Museopyörillä Nordkappiin

Tiivistelmä: Kertomus siitä, miten kaksi innokasta opiskelijapoikaa ja vanhojen moottoripyörien rakentelijaa lähtee oikein pitkälle matkalle pohjoiseen, niin pitkälle kuin sinne nyt ylipäätään pääsee. Sellaisestahan seuraa ulkoilmaseikkailua kyllikseen, tekniikkahaasteilla vielä höystettynä.

krdia_001a_019-enh
Sankarit valtaavat Euroopan pohjoisimman paikan!

Tässä tulee yksi juttu nuoruuden seikkailuista moottoripyörien kanssa. Vaikka moottorien voimalla – toki hyvin niukoilla sellaisilla – tuossa liikutaankin, haluan sisällyttää tämän tarinan blogini ”Nuoruuden innolla” -kategoriaan, koska se kuvaa niin hienosti sitä löytöretkeilyn draivia, joka on Lähierän kovinta ydintä. 

Tämä on myös toinen julkaistu Lähierä-blogin ”vieraskynätarina”. Se on yksi palanen vanhan hyvän koulu-, opiskelu-, rakentelu- ja motoristikaverini Matti Lehdon kertomuspaketista ”Moottoripyöräretkeilyä 1970-luvulla”. Tämä kyseinen retki lähti liikkeelle juuri blogin pitäjän syntymäpäivänä, syystä jota en enää muista. Ehkä se olikin vain sattumaa.

Artikkelin sisältö on tästä eteenpäin Matin kynän jälkeä sellaisenaan. Ainoastaan väliotsikoinnin on allekirjoittanut lisännyt lukukokemuksen helpottamiseksi tuttuun Lähierä-tyyliin. Sekin on tarkistettu kirjailijan toimesta. Alussa on ensin Matin esipuhe koskien koko tuota tarinakokonaisuutta.

 –Kari

ESIPUHE

Jotenkin on minulla ollut matkan tekemiseen kova polte, pikkupojasta asti olen katsellut karttoja iltalukemisina, ja reissun päälle piti päästä erityisesti moottoripyörällä heti kun sellaisen alleni sain. Ja kaikkein eniten mielihalut ovat aina vieneet Pohjoiseen päin, Itä-Suomeen, Kainuuseen, Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Muitakin suuntia on kierretty, eteläinen Norja ja Alppimaat mutkateineen ja maisemineen ovat aivan oma lukunsa moottoripyöräilijälle.

Aluksi reissun teko oli hankalaa, koska vanhempani eivät olleet kovin myönteisiä moottoripyöräilylle, eivätkä olisi mitenkään halunneet poikansa hankkivan mopedia isompaa pyörää, olivat ymmärrettävästi huolissaan turvallisuudesta. Eipä ollut kännyköistä tietoakaan, yhteydenpito oli usein muutaman maisemakortin varassa, jotka saattoivat saapua kotiin vasta reissun päätyttyä. Eli niukalla budjetilla, ja siis huonohkolla kalustolla piti sitten sinnitellä ensimmäiset vuodet.

Vanhalla kalustolla

Kun lisäksi kiinnostuksen kohteena olivat alkuvuosina vanhat viisikymmentäluvun moottoripyörät, niin ongelmaksi muodostui kahden eri harrastuksen yhdistäminen, nimittäin vanhojen pyörien kunnostus (entisöinnistä ei voinut puhuakaan) ja pitkän matkan reissaaminen. Seuraavista kertomuksista käy karulla tavalla ilmi, että tämä ei tosiaankaan kovin helposti onnistu. Vasta myöhemmin olen ajatellut, kuinka paljon helpompaa ja hauskempaa olisi ollut, jos olisin edes saman rahan ja kunnostusvaivan laittanut vähänajettuun keskikokoiseen japsipyörään…

Motoristien huono maine

Ja retkeilyn aloituksen aikakausi oli 70- luvun alkupuoli, jolloin moottoripyörän ja moottoripyöräilijöiden negatiivinen maine 60- luvulta eli vielä hyvin voimakkaana ns. tavallisten ihmisten keskuudessa. Kaveripiirini oli kuitenkin enimmäkseen ns. kunnollista, lukiolaisia ja sittemmin korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoita, joten epäileville leirintäalueiden vastaanottovirkailijoille yms. pystyimme aina perustelemaan että emme aio rellestää tai varastaa, ja yritimme näin osaltamme edesauttaa maineen parantamista ja moottoripyörämatkailun yleistymistä.

Kehitys kehittyy

Myöhemmillä matkoilla kalusto alkaa olla paremmassa kunnossa, ja aikaa jää muuhunkin kun tekniikan parsimiseen. Monesti huomaan miettiväni, miten tiestö ja maisemat sekä varsinkin turismin rakennelmat ovat muuttuneet, kun samoja paikkoja koluaa uudestaan. Vastoin monien ihmisten ajatuksia aina uusien paikkojen näkemisestä, on hyvin kiinnostavaa nähdä, miltä jollain tutulla paikalla nyt näyttää, varsinkin jos aikaa on kulunut jo vuosia, ehkäpä jopa vuosikymmeniä. Tässähän tulee huomaamattaan tallentaneeksi kotimaan lähihistoriaa.

Olen kirjoitellut nämä tarinat paljon myöhemmin reissuvihkojen muistiinpanojen perusteella, höystettynä aluksi paperikuvista, ja v.-76:sta lähtien dioista valikoiduilla ja digitoiduilla kuvilla.

 

EI ENEMPÄÄ EIKÄ VÄHEMPÄÄ KUIN NORD KAPP – JA MELKEIN TAKAISIN

Edellisen kesän kokemuksista innostuneina nyt on sitten suuntana Lappi!

Mukana Rantasen Kari Lempäälästä myöskin veteraanikalustolla, ulkonäöltään ja varustelultaan melko railakkaasti modifioidulla, harvinaisella kaksitahti-boxermoottorilla varustetulla 50-luvun Ifa BK 350:llä. Itselläni on edelleen Ifa/MZ, nyt pari vuotta uudemmalla 8- hevosvoimaisella 4-vaihteisella moottorilla varustettuna. Lähtö tapahtuu taas mökiltä Pihlajavedeltä.

krdia_001a_004-enh
Reissuun lähdössä mökin pihalla.

Matka taittuu

Alkumatkasta pari ensimmäistä päivää Kuopioon ja Oulun Nallikarille ajelemme isoja teitä pitkin edelleen varsin maltillisia matkanopeuksia, ehkä hieman parempaa on MZ:n kulku tällä tehokkaammalla moottorilla. Matka edistyy suhteellisen lämpimässä, vaihtelevassa kesäsäässä ja kalustoon nähden nielemme ihan hyviä päivämatkoja, jotenkin ei vielä ymmärretä suunnistaa pienempiä mutkateitä, kun Suomen päätietkin ovat vielä uutta ja ennen kokematonta maaperää.

Pohjoista kohti mennessä sääkin viilenee, kuten aina, ja minä olisin valmis lyhyempään Lapin kierrokseen, mutta Karille on pinttynyt vahva visio Nord Kapista reissun päämääränä!

krdia_001a_006-enh
Sen ajan motoristien leiri Nallikarin leirialueella. Huomaa harjateltta, joka oli State-of-the-art silloin.

Nelostie – kuten lähes kaikki muutkin Lapin päätiet tuohon aikaan – on vielä soratie Sodankylän pohjoispuolella. Tämä punertava Lapin hiekka aikaansaa vahvasti erilaisen tunnelman Etelän asfalttiteihin verrattuna. Sorapintaiset tiet eivät tunnu missään tapauksessa epämiellyttävältä, onhan näihin totuttu mökkimaisemissa, ja ehkä jokin tiedostamaton kipinä jää kytemään takaraivoon tulevaisuuden SoratieSafarien pohjaksi?

Mäkäräisillä terästetty lounas

Petkulan kylän kohdalla iltapäivä on jo aika pitkällä ja nälkä alkaa vaivata, on siis aika välipalatauolle. Pysähdymme kuivalle hiekkakankaalle, ja alamme kaivaa pakkauksista voita ja näkkileipää ja säilykepurkista sikanautaa kunnon siivuja päälle, mikäs sen parempaa. Mutta mäkäräisten ja polttiaisten määrä onkin sillä kohtaa aivan käsittämätön, rasvaa leivälle levitettäessä siitä tulee väkisinkin mustapilkullista! Ollaan hyvin lähellä Kitisen rantaa, ja jokivarsissa näitä pikkusiivekkäitä todellakin on.

krdia_001a_007-enh
Lounasleiri voimalaitoksen vieressä. Ehkä ne mäkäräiset sumensivat kameran fokuksenkin?

Leiriin suoraan tunturinrinteeseen

Nelostietä matka jatkuu iltaa kohti joutuisasti, ja ’oikeaan’ Lapin maisemaan päästyämme suuntaamme vaellusreissuista tuttuun Kiilopään retkeilykeskukseen, 6 km pisto päätieltä Saariselän tunturimaastoon ’sisään’. Ajamme Kiilopäältä etelään päin poroerotuspaikalle vievää tiepohjaa vähän matkaa, ja sitten Kari edellä survaisee yhtäkkiä vasemmalle tunturikoivikkoa vaan ylös Kiilopään rinteelle. Lievästi kauhistuneena seuraan perässä, ja nippa nappa nousee MZ ykkösellä rinnettä. Kellahdan kerran kumoonkin lähes pyörät ylöspäin, mutta ilman vaurioita. Eipä ollut tuolloin vielä nykyisenkaltaista maastoliikennelakia… Leiripaikan maisemat ovat kyllä vaivan arvoiset, ollaan melko korkealla rinteessä.

krdia_001a_010-enh
Leiri pystyssä Kiilopään länsirinteessä.

Kiitäen läpi pohjoisimman Lapin

Saariselän alue ohitetaan lähes huomaamatta, eipähän siellä ole matkailu-businesta kun aivan murto-osa tulevaan verrattuna. Itse asiassa muutaman yksityisen kämpän lisäksi on vain Laanila ja pienen soratien päässä alkuperäinen Saariselän Retkeilykeskus. Kaunispään huipulla toki käydään, “ylämaja” on sentään 50-luvulta kotoisin. Ivalossa ja Inarissakaan ei paljoa ehditä nähtävyyksiä katselemaan, niin kova hinku on Norjaan, niin pitkälle pohjoiseen kun vaan tietä riittää.

krdia_001a_011-enh
Tauko Karigasnimentiellä. Peldoaivi siintää taustalla.

Nuoruuden innolla Norjaan

Norjan puolelle siirtyminen hieman jännittää ensikertalaista, mutta samanlaista se on soratie silläkin puolella. Kassikin putoaa tavaratelineeltä soratien röykyissä siellä jossakin, mutta huomaan tiellä pomppivan kassin taustapeilistä, ja ainoa vaurio on rikkoutunut maitopurkki, jonka heitän muovikasseineen jorpakkoon, paikassa jonka vasta myöhemmin havaittiin olevan sotilasaluetta, pysähtyminenkin olisi ollut siinä kiellettyä.

Illemmalla Norjan puolella Kari onnistuu ottamaan ajon aikana onnistuneen kuvan minusta edellä ajavana – senverran leppoisaa on matkanopeus tällä kalustolla, että siinä ehtii mittailla erillisellä valotusmittarilla, ja viritellä käsisäätöisen Agfa- kameran aukot ja valotusajat kaikessa rauhassa… Kuvasta tulee legendaarinen ”kohti tuntureita”- otos. Pyörä ja varusteet näyttävät kyllä varsin vaatimattomilta noihin olosuhteisiin.

krdia_001a_012-enh
”Kohti tuntureita”.

Ensimmäinen ulkomaanleiri ja ensimmäinen remontti

Ennen Lakselviä Karin Ifan pakoputki ratkeaa turpamutterin laipan juuresta ja pärinä on melkoinen, mutta Lakselvista löydämme illalla kahvilan edestä paikallisia motoristeja isoine sporttipyörineen, ja kaluston tasoeroista huolimatta rohkenemme jutuille heidän kanssaan. Joku heistä tietää lähistöllä hitsarin, ja päätämmekin ajaa sinne heti seuraavana aamuna.

Leiri pannaan pystyyn tien poskeen hieman kylän ulkopuolelle – jostain syystä Norjan puolella emme harrasta leirintäalueita ollenkaan, liekö nuukuutta vai mitä? Aamulla sitten löydämme paikallisten neuvoman hitsarin, joka – seliteltyämme pakoputkiasiaa ensin huonolla ruotsin ja englannin sekoituksella tokaisee että: ”kyllä mä voin suomeeki puhua”! Ja putken hitsaus onnistuu helposti.

Viimeiset taipaleet Euroopan katolle

Seuraavana päivänä säätila muuttuu kovin sateiseksi, tai kuten me nimeämme; vaihtelevaksi. Sää nimittäin vaihtelee tihkusateen ja rankkasateen välillä. Rantakallioon louhitulla tiellä on ennen Repvågia täysin pimeä tunneli, jonka sorapohjalla on valtavia vesimonttuja, ja katosta ropisee lisää kalkkivettä niskaan. Melko hirvittävä kokemus MZ:n kuuden voltin ja 25 watin oranssinkeltaisella valotuikulla ajettavaksi! Repvågista Honningsvågiin menemme Norjalaisella rannikkolautalla – ensimmäinen laatuaan tämäkin kokemus. Saapahan olla vähän aikaa lämpimässä ja sateensuojassa.

krdia_001a_014-enh
Komeaa kyytiä!

Viimeiset 32 km Honningsvågista Nordkappiin tie on aivan kamalaa kuravelliä, suurimmalta osaltaan ko. väli on työn alla. Täälläkin on turistibusiness alkuvaiheessaan, ei ole vielä kalliita parkkimaksuja Nord Kappiin, eikä myöskään kallioon louhittuja multiviso- kahviloita.

krdia_001a_020-enh
Kurakeliä NordKapin tiellä.

Viimeisessä ylämäessä ennen Nordkapin ylänköä kuuluu moottorista pahaenteinen kirskahdus, ja ennestäänkin heikko kulku hiipuu pahemman kerran, turistibussikin änkeää ohi kun nilkutan kävelyvauhtia ykkösellä. Sää perillä on varsin kaamea, ollaan “pilvessä”, sadetta tulee reippaasti navakan Pohjoistuulen säestämänä. Eipä ole minkäänlaisia näköaloja 307m merenpinnasta olevalta jyrkänteeltä. Sinänäsä olomme ei paikallaan ollessa ole lainkaan hassumpi paksuissa vaatteissa ja vedenpitävissä Rukka-romppeissa, verrattuna esim. pikkukengissä sipsutteleviin amerikkalaisiin turistirouviin.

krdia_001a_018-enh
70-luvun motoristin varusteet olivat sopivat joka keliin ja paikkaan.

Paluumatkan alku

Nordkapista päästään sentään takaisin, ja ehdimme juuri viimeiseen lauttaan mantereelle. Olderfjordissa laitamme iltamyöhällä leirin pystyyn tien poskeen kauniiseen koskimaisemaan, ja homma onnistuu hyvällä rutiinilla, tavarat ovat säilyneet kuivina märästä kelistä huolimatta. Tässäkin on auttanut molempien aiempi vaellusretkeilykokemus. Tunnelmakin paranee, ja kurjasta säästä ja tekniikkamurheista huolimatta saamme outoja naurunhörähdyksiä. Ehkäpä syy on Euroopan pohjoisimman maantiepisteen “valloittaminen”, kaikesta huolimatta.

Etelään päin jatkettaessa sateetkin hellittävät, mutta seuraavana päivänä ylänkötaipaleella ennen Altavuonon rannalle laskeutumista sää on todella kylmää, mittaria ei ole matkassa mutta viiden ja kymmenen asteen välissä ollaan. Myöhemmät kokemukset osoittavat, että nämä ovat varsin tavallisia kesälämpötiloja tänne Pohjan perille.

reissu1973_06_ylangolla
Hyytävän kylmällä ylängöllä, vaihteeksi kuivassa kelissä.

Lounaspaikka Altan lähellä kielitaitohaastein

Ennen Altaa löytyy todella hieno levähdyspaikka Jäämereen laskevan jyrkän penkereen päältä. Tuntuu suolaisen meren tuoksu ja sorarannalla lilluu suuret määrät rakkolevää – eipähän ole tuommoistakaan ennen nähty. Alan lämmittää purkkihernesoppaa, kun Kari lähtee kipaisemaan Ifalla Altasta muutaman kilometrin päästä maitopurkin ruokajuomaksi. Kaksitahti-boxermoottorin karkea raakkuminen vaan kaikuu vuorenseinämästä, Ifan äänenvaimentimista ovat teräsvillat jo pahasti palaneet. Kun ruoka on valmista, ja aletaan kaataa oletettua maitoa mukiin, havaitaan, että Kari on ymmärtänyt purkkien norjankieliset tekstit väärin, ja ostanutkin piimäpurkin. Sattumoisin kumpikaan ei piimää juo.

krdia_001a_023-enh
Upea lounasleiri Alta-vuonon rannalla.

Hienojen maisemien halki kohti Suomea

Altasta eteläänpäin tie on hyvää kestopäälysteistä, ja jonkun matkan kuluttua kalliojyrkänteet kohoavat tien molemmin puolin. Tie seurailee ylävirtaan päin pientä jokea, joka on siis luonnonkanjonissa, vaikka pystysuorat seinämät näyttävät paikoin ihmisen louhimilta.

reissu1973_07_kanjonissa
Hieno kanjoni välillä Alta – Kautokeino.

Parempi tie ja poutasää parantavat tunnelmaakin jonkin verran, vaikka MZ:n meno ylämäissä alkaa osoittaa pahasti hiipumisen merkkejä, ja karkea sivuäänikin lisääntyy, mikä tuota lie vaivaa? Kautokeino- nimi on aina karttoja selaillessa kalskahtanut jotenkin eksoottiselta, siinähän tuokin nyt meni, ainoa isompi kylä tosi pitkän asumattoman tunturikoivikkoisen ylänkötaipaleen varrella. Pienen kahvitauon jälkeen ilta alkaa olla jo pitkällä, kun Suomen raja lähestyy. Kivilompolon tulliasemalla tuntuu ikään kuin olisi jo kotona (vaikka itseasiassa ollaan vielä toista tuhatta kilometriä kotoa…). Pyörän tekniikkamurheetkaan eivät juuri tällä hetkellä tunnu missään, tulipahan käytyä NordKapissa!

Sauna- ja tekniikkaleiri Enontekiössä

Ajallisesti pitkänsitkeän päivän jälkeen päästään poutasäässä Suomen puolelle, Enontekiön leirintäalueelta kysellään mökkiä, mutta vain isoja ja kalliita olisi enää vapaana, ei oikein sovi meidän budjetillemme, jotenka pistämme teltan pystyyn. Saunavuoron kuitenkin saamme, ja kylläpä tuntuukin sauna hyvältä kylmien kurakelipäivien jälkeen. Siinä vielä ilta-auringossa ennen saunaa irroitan MZ:n kannen ja sylinterin, ihan vaan tarkistaakseni jotta miltähän siellä oikein näyttää, eli löytyisikö mitään syytä huonoon kulkuun ja kolisevaan käyntiääneen. Yllätys on melkoinen, kun mäntä ja kiertokanki hölskyvät millitolkulla ylös-alas, kiertokangen alapään laakeri on siis aivan sökö! Kampiakselihan on prässillä koottavaa sorttia, ja sen oli edellisenä talvena koonnut muuan sorvari Ahlberg Tampereen Lamminpäässä, vanhoilla osilla tosin, ja jotain siinä kasauksessa on mennyt pahasti pieleen, ei tuon muuten pitäisi näin äkkiä hajota…

krdia_001a_024-enh
Enontekiössä MZ:n tutkimista – pahalta näyttää!

Päätämme seuraavana aamuna ajaa niin pitkälle kun MZ vaan kulkee, ja turvautua sitten mukana olevaan hinausköyteen. Kyyti hiipuu aivan olemattomaksi, alamäissä ja tasamaalla menee jotain kuutta- seitsemääkymppiä, mutta loivakin ylämäki valtatie 21:llä vaatii vaihteiden kelaamisen ykköselle asti. Eräässäkin pitkässä ylämäessä Lapin Ukko Pappa-Tunturillaan sätkä hampaissa hieman ihmettelee ohittaessaan.

Viimeiseen työtahtiin!

’Viimeinen työtahti’ tulee sitten n. 10km Sieppijärven kylän eteläpuolella, kun ykkösellä kivutun loivan ylämäen jälkeen loivassa myötäleessäkään ei MZ jaksa kakkosella vetää, vaan on vaihdettava takaisin ykköselle. Sitten meno vaan loppuu pikkuhiljaa kokonaan. Ajan rakkineen tosiaankin niin pitkälle kun se vaan kulkee, ykkösvaihteella viimeiseen työtahtiin asti. Sitten kaikki vaikenee, tuuli vaan suhisee hiljalleen Lapin männikössä, kun kaivan hinausköyttä esille. Kari jäi Sieppijärvellä kauppaan, odottelen siinä vaan hinausköydenpää valmiina.

Loppumatka Kemiin menee köyden päässä muuten ihan hyvin, mutta murskepintaisella tietyöosuudella Kari mokoma ei yhtään hellitä, ja silloin hieman hirvittää! Köysikin on tietenkin vääräoppisesti kiinteästi kiinni MZ:n etuhaarukassa.

Loppumatkan järjestelyt

No, Kemiin päästiin, oltiin yö leirintäalueella ja aamulla lastattiin majoitusvehkeet Karille, joka lähti nelostietä etelää kohti, ja itse ostin liput pikajunaan itselleni ja MZ:lle Tampereelle. Rahatkin meni aika tarkasti kaikki, eipä ollut pankkikortteja tuolloin, kävin vaihtamassa viimeiset 20 Norjan kruunua Suomen Markoiksi paikallisen hotellin vastaanotossa, lauantaipäivä kun oli ja pankit kiinni. Portsari kyllä katsoi nenänvartta pitkin rehjuista olemustani, ja olisi sitä paitsi mieluummin vaihtanut vaan suurempia summia. Tampereella olin sitten viideltä sunnuntaiaamuna ja sitten vaan MZ taas remonttiin.

Jälkianalyysit

Jälkeenpäin voi vaan todeta, että huonoinkaan sää tai keskimääräistä pahemmat tekniikkamurheet eivät pilanneet sitä reissaamisen perusriemua, jotta mitä näkyy tuon hyppylän päältä, tai kuinka maisemat ja maakunnat muuttuvat, ja uusia paikkakuntia vilisee kun matka vie aina vaan kauemmaksi kotoa. Varsinkin kun lähes kaikki paikat olivat vielä ennen käymättömiä!

Myöhemmin, ns. kokeneempana reissaajana on tullut mieleen, että eihän noin surkealla kalustolla pitäisi missään tapauksessa lähteä noin pitkälle… Olisihan sitä voinut käydä paljon huonommikin, nythän reissu kuitenkin päästiin läpi jotenkuten, itse asiassa Karin ansiosta paljon pitempänä versiona kun alun perin ajattelin.

Matkan yhteenveto

11.8. – 18.8. 1973, Ifa/MZ 125 vm. -55/57

pvm. päivä-matka reitti yms.
11.8. 250 Pihlajavesi – Keuruu – Jyväskylä – Kuopio
12.8. 300 Kuopio – Iisalmi – Oulu (Nallikari)
13.8. 480 Oulu – Kemi – Rovaniemi – Sodankylä – Kiilopää
14.8. 280 Kiilopää – Ivalo – Inari – Kaamanen – Karigasniemi – Lakselv
15.8. 260 Lakselv – Olderfjord – Honningsvåg – Nord Kapp – Honningsvåg – Olderfjord
16.8. 330 Olderfjord – Alta – Kautokeino – Enontekiö
17.8. 110
(390)
Enontekiö – Palojoensuu – Muonio – Sieppijärvi … Kemi
18.8. 0 MZ Kemissä junaan, Kari jatkaa IFA:lla kotiin

yhteensä 2010 (2290) km, 7(8) vrk (keskim. 327 km/vrk)

 

Tarinan loppuun vielä jokunen valokuva blogin pitäjän digitoidusta dia-arkistosta, mistä suurin osa Matin tarinankin kuvista oli peräisin.

krdia_001a_005-enh
Retken ihka ensimmäinen leiri Kuopion leirintäalueella.
krdia_001a_008-enh
Iltayön maisema Kiilopään rinteeltä.
krdia_001a_016-enh
Saavutaan Honningsvågin satamaan.
krdia_001a_017-enh
Kalusto parkissa sateisella ja tuulisella Nordkappin ”huipulla”.
krdia_001a_021-enh
Pikkupoikien on tietenkin mentävä katsastamaan ensimmäiset näkemänsä kesälumet.
Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s