Länsi-Lapin huiputuksia

Tiivistelmä: Toinen puoli kahden hengen yhdessä mutta yksin tehdystä talvivaelluksesta välillä Hetta – Pallas. Tämä puolikas kertoo yli alueen huippujen johtavista päivätaipaleista lyhyillä hokkisuksilla ja rinkka selässä. Jakaen leirit kaverin kanssa, joka kiertää tunturihuiput lumikenkä-ahkiokaravaaninsa kanssa.

598

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos.

Ensimmäinen ilta

Matka Pallakselle taittui tällä kertaa vähemmän mukavasti, koska autojunapaikat olivat pääsiäisviikolla vähissä. Siispä lähtö oli aamulla klo 7 ja Hettaan saavuimme illansuussa päivänvalon kuitenkin vielä valaistessa lähtöämme. Jo Ounasjärven jäällä hiihdellessämme hämärä laskeutui ja kun olimme löytäneet latu-uran, tulivatkin otsalamput tarpeeseen.

Ensitaipaleet pimeässä

Auton jäädessä hiljalleen taakse mielessä pyörivät epäilykset ensimmäisen talvireissun suhteen. Olivatko kaikki tarpeelliset varusteet varmasti mukana, ja voiko näin kevyin kantamuksin selvitä viikon reissusta talvisessa tunturissa? Painoa rinkassa oli vain n. 20 kg. Toisaalta mietitytti myös kuinka useamman päivän peräkkäinen hiihto Altai Hokeilla tuntuu jaloissa ja syntyykö hiertymiä. En ollut ottanut lumikenkiä mukaan, koska olin päätellyt, että kesäreittiä edetessä suuret korkeuserot vaativat kevyen varustuksen.

Tarkoitus oli hiihdellä ensimmäisenä iltana yhtä matkaa vain n. 7 km lähimmälle nuotiopaikalle ja laittaa teltat siihen, istuskellen sitten nuotion äärellä iltaa. Kartalla nuotiopaikka olikin olemassa mutta maastossa ei. Minkäänlaista merkkiä tulipaikasta ei maastosta löytynyt, ja hetken pyörittyämme ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin Ounastunturin juurella sijaitsevalle tuvalle. Tässä vaiheessa ensimmäinen pieni epäusko hiipi mieleen – onko edessä pelkkää erämaata ilman mahdollisuutta edes tulentekoon? Polttopuun etsiminen yli metrisen hangen alta kun olisi erittäin aikaa vievää, ja käytännössä lähes mahdotonta. Tästä tuli myös ensimmäinen mieleen painettu asia mahdollisia tulevia erämaavaelluksia ajatellen – talvella ei laitetakaan noin vain nuotiota erämaahan.

Leiriin Pyhäkeron tuvan pihapiiriin

Tupa oli käytössä, mutta siellä majaillut ilmeisesti ranskalainen pariskunta tarjosi meillekin kohteliaasti tilaa. Kieltäydyimme sisämajoituksesta aiheuttaen varamasti pientä ihmetystä, ja virtitimme teltat kovaksi tamppautuneelle lumelle taukotuvan läheisyyteen. Tässä vaihessa alkoi jo olemaan hieman viileää, mutta selvisimme ilta-askareista suhteellisen mukavasti ja painuimme pehkuihin.

Ensimmäinen täysi vaelluspäivä

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta erittäin kylmänä. Pakkasta oli reilusti yli 20 astetta. Makuupussissa sitä ei huomannut, untuvapussin comfort –lämpötilakin kun oli -29 C. Mutta sitten kyllä huomasi, kun nousi pussista ulos. Kaikki ruokatarvikkeet olivat umpijäässä samoin kuin se yksi vesipullo, joka ei ollut makuupussissa. Onneksi pussissa olleista vesipulloista sai keiteltyä aamukahvit ja päivän käyntiin. Mukanani oli varsinaisen ilma-untuvatäytteisen Therm-a-Rest NeoAir Xtherm –talvialustan lisäksi tavallinen vaahtomuovialusta, jota käytin teltan vieressä touhuamiseen. Sen verran kylmä oli, että läikytettyäni siihen tipan kahvia, oli kahvi jäätynyt ennen kuin ehdin kuivaamaan sitä.

Kylmän aamun varustemietintöjä

Kylmyys pisti miettimään Altai Hokkien X-trace pivot –siteiden kylmänkestävyyttä – muoviosien hajoaminen tunturissa olisi tehnyt etenemisestä erittäin hankalaa. Myös käytössä olevat saappaat olivat pakkasessa muuttuneet kivikoviksi, ja niiden saaminen jalkaan olikin melko hankala operaatio. Toivoin, että saappaat eivät hajoa niitä jalkaan kiskoessa. Teltan ulkokankaan sisäpinnalle oli tiivistynyt jonkin verran huuraa, josta sain suurimman osan ravistamalla pois. Olimme lähtövalmiina juuri kun kahvionpitäjäpariskunta saapui moottorikelkalla paikalle. Puheista päätellen aamu ei ollut alkanut kovin mukavasti – kahviota pitämään jäänyt nainen kun istui kelkan perässä olevassa reessä, ja antoi melkoisen kuuluvasti palautetta kyydin epätasaisuudesta kuskina olleelle miehelle, joka tokaisi ennen lähtöään vain ”itsehän valitsit” ja ajoi kelkalla pois. Ihan aitoihin Lapin akkaan ja ukkoon taisimme siis törmätä.

Ensimmäiset tunturifiilikset

Eri suuntiin veivät nyt meidänkin retkikuntamme tiet, Karin lähtiessä suosilla kiertämään Ounastunturin Pyhäkeron huippua latua pitkin, vetäen lumikengillä ahkiossa olevaa tavarakuormaa. Tämä oli jo etukäteen suunniteltukin, sillä meillä oli hyvin erilaiset tavoitteet reissulle. Omani oli selvittää mahdollisuuksia tuntureissa etenemiseen suksilla, mahdollisesti myöhemmin jopa laskettelemiseen soveltuvilla rinteillä ja lasketteluvarustein. Tätä varten olin pakannut niin kevyesti kuin suinkin uskalsin, ja mukana oli vain rinkka eikä ahkiota, jonka kanssa ainakaan laskettelu ei tulisi onnistumaan. Suuntasin siis kesäreittiä kohti Pyhäkeron huippua kauniissa auringonpaisteessa. Aurinko alkoi nopeasti lämmittämään, ja puurajalle saapuessani näin ensimmäistä kertaa hienon erämaisen maiseman. Pian puurajan jälkeen lumikin muuttui, siinä missä se alhaalla oli pehmeää puuteria, oli lumi ilmeisesti tuulen vaikutuksesta pakkautunut tiiviimmäksi korpuksi ylempänä. Nousua se ainoastaan nopeutti, ja pian nousinkin tunturin harjanteelle, josta edessä näkyivät seuraavat huiput. Tässä vaiheessa mieleen muistuivat moninaiset laskettelureissut, ja ehkä maisemasta ja olosuhteista mieleen palautui eräs seikkailu La Plagnen takaseinämillä, joka vei meidät 4 km päähän lähimmästä tiestä Vanoise -kansallispuistoon. Silloinkin alkuun näytti oikein mukavalta, ja vasta kun paluu ei enää onnistunut todellisuus reitin pituudesta alkoi valkenemaan. Voitin kuitenkin epäilykseni palauttamalla mieleen, että nyt käytössä oli kartta ja merkitty reitti. Otin muutaman kuvan Hettaan päin, ja jatkoin harjanteelta kohti edessä näkyviä uusia nousuja.

Ei aivan erämaissa vielä

Päästyäni seuravan nousun suhteen jo hyvään alkuun huomasin tunturin välistä nousevan rinnekoneen ja sen perässä olevan hiihtäjäjoukon. Kone teki merkittyä latu-uraa tunturiin, ja aamun ensimmäiset hiihtäjätkin seurasivat sitä. Erämaan tuntu kärsi tästä näystä – toisaalta epäilykset siitä mitä edessä on hälvenivät, mutta toisaalta se mukava jännitys ja erämaisuuden tuntu, joka syntyy jännityksen ja hienoisen pelkonkin yhdistymisestä kauniin maiseman ihailuun ja luonnon rauhasta nautiskeluun, kyllä katosi samalla. Hyvin pian saavutin Pyhäkeron huipun, jonka luulin olevan vasta kaukana edessä. Huipulta lähetin muutaman kuvan ja viestin kotijoukoille, mutta melko pian oli päästävä eteenpäin, koska tuuli teki kelistä huipulla hyytävän auringosta huolimatta.

Lasku alas olikin sitten varsin erilaista kuin nousu. Laskin etelärinteeseen, ja aurinko oli kovettanut lumen pinnan paikoittain jopa jäiseksi. Ohjattavuus Hokeilla ei ollut paras mahdollinen, mutta alun loiva lasku oli vielä oikein mukavaa. Laskun jyrkentyessä sain tehdä jo välillä enemmän töitä ja kaarrella pitkiä loivia kaaria, jotta pääsin turvallisesti alas. Muutamin kohdin kiviäkin pisti lumen alta ikävästi esiin. Hieman yllättäenkin edessä näkyi rakennuksen katto, ja kaarsin Sioskurun taukotuvan pihaan. Tuvalla oli vilkasta, koska se sijaitsi hiihtoreitin varrella ja päiväkävijöitä oli siis runsaasti. Päädyinkin kokkailemaan terassilla, ja siinä Trangiaa viritellessäni näin latua lähestyvän erikoisemman ”hiihtäjän” – Kari tamppasi lumikengillä ahkion kanssa juuri tuvalle.

Yhteinen lounastauko Sioskurun kodalla

Kokkaillessamme kävimme läpi vähän suunnitelmaa tästä eteenpäin. Kello oli siinä kahden maissa, ja alkuperäinen suunnitelmani käydä huiputtamassa Ounastuntureiden läntisiä huippuja alkoi tuntua epärealistiselta. Päädyimme suunnitelmaan, että edetään seuraavalle Tappurin tuvalle alakautta suomaita pitkin koukaten, latujen ulkopuolella. Tätä varten ylitimme tuvan vieressä virtaavan puron ja etenimme sen kurua pitkin alaspäin. Lumikengillä kova lumi näytti toimivan mainiosti, mutta suksilla oli melkoisia hankaluuksia. Suurin haaste oli kaltevuus useaan suuntaan – nousukarva piti kyllä yhteen suuntaan, mutta toiseen suuntaan ei oikein saanut millään pitoa. Jos suksen laittoi kantilleen, niin sitten karva ei pitänyt. Mielessä jo kävi, että olihan tämä tähän saakka ollutkin odottamattoman helppoa, ja mietin oliko edessä seuraavat 40 km tällaista maastoa. Lopulta pääsin pois puron kurusta tamppaamalla suksilla sivuttain, ja näin juuri Karin katoavan metsänrajaan.

Haasteet puron kurussa vievät vaeltajat eri teille

X-trace siteiden eräs heikkous tuli taas esiin tampatessa. Olin onnistunnut osumaan kiinnityssolkiin ja niiden vapautusvipuihin ja siteet olivat löystyneet. Jouduinkin pitämään siteidenkiristystauon, ja tällä välin Kari ehti kadota näkyvistä, mutta lähdin hiihtelemään sinne missä viimeksi Karin näin. Jälkiä seuratessa huomasin myös, että lumikengille sopiva reitti ei välttämättä näin kovalla lumella ole välttämättä lainkaan sama kuin suksille hyvä reitti, Kari kun oli edennut monessa kohtaa kaltevia kohtia pitkin. Jäljet etenivät harjannetta, mutta jonkin matkan päästä edessä oli kohta, josta suksilla ei vain yksinkertaisesti mentäisi – kallistusta oli sen verran, että yritys tuottaisi pikakuljetuksen alas harjanteelta pyllymäkeä. Yritin ottaa suksia pois, mutta kovahko lumi ei kengillä ollutkaan kovaa, ja olin reittä myöten hangessa. Askartelin sitten suksen takaisin jalkaan, ja tajusin tässä vaiheessa, että Karin täytyy olla jo kaukana. Kaivoin puhelimen esiin, ja yritin soittaa – kenttää sentään onneksi on. Vaan eipä ollut Karilla, vaan kuulin vain, ettei numeroon saada yhteyttä.

Onneksi kuitenkin olimme sopineet minne ollaan menossa, joten hätä ei onneksi ollut tämän näköinen. Katsoin hieman karttaa, ja päädyin laskemaan suhteellisen suoraan alas harjanteelta, ja suuntaamaan loivia maita kohti suunniteltua yöpymispaikkaa. Alempana lumi olikin taas pehmeämpää, ja hiihto majalle sujui mukavasti ja napsinpa muutamia kuviakin matkalla. Pian tupakin ilmestyi näkyviin, mutta en havainnut Karin telttaa missään. Savua nousi piipusta, joten arvelin Karin menneen sittenkin lämmittelemään sisälle minua odotellessaan.

Tappurin kämpällä

Yllätyksekseni löydänkin tuvalta joukon venäläisiä, eikä Karia näy missään. Tässä vaiheessa laitan sitten WhatsApp –viestiä Karille, että missä tämä menee. Viestit kulkevat huonosti, mutta pienellä viiveellä selviää, että Kari on vielä n. 1,5 km päässä majalta, ja että voimat ovat aika lailla loppu raskaan ahkion kiskomisesta lumikengillä puolittain upottavassa lumessa. Kari suunnittelee laittavansa leirin pystyyn ja jäävänsä jokin matkan päähän tuvalta. Sovimme viesteillä, että Kari pitää hetken taukoa, ja lähden hiihtelemään vastaan, niin saadaan ahkiokin tuvan viereen. Kun pakkaillen mukana kevyen varustuksen ja saan sukset jalkaan, tuleekin Kari vastaan jo tuvan toisella puolella olevalla laajalla aukealla – voimat olivat palautuneet tauolla ja pienellä ruoka-annoksella.

Leiri ilta yhdessä taas

Karin kanssa jutellessa selviää, että Kari oli aikansa edettyään huomannut, että olin kadonnut jonnekin, ja lähtenyt palaamaan omia jälkiään ylärinteeseen etsimään minua. Vasta sitten, kun Kari oli palannut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin harjanteelta alas, selvisi Karille, että olin lähtenyt omia polkujani kohti Tappurin tupaa. Ja luonnollisesti palaaminen tapahtui ylämäkeen, nousten ahkion kanssa takaisin harjanteelle, josta oli kyllä ihan kohtalainen lasku alas.

Pystyttelemme leirin tuvan viereen – venäläisetkin kysyvät tulemmeko sisälle nukkumaan, mutta kieltäydymme jälleen tarjouksesta, koska tarkoitus on nimenomaan testata kuinka telttailu pakkasessa maistuu raskaiden koko päivän hiihtojen ja lumikenkäilyjen jälkeen. Sanovat kuitenkin jättävänsä meille paikat jos mieli yöllä muuttuu. Tällä kertaa telttapaikan pohja ei ole kova, vaan joudun kaivelemaan lunta pois alta aika lailla, jotta saan teltan suoraan ja pysymään kiinni. Paikka on puun juurella, jossa lunta on selvästi ympäristöä vähemmän, mutta siinäkin kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Lopulta saan teltan pystyyn, mutta pudotan lumeen yhden teltan kulman kiinnitykseen käytettävistä soljista. Etsintä ei auta, solki jää piiloon lumen sisään. Teen solmun, jolla saan teltan kulman kiinni.

Vesi on melko vähissä, mutta onneksi lähellä olevassa mökissä majaileva lapin ukko vinkkaa, että muutaman sadan metrin päässä on vesipaikka. Toisella yrittämällä pääsemme moottorikelkkauraa purolle, ja saamme vedet täytettyä ilman lumen keittelyitä. Ensimmäisellä yrittämällä lumi muuttui liian upottavaksi noin puolivälin kohdalla, ja kun sukset ja lumikengät eivät tulleet mukaan, piti ensin palata takaisin hakemaan sukset.

Auringon laskiessa Ounastunturin taakse, on maisema hetken aikaa satumainen sinisen sekoittuessa auringon oranssiin ja sittemmin punaiseen. Edessä näkyvät seuraavan päivän urkat: tunturisola, joka täytyy ylittää ennen Hannukurua. Otan muutamia kuvia ja ihastelen erämaista tunnelmaa ja maisemia, mutta pienen iltalenkin jälkeen onkin aika kömpiä makuupussiin. Alkuun tuntuu hieman viileältä, mutta melko nopeasti pussi lämpiää ja nukun mukavasti aamuun.

Toinen vaelluspäivä

Aamulla aivan kaikki pussin ulkopuolella on umpijäässä. Juustoa mahdotonta leikata, ja siivutettu meetwursti jäätynyt kiinteäksi kappaleeksi. Tavarat vaikuttavat olevan vielä enemmän jäässä kuin edellisenä aamuna, ja Trangiakaan ei tahdo syttyä, mutta lopulta sen sytytys sentään onnistuu. Aamutoimissa menee tällä kertaa yllättävän kauan, ehkä siitäkin johtuen, että keli on muuttunut ja pilvet peittävät tuntureita. Into lähteä etenemään ei ole enää niin suurta, ja tiedossa on hiihtoa pilvessä ainakin solaa ylittäessäni. Tämänkin päivän etenemme eri reittejä, Kari seurailee latupohjia ja minä etenen kesäreittiä.

Omia teitään kohti Hannukurua

Lähdemme heti leiriltä eri suuntiin, ja ohitan pian vesipaikkamme ja täytän vielä pullot uudestaan ennen nousua ylätunturiin. Pian tulen latu-uralle, jonka ylitän ja suuntaan suoraan kohti solaa, jonka takana on lasku Hannukuruun. Näkyvyys katoaa noustessa lähes kokonaan ja näen vain sauvan päähän saakka. Samalla törmään taas samoihin haasteisiin kuin aiemmin, kun kaltevuutta on kahteen suuntaan. Eteneminen on hidasta, kun joudun aina painamaan suksen lumen läpi niin, että karva ottaa pitoa ja toisaalta kantti pitää toiseen suuntaan. Samaan aikaan näkyvyyttä ei ole, joten on mahdotonta etsiä optimaalisempaa reittiä. Jalat tuntuvat varsin väsyneiltä kun saavut solan korkeimpaan kohtaan Rouvivaaran ja Porttivaaran välissä, ja pääsen laskemaan kohti Hannukurua. Onneksi melko pian laskussa pilvi häviää ympäriltä, ja saan näkyviini laajan suon ennen Hannukurua ja sen reunalla olevan Pahakurun tuvan. Oikaisen hieman suon yli, mutta matka tuntuu silti etenevän hitaasti lumen alkaessa upottamaan enemmän alas mennessä.

Lyhyesti yhdessä välillä

Jatkan tuvan ohi pysähtymättä ja laskeudun itse Hannukuruun. Tämä on rajoitusaluetta, jolla merkityltä reitiltä ei saa poistua. Vaan eipä ole talvella kesäreittiä helppo erottaa täällä! Eksyn muutamaan otteeseen ja joudun kartan kanssa etsimään reittiä. Lumi on mukavan pehmeää puuteria, ja muutamat laskut ovat suorastaan hauskoja kun pääsen tekemään muutaman telemark –käännöksen. Lopulta löydän Hannukurun tukikohtaan, jonka kodalta löydän Karin, joka on asettunut jo mukavasti taloksi kotaan. Kello on tässä vaiheessa vielä sen verran vähän, että syötyäni myöhäisen lounaan päätän kuitenkin vielä lähteä jatkamaan eteenpäin.

Illansuun taival yli Suastunturin

Hannukurusta Suastunturille nouseminen osoittautuukin olettamaani hankalammaksi. Ensimmäinen haaste on joki, jonka ylitse en tahdo löytää reittiä, silta on ilmeisesti hautautunut jonnekin. Lopulta aikani kierreltyäni pääsen kaatunutta puunrunkoa joen yli, ja lähden kiipeämään kurusta ylös. Se osoittautuukin paljon oletettua vaikeammaksi, koska kuru on niin jyrkkä, ettei suoraan noustessa nousukarvojen pito riittä. Yritän mutkitella,mutta tällöin sukset uppoavat niin syvälle, että nouseminen on hyvin hidasta. Aikaa menee ehkä tunnin verran ennen kuin olen Hannukurun reunalla.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten kaunista maisemaa ja helpompaa reittiä kohti Suastunturin huippua, vaikka jatkuvaa nousua hiihto onkin. Pääsen silti melko nopeasti Suastunturille – nousu kurun reunalta tunturille on paljon nopeampi kuin kurun pohjalta kurun reunalle. Suastunturin huipulta avautuu upea näkymä kohti Pallasta ja Lumikeroa. Niitä ihaillessani huomaan hämärän laskeutuvan ja sinisen hetken saapuvan. Aikaa ei siis ole hukattavaksi, ja lähden laskeutumaan kohti Suaskurun kotaa. Lasku onkin koko reissun hienoin lasku, koska lumi on puuteria ja pääsen laskemaan sitä telemark –käännöksin. Päädyin poikkeamaan kesäreitiltä länteen, koska metsä on siellä harvempaa ja lasku mukavampaa, ja päädyn tasaiselle muutamien satojen metrien päähän kodasta. Tässä vaiheessa sininen hetki on muuttunut harmaaksi, ja illan pimetessä mielessä käy olisinko hyväkin makupala saalistusretkelle lähtevälle susilaumalle. Järki kuitenkin voittaa epäilykset, ja hiihtelen rohkeasti GPS –tekniikan avustamana kohti kotaa. Muutaman kymmenen metrin päästä kodasta iskee epäusko – GPS:n perusteella kodan pitäisi jo näkyä, mutta mitään ei näy. Mieleen muistuu ensimmäisen illan turhaksi osoittautunut nuotiopaikan etsintä – jospa kota onkin palanut, ja raunio hautautunut lumeen? Edessä olisi telttayö yksin kurussa, kuvitteellisten petojen ympäröimänä. Aloitankin henkisen valmistautumisen tähän vaihtoehtoon, vakuuttaen itselleni, että olenhan sentään kymmeniä kertoja yöpynyt erilaisissa erämaissa, joiden luontoon ovat kuuluneet niin sudet kuin karhutkin.

Turvapaikka Suaskurun kodassa

Sinnikkäsi eteenpäin hiihtäen melkein törmään kotaan. Maastonmuodoista johtuen hämärässä kotaa on vaikea erottaa, enkä huomannut sitä ennen kuin olin kodan pihassa. Suaskurun kodalla ei ole muita, eikä siellä ole hetkeen pidetty tultakaan. Kanniskelen puut sisään ja teen tulet hyväksi havaitulla tekniikalla – Trangian poltin puiden alle niin, että sen liekki sytyttää puut. Tuli syttyy näin sillä välin kun puran varusteitani, ja lämpöä onkin jo saatavilla kun olen valmis, eikä kylmä pääse yllättämään. Valitettavasti vain tässä kodassa oleva tulipaikka on tarkoitettu lähinnä kesäiseen makkaranpaistoon – tuli on korkealla lattiasta ja lämpö ei pääse juuri muualle kuin yläpuolella olevaan isoon ”piippuun”. Puuta kuluukin tavaroiden kuivattamiseen melkoinen määrä. Mietin poltinko kuukauden lämmityspuut ja koko kesän makkaranpaistopuut siinä kamppeita kuivattaessa.  Ehkä määrä kuitenkin tuntuu isommalta kuin lopulta on, koska kahdella kantoreissulla sain kamppeet kuivaksi. Tällä kertaa nukun mukavasti kodan laverilla, joka onkin aiempiin maanvaraisiin yöpymisiin verrattuna kerrassaan mukavaa. Hieman lämpimämääkin on, vaikka nuotion hiipuessa pakkanen kyllä hiipii melko harvaan kotaankin nopeasti, ja inversio painaa kylmän ilman alas tuntureilta kuruun. Makuupussi on täälläkin pidettävä tiiviisti kiinni.

Kolmas päivä

Aamu sujuu aiempia päiviä vähän mukavimmissa merkeissä, joskaan lämmintä kodassa ei ole. Mutta pian Trangian poltin on jälleen saanut tulet aikaan, ja pääsen nauttimaan aamupalaa mukavassa lämmössä. Kun olen aamutoimista selvinnyt, saapuukin jo Kari kodalle. Aiemmin nukkuun, aiemmin ylös on toiminut hyvin. Suunnittelemme, että seuraavaksi ja näillä näkymin viimeiseksi maastoyöksi tähdätään Pallaksen juurella olevaan Rihmakurun kotaan. Karin lounaan ja minun jatketun aamiaiseni jälkeen suuntaamme jälleen omille reiteillemme, minä ylös Lumikeron rinnettä ja Kari latuja pitkin Nammalkurun tuvalle.

Kokemuksia Lumikeron pilvien sisässä

Lumikeron alku kurusta on hankala Hannukurun tapaan, mutta melko pian nousu tasaantuu ja lumi kovettuu. Pallas-Ounastuntureiden korkein tunturi on Pallaksen Taivaskero, ikään kuin jonon kuningas. Ja Lumikero on sen kuningatar – Lumikuningatar joksi sen mielessäni nimeän mäkeä ylös tuskaillessani ja tasapainotellessani hyytävän tuulen ja nousun tuoman lämmön kanssa vaatetusta säätämällä. Pallaksella on edes vähän suojaa vierekkäisistä huipuista, Lumikero on joka suuntaan suojaton. Melko pian pääsen pilven korkeudelle, ja näkyvyyskin heikkenee merkittävästi, onneksi sentään kesäreittiä merkitsevät salot erottuvat aavemaisesta usvasta. Aavemaisuus ja heikko näkyvyys pelästyttää kulkijan, kun olen kuulevinani ääniä. Vakuutan itselleni, että ei täällä voi ketään muita olla, ja että tuuli todennäköisesti yhdessä varusteiden äänten kanssa aiheuttaa oudon kokemuksen. Otan kunnon hörpyn vesipullosta varmistaakseni, ettei kyse ole nestehukan aiheuttamista hallusinaatiosta.

Sitten sumusta alkaa kuulua selvemmin puhetta. Epäuskoinen hiihtäjä näkee lopulta harmaat hahmot edessä, jotka liikkuvat suhteettoman nopeasti. Skyrimin ice wraithit käväisevät mielessä, kun valkoisessa sumussa edessä näkyy hahmoja – tosin hyvin lyhyesti, koska edestä sukeltaa 4 hengen vaellusporukka vastaan. Pian tiedustelutietoja siitä, mitä edessä on odotettavissa vaihdetaankin jo innokkaasti. Edessä olevan laskun jyrkkyys saa porukasta yhden muuttamaan ahkionsa pulkaksi, jolla matka jatkuu alaspäin GoPron nauhoittaessa laskua.

Melko pian porukasta erkanemisen jälkeen saavutankin Lumikeron huipun, jossa nappaan selfien muistoksi ”lumikuningattaren” valloittamisesta. Lumikuningatar ei moisesta oikein perusta, ja vastaa hyytävällä tuulella ja olemattomalla näkyvydellä saatelleen minut matkalle alas.

Lumikuru ja lounas tunturissa

Omalla reitilläni edessä on seuraavaksi lasku Lumikuruun, joka reitin jyrkin lasku. Lasku on puolikorpulla vaikea, mutta selviän siitä tekemällä riittävän laajoja kaarroksia. Lumikurussa oleva poroaita portteineen on peittynyt lumeen niin, että aidasta pääsee astumalla yli. Päätän laittaa lounasleirin aidan viereen, ja kaivelen Fjellduken esiin. Siinä lounasta syödessäni keli muuttuu täysin kun pilvet hälvenevät. Pilvien hälvetessä huomaan aivan lähellä vastarinteellä laskettelijan, joka laskeekin pian poroaidalle viereeni. Kysessä on amerikkalaisnainen, joka etenee Pallas-Hetta reittiä vaellussiteillä varustetuilla laskettelusuksilla tukeutuen tupiin. Toivottelen hyvät reissut ja kerron kokemukset hänellä edessä olevilta Suaskurun ja Hannukurun tukikohdilta.

Retkue kasaan Nammalakurun tuvalla

Lounaan jälkeen jatkan Vuohtiskeron rinnettä yli tunturin ja lasken sitten Saivokeron, Vuohtiskeron ja Keräskeron väliin jäävään kuruun. Siellä meneekin latu, jota on näennäisen helppo hiihdellä Nammalakurun tuvalle. Juuri ennen saapumista Nammalakurulle aukenee yksi reissun hienoimmista maisemista kohti Pallasta. Itse tuvalla onkin sitten jo paljon vaihtelevammin erilaisin varustein liikkeellä olevia kulkijoita. Luonnollisesti ladun vieressä on monia suksin kulkijoita, mutta laskettelusuksien osuus on huomattavan suuri. Kaikkein eniten ihmetystä minussa herättää kuitenkin lumilauta. Syömme tuvassa lounaan, ja muistelen aiempaa kesäreissua ja yöpymistä tuvalla. Kesällä maisema oli hyvin erilainen, ja nyt lumen alle jääneet tunturikoivut korkea metsikkö. Samoin lampi ja puro ovat lumen alle, kesällä niissä peseydyttiin. Suunnilleen keskellä tuvan edessä oli muutama kivi ja pensas, joiden viereen silloin virttelin teltan – nyt siinä näkyy pelkkää hankea. Lounaan jälkeen suuntaamme eteenpäin kohti Rihmakurun kotaa, jossa on tarkoitus yöpyä.

Viimeinen leiri Rihmakurun luksuskodassa

Eteneminen kodalle on odotettua hitaampaa, koska lumi on jälleen upottavaa, ja Karin eteneminen painavan ahkion kanssa kaltevassa rinteessä ja upottavassa lumessa on hidastsa ja raskasta. Lopulta pääsemme kuitenkin perille ja valoakin vielä riittää hyvin. Tämä Rihmakurun kota on eri maata kuin edellinen Suaskurun kota – oikeastaan tätä ei voi edes kodaksi sanoa, vaan pikemminkin pieneksi tuvaksi, jonka keskellä on vieläpä Jotulin kamina. Teemme siihen tulet, ja lämpöä tulee aivan eri tapaan kuin edellisessä tuvassa – ja vain murto-osalla puumääräästä. Välillä on melkeinpä liiankin kuuma kun kuivattelemme kamppeemme kunnon tulilla.

Tässä vaiheessa myös tutkailemme suunnitelmia majoituksen suhteen. Nyt voimme olettaa olevamme huomenna Pallashotellilla, jonne autoni on välillä siirretty. Netti on käytettävissä, ja löydämme yllätykseksemme Booking.com:lla Pallashotellista vapaat huoneet varsin edulliseen hintaan. Yllätys on suuri, koska oletimme majoittumisen olevan pääsiäisen aikaan siellä käytännössä mahdotonta, ja olimme varautuneet viettämään yön Pallaksen kodalla. Yöllä tulee vaistomaisesti aina herätessä heitettyä puuta kaminaan, mikä ei lopulta osoittaudu hyväksi ajatukseksi, koska se johtaa siihen, että välillä on liian kuuma ja välillä tulee viileä kun ei ole tarpeeksi syvällä makuupussissa. Vasta aamuyöstä saan nukuttua pidemmän yhtäjaksoisen osan, kun ymmärrän olla kylmän tultua heittämättä lisää puuta kaminaan, vaan vedän vain makuupussin tiukasti kiinni.

Neljäs päivä

Aamu valkenee suojasäässä, ja aamutoimien jälkeen lähdemme jälleen eri lenkeille.  Käymme pohdintaa kumpaa kautta Karin kannattaisi kiertää, mutta Kari päätyy lännen puoleiseen reittiin. Eteneminen osoittautuu erittäin hankalaksi. Lumi jää kiinni nousukarvoihin, enkä tahdo päästä mihinkään. Mielessä jo käy, että edessä voi olla yöpyminen jossain Pallaksen tasangoilla, jos eteneminen on kuin tervassa tarpomista. Päätän jo mielessäni leiriytyä hyvissä ajoin ennen kuin voimat ovat aivan lopussa. Mutta kuin tämän kuulleena keli muuttuu, kun pääsen ensimmäiselle harjanteelle – pilvet rakoilevat, ilma on kuivempaa ja kylmempää. Myös lumi muuttuu korpuksi jota se on muillakin tuntureilla ollut, ja etenemiseni nopeutuu kun puhdistan karvoihin jäätyneen suojalumen sauvalla pois pohjista.

Pilven sisässä on eri maailma

Lähellä korkeinta kohtaa Taivaskeron vieressä pilvet jälleen tiivistyvät ja näkyvyys katoaa täysin. Olin suunnitellut käyväni jälleen Taivaskerolla ja ehkä laskevani sieltä alas, mutta olematon näkyvyys romuttaa tämän suunnitelman. Lumikaan tosin ei houkuttele laskemaan, sillä se on taas muuttunut osin jään peittämäksi korpuksi, jolla Hokkien ohjaaminen on hyvin hankalaa. Lasken kohti Pallashotellia suunnilleen kesäreittiä seuraillen, ja tämä onkin reissun rankin joskaan ei jyrkin lasku, jolla suksen pitäminen kantillaan kumisaappailla ja pehmeillä siteillä rasittaa rajusti jalkoja. Pyhäkero viettää vieläpä jatkuvasti oikealle, joten kuorma on koko ajan samalla jalalla. Tuskien kautta pääsen kuitenkin alas – lasku ei ollut mukavaa kaartelua kuten olin etukäteen toivonut, vaan reissun tuskaisin lasku. Mutta edessä siintääkin sitten lasketteluhissit ja hoidettu rinne, jota pitkin hiihtelen alas hotellille nopeasti.

Pallashotellilla

Hotellissa kaikki sujuu mainiosti, saan kamppeet huoneeseeni ja suuntaan saunaan. Sauna 55 km umpihankihiihdon jälkeen tekeekin hyvää ja sen jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä. Karia ei vain näy eikä kuulu, vaikka olen ollut hotellilla jo kolmisen tuntia. Alan jo huolestua onko jotain sattunut, kun Kari lopulta saapuu väsyneenä hotellille – kierto oli pitkä ja loppunousu rankka. Syömme hotellilla illallisen seisovasta pöydästä ja sen jälkeen onkin aika painua pehkuihin seuraavan päivän kotimatkaa varten. Hotelli on mukava ja kieltämättä hieman erikoinen, mutta sen erityislaatuinen tunnelma jää aiempien kokemusten vuoksi havaitsematta – tunnelma kun saapuu yksin kylmälle kodalle hämärän laskeutuessa pohtiessaan jo mielessään teltan pystyttämistä kun on muutamaa pykälää vahvempi kokemus kuin mikään hotelliyöpyminen.

Kotimatka ja epilogi

Kotimatka alkaa huonosti, kun auto ei käynnisty, akku on aivan tyhjä. Mukana ollut varavirta-asema ja vara-akku ei auta, kun en pystykään vaihtamaan akku puutteellisen työkaluvarustuksen vuoksi. Onneksi hotellilta löytyy kaapelit, ja saamme auton käyntiin ja pääsemme matkaan. Ajopäiväkin sujuu yllättävän hyvin hotellissa nukuttujen pitkien ja hyvien unien jälkeen.

Jälkeen päin ajatellen reissun parhaita paloja oli yöpyminen yksin Suaskurun kodalla sekä lasku Suastunturilta alas. Monia hienoja osuuksia mahtui muuallekin, ja hienoja maisemia ja yksityiskohtia. Nopeus yllätti, sillä olin varautunut pitämään koko viikon lomaa ja käyttämään aikaa siis 6 päivää, kun nyt etenimme 4 päivässä ja yhdessä illassa. Korkeuserot olivat yllätyksekseni talvella helpompia kuin kesällä, aiemmin kesällä samojen tunturien ylittäminen oli paljon raskaampaa hellesäässä. Toisaalta kantamusteni keveys varmasti auttoi asiaa sekin, sillä kesällä kuormaa oli mukana enemmän – tuosta reissusta oli jo ehtinyt muutama vuosi kulua, ja sitä myöten kantamukset keventyä kokemusten karttuessa ja varusteiden vaihtuessa hiljalleen kevyempiin.

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos.

Kuvat Flicrissä

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s