Suomen Ladun opaskurssin talviosa 2017
Tiivistelmä: Tästä kurssista kiertää kentällä monenlaista tarinaa ja legendaa. Nyt lopulta sen itse läpi käyneenä on pakko sanoa, että ne pitävät kaikki paikkansa!
Tämän artikkelin valokuvat eivät välttämättä liity erityisesti siihen asiaan, mitä kyseisessä kappaleessa käsitellään. Mutta ehdottomasti liittyvät itse kurssin huikeisiin paikkoihin ja kokemuksiin, tuoden toivottavasti mukanaan elävyyttä ja todellisuutta!
Tapahtui 19.2. – 25.2.2017 Kiilopäällä ja Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Samoin kuin Lähierä-blogin artikkeli opaskoulutuksen kesäkurssistakin, tämä ei ole tarina itse kurssin kulusta ja taipaleista siellä Koilliskairan erämaissa. Vaan kokoelma kurssilta itselle mieleen jääneitä kokemuksia sekä oppeja. Yksi syy tämänkaltaiseen käsittelytapaan on se, että Suomen Ladun opaskurssit ovat erittäin tiiviiksi ja intensiivisiksi rakennettuja paketteja, jotka toimivat parhaiten niin, etteivät osallistujat tiedä aivan kaikkea etukäteen. Kuten nyt vaikka leiriytymisten paikkoja ja reittejä niihin.
Kurssin rakenne
Samanlainen kuin peruskurssinkin. Siis jokainen osallistuja saa ensin liudan ennakkotehtäviä, jotka on palautettava ennen kurssin alkua ja ne puretaan sitten sopivissa tilanteissa kurssiviikon aikana. Siten, että kyseiset asiat ovat ajankohtaisia juuri siinä retken vaiheessa.
Ja sitten on se varsinainen kurssiviikko, joka on pelkkää menemistä ja asioiden tekemistä käytännössä, oikeissa olosuhteissa ja kouluttajien kokeneiden silmien alla.
Valmistelut
Valmisteluihin sisältyy ennakkotehtävien lisäksi tietenkin talvivaellukselle sopivien varusteiden valinta ja pakkaaminen. Ja minun osaltani myös vähän varustehankintaa, koska olen omat tähänastiset talvivaellukseni tehnyt lumikengillä, jotka eivät tämän kurssin välineiksi sovellu. Siellä liikutaan suksilla, eikä lumikenkäilijä sovi samoille laduille ja samanlaisille päivämatkoille. Umpilumillakin hiihtämiseen soveltuvat sukset tulivat siis lainattaviksi, vuokrattaviksi tai hankittaviksi.
Omalla kohdallani tätä projektia ei yhtään helpottanut se, että satuin talven 2017 asumaan Yhdistyneessä Kuningaskunnassa, tehden vain yhden tiukasti ohjelmoidun matkan Suomeen juuri tämän opaskurssin ajankohdan ympärillä. Vuokraus- ja lainaushankkeet kuivuivat kasaan eri syistä ja päädyin sitten ostamaan itselleni vallan omiksi pitkät metsäsukset. Niiden valintaa suuresta ja itselleni sekavasta valikoimasta valmistelin kahden viikon ajan, tutkien testejä ja retkikertomuksia netistä, sekä haastatellen melkein puolta tusinaa tuttua, joilla on kokemusta erilaisista tuollaisista välineistä. Lämpimät kiitokset kaikille heille!
Siteiksi päädyin hankkimaan sellaiset, joihin saa kiinni minkä tahansa kengän tai saappaan. Jotta voin sitten tulevaisuudessa erilaisissa olosuhteissa käyttää juuri niihin sopivia saappaita. Siteet ovat tyypiltään juuri samanlaiset, joita käytetään nykyaikaisissa lumikengissä.
Retkellä saamani kokemukset omista välineistäni summaan alempana useiden varusteotsikoiden alle, samoin kuin ne monet asiat, mitkä pääsin näkemään ja oppimaan muiden kurssilaisten, sekä kouluttajien varusteista.
Ryhmä rämä
Tällä talvikurssilla oli kahdeksan osallistujaa kahden kouluttajan huomassa. Aikalailla samoin kuin omalla viime kesän opaskurssin perusosallakin, tämä ryhmä oli koostumukseltaan melko epähomogeeninen. Mukana ihmisiä eri ikäryhmistä, vissiin kolmekymppisistä eläkekategoriaan. Erilaisilta kokemuspohjilta ja tietenkin myös koulutukselta, ammateista, jne.
Siltä siis vaikutti kurssin alussa, mutta viikon edetessä oppi kyllä huomaamaan, että tämä porukka oli sittenkin tietyillä tavoilla homogeenisempi kuin kesäkurssin osallistujakunta. Retkeilykokemusta oli ihan kaikilla vähintään aika paljon, eikä talvivaeltaminenkaan ollut uutta kenellekään. Moinen oli tietenkin seurausta siitä, että talvikurssille edetään Suomen Ladun opaskurssin perusosan kautta ja pääsyvaatimuksissa on lisäksi joku määrä talviretkeilykokemusta. Myös voi olla niinkin, että talvikurssille lähtee ihmisiä, joilla on jo aika kova draivi sekä luonnossa kulkemiseen ylipäätään, että ”ryhmäretkeilyn” monien taitojen oppimiseen. Sellaiset kuvat piirtyivät ainakin minulle mieleen joka ainoasta tämän kurssin osallistujasta, kaikista omilla erilaisilla tavoillaan.
Kelit
Lappi kyllä tarjosi tälle kurssille varmaan aikalailla parastaan. Lunta oli tuntureilla ja laaksoissa 60-70 senttiä paksu patja niin, että pelkkien jalkineiden kanssa upposi aina vähintään polveen, ellei puolireiteen saakka. Niinpä moista ei oikeasti viitsinyt harrastaa missään muualla, kuin tallautuneilla kelkka- tai ahkiourilla satunnaisesti. Putipuhdasta valkoista pulverilunta sateli viikon aikana pikkuhiljaa lisää vielä 15-20 sentin verran (mitattuna auton päältä, sitä sunnuntaina parkkipaikalta esiin kaivaesssa). Näillä eväillä puut ja etenkin männyt olivat ”kermavaahdotettuja” ja maisemat kaikkialla kuin postikorteista!
Lämpötilalukemat liikkuivat koko ajan noin välillä -12 … -28 astetta, ollen kylmimmillään alkuviikosta, nousten pikkuisen joidenkin aurinkoisten päivien aikana ja kiristyen taas hiukan loppuviikkoon. Kun se pakkanen oli läsnä koko ajan, liikkuessa, taukoillessa ja leireillessä, se asetteli kyllä tietynlaisia haasteita pukeutumiselle ja kaikenlaisille askareille. Kylmimpinä aikoina ei voinut oikeastaan paria hassua minuuttia kauempaa näpertää mitään ilman sormikkaita tai tumppuja. Ja kyllä reissulta ainakin pieniä paleltumiakin tuli hankittua, kuka sormien, kuka nenän päähän.
Tuulilukemat pysyivät onneksi hyvin matalina koko viikon, koska kova pakkanen tiukan tuulen kera alkaisi olla jo aika murhaava kombinaatio. Joinain päivinä sitäkin taisi kuitenkin olla 3-5 m/s luokkaa ja silloin varsinkin tunturipaljakat tuntuivat perin hyytäviltä paikoilta.
Taipaleet
Kurssin päivämatkat vaihtelivat noin välillä 15-20 kilometriä, kahta ”erityispäivää” lukuun ottamatta. Kyseisen päivän oppaat suunnittelivat reitin ja veivät porukan sitä myöten, pitäen huolta syömisistä, juomisista, lepotauoista ja monista muista asioista.
Koska kansallispuistossa liikkuu retkeilijöitä myös talviaikaan, on siellä kohtalaisesti moottorikelkan uria puiston huoltomiesten jäljiltä, varsinkin tupien välillä. Sellaisia pitkin veivät suurimmat osat meidän taipaleistamme. Eikä noita reitinvalintoja kannata vähätellä, sillä tuon mittaiset päivämatkat ahkioita vetäen osoittautuivat kyllä aivan tarpeeksi pitkiksi noinkin. 20 kilometrin päivän muotoutuessa esimerkiksi näin: Ylös viideltä, taipaleelle seitsemältä, perillä yhdeltätoista ja leirin pystytyksen jälkeen nukkumaan reippaasti puolen yön jälkeen.
Useina päivinä tiedostimme hyvin, että koko vastaava matka umpilumessa olisi vaatinut ”päivän” mittaan lisää vielä ties kuinka monia tunteja ja vienyt monet kulkijat kenties uupumuksen puolelle tai ties minne.
Yöpymiset
Lappiin yhden kurssikaverin kanssa autoillessamme, ihmettelimme kumpikin käteemme hiljattain saamaamme kurssin ohjelmaa, mistä näimme tulevan retkemme sisältävän useita tupayöpymisiä. Me olimme siis jotenkin luulleet, että teltassahan sitä tullaan siellä vallan asustamaan. Mutta tämän asian järkevyydet ja järjettömyydet selvenivät meille aivan mainiosti sitten kurssin edetessä.
Tärkeimpänä syynä tähän on oman ymmärrykseni mukaan seuraava. Talvivaeltajista aivan ylivoimainen enemmistö retkeilee tuvalta tuvalle, käyttäen joko autiotupia, tai varaustupia. Näin vaan tapahtuu, varmasti koska sellainen on ehdottomasti helpompaa ja mukavampaa kuin ”survival-leireily” teltoissa. Niinpä kaikki tupaelämään liittyvät asiat ovat erittäin tärkeitä oppaiden opittaviksi ja omaksuttaviksi. Voihan sitä joku ehkä päätyä talvista telttailuporukkaakin joskus vetämään, mutta vain joku ja ääriharvoin.
Samaten oli helppo aivan kylmässä käytännössä huomata, miten tuvissa pystyttiin kurssiin kuuluvilla perusteellisilla tavoilla läpikäymään päivien tapahtumat ja saada niistä palautteet sekä opit irti. Vaikkapa miinus 25 -asteisessa telttaleirissä se on kovin toisenlaista. Kylmää ja hätäistä. Mutta siis siihen talvitelttailuunkin kurssi kyllä antaa tuntumaa.
Lumiluola
Yksi lumiluolayöpyminenkin sisältyi kurssin ohjelmaan. Ja se oli myös aikamoinen kokemus! Useimmille meistä ihka ensimmäinen kertakin tuollaisessa oikeassa lumiluolassa, vaikka eräillä oli joitain aiempia kokemuksia lumikammista tai iglusta. Kertakaikkiaan maineensa veroiseksi yösijaksi nuo kaksi lumiluolaa osoittautuivat, tarjoten todella ystävällisen, tuulettoman ja noin nolla-asteisen ympäristön, verrattuna ulkona vallitsevaan ylätunturin hyytävään iltaan.
Ehkä yöpymistäkin intensiivisempi kokemus oli tuollaisten luolien rakentamien, joka otti ainakin viisi tuntia todella kovaa kaivamista ja lumen ulos kuljetusta viiden hengen tiimiltä! Tuollaiset eivät siis todellakaan ole mitään hätämajoitteita, mutta kylläkin oivallisia tukikohtia ankarissa avotunturiolosuhteissa.
Väsyneenä ja viluisena mahdollisesti tehtävät hätämajoitteet ovat sitten lumeen kaivettuja pienempiä ”koloja”, kieppejä, taikka pressulla päältä peitettäviä lumikammeja.
Sukset
Juuri niin kuin kouluttajat jo kurssin alussa muistuttivat, kurssiviikon aikana tarjoutui erinomaiset mahdollisuudet katsella ja oppia erilaisista varusteista, mitä eri henkilöillä oli käytössä. Itselläni oli suksien hankinnan yhteydessä tapahtuneen alkuperehtymisen jälkeenkin vielä melkoisen sekaisena vyyhtenä mielessä erilaiset pohjat, suomut, pitokarvat, nousukarvat ja mitä kaikkea niitä termejä oikein onkaan. Mutta viikon aikana erilaisia suksia oikein käytössä katsellen ja niistä kollegoiden kanssa mielipiteitä sekä kokemuksia vaihtaen, asiat selkenivät mukavasti.
Itse siis hiihdin retken läpi 2,7 metriä pitkillä Peltosen metsäsuksilla. Vaikka jotain tällaista odotinkin, siltikin pääsin yllättymään erittäin positiivisesti siitä, miten helposti ja nopeasti löysin tuntuman tuollaisiin minulle aivan totaalisesti uudenlaisiin talviliikkumisen välineisiin! Siinä meni oikeastaan vain tunteja, eikä päiviä. Nuo sukset ovat siis varustetut sellaisilla keskialueelle upotetuilla pitokarvoilla. Ne toimivat aika helkkarin hyvin läpi koko keikan, tekemättä niille yhtään mitään tai askartelematta minkään nousukarvojen kanssa. Joissakin jyrkimmissä paikoissa missä etenimme, niiden pito ei riittänyt kun perässä kiskoi 30+ kilon ahkiota, mutta niin jyrkistä paikoista voi likimain aina hakea myös hiukan loivemman reitin ylös. Tai sitten voi ottaa sukset pois jaloista ja mennä saappailla patikoiden, niin kuin teimmekin muutaman kerran. Luistokin oli aivan tarpeeksi hyvä kaikilla muilla, paitsi kireimmillä pakkaskeleillä. Valtavan hyvät ja huolettomat sukset siis, katsellen ja vertaillen monia muunlaisia ympärillä, juuri samoissa touhuissa ja olosuhteissa.
Siteet
Siteiksi olin hankkinut OAC:n EA-mallit, jotka ovat tyypiltään juuri samanlaiset, mitä käytetään nykyaikaisissa lumikengissä. Sellaiset, joihin saa kahdella remmillä kiinnitettyä aivan millaiset tahansa kengät tai saappaat. Ne osoittautuivat myös erittäin helpoiksi hiihtää, tarjoten aika paljon tukevuutta ja kontrollia jalasta sukseen, mikä nousee arvoonsa alamäissä. Niiden jalkaan laittaminen ja pois ottaminenkin olisi todella helppoa ja kätevää, aivan samoin kuin parhaissa lumikenkien ”siteissä”. Tässä on kuitenkin konditionaali siksi, että suomalainen suunnittelu ja/tai valmistus eivät ole jaksaneet miettiä, testata ja säätää asioita aivan loppuun asti. Vaan muovihihnat jäykistyvät pakkasessa ja niiden taivuttaminen sellaiseen asentoon, että hihna menee sisään lukkoon, on kerta kaikkiaan tuskallista! Täytyy tutkia kotona, saisiko hihnoja varovaisesti lämmittäen taivutettua niin, että ne sitten tönkköjäykkinäkin menisivät sisään lukkoihin oikeassa kulmassa, vain kevyesti työntämällä. Kuten lumikenkien vastaavat siteet toimivat.
Jalkineet
Jalkineina käytin järeitä Meindlin Canada Bootseja irrotettavin huopavuorin, kokoa EU 46. Ne olivat erittäin lämpimät ja mukavat kylmissä oloissa, parien villasukkien kanssa. Kantapäät tosin pääsivät nousemaan hiukan hiihtäessä, mikä pikkuhiljaa viritteli niihin rakonalkuja. Koetin asiaa säätää vielä järeämmällä sukkakonfiguraatiolla ja nyöritystä tiukemmin kiristämällä, siinä kuitenkin vain osittain onnistuen. Tuvissahan saappaat sai aina yön aikana täysin kuiviksi, mutta telttayön jälkeen umpijäätyneiden buutsien jalkaan laitto ei ollut perin riemullista. Tosin, saman tien ne siitä silloinkin kyllä lämpenivät ja mukaviksi taas muuttuivat.
Tässä kohtaa voi olla hyvä kertoa joidenkin kokeneiden kurssikollegoiden käyttämästä konstista, missä jalka paketoidaan sisimmän sukan päälle laitettuun muovipussiin. Se pitää kosteudet sisällään, estäen sisäkenkien kostumisen. Ihan kokonaan, jos pussit vaan pysyvät ehjinä. Ja vaikka moinen ”kosteuspussi” saattaa kuulostaa ikävältä, ei se kuulemma sellaiselta sitten oikeasti kuitenkaan tunnu. Muutamatkin kurssilaiset ryhtyivät tuota konstia kokeilemaan reissun aikana ja kaikki kehuivat sen jälkeen. Pitänee siis itsekin ryhtyä kokeilemaan joskus.
Sauvat
Eipä noista paljoa. Itse otin käyttööni hiukan suositeltuja normimittoja pidemmät sauvat, siis 150-senttiset meikäläiselle vajaan 1,8 metrin heebolle. Ne osoittautuivat kerrassaan hyvän mittaisiksi ja lukemattomat kerrat siunasin niiden pituutta, joka tarjosi minulle lisää voimankäyttömahdollisuuksia kaikenlaisissa jyrkissä ja hankalissa paikoissa.
Mutta noiden Peltosen metsäsauvojen rannelenkit ovat kyllä kerrassaan typerät! Ikään kuin otetut jostain hyljepukukiitäjien välineistä. Ne ovat aivan liian lyhyet. Tavalliset talvisormikkaatkaan eivät tahdo niiden sisään mahtua, ainakaan niin, että kädet osuisivat mukavasti sauvan kahvoille ja paksummat rukkaset eivät mahdu edes sinne päin. Mitähän tuossakin ovat suomalaiset suunnittelijat ja tuotevastaavat miettineet? Minä kyllä tiedän sen. Eivät niin mitään. Onneksi ne saa sentään vaihdettua.
Rinkat
Kurssin varusteiden kuljetusvälineeksi oli kerrottu joko ahkio tai rinkka. Tarkoituksena kylläkin se, että kaikki osallistujat kulkisivat ahkion kanssa, mikä selvisi meille vasta sitten paikan päällä. Pari kurssille osallistuvaa grammanviilaukseen hurahtanutta huippuretkeilijää oli kuitenkin valinnut varusteikseen ahkioiden sijasta rinkat. Sellainenhan ei heille mitään haasteita tuottanut, koska kyse on erittäin kokeneista veijareista, jotka ovat moisen varustuksen kanssa kuin kotonaan, myös tiukoissa talviolosuhteissa. Ja ainakin meikäläisen silmin tuo sujuvammin etenevä ja erilaisiin jeesaustoimiin joustavasti kykenevä parivaljakko toi ainoastaan positiivista lisää kurssiin. Myös sillä tavoin, että pääsi näkemään tuonkin laista varustautumista ja sen mukanaan tuomia etuja.
Minä olin myös yhdenlainen poikkeus tämän varustuksen suhteen, tehden retken puolestani ahkion ja rinkan yhdistelmällä! Koska olen aikanaan saanut ahkion vetämisen toimimaan itselleni aivan parhaiten käyttämällä klassista Savotta 906 putkirinkkaani vetolaitteena, joka jakaa kaikki rasitukset niin täydellisesti keholle, ettei paremmin voisi. Samalla tietysti on käytössä pakkausjärjestelmä, jossa piisaa tilaa ja dynamiikkaa erilaisiin tilanteisiin, vaikkapa päiväretkiin, toisten varusteiden kuljettamiseen, jne. Tämän kuvion kääntöpuoletkin olin toki jo oppinut useilla aiemmilla talviretkillä, tosin lumikengät kulkuvälineinä.
- Rinkasta tuleva lisäpaino verrattuna vetohaarniskaan, vajaat kaksi kiloa.
- Hitaampi varustuksen riisuminen ja pukeminen. Jonka eron saisi kyllä hävitettyä lähes kokonaan, integroimalla vetovyön oikeasti rinkkaan ja pääsemällä siten eroon kahdesta lannevyöstä.
- Kankeampi taakse katsominen.
Aika hyvin tämä konseptini toimi tämänkinlaisessa menemisessä, missä on kyllä paljon enemmin kaikenlaista säätämistä ja pokkuroimista kuin meikäläisen omissa vaelluksissa. Mutta niinhän sitä väistämättä on isojen ryhmien kanssa ja vielä enemmän, jos toimii sellaisen oppaana!
Ahkiot
Samoin kuin suksienkin kohdalla, tällainen vaellus tarjosi oivalliset puitteet nähdä hiukan erilaisten ahkioiden käyttöä ja käyttäytymistä ihan oikeissa olosuhteissa, mitä erilaisimmissa paikoissa ja tilanteissa. Skaala ei kyllä ollut kovin laaja, sillä mukana oli peräti kuusi Savotta Paljakkaa, yksi niistä omani. Ja sitten kaksi hiukan eri sukupolvien norjalaista Fjellpulkenia, samankokoisia molemmat kuitenkin ja samanlaisella vetojärjestelmällä.
Tähän mennessä olen itse vain kuullut ja lukenut jotain ylimalkaisia kommentteja, kertoen Fjellpulkeneiden olevan parempia. No, nyt olen lopulta päässyt katselemaan ja vetämään omat johtopäätökseni, jotka seuraavassa. En ota tässä kantaa ahkioiden suojapusseihin tai hienommin sanottuna ”pakkausjärjestelmiin”. Ne näyttivät molemmissa toimivan vallan mainiosti, ilman että minä havaitsin mitään laatu- tai helppouseroja.
Suuri ja tärkeä ero on joka tapauksessa vetojärjestelmissä. Savotta käyttää ristiin meneviä aisoja, jotka kiinnittyvät ahkion keulaan aika keskelle. Fjellpulken puolestaan suoria aisoja, jotka tulevat keulalle leveämmällä kuin ahkion leveys.
Suorat ja ristikkäiset aisat
Suora järjestelmä tarjoaa parempaa tukea ja ohjattavuutta vinoilla rinteillä ja alamäissä, jonka jo olin kuullutkin. Mutta vasta nyt pääsin selvästi havainnoimaan sen, että suorat ja leveät aisat myös saavat ahkion oikaisemaan kaikissa kurveissa. Mikä vaikka tunturikoivikoiden pusikoissa edetessä tarkoittaa ahkion jatkuvaa törmäilyä ties mihin, usein kiinni juuttumisineen. Varsinkin sellaisen leveän aisankiinnityksen kanssa. Ristiaisaiset ahkiot puolestaan etenevät aina melkoisen tarkasti juuri vetäjän tekemää jälkeä myöten ja ahkio myös sukeltaa kiinni tarttumatta läpi useimmista paikoista, mistä vetäjäkin on jo läpi päässyt.
Joten tosi selkeästi kummallakin konstruktiolla saa jotain parempaa kuin toisella – ja jotain huonompaa. Lisäksi kouluttajalta sain kurssin jälkeen vielä vinkkejä ristiaisakonstruktion parantamiseen tukevammaksi.
Ahkioiden pakkauksesta pääsi konkreettisesti näkemään sen, miten liian täysi ja korkea pakaasi ei ole hyvä. Suuri massa on tietysti raskas vetääkin, mutta korkea kuorma tuo vielä omia ikävyyksiään. Korkeasti kuormatut ahkiot nimittäin kaatuvat kovin helposti ja usein vinoissa rinteissä ja mutkissa edettäessä. Ja sellaisiahan muuten tunturimaastoissa piisaa! Noissa haasteissa tietysti suorien aisojen vetojärjestelmä pärjää ristikkäisiä paremmin. Mutta sopivan mataliksi ja varsinkin matalan painopisteen omaaviksi pakatut ahkiot eivät kyllä kaatuneet yhtään missään paikoissa, missä me viikon aikana etenimme.
Keittimet
Keittimiä oli mukana sekä bensiinillä, että kaasulla toimivia. Bensavehkeet toimivat yhtä hyvin ja täydellä teholla millaisissa pakkasissa tahansa, mutta kaasun kanssa alkaa olla niin ja näin tuollaisissa 15-25 asteen miinuslämpötiloissa. Kyllä joku tuolla kertoi ihan hyvin pystyneensä kaasukeittimensä kanssa vettä lämmittämään, mutta minä suhtaudun niihin lausuntoihin silti vähintään keskikokoisin varauksin. Omat systemaattiset ja huolelliset testaukseni viime talvelta nimittäin kertovat muiden muassa sen, että kaasukeittimen teho alkaa tasaisesti vähentyä jokaisen pakkasasteen myötä, vaikka se vielä pöhiseekin ja näyttää hyvin toimivan.
Ahkion pakkauksesta
Itselläni paras osa pakkausjärjestelmää olivat ne kaksi kassia, jotka viime talvena otin käyttöön ahkiotouhuissa. Juuri sen levyiset, jotka mahtuvat ahkion rungon sisään. Toinen peräpäässä, sisältäen kaikki ruuat, sekä astiat. Toinen ahkion etuosassa, sisältäen monenlaiset tarvikkeet, kuten keittimen, polttimon, polttoaineet, saniteettitarpeet, korjaustarvikkeet, sytykkeet, tulitikut, jne. Ne olivat aina helpot napata siitä kokonaisina mukaansa kämppään tai telttaan ja niistä löysi haluamansa tarpeet jopa vielä reissun lopussakin, jolloin muu ahkion sisältö alkoi olla vähän sekamelskaa.
Ahkion keskellä oli sitten kaikki isot ja painavat asiat, kuten teltta, lumikiilat, pivipussi (Fjellduken), termospullot, ynnä muut. Niiden muassa myös jotkut muilta retkeläisiltä kantoon saadut tavarat sekä omat osuudet yhteisistä muonista. Tämä osa ahkiota sitten rämettyi jonkun verran reissun edetessä. Osasyynä siihen sekin, että kuljetin viikon loppuosat telttaa ja pivipussia ahkiossa pakkaamattomina. Ne kyllä asettuivat aina aivan mainiosti ja siististi päällimmäisiksi ahkion pakkauspussin sisään, mutta tekivät kyllä niin ahkion sulkemisesta kuin tavaroiden etsinnästäkin hankalaa.
Rytmitys vaikuttaa moneen!
Mukanani kulkenut Fjellduken pivipussi, joka on jo vuosikaudet osoittautunut erinomaiseksi suojaksi ja taukovaatteeksi, ei tällä reissulla sitten toiminutkaan ollenkaan! Johtuen eroista etenemisen tavoissa ja aikataulutuksessa. Meikäläisten reissuilla pidetään aika paljon ihan pikkuruisia minitaukoja, täysin luontaisesti, ilman mitään lukua tai kirjanpitoa. Puoli minuuttia, kaksi minuuttia, mitä milloinkin. Juodaan, pissitään, haukataan snäksiä, valokuvataan. Silloin ei oteta rensseleitä pois selästä tai ahkiota perästä, eikä elimistö ehdi jäähtyä yhtään haitallisesti kylmälläkään kelillä. Varsinaisia taukoja pidetään harvemmin ja ne ovat sitten pidempiä. Lounastaukoja (60-70min) tai ”kahvitaukoja” (20-30min). Noilla pidemmillä tauoilla Duke toimii ihanana suojana sellaisenaan, tarvitsematta pueskella mitään muuta ylleen.
Sen sijaan tällaisella keikalla noudatettavaan ”10 minuutin taukojärjestelmään” ei sovi oikein mikään meikäläisen rytmeistä. Kymmenessä minuutissa voi joko seistä toljottaa täysvarustuksessaan ja jäähtyä liikaa. Tai sitten ehtii juuri ottaa rensselit pois päältään, pukeutua taukovaatteisiin – ja kuulla heti perään, että lähtöön on aikaa pari minuuttia. Mukavaa Duke-taukoa ei kannata edes yrittää, ainakaan meikäläisen.
Isomman porukan kanssa kuitenkin kenties – ja mitä luultavimmin – tarvitaan jotain säntillistä taukojen ja menemisen rytmitystä. Joskus kun tilanteet kenties moisen sallivat, haluan kyllä koettaa soveltaa isomman ja oudommankin porukan kanssa myös omien oppien mukaista dynaamisempaa taukopolitiikkaa.
Pakkausjärjestelmää on kehitettävä yhä
Kuivapussinyssäkkäjärjestelmä. Jo pitkään olen käyttänyt sellaista pakkaamisen tapaa, missä laitan jotkut tietyt vaatekappaleet juuri sopivan kokoiseen vedenpitävään pussiin, jonka rullaan tiukaksi nyssäkäksi. Niitä on monta, yhdessä kalsarit, toisessa sukat, kolmannessa fleecet, neljännessä käsineet, viidennessä päähineet, jne. Konsepti on toiminut oikein hyvin omilla rauhallisilla reissuilla, missä eri tarpeiden paikat ovat tallentuneet muistiin aina vaan paremmin matkan edetessä. Mutta jostain syystä nyt ei niin tapahtunut, vaan jouduin tusinat kerrat etsiskelemään erinäisiä vaatekappaleita sieltä pussukoiden keskeltä. Mitään muuta syytä en tähän osaa keksiä, kuin kiireen. Tekemisen määrä ja aikataulut olivat vissiin noin koko ajan sellaiset, etteivät tavaroiden paikat päässeet tarttumaan muistiin. Ja sitten kun nyssäköiden säilytyspaikatkin alkoivat vaihdella, oli sekasotku valmis. Niinpä ryhdyn kehittämään järjestelmää taas eteenpäin, jotenkin isommiksi kokonaisuuksiksi, joilla täytyy myös olla kerta kaikkiaan fiksatut paikat. Jotka sitten pikkuhiljaa reissujen myötä syöpyvät kunnolla muistiin.
Intensiteetti
Kurssiviikkoon on pakattu erittäin paljon asioita, tekemisiä ja opittavaa. Myös matkat ja aikataulut ovat sellaisia, että vuorokauden tunnit tahtovat mennä käyttöön joka ikinen. Lööbailuaikaa ei ole juurikaan muut kuin yön tunnit, jotka kannattaa yrittää käyttää nukkumiseen ja voimien keruuseen seuraavaa päivää varten. Pitihän minun tämä nyt etukäteenkin tietää, mutta jostain kumman syystä raahasin kuitenkin ikiaikaisen leppoisuusmittarini rinkan taskussa läpi tämänkin keikan. Siis piippusettini. Täysin turhaan tietenkin. Tällä kertaa en päätynyt edes muistamaan, että se oli mukana!
Vaikka jatkuva kiire – ja myös suorituspaine ainakin oman opasvuoron aikana – tuntuvatkin välillä siellä kurssilla ärsyttäviltä, kyllä sitten jälkikäteen pystyy taas ymmärtämään syitäkin moiseen. Yksi on tietenkin se, että kurssiviikkoon halutaan saada pakattua niin paljon oppimista kuin suinkin mahdollista on. Ja se suuri tekemisen määrä varmaan myös vie lähemmäs sellaista touhua, mitä retkeilijäryhmän opas joutuu elämään. Ainakin kunnes löytää omat tapansa hoitaa kaikki tarvittavat asiat ilman kiireen kierää.
Flunssa sopii huonosti kuvioihin
Itselläni tuntui kaikki menevän kohtalaisen hyvin kurssin ensimmäisinä päivinä. Olin tyytyväinen siitä, että rinkka-ahkio-karavaanini toimi aivan mainiosti myös ryhmän kanssa kulkiessa ja suorastaan innoissani uudesta aluevaltauksestani metsäsuksien kanssa. Kai maar vähän siitäkin, että pärjäsin aika raskaan varustukseni kanssa oivallisesti porukassa, jossa oli paljon nuoria ja kovakuntoisia retkeilijöitä. Sitten ekana Luirojärven päivänä kimppuun iski joku pöpö, jonka luulin ensin lopettavan koko meikäläisen kurssin siihen. Sillä vatsatautisena ei kyllä pärjäisi montaa tuntiakaan talvikurssin vauhdissa.
Mutta sen kääntyessä ilmeisesti joksikin niinkutsutuksi ”vatsaflunssaksi” ja minun saatuani mölyt pysymään mahassa Imodinin avulla, sekä nuhakuumeen oireet liki poissa vanhoilla kunnon amerikkalaisilla Theraflu –tableteilla, pyyhkeen heittäminen kehään ei tuntunutkaan enää pakolliselta ratkaisulta. Mutta kyllä seuraavat 2-3 päivää osoittautuivat sitten minulle paljon raskaammiksi kuin niitä edeltävät. Niin, että monet monituiset kerrat elimistö alkoi olla aivan tapissa pitkissä nousuissa. Aina kolme kertaa päivässä, tunti pari Theraflun naamaan heittämisen jälkeen, mieliala ja energia tuntuivat vallan palautuneen, ainakin osin vissiin sen sisältämän pseudo-efedriinin ansiosta. Mutta sitä jaksoa seurasi aina myös sitten vallan toisenlainen myöhemmin. Varsinkin niinä matalina hetkinä myös välillä pelotti, tuleeko jotain seurannaisia siitä, että rääkkää elimistöä niin paljon jonkun infektion kourissa. Tätä nyt 2.3. kirjoittaessa voi kuitenkin jo sanoa, että hyvin meni loppujen lopuksi!
Oppimisen ydinalue
Se on talvikurssillakin aivan sama, kuin opaskoulutuksen perusosalla, eli kesäkurssilla. Opettaa toimimaan ryhmien kanssa, sellaisten oppaana ja vetäjänä. Henkilönä, joka pitää huolen kaikesta niin, että ryhmän retki etenee turvallisesti ja mukavasti kaikkien osallistujien kannalta, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Antaen tietoa paikallisesta luonnosta, eläimistä, paikoista, historiasta. Auttaen ryhmän jäseniä aina tarpeen vaatiessa, tai itse asiassa jo ennen sitä. Parhaimmillaan toimien sulavan sujuvasti ja jopa huomaamattomasti niin, ettei lukemattomista pikkuasioista tule mitään numeroa. Kaikki tuo ja paljon muuta omien retkeilytoimiensa ohessa. Tai paremminkin päinvastoin, omien toimien täytyy sujua jossain siellä taustalla niin, etteivät ne koskaan syö huomiota tai aikaa ryhmästä huolehtimiselta.
Kuulostaako helpolta? Lisää sitten yhtälöön vaikka 30 asteen pakkanen tai lumimyrsky, sekä jostain syistä pitkäksi venyvä päivä, joka tuo mukanaan väsymystä ja muita harmeja. Puhumattakaan jos eteen tulisi peräti jotain vahinkoja tai vammautumisia.
Kyllä hyvän oppaan ”speksi” vaan on sellainen, ettei sitä helposti saavuta! Ja jonnekin sinnepäinkin päästäkseen on vain yksi tie. Käytännön harjoittelu ja tekeminen, muistaen koko ajan yrittää kehittää omaa osaamistaan paremmaksi. Sitä tietä siis minäkin jatkan eteenpäin tällä oman vaellusurani toisella äärireunalla. Samoin kuin joiltain osin erilaisia oppimisia sillä toisella, yksin kulkemisen reunalla.
Kuulemisiin vaan erinäisistä mieleen jääneistä kokemuksista täällä oppaan opintiellä, blogin Opasopissa -kategoriassa!
–Kari
Tässä vielä linkki niiden kahden rinkkavarustuksella talvikurssin läpi käyneen huippuvaeltajan artikkeliin, joka käsittelee nimenomaan ahkion ja rinkan eroja talvivaelluksen kuljetusvälineinä.
Lähierä™ 