hämärä alkoi pikkuhiljaa hiipiä maille ja mannuille, mutta me jatkoimme tosi pitkään ilman valaisinten käyttöä, koska siellä oli hieno fiilis vaan sulautua erämaan rauhaan. Eteneminen oli myös helppoa tosi hämärässäkin tasoitettua latupohjaa pitkin. Isovaaran (eli Pahtavaaran) kupeessa näkyi peruskarttaan merkitty tulipaikka, jota kävimme oikein etsiskelemässäkin pienen lammen rantamilta, toiveajatellen siinä kenties olevan oikein laavu taikka kota, missä voisimme yöpyä. Muttemme me löytäneet edes mitään tulipaikkaa, joka varmaan makasi siellä jossain vähintään metrin paksun lumihangen alla.

Pian tuon etsinnän jälkeen Malkus halusi laittaa päälle otsavalonsa ja sen, sekä itäiselle taivaalle nousevan täysikuun valossa sitten tallustimme ja hiihdimme vielä puolisen tuntia. Puoli kahdeksan aikaan, varsin syvässä hämärässä saavuimme Pyhäkeron autiotuvan pihapiiriin, missä on myös erillinen latukahvilarakennus.

dsc02999
Pyhäkeron autiotupa seuraavan aamun valossa.

Pyhäkeron tuvalla – muttei tuvassa

Tuvassa asustelivat muistaakseni Puolasta kotoisin oleva nuori mies ja kanadalainen nuori nainen, joita käväisin lyhyesti tervehtimässä pihalle saavuttuamme. Me etsimme ja löysimme sitten kumpikin paikat teltoillemme muutaman kymmenen metrin päässä autiotuvasta ja kahvilarakennuksesta ja kaukana toisistaan. Käytimme joidenkin muiden leiriläisten valmiiksi kivikoviksi tallaamia paikkoja, missä oli myös merkillisiä, puolen metrin syvyisiä, suorakaiteen muotoisia monttuja.

Mutta löytyi niiden välistä juuri ja juuri tarpeeksi tilaa jopa minun aikamoisen pitkälle Kaitum 2 –teltalleni. Sen pystytys otti aika kauan aikaa siinä hämärässä, vähän väsyneenä ja sormet aivan kohmeessa koko ajan kiristyvässä pakkasessa. Mutta lopulta se oli pystyssä.

dsc02995
Ahkioretkeilijän ”tupa” samaisena pakkasaamuna.

Kannettuani kaikki varusteet sisälle telttaan sekä absidiin ja sisustettuani teltan alumiinifoliolla, makuualustoilla sekä makuupussilla, se tuntuikin yhtäkkiä aivan taivaalliselta paikalta! Aivan niin kuin siellä olisi ollut paljon lämpimämpi kuin ulkona kiristyvässä pakkasessa, vaikka ero luultavasti oli hyvin pieni tuollaisella tyynellä pakkaskelillä. Tuulisella säällä se sitten olisi oikeastikin hyvin suuri.

Telttaelämää napakassa pakkasessa

Molemmat asettuivat omiin leireihinsä, emmekä me tainneet juuri enää edes kommunikoida keskenämme leiriytymisen jälkeen, vaan kumpikin keskittyi välttämättömiin iltatoimiin. Eli ensin lämpimien taukovaatteiden päälle pukemiseen ja sitten ruuanlaittoon. Minä viritin bensapolttimella varustetun Trangia-keittimeni teltan absidiin ja istuen itse sisällä teltassa lämpimien alustojen päällä, hoitelin kaikki ruoanlaitot ja syömiset kätevästi niillä sijoillani. Kaikkiin absidin reunoille laitettuihin varusteisiin ylsi siitä vain kurottelemalla. Tarvitsematta tunkea kuonoaan enää kertaakaan sinne kylmään ulkomaailmaan. Ai että miten mukavaa. Bensakeitin myös kuumensi vedet niin nopeasti, etten edes ehtinyt sillä aikaa valmistella voileipiä ja muita pikamakarooneilla terästetyn keittoateriani tykötarpeita.

dsc03013
Sisäelämää teltan tilavassa absidissa. Aamukuva tämäkin.

Kun keho oli kunnolla ravittu, ei kylmässä telttaleirissä ollut enää oikein mitään muuta tekemistä, kuin mennä maaten. Vaikka kello oli tuskin paljon yhdeksää enempää. Minä tosin en halunnut tehdä poikkeusta jo kauan sitten oppimiini iltarituaaleihin, joiden yksi olennainen osa on reipas liikkuminen ennen makuupussiin vetäytymistä. Jotta kehossa ja varsinkin sen ääreisosissa olisi reippaasti lämpöenergiaa, joka sitten lämmittää makuupussin. Niinpä juosta jolkuttelin latu-uraa ehkä puoli kilometriä eteenpäin aivan totaaliseen läähätykseen saakka ja kävelin sitten takaisin.

dsc02994
Mukava makuuhuone, jopa pakkasella.

Makuupussissa en sitten jaksanut enää edes kännykkää tutkailla, vaan laitoin sen latautumaan yön aikana vara-akkupaketista ja sijoitin molemmat makuupussin sisään.

 

taival-1-hetta-pyhakero-ge-satelliittikartalla-81-km-ja-2-t-30-min
Taival #1. Hetta-Pyhäkero. GE satelliittikuvalla. 8,1 km ja 2 t 30 min.

 

Torstai 24.3.

Aurinko nitistää pakkasen aamulla

Kirpeä pakkasyö. -20 astetta Hettasta aamulla tulleen koiramiehen mukaan. Meikä heräsi neljältä ja nousi lopulta kuudelta. Aamiaistoimet tapahtuivat nyt teltan vierellä ja aamupalan sisältö oli tupla-annos kaurapuuroa muistikkasoppa-annoksen kanssa, sekä mukillinen kaakaota plus kaksi jälkiuunileivän palaa runsaan meetwurstin ja juuston kera. Juustosiivut tosin olivat aivan umpijäässä! Elikkäs vettä ovat näemmä pumpatut täyteen ainakin nuo minun retkieväikseni ostamat (muistaakseni Kartanon) juustonsiivut.

dsc03009
Bensapoltin esilämmitysvaiheessa.

Erinäisiä hiihtäjiä ehti aamutoimien aikana mennä ohi ja pysähtyäkin. Aurinko alkoi nousta itäiseltä taivaalta. Kostuneet vaatteet sai sitten ripustettua kuivumaan pois vähäiset kosteutensa puiden oksille, yms. Samoin teltan kankaat, joihin oli kertynyt vähän hengityshuurua kylmän yön aikana. Yhdeksään mennessä saatiin kumpikin kaikki aamutoimet tehtyä, sekä leirit pakattua.

dsc03022
Leiri purettuna ja viittä vaille pakattunakin kirpeän aurinkoisessa pakkasaamussa.

 

Vaeltajat lähtevät omille taipaleilleen

Nyt lähti reissumme etenemään siihen tyyliin, mitä oli ainakin osittain ajateltu. Eli kumpikin yksin, omia reittejään. Malkus lähti etenemään niinkutsuttua kesäretkeilyreittiä, joka kulkee yli Pyhäkeron tunturin. Minä puolestani talvista latureittiä, joka kiertelee kaikkein korkeimpia tuntureita. Tapaamispaikaksi olimme sopineet Pyhäkeron toisella puolen sijaitsevan Sioskukurun autiotuvan.

dsc03028
Tällaisena tunturimaasto kutsui kulkijoita ensimmäiseen varsinaiseen vaelluspäivään!

 

Minun vaellukseni lähti taittumaan ensin aika tasaista reittiä, joka sitten varsin pian alkoi kuitenkin nousta enemmin ja enemmin. Ja pikkuhiljaa sai punnertaa ylös aikamoisen jyrkkiä rinteitä, joita vaan jatkui ja jatkui. Kehon tehotaso asettui jonnekin 140-150 bpm maastoon, missä hiki puskee päälle oikein kovasti. Vähempää tehoa ei oikein millään osannut edes yrittää, koska jo tuonkin kanssa matka taittui aivan älyttömän hitaasti! Lämmöntuotantoa pystyi onneksi säätämään aika hyvin kulkemalla paljain päin sekä käsin ja heittämällä kuoritakinkin ahkion päälle. Jonkun verran hiihtäjiä meni ohitseni noissa nousuissa ja useiden kanssa sanottiin moikka tai vaihdettiin peräti joku sananen. Nämä olivat aivan valtaosin vanhemman polven kulkijoita, jotka sekä etenivät rauhallisesti, että omasivat vielä mukavia, kohteliaita käytöstapoja.

Ulkoilu on intensiivistä ahkion ja korkeuserojen kanssa

Tunnin ja kolmen vartin tarpomisen jälkeen pääsin ensimmäisen solan huipulle Pyhäkeron ja Karitsavaaran väliin, noin 520 metrin korkeudessa. Siellä oli tasaisempia taipaleita ja huikean aavoja, vitivalkoisia ylätunturien maisemia! Alamäkeäkin pääsi välillä menemään, mikä tuntui perin mukavalta vaihteeksi. Mutta sehän tietenkin kostautui hetipikaa, edessä näkyvänä jyrkkänä nousuna. Ennen sitä pidin viimein ekan vähän kunnollisemman juoma- ja evästystauon. Snäksejä vaan, ei sen kummempaa ja vartti huilaillen ilman rinkkaa selässä.

dsc03049
Yksi maisema sieltä taipaleelta, läheltä Haaravaarankurua.

 

Sen jälkeen reitti nosti vaeltajaa kuormineen pikkuhiljaa, jatkuvan täysillä puuskutuksen kera Pyhäkeron ja Haaravaaran väliseen kuruun. Jonka nimi onkin sattumoisin Haaravaarankuru ja huippukohtansa korkeus 542 moh.

Kymmeneksi kilometriksi viittaan merkitty lähtöpaikan ja välimaalin väli alkoi tuntua tosi pitkältä ja jatkuva korkea rasitustaso kantaa veroaan jo parin tunnin jälkeen. Siitäkin huolimatta, että olin jo päässyt loivasti alaspäin johtavalle väylän osalle, joka tietysti helpotti menoa valtavasti. Mutta vähän hammastakin purren ja sadan metrin matkoja edessä kymmenet kerrat arvioiden sekä laskien, Sioskurun autiotupa tuli lopulta näkyviin. Ja kun sinne viimeiset sadat metrit raahustin, näin Malkuksen tähtäilevän minua kamerallaan.

Lounastauko Sioskurun tuvalla

Malkus oli vallannut terassilta mukavan aurinkoisen paikan. Siinä laittelimme itsellemme kunnon lounaat, keittelimme kahvit ja nautiskelimme vaeltajan elämästä parhammillaan. Porukkaa oli, tuli ja meni tuvalla vaikka kuinka paljon. Ahkion kanssa liikkuviakin näkyi olevan neljä taikka viisi, mutten kenenkään kanssa päätynyt juttelemaan. Kunnollisen puolentoista tunnin tauon aikana tuumailimme jatkavamme tänään vielä etelän puolella nousevan Siosvaaran takana olevalle Tappurin autiotuvalle saakka. Sioskurun tuvassa minä en muistanut pysähdyksellämme käväistä edes kurkistamassa.

dsc03053
Luksuslounasleirissä Sioskurun tuvan terassilla.

 

Tiukkoja rinteitä ja tiimin hajoaminen

Lähdimme sitten päivän maalia kohti kiertäen Siosvaaran idän puolelta, missä ei korkeuskäyriä tarvitsisi välttämättä nousta ollenkaan. Minä olin kunnon ravintotankkauksen ja lepäilyn jälkeen taas täynnä virtaa kuin sähköjänis ja eteneminen tuntui kerta kaikkiaan hyvältä. Siosjoen etelän puolta edetessämme päädyimme kuitenkin aina vaan jyrkemmille rinteille ja lopulta ei voinut tehdä muuta, kuin pinnistellä ylös pätkän aivan sikajyrkkää rinnettä. Se oli aivan siinä hilkulla, että voimat riittivät ahkion vetämiseen niin jyrkkää mäkeä. Lumikengät kyllä pitivät siinäkin koitoksessa niin, ettei edes pienintä lipsumisen alkuakaan ollut havaittavissa. Mutta tietynlaista riskiä moinen kyllä sisältää, sillä jos siinä sitten horjahtaisi tai jotain muuta sellaista tapahtuisi, sitten mentäsiin kyllä aika merkillisenä mylläkkänä alas rinnettä, ties vaikka jokeen saakka! Ja vähintäänkin ahkion aisat olisivat niin solmussa, ettei niistä enää mitään kalua saisi.

311
Punnerrus ylös jyrkkää joen penkkaa. Kuva: M.Lindroos.

Malkus jäi siinä vähän jälkeen, koska ilmeisesti hänen tumppisuksillaan ei niin jyrkkiä paikkoja pääse ollenkaan nousemaan. Sen jälkeen löytyikin taas aivan mainiot loivat rinteet, joita pitkin minä päästelin menemään kevyttä, viistoa  alamäkeä, jonka jälkeen pääsin jo kiertämään Siosvaaran itäpuolelle. Sieltä kun löytyi vielä helppoja reittejä vievät suksen jäljet, niin niitä lähdin seurailemaan. Taaksehan rinkan ja ahkion kanssa kulkija ei pääse katsomaan, muuta kuin tekemällä aikamoisen kaarroksen koko karavaanin kanssa. Eikä mitään myöskään pysty kuulemaan, lumen kovasti koko ajan rahistessa.

dsc03058
Sereeninen maisemakuva jostain sieltä. Haasteellisimmilta taipaleilta ei kuvia tullut.

Lopulta pysähdyin juomatauolle ja rupesin siinä ihmettelemään, ettei Malkusta näy eikä kuulu.  Puhelimen pistin sitten päälle, koettaen hänelle soittaa, mutta ei ollut kentässä hän vissiin. Varttitunnin siinä odotettuani, en voinut mielestäni mitään muuta tehdä, kuin palata takaisin siihen paikkaan, missä vielä yhdessä kuljimme. Katsomaan, mitä oikein on tapahtunut. Onko joku varuste kenties mennyt rikki tai ties mitä. Onhan ikiaikainen eksyneen kultainen sääntökin se, että palataan takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi nähty.

Ahkiomiehen haasteelliset taipaleet

Niin siis tein, eikä se palaaminen ollutkaan ollenkaan hauskaa, koska aiemmin vauhdilla tulemani loivan alamäen taival oli nyt sitten ylämäkeä, joka ei mene tällaisen karavaanin kanssa nopeasti, mutta syö kyllä hitsisti voimia. Lumijyrkänteen reunalle lopulta päästessäni näin jäljistä Malkuksen nousseen sen ylös kengillään ja jatkaneen sitten sukset jalassa jollekin oikoreitille. Mitäs meikäläinen sitten muuta, kuin lähti seuraamaan niitä jälkiä yli pienen tunturin alareunan harjanteen. Enpä ollut tosiaankaan perin hyvillä mielin siitä, että kaveri teki omille reiteilleen lähtemisen päätöksen itsekseen.

Hänen kevyemmällä varustuksella etenemänsä reitti osoittautui lisäksi liian haastavaksi minun karavaanilleni ja jouduin kääntymään takaisin. Vähän päästä löysin itään päin laskevan, ehkä juuri ja juuri tarpeeksi loivan lumirinteen. Sen alasmeno osoittautui silti liian haastavaksi ja yhdessä kohtaa ahkio päätyi jo liian paljon sivulleni, niin että toinen aisa vääntyi vähän lisää mutkalle. Oli aivan hilkulla sekin, että se olisi kaatanut minut rinteeseen ja sen seurauksena olisi voinut mennä aisat jo sellaisille mutkille, että ahkio olisi ollut vetämättömissä. Huh huh! Lähtiessäni sitten lopulta jatkamaan eteenpäin aiemmin löytämiäni suksen jälkiä, tuli puhelimeeni lopulta viesti ”Menen vähän ylempää ja hitaammin”.

Tauot pelastavat päivän

Eikun sitten latua eteenpäin, helppoa lievää alamäkeä. Tappurin kämppää en löytänyt ensin ollenkaan omassa puhelimessani olevasta kartasta. Lopulta pysähdyin koettamaan saada viestittyä Malkuksen kanssa. Ja selville missä suunnassa se kämppä nyt onkaan minuun nähden. Rauhassa eri karttoja katsellen sain kuin sainkin kämpän paikan selville, ainakin kohtalaisella tarkkuudella ja lähdin etenemään sitä kohti noin lounaan suuntaan. Eteneminen oli tosi raskasta jatkuvaan lievään ylämäkeen, kun niillä main oli vielä aikalailla pehmeää luntakin hankikannon päällä. Koska väsymys alkoi painaa jäsenissä jo oikein toden teolla kaikkien viimeisten edestakaisin säätöjen jäljiltä, aloin jo harkita etenemisen lopettamista tältä päivältä ja leirin pystytystä. Aivan hyviä paikkoja siihen oli kyllä joka puolella. Tietenkin suojattomia mahdollisesti nousevilta tuulilta, mutta kyllähän meikäläisen neljän vuodenajan tunneliteltta ja 40-senttiset lumikiilat sitäkin lajia tosi paljon tarvittaessa kestäisivät.

dsc03067
Tauon paikka lopultakin pikkuruisen harjanteen päällä.

Pysähdyin kuitenkin pitämään pienen evästauon yhden harjanteen päällä. Se palautti taas energian kulkijan jäseniin ja aivoihinkin. Sitten pian liikkeelle lähtöni jälkeen törmäsinkin Malkuksen suksenjälkiin ja saman tien alkoi näkyä myös tupien profiileita puolen kilometrin päässä. Kohta jo vedinkin karavaanini Tappurin kämpän pihaan. Malkus oli jo leirinsä pystyttänyt ja oli siellä ruuanlaittoaskareissa. Minä kävin ensin kurkistamassa tuvassa, jossa näkyi asustavan venäläinen perhekunta.

dsc03070
Ja siitä taukopaikaltahan jo siinsivät Tappurin savut etelässä, seuraavalla harjanteella.

 

Tappurin leiri metrin lumihangessa

Teltan paikan löysin minäkin aika läheltä kaverin leiripaikkaa ja nyt oli sitten edessä teltan pystytys ekan kerran metrisen lumihangen päälle. Sehän otti sitten taas aikansa. Mahtavat norjalaiset lumikiilat toimivat täydellisesti ja helposti, mutta aika helkkarin hankalaa oli tehdä kaikki lumikengät jalassa. Mitenkään muutenkaan ei kuitenkaan voinut toimia, sillä kengät upposivat aivan liian syvälle ja koko alueesta olisi tullut pelkkä reikäjuusto.

20160325_083312
Malkus jo ruuanlaitossa valmiissa leirissään, kivasti männyn suojassa.

Kylläpä telttaleiri tuntui sitten taas hyvin mukavalle, kun se oli lopulta pystytetty ja ”sisustettu”. Lämpimät vaatteet piti heti vaihtaa ylle, koska ilma tuntui hitsin kylmältä, varsinkin kohtalaisen tuulen vuoksi. Minun rasitustilani oli vissiin vähän liian pitkällä, sillä kaikki mukana olevat retkimuonat tuntuivat mahdottomilta syödä. Niinpä keitin itselleni tupla-annoksen kaurapuuroa ja mustikkakiisseliä, joiden nauttimisen jälkeen elämä alkoi taas voittaa. Lumi suli vedeksi ja vesi kiehui bensiinikeittimellä mainion nopeasti. Sen käyttäminen on nyt saanut aina suun messingille sen jälkeen, kun lopulta pääsin eroon polttimen suuttimen ainaisesta tukkeentumisesta.

20160325_083323
Ja meikäläisen leiri myös lopulta valmiina noin metrisen umpihangen päällä.

Jotain kahvia siinä tuli myös vielä keiteltyä ja juotua, mutta sen jälkeen alkoi olla vallan pimeää, eikä leirielämä enää jaksanut kylmässä innostaa, joten vetäydyimme vaan yöpuille kumpikin omaan telttaansa. Toki meikäläinen kävi ensin taas noin kilometrin mittaisella reippaalla kävelylenkillä kämppien ympäristössä, kehon lämpötilan nostamiseksi ennen makuupussiin kömpimistä.

dsc03082
Nietostuneita kinoksia Tappurin puuvajan ympärillä.

 

Rasitus- ja suolahaasteita

Makuupaikkani oli mukavampi kuin edellinen, koska olin polvillani muotoillut sopivan montun lumeen lantion kohdalle. Mutta nukkumisesta ei sitten tullutkaan mitään. Olo oli jotenkin kummallinen, kun lihakset värisivät vähän väliä, vaikka kylmästä ei tuntunut olevan tietoakaan. Päättelin elimistön suolatasapainon olevan jotenkin vinksallaan, koska olen hikoillut pari päivää aivan simona, tankkaamatta mitään suoloja ja mineraaleja tilalle. Muuta en keksinyt, kuin pukea päällivaatteet takaisin ylle ja lähteä uudelle lämmittelylenkille, järsien matkalla pussillisen suolapähkinöiden ja kuivattujen ananaksen palojen sekoitusta. Lenkkeilin vielä pidemmälle ja kovemmalla vauhdilla kuin aiemmin illalla. Takaisin kävellessäni havaitsin pohjoisella taivaalla revontulia pienellä alueella. Tuon jälkeen makuupussissa oli vallan mukava olla koko yö.

taival-2-pyhakero-tappuri-ge-satelliittikartalla-149-km-ja-7-t-03-min
Taival #2. Pyhäkero-Tappuri. GE satelliittikuvalla. 14,9 km ja 7 t 3 min.

 

Perjantai 25.3.

Kylmän leirin aamutoimet

Pitkäperjantai. Saas nähdä kuinka pitkä tai pitkän tuntuinen siitä tulee. Heräilin ties mihin aikaan aamulla ja nousinkin kuuden jälkeen. Aamutoimet tapahtuivat telttojen vierellä samaan tapaan kuin eilenkin. Teltat ja miehet olivat nyt vaan lähellä toisiaan. Minä sulattelin vettä päivän tarpeisiin lumesta, Malkus hiihteli täyttämään pullonsa vedenottopaikalta purosta, muutaman sadan metrin päästä. Kiirettä ei yritetty pitää vaan tavarat ja leirit pakattiin rauhassa.

dsc03074
Pakattu rinkka aamun ripsutuksen jäljiltä.

Sisä- ja päälliteltat olivat keränneet taas kohtalaisesti jäähilettä pintoihinsa, mutta tällä kertaa ei ollut aurinkoa minkään kuivattamiseen, enkä jaksanut edes purkaa teltan osia erilleen. Vaan mätin koko komeuden sellaisenaan, pussiin edes sullomatta omalle paikalleen ahkion peräosaan. Noin 9:20 olimme kumpikin valmiita ja läksimme päivän taipaleille. Malkus taas kesäreitille tunturien yli ja minä talvireittejä myöten. Tavoitteenamme oli Hannukurun autiotupa, minne viitat kertoivat olevan noin 10 kilometrin matkan talvireittejä myöten.

Päivätaival yhtäsoittoa transsissa

Meikäläinen tarpoi ensimmäisen kilometrin matkan aivan tundraa myöten kohti edempänä kartan mukaan kulkevaa latureittiä. Se oli hyvä alkurutistus päivälle, koska lievä ylämäki ja pikkuisen upottava lumi pistivät elimistön reippaaseen liikuntaan heti alusta lähtien. Ja kun reittikin lähti heti nousemaan, täytyi heittää saman tien pipo, sormikkaat sekä takki ahkion päälle. Tosin pian sen jälkeen päädyin turisemaan parin vastaan tulleen hiihtäjän kanssa viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin ihan jäässä.

Kyllähän lämmön sai sitten toki takaisin aika nopsaan ylämäen jyrketessä. Tämän päivän taipaleista on muistiini jäänyt äärimmäisen vähän merkintöjä. En tiedä johtuuko moinen mieleen jäävien paikkojen puuttumisesta, vaiko  siitä, että olin psyykannut itseni vaan paahtamaan eteenpäin tänään. En tainnut juurikaan pitää edes kunnon taukoja, mikä on tietenkin kertakaikkiaan typerää. Ehkä tarvoin menemään jonkinlaisessa transsitilassa, jossa matka joka tapauksessa eteni. Yhden, varmaankin ainoan, kunnollisen tauon muistan. Se oli kunnollinen juoma- ja evästystauko, ottaen rinkan pois selästä ja istuen huilimassa tuulen tekemällä lumipenkalla jossain reitin korkeimmilla osilla. Siinä oli vähän pakkokin pysähtyä, vaihtamaan kaulalla roikkuva tyhjä juomapussi repusta täyteen samanlaiseen. Pysähdys jäi vartin mittaiseksi sen vuoksi, että siellä puhaltava tuuli sai kulkijan hyytymään.

dsc03087
Hannukurun kota, upeasti lumen peittämänä.

 

Keskimäärin loivaan alamäkeen lasketellen (huono termi ehkä lumikengillä kävelevälle, joka ei alamäistä paljoa etua irti saa) taittui sitten loputkin matkasta Hannukurun kämpälle. Vaikka koko taival oli mitoiltaan vain noin 9 kilometriä ja kolme tuntia, muistan varsinkin sen viimeisten kilometrien tuntuneen kerta kaikkiaan loputtoman pitkiltä. Eilisen päivän aika tiukille menneet rasitukset ja kenties suolaepätasapainotkin varmaan vaan yhä painoivat jäsenissä.

Hannukurun kämpällä

Jo ennen yhtä saavuin Hannukurun kämpän alueelle, missä selkeästä infotaulusta sekä ympärilleni katselemalla havaitsin olevan sekä varsinaisen autiotuvan erillään korkean kumpareen päällä, että alempana varaustuvan, kodan, apurakennuksia ja vielä uuden saunankin viereisen Haukkajärven rannalla. Minä lompsin oitis sisään isoon kotaan, missä oli sisällä hyvin pimeän tuntuista ja vanhempi pariskunta syömässä eväitään hetki sitten sytyttämänsä takkatulen ääressä.

Kota kodiksi

Minä asetuin sinne taloksi, kaivaen laukusta esiin yhden kalikaksi jäätyneen makkarapaketin ja laittaen makkarat sulamaan pikkuhiljaa kääntyvän grillaustason päälle. Jotain pikaeväitä söin myös heti alkuun, energiatasapainon varmistamiseksi. Hiihtäjät lähtivät ja minä jäin yksin pitämään yllä tulia, jotka rakentelinkin heti vähän suuremmiksi ja enemmän lämmittäviksi. Samoin levitin yöpymistarvikkeet ja muutenkin koko leiriarsenaalini kodan takaseinustalle, koska olin jo aikaa sitten päättänyt jäädä tähän leiriin. Antamaan toipumisaikaa keholleni, joka ei ollut tänään näköjään kovin hyvin vielä selvinnyt eilisestä rääkistä, buustattuna vielä tämänpäiväisellä.

Makkarat sulivat ja lämpenivätkin pikkuhiljaa ja juuri sopivasti niillä näppylöillä myös Malkus saapui paikalle omalta reitiltään. Molemmat popsivat sitten innolla pari makkaraa suihinsa, ruisleipien ja muiden höysteiden kera. Vesipaikkaa etsiskelimme yhdessä, havaiten varsinaisen kaivon pumpun olevan poissa käytöstä. Autiotuvan takana olevan jokirotkon rinteestä löytyi sitten pieni puro, minne johti jälkiä. Siellä pystyi pikku lirusta täyttämään juomapulloja. Malkus jäi hoitelemaan täyttöjä, kun ei siinä yhtä ihmistä enempää voinut kerralla olla.

dsc03096
Ihana, lämmin kota yksityiskäytössä. Luksuksenkin tuolla puolen talvitelttailijalle!

Minä meni siksi aikaa kantamaan kodan puulaatikon täyteen koivuklapeja läheisestä vajasta. Malkus jahkaili aikansa jääkö tähän leiriin, vai jatkaako vielä tänään eteenpäin seuraavaan potentiaaliseen paikkaan. Päätyi lopulta lähtemään vielä eteenpäin joskus viiden kuuden maissa, jotta huomisen taipaleesta ei tulisi liian pitkä.

Rauhallinen illanvietto yksin kodan lämmössä

Minulla oli sitten pitkä ja rauhallinen illanvietto jo vallan lämmenneen kodan ihanassa hämyssä – ja välillä savussa. Sillä sinänsä valtavan kokoinen sauvukuuppa ja järeä hormi eivät kuitenkaan jostain syystä aina pystyneet viemään savua ulos, vaan sitä pöllysi myös sisään. Hormin on pakko olla jotenkin kuristettu jostain kohtaa ja jostain kumman syystä. Eipä se savu kuitenkaan oikeastaan yhtään elämistä haitannut, sillä se majaili kodan korkeuksissa, jättäen alimmat pari metriä rauhaan huonoimpinakin hetkinä.

dsc03097
Iso takka on pikkuhiljaa lämmittänyt koko kodan.

Illan aikana tein jokusia kävelylenkkejä tämän hienon erätukikohdan lähiympäristössä. Kävin mm. tervehtimässä autiotuvan asukkaita kukkulan laella, päätyen juttelemaan varmaan ainakin 20 minuuttia siellä majailevien kahden eränkävijäneitosen kanssa. Kodasta löytyneen kahvattoman teräsämpärin vein täyttymään puron putkenpään alle, potkittuani ensin pois jäästalagtiitit sen tieltä. Ja kävelin myös kerran puolisen kilometriä takaisin tulojäljilleni, mistä löysin pikkuriikkisen matkapuhelinkenttää sign-of-life –viestien lähettämiseen läheisilleni.

Muuten siis vain äärimmäisen rauhoittavaa oleilua yksin tulen äärellä ja nukkumaan vetäytyminen varmaan jo yhdeksän maissa. Sitä ennen oli päässäni kypsynyt etenemissuunnitelma huomiselle, sisältäen liikkeelle lähtemisen jo seitsemältä aamulla. Zzzzzzzz…..

taival-3-tappuri-hannukuru-ge-satelliittikartalla-88-km-ja-2-t-53-min
Taival #3. Tappuri-Hannukuru. GE satelliittikuvalla. 8,8 km ja 2 t 53 min.

 

Lauantai 26.3.

Lankalauantai. Känny oli soimassa viideltä, mutten minä sitä tarvinnut, vaan heräsin ja nousin jo varttia ennen. Ensimmäinen aamutoimi oli tulien sytyttäminen ja sitten vaan normaalit kuviot aamupaloineen ja pakkaamisineen. Hyvin reilut aamiaiset sisääni tankkasin niin kaloreiden kuin vedenkin suhteen, edessä olevaan, rankaan päivään varustautuen. Tämän helpompaa ei aamutoimien hoitaminen olla voisi, kun ei ole telttaa pakattavana, tilaa löytyy kuin tanssisalissa, eikä ole edes juttuseuraa, johon vähän väliä jäisi (mukavasti) kiinni.

Aikaisin taipaleelle

Tarkalleen seitsemältä kytkin ahkion vetoaisat rinkkaan integroituun vetovyöhön ja lähdin taipaleelle. Täysin valoisaa oli ollut jo ties kuinka pitkään, joten näköjään vielä paljon aikaisemminkin sitä voisi lähteä liikkeelle, jos haluaisi. Tänään olisi siis ainakin meikäläisellä edessä koko reissun rankin päivä, niin kilometrien kuin korkeuserojenkin suhteen. Matka lähti etenemään Pallakselle johtavaa latu-uraa. Sen varrella noin 6 kilometrin päässä on Sioskurun kota, missä Malkuksen oli tarkoitus yöpyä.

Ihan reippaasti taival sujui pitkin vaihtelevaa, lievän mäkistä maastoa, missä ei ollut ristin sielua tähän aikaan päivästä. Eläinten jälkiä näkyi sen sijaan monenlaisia yöllä ripotelleessa ehkä parin sentin lumikerroksessa. Yhdet pitkään latu-uralla kulkeneet muistuttivat käynniltään kovasti ketun jälkiä, mutta tassun koko näytti suuremmalta. Olisikohan voinut olla kyseessä Naali? Myös siellä täällä lumella makaavat erilaiset naavankiehkurat olivat yksi hienon erilainen mauste etelän kulkijalle. Ei voinut välttyä joskus tuumailemasta, että mikähän naavaparta täällä onkaan kulkenut yön pimeydessä taikka aamun hämärissä?

dsc03191
Maahiset ja muut sellaiset taitavat yhä asustella täällä tunturien mailla.

 

Suolaepätasapaino iskee taas

Mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Vaikka miehen energiatason täytyi olla aivan tappiin asti täynnä vain parisen tuntia sitten mätetyn runsaan aamiaisen jäljiltä, reisilihakset alkoivat tuntua jotenkin oudoilta. Ryhtyivät nykimään silloin sun tällöin ja tekemään ikään kuin pakkoliikkeitä! Niin oli pakko vaan pysähdellä jatkuvasti ja järsiä vähän pähkinöitä sekä suklaanpaloja, vaikkei sellaisista kai voinut nyt puutetta olla. Sitä suolojen ja ties minkä hivenaineiden puutostilaa aloin taas epäillä ja harmitti vietävästi, etten ollut tehnyt asialle mitään aiemmin! Pakkaamalla mukaan jotain sopivia täydennystabletteja tai edes pyytämällä lainaksi kaverilta, jolla niitä fiksusti aina on. Niin on muuten minullakin aina, tästä reissusta eteenpäin!

No, paljon lyhyitä taukoja pitämällä ja hyvin hiljakseen kävelemällä oireet pysyivät pääosin poissa ja matka eteni, vaikka hitaastikin. Noin viiden kilsan jälkeen tuli sitten eteen viitta muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle Sioskurun kodalle. Siellähän Malkus oli harjoittamassa aamutoimiaan likimain saman kokoisessa, mutta toisenlaisen konstruktion omaavassa kodassa, kuin ”minun” Hannukurun asuntoni. Eikä ollut yhtään ainutta ihmistä näkynyt täälläkään koko iltana taikka yönä.

dsc03101
Karavaani parkissa Sioskurun kodan edustalla.

 

Toinen aamu Sioskurun kodassa

Tässä minun oli tarkoitus tankata itseni uudelleen edessä olevia pitkiä taipaleita varten, mutta kun ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Massiivisesta aamiaisesta kun ei ollut kulunut vielä kolmea tuntia enempää. Onneksi muistui sitten mieleen se ahkiossani oleva toinen makkarapaketti, joka oli jo sulanutkin eilisen illan ja yön aikana! Pari makkaranpötköä maistuivatkin sitten kumma kyllä oikein hyvin jopa meikäläiselle. Samoin Malkukselle. Vieläpä juustolla kuorrutetun ruisleivän kera. Vettä sulattelin lumesta teho-Trangiallani ja tämän varhaislounaan päätteeksi nautin vielä mukillisen kuumaa kaakaota. Tunnin ja kolme varttia kaikkiaan vietin siinä Suaskurun kodassa, ennen kuin taas suoriuduin matkaan noin kello 10:30.

447
Yksi taivaltaja mutustelee makkarabrunssia Sioskurun kodassa. Kuva: M.Lindroos.

 

Tosi päivän tosi taipaleet alkavat

Malkus jäi silloin vielä pakkailemaan omia varusteitaan, ennen lähtöään kohti sopimaamme seuraavaa tapaamispaikkaamme Nammalakurun majalla. Hänen reittinsä kulkisi sinne Lumikeron ja Vuontiskeron tuntureiden yli vievää kesäreittiä myöten. Minun taipaleeni lähti rullaamaan oikein mainiosti moisen mahtavan lepotauon jälkeen. Mutta ei mennyt varmaan paria kolmea kilometriä pidempään, ennen kuin matkan teko taas alkoi tuntua raskaalta ja hitaalta. Sitä tuli sitten diilattua jo tutuilla menetelmillä, eli arvioimalla edessä olevia sadan metrin matkoja ja laskien niistä, miten matka eteni. Kovin, kovin hitaan tuntuisesti. Siltä siis tuntui, vaikka navigaattori kertoikin näillä rensseleillä aikamoisesta 3,5 km/t keskinopeudesta.

dsc03107
Tasaisia taipaleita Sioskurusta etelään.

4,3 kilometrin taivalluksen jälkeen – joka kyllä taisi tuntua ainakin kaksi kertaa pidemmälle – reitti toi avoimen suon laitaan, missä oli vasemmalla poroaita. Kartasta ja viitoista tiesin siitä haarautuvan Nammalakurun kämpälle johtavan polun. Viitat näyttivät jo aika lohdullista etäisyyttä ensimmäiseen mahdolliseen kunnon taukopaikkaan, nimeltä Montellin maja. Mikä latasi intoa ja virtaa jo vähän väsähtäneeseen kulkijaan.

Kyllähän minä olin jo katsellut navigaattorini peruskarttaa ja havainnut, että tästä reitti lähtee nousemaan kunnolla tunturiin. Kaikki oli vaan pelkkää ruskeaa korkeuskäyrää. Mutta jotenkin en vissiin halunnut kunnolla sisäistää sitä, mikä oli edessä. Vaan annoin itseni nautiskella siitä kivasta, vain noin neljän kilometrin etäisyydestä jopa mahdolliseen tämän päivän taipaleeni päätepisteeseen, Montellin majalle.

Ensin piti kuitenkin päästä läpi siitä poroaidasta. Porojen esteeksi tehty siltarakennelma ahtaine portteineen oli ahkiokaravaanille mahdoton, mutta niin oli näköjään ollut edellisillekin kulkijoille. Siksi poroaita oli yhdestä kohtaa painettu matalaksi ja siitä minäkin pääsin juuri ja juuri yli, painaen sauvalla yhä noin 40 senttiä korkeaa muoviverkkohärdelliä alas ahkion keulan tieltä. Se oli kyllä viittä vaille selkänikamat toisistaan irti kiertävä suoritus.

Elämän kovimmat punnerrukset ylös tunturiin

Sittenpä reitin luonne muuttui totaalisesti. Ei mitään latu-uraa enää, vaan tunturin alarinteen nousua, pitkin upeita metsäisiä maastoja. Mitään latupohjaa ei ollut, vaan joissain kohdissa erotti uuden pulverin alta suksien tallaamia nousujälkiä, joiden kohdalla hangen kanto ja luisto olivat hyvät. Kaikin paikoin sitä ei osannut seurata ja silloin vetovastus oli kovempi. Vaikka tosi jyrkkiä paikkoja alkoi tulla eteen tihenevää tahtia ja niissä joutui pitämään pysähdystaukoja tuon tuostakin reisilihasten liian hapottumisen estämiseksi, fiilis oli korkealla. Ja silloin on mukava mennä, riippumatta homman raskaudestakin!

dsc03112
Pieni tauko alarinteen alkuosissa, missä usko ja uho olivat vielä kovat.

Pieniä juomataukoja pidin myös aika tiuhaan, samalla katsellen, miten laakso näkyi puiden välistä aina vaan kauempana alhaalla. Hannukurulla lyhyesti tapaamani ranskattaret painelivat ohitseni suksineen ja rinkkoineen. Hepä olivatkin ensimmäiset ja ainoat ihmiset, jotka olin koko tämän päivän taipaleillani tähän asti nähnyt! Mutta nousu se vaan jatkui ja jatkui. Puiden alkaessa harveta ja kokonaan loppua, minä tsemppihenkeä ylläpitääkseni arvelin rinteen myös loivenevan. Mutta paskat se sitä tehnyt! Sitten alettiin nousta pilven sisään, jolloin kaukana ylhäällä häämöttävä reittimerkki näytti juuri siltä, että se oli viimeinen, koska sola jo taittui, peittäen seuraavan näkymistä. Ei ollut L. Ei ensimmäinen sellainen, ei toinen, kolmas, neljäs, eikä viides. Ja jokaisten reittimerkkien välillä jouduin pitämään ainakin 3-5 taukoa reisilihasten toipumiseen. Arvaa tuntuiko taival pitkältä?

dsc03125
Ja sitten niitä loputtomia loppunousun jaksoja pilvien sisässä.

 

Huippufiilikset Montellin majalla

Lopulta se solan huippukin tuli eteen siellä pilven sisässä, missä edes seuraavaa reittimerkkiä ei enää erottanut. Onneksi oli ne ranskan tyttöjen suksen jäljet – jotka myös näkyivät vievän oikeaan suuntaan. Solan korkeus oli 552 metriä ja poroaidalta ylös ähkymäni korkeusero 230 metriä. Alamäki oli sitten ihanaa, vaikkei siitä nyt sen suurempaa etua lumikengissä saa, kuin parhaimmillaan nollavastuksen vetämiselle tai jarruttamiselle. Silti kevyt jarruttaminenkin on äärimmäisen mukavaa vaihtelua.

Tuossa tuokiossa olin Montellin majalla, joka oli aivan pikkuruinen koppero paljaalla, lumisella tunturin rinteellä. Väkeä hääräsi joka puolella ympärillä monin verroin enemmän kuin olin koko reissun aikana yhteensä nähnyt. Erilaisia hiihtäjiä ja laskettelijoita kaikki tyynni. Riisuttuani itseni ulos rinkasta, menin huilaamaan tupaan, joka oli täpösen täynnä väkeä. Jopa morjens-tuttujakin, ne ranskattaret. Nelisenkymmentä minuuttia siinä istuin laverin reunalla, avotakan lämmittämässä pikku majassa, rankan taipaleen rasituksista palautuen. Snäksejä järsien ja yhden puolen litran vesipussin tyhjentäen.

20160326_151539
Evästystä Montellin majalla, voittajan fiiliksillä päivän kovien punnerrusten jälkeen..

Tavoitteena olevalle Nammalakurun kämpälle viitta kertoi matkaa olevan enää yksi vaivainen kilometri. Jonka siis tietenkin seuraavaksi tallustaisin, koska palautuminen tuntui täydelliseltä. Jostain kummasta olin antanut itseni ymmärtää, että tämä oli se korkein paikka, mistä Nammalakuruun olisi pelkkä alamäkeä. No, ei ollut, vaan edessä oli vielä yksi kunnon nousu solaan, mistä pääsi sinne kämpälle. Mutta eipä tuo nyt kovin kummalliselta tuntunut enää kaiken aiemmin koetun jälkeen ja vartin vaille kolme parkkeerasin kolonnani tuon aika uuden kämpän pihaan, missä näkyi myös olevan porukkaa kuin persialaisella torilla.

dsc03140
Montellin maja. Pikkuinen turvapaikka korkealla tunturissa.

 

Nammalakurun kämpällä

Sain paikan tuvan toisen pöydän ääressä, missä sitten vietinkin seuraavat vajaat kaksi tuntia. Taas kerran eivät pussikeitot sen paremmin kuin muutkaan retkimuonat tuntuneet keholle ollenkaan sopivan. Ratkaisuksi löytyi nyt pari järeää ruisleivän palaa salamimakkaran ja juuston kera, plus pari mukillista kahvia. Toinen omista emmeistä kiehuvaan veteen tehty Latte Macchiato ja toinen pannunpohjallinen oikeaa kahvia, jota sen keittäneet ystävälliset retkeilijät tarjosivat muille. Arvatkaas kenen käsi nousi nopeimmin pystyyn?

20160326_151548
Hulinaa Nammalakurun kämpässä, kaverin saapumista odotellessa.

 

Aika ei pitkältä tuntunut, vaikkei Malkusta kuulunut. Jutusteltavaakin riitti yhden ja toisen retkeilijän kanssa, eniten neljän nuoren miehen seurueen jäsenten kanssa, jotka olivat siellä päiväretkellä jossain alamaastoissa sijaitsevalta mökiltään. Aurinkokin pilkahteli välillä pilvien lomasta ja maisemat olivat niin mahtavia, että niistä piti ainakin pariin kertaan käydä ulkona kuvia napsimassa. Malkuskin saapui sitten, ryhtyen hän myös ruokailupuuhiin.

dsc03158
Loistavia talvimaisemia Nammalakurun kämpän edustalta.

 

Päivän viimeinen taival

Puoli viideltä läksimme vielä tämän päivän yhdelle viimeiselle legille, koska ei tuolla kämpän ympäristössä, puurajan yläpuolella näkynyt minkäänlaista järkevää paikkaa telttaleirin tekemiseen. Lisäksi kun kartan mukaan vajaan neljän kilometrin päässä on Rihmakurun kota, houkutteli se meitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Etenkin kun vaikutti olevan niin syrjässä ainakin kaikilta talvireiteiltä, että siellä pitäisi olla perin rauhallistakin. Matka sinne vei juuri puurajan yläpuolella kulkevaa, merkittyä reittiä seuraillen ja se oli kyllä aikamoisen rasittavaa etenemistä. Johtuen tasapuolisesti sekä yllättävän paksusta upottavasta, luultavasti tuulen kasaamasta lumikerroksesta, että Jäkäläkeron länsirinteen voimakkaasta kaltevuudesta. Jälkimmäinen väänsi joka askeleella lumikengät niin vinoon, että nilkat alkoivat hyvin pian voivottaa.

dsc03161
Juuri tuonne mekin pian menemme, kohti muhkeaa Pallastunturia.

 

Mutta sitä kompensoivat kyllä kerrassaan upeat, tykkylumiset maisemat! Ja eipä aikaakaan, niin jo pudoteltiin vaihtelevia rinteitä alas Rihmakuruun. Siellä meitä odotti komea kota, täysin autiona, juuri niin kuin olimme arvelleetkin.

518
Taival sinne oli hieno, mutta jalkoja rasittava vinoa rinnettä pitkin. Kuva: M.Lindroos.

Luksusleiri Rihmakurun kodassa

Tässä kodassa oli minulle niin kovin tuttu Jötulin pikku kamina, mihin Malkus laittoi oitis valkean ja sen jälkeen asetuttiin taloksi, kumpikin omalle seinustalleen. Ilta kului sitten lupsakkaasti kodan lämmetessä ja meidän sulatellessamme lumesta vettä kaikkia meiltä ja nurkista löytyviä yhteensä viittä kattilaa käyttäen. Ja vieden kattiloita sitten ulos hankeen jäähtymään. Vaikka säätila oli koko ajan lämmennyt retken alkupäivien pakkasista, illan mittaan virinnyt oikein navakka tuuli teki ulkoilmasta niin hyytävää, että kaverini puheet yöpymisestään ulkona pivipeitteen suojassa hiljenivät pikkuhiljaa itsekseen.

dsc03175
Rihmakurun kota. Ehkä hiukan syrjässä aivan pääreiteiltä ja siksi tyhjänä, kuten arvelimme.

Ilta-ateriaksi nautittiin minun tähän asti pihtaamani jättiannos kinkku-perunamunakasta, jonka olen joskus aiemmilla reissuillani todennut olevan maultaan ja koostumukseltaan lähempänä oikeaa esikuvaansa kuin mikään muu retkimuona. Vaikka juuri sellainen valmistuote on tämäkin, johon vain kaadetaan kiehuvaa vettä pussin sisään ja odotetaan. Saman tuomion sai muona kaveriltanikin, joka laittoi sen oitis omalle hankintalistalleen. Ja kaksi nälkäistä kulkijaa tulivat aivan kylläisiksi tuon yhden jättipussin sisällöstä.

Yhden operaattorin matkapuhelinkenttääkin löytyi tuosta kurusta kuin ihmeen kaupalla ja Malkus sai meille jopa varattua huoneet hotelli Pallaksesta, vanhalta puolelta, huomisillaksi! Aivan unelmiemme mukaisesti, wau! Keskellä kauden kuuminta sesonkia, sen loppupuolella, alkoi siis kuitenkin jo tulla ainakin yksittäisiä huoneita vapaiksikin.

20160326_173225
Puhdasta luksustelua Rihmakurun kodassa, Jötul-kaminan lämmössä.

Nyt oli sitten yhden huipennuksen paikka, koska kyseessä oli viimeinen leirimme tällä retkellä ja vaikka yksi päivämatka oli vielä jäljellä, koimme ehdottomasti jo selvittäneemme kaikki retken haasteet vallan liehuvin lipuin. Siksi kaivoin ahkiossa kulkeneesta varustekassistani, erilaisten polttoainepullojen seasta, yhden SIGG:in klassisimman värisen alumiinipullon, mistä lirautin kahteen miniskuuliseen rosterisnapsilasiin huippuviskiä, jota usein kuljetan mukanani erilaisia huiputuksia juhlistaaksemme. Tämän hienon vaelluksen huipulla olimme me nyt! Ja maljan nosto sille tuntui aivan juhlavalle.

Emmepä sitten tänäkään iltana jaksaneet pitkään kukkua, vaikka tuvassa, eikun kodassa, oli vallan lämmin, kamina pöhisi kotoisasti ja tuuli humahteli ulkona. Niinpä niin, jollei sellainen ala nukuttaa tosi pitkän vaelluspäivän jälkeen, niin mikä sitten?!

taival-4-hannukuru-rihmakuru-ge-satelliittikartalla-172-km-ja-10-t-29-min
Taival #4. Hannukuru-Rihmakuru. GE satelliittikuvalla. 17,2 km ja 10 t 29 min.

 

Sunnuntai 27.3.

Pääsiäispäivä. Loppukiri.

Normaalit, leppoisat aamutoimet, sisältäen vielä lisää lumen sulatusta, että molemmilla varmasti riittää juotavaa päivän taipaleille. Puulaatikon täyttämisen ja kodan siivoamisen jälkeen pääsimme liikkeelle hiukan yli kymmeneltä, koska kiirettä ei pidetty. Muuten olisimme kenties hotellilla jo ennen kuin sieltä voisi edes huoneita itselleen saada :-).

20160326_173504
Viitan lukemat olivat mukavaa luettavaa aamulla.

 

Pallasta kohti, kumpikin omia teitään

Malkus lähti hiukan aiemmin ja itse rihmakuruun varovasti laskeutumisreittiä etsiessäni, näin hänen rauhallisesti tarpovan ylös vastapäisen Rihmakurunvaaran rinnettä, alkumatkallaan Pallastunturin yli. Minulla oli jo täydellinen voittajan fiilis päivän alkutaipaleella, joka vei minua loivasti laskien luoteen suuntaan, ensin halki täydellisten, avointen ja koskemattomien lumikenttien ja sitten alarinteen metsikön. Lievä ylämäki ennen Nammalakurulta tuovalle talvireitille pääsyä tuntui jo aika raskaalta, mutta sehän sujui tietenkin vielä pelkän aamuhuuman voimalla. Samoin aution latu-uran tallaaminen tuntui ihan mukavalta, erityisesti koska mieli jo laskeskeli miten vähän kilometrejä enää onkaan jäljellä ennen lopulliseen maaliin pääsemistä.

dsc03181
Siellä Malkus nousee hiljakseen tunturiin. Siis tuo tumma piste kahden männyn välissä.

 

Niin tarpoelin tarmokkaasti ensimmäiset kolme ja puoli kilometriä reittien risteykseen, missä tiesin olevan viitat eri suuntiin etäisyyksineen. Ja odotustasoni oli nähdä siellä esimerkiksi 7 km Pallakselle, koska Rihmakurun kodan luona oli ollut 10 kilsan kyltti. Mutta paskan marjat, sama 10 kilsaa oli vaan yhä jäljellä!

Luulot pois etelän vetelältä

Eli se Rihmakurun kyltti koski ilmeisesti jotain tunturin itäpuolelta kulkevaa reittiä, jota ei kyllä näy ollenkaan peruskartassa. Mutta eipä siinä muuta kuin tallaamaan. Ja aivan niin kuin varmistamaan, etteivät kaikenmaailman etelän vetelät pääse liian helpolla kuittailemaan näille tunturimaastoille, alkoi tuosta risteyksestä heti oikein tiukka ja muheva nousu! Siinä sain taas pitää tusinan taukoa, ettei reisiparkoja tulisi kovin pahasti hapotettua. Satakunta metriä korkeuseroa siinä täytyi puuskuttaa 1,8 kilometrin matkalla, ennen kuin oli ylängöllä, jonka ainakin joku osa näkyy kantavan nimeä Laattaanjänkkä.

Onhan se tietenkin ihan oikein, että tuntureiden vaativuus on mitä on ja etäisyydet pitää osata arvioida. Näin ajattelen nyt. Mutten ehkä silloin, puuskuttaessani siihen hemmetin ylämäkeen ja aloittaen päivän kilometrien laskennan alusta siinä samalla :-).

Suojalumessa rämpimistä ylängöllä

Siellä ylängöllä säätila muuttui niin, että muikean vilpeä tuuli pisti laittamaan pipon ja sormikkaat heti päälle ja vetämään takin vetoketjun kiinni ylös saakka. Samoin tuo tuuli oli kasannut latu-uralle niin paljon lunta, ettei mitään latuja ollut monin paikoin näkyvissäkään. Tällä osuudella alkoi olla paljon hiihtäjiä, joista aiempaan tapaan osa näytti olevan liikkeellä leppoisilla Lapin ja retkeilyn fiiliksillä ja yhtä suuri osa pusersi eteenpäin pipo kireällä, otsa kurtussa ja suu tiukkana viivana. Tosissaan varmaan suorittivat jotain rituaalia. Tajuamatta vielä sen enempää, havaitsin joskus jonkun hiihtäjän ryhtyvän raapimaan suksiensa pohjia ties millä tavoilla. Kunnes havahduin siihen, että käveleminen on jotenkin outoa. Isot lumipaakut tarttuivat lumikenkien pohjiin ja tekivät kävelemisestä sekä raskasta, että nilkkoja rääkkäävää.

Päästyäni metsän sisään, pois tuuliselta tundralta, pysähdyin sitten 7 km taipaleen kohdalla pitämään ensimmäisen kunnollisen tauon kahden reitin risteyskohdassa. Ensin kävin kevennyksellä vähän kauempana, sitten riisuin lumikengät ja kiinnitin ne ahkion päälle, jonka jälkeen keskityin snäksien syömiseen ja juomiseen. Siinä vajaan puolen tunnin aikana tapasin myös useampia hiihtäen retkeileviä, joiden kanssa tuli rupateltua mukavia. Kaikkia näytti kiinnostavan mokoma omituinen ahkion, rinkan ja lumikenkien kanssa liikkuva tarpoja, joten jutun juuri löytyi aina heti.

Loppumatkat kiidetään slickseillä

Sitten matka jatkui pelkissä Canada Bootseissa kävellen ja meno muuttui samalla tosi paljon kevyemmäksi kuin lumikengillä! Koska väsymys ei nyt taas vaivannut, se tarkoitti ripeämpää etenemistä. Google Earth näyttää keskinopeuden nousseen vastaavalla osuudella noin 3,5 km/t vauhdista hiukan yli viiteen. Ja niin se loppumatka sitten eteni, uusin voimin ja innoin. Ainoastaan oikean jalan päkiän hiertyminen alkoi vähän vaivata. Mutta se kertoi kehitteillä olevasta rakosta vain pysähdyksen jälkeen uudelleen liikkeelle lähtiessä, turtuen melkein huomaamattomaksi taas kävelyn hetken jatkuttua.

dsc03194
Pallastunturi siintää siellä – ja hotelli Pallas on sen vasemmalle puolelle jäävässä satulassa.

Pallasta lähestyvät 4-5 kilometriä olivat paitsi lievää nousua sisältäviä, myös erittäin vaihtelevia maastoja, missä latureitti mutkitteli mahtavasti kaikissa kolmessa ulottuvuudessa. Pitkästymään ei päässyt, eikä tarvinnut tappaa aikaa etäisyyksiä arvioimalla, askelpareja laskemalla tai millään muullakaan tavalla. Sen unohdin vallan sanoakin, että taivas oli auennut siniseksi suurin piirtein juuri silloin, kun meikäläinen kiersi Laukukeron takaa Pallaksen tunturikeskuksen lähistölle. Maisemat olivat huikeat ja vastapäisten Pallaskeron sekä Palkaskeron rinteillä näkyi leijahiihtäjiä, jotka oikein navakassa ja tasaisessa lounaistuulessa päästelivät siellä kovan lumipinnan päällä uskomattomia liukuja rinnettä ylöspäin – tai mihin suuntaan milloinkin! Tekisipä mieleni päästä opettelemaan tuota lajia!

Pallas-hotelli on saavutettu!

Minä parkkeerasin sitten karavaanini hotellin portaiden viereen, invapaikan reunalle. Ihan oikeasti parkkeerasin sen, peruuttamalla kaartaen, koska ei sitä siihen millään muullakaan tavalla olisi pois ihmisten tieltä saanut.

Huoneen sain kuitattua itselleni ja raahasin sinne myös rinkkani. Koska ”pyhävaatekassini” oli autossa parkkipaikalla, eikä Malkuksesta ollut tietoa, en viitsinyt vielä mennä saunaan. Vaan asetin itseni mukavasti hotellin baariin, muhkeiden maisemien ja kylmän oluen ääreen. Sekä kävin hetimiten hakemassa itselleni myös lounaaksi tarjolla olevan annoksen herkullista, kermaista lohikeittoa voileipien kera. Ei voisi enempää luksukselta mikään tuntua!

Saunan ja päivällisen huumaa

Malkus oli ehtinyt tänne jo ennen minua ja mennyt heti saunaan. Saatuani varusteeni autosta, minäkin menin nautiskelemaan kunnon pesusta ja löylyistä Hotelli Pallaksen reippaan kokoiseen saunaan. Siellä oli mukava myös vaihtaa kommentteja ja kokemuksia monenlaisten muiden hiihtäjien ja retkeilijöiden kanssa, kunnes sinne päätyi jotain paikallisia kantapeikkoja, joiden loputtomalta puhumisen tarpeelta ei enää hellinnyt yhtään taukoa kenellekään muulle.

dsc03214
Pallas-hotellin perinteinen ravintolasali, tyhjänä loppuiltapäivästä.

Vielä oli myöhemmin vuorossa seisovan pöydän päivällinen, joka maistui meille molemmille aivan erinomaisesti, vaikkei se mitenkään kovin ihmeellinen ollut. Tavallinen ja hyvä. Meille siinä tilanteessa huikea!

taival-5-rihmakuru-pallas-ge-satelliittikartalla-132-km-ja-3-t-58-min
Taival #5. Rihmakuru-Pallas. GE satelliittikuvalla. 13,2 km ja 3 t 58 min.

 

Kotiin

Aamulla oli oma säpinänsä sen kanssa, että autostamme oli akku tyhjentynyt kokonaan. Mutta hotellin respa sai alle varttitunnissa avuksemme Anteron, joka päräytti paikalle isolla moottorikelkallaan ja jonka pitkillä ja järeillä starttikaapeleilla tuo pikku pulma hoitui tuokiossa pois päiväjärjestyksestä.

dsc03203
Pallas-hotellin parkkialue aamun kelmeässä valossa, oman hotellihuoneen ikkunasta. 

 

Kotimatkasta ei kannata mitään kertoa, pelkkää ajamisen posotusta halki koko Suomen. Tällä kertaa vähän läntisempää, Ylivieskan ja Tampereen kautta vievää reittiä, millä vältettiin kokonaan pääsiäisen paluuliikenteen aiheuttamat ruuhkat. Lähipiirille laitoin matkamme edistymisestä ja reitistä tällaisen hiukan vinoa herjanheittoa sisältävän viestin, jonka viimeisestä palasesta joku tietenkin voi ja saa vetää herneen nenäänsä. Yhteen sieraimeen sitten vaan, kiitos.

Meillä matka on edennyt lupsakasti. Ollaan eletty kuin Pellossa, vetäisty Pohjanmaan kautta ja käyty paistamassa makkarat kirkonraunioilla.

Lähtö Pallaksen luontokeskuksen edustalta joskus ennen kymmentä ja perillä Espoossa tasan kello 21. Kirkkonummella vähän myöhemmin.

Mitä tästä opimme?

Tästä ainakin meille sen tehneille mahtavasta reissusta kertyneet opit summeeraan erilliseen artikkeliin nimeltä ”Kantapään kautta”. Paitsi yhden ainoan jo tähän.

Niin kuin aina, vanha tuttu piippuni kulki mukanani koko matkan. Mutta enpä vaan yhtään piipullista siellä tullut polttaneeksi. Mikä aina kertoo minulle siitä, ettei sellaisia tarpeeksi joutilaita ja leppoisia hetkiä ole ehkä kovin paljoa sekaan mahtunut. Niin mahtavan upea kuin reissu muuten olikin, siinä oli vissiin koko ajan juuri tasan tarpeeksi tekemistä ja säpinää.

–Kari

 

Advertisements

4 thoughts on “Yksinkaksin tuntureilla

  1. 1. kyseessä on Suaskurun kota ei Sioskurun.

    2. 2011 olin poikani kanssa tuolla pääsiäisen aikaan. Meillä oli mukana teltan pohjaksi kaksinkertainen parketinalusmuovi ja Savotan alufoliojuttu. Näitä ei tarvittu, koska kulkijoita oli hyvin vähän, ja majoituttiin autiotuvissa.

    3. Montellin majan saa pysymään lämpimänä kun tekee paksuista klapeista hiljaa palavan keon. Klapit olivat kyllä aika kosteita, joten tuo toimi hyvin.

    4. VR:n autojunan varaus aukeaa 60 päivää ennen lähtöpäivää. Ainakin nykyään.

    5. Kohta taas olen menossa tuonne hiihtämään. Tällä kertaa kokeilen 3 x 4,5 metrin laavuvaatteesta rakentaa jonkunnäköisen

    Tykkää

  2. Kiitos kommenteista ja korjauksesta! Todellakin kyse oli Suaskurun kodasta. Ja sitten siellä on jossain myös Sioskurun kämppä. Enpä tiedä mistä ja miksi tuo kota sai meidän mielissämme väärän nimen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s