Opasopissa 4 – Lapsuuskavereiden kanssa

Tiivistelmä: Päiväretki Meikossa lapsuuden ystävien kanssa. Taas yksi erilainen kiva kokemus, joita opastoiminnan opetteleminen ihmiselle eteen tuo.

Terhakka retkikoira Mimmi puron varressa. Kuva: I.Grönberg.

 

Tapahtui 24.11.2016

 

Luonnosta nostetta elämään

Saatuani jatkuvasti, halki koko elämäni, niin uskomattoman paljon hienoja kokemuksia, sielun hoitoa ja suoranaista nostetta elämääni luonnon parista, minulle on jotenkin vähän huomaamattani alkanut kasaantua enemmän ja enemmän tarvetta jakaa sitä hyvää. Saada muitakin ihmisiä ensin huomaamaan ja sitten löytämään niitä tavattoman moninaisia tapoja, joilla ulkona luonnossa liikkuminen voi tuoda heillekin positiivista nostetta.

Ryhtymiseni sillä tavoin pikkuhiljaa liukuen kirjoittelemaan hienoista paikoista ja kokemuksista, sekä päätyen sitä kautta peräti blogia pitämään, on näin jälkikäteen analysoiden selkeästi yksi osa tuota prosessia. Kuten varmaankin on myös ajautumiseni opastouhuihin, vaikka sen takana on muitakin työntäviä tekijöitä. Opaskurssilla kesällä 2016 minulle valkeni, miten uskomattoman monitahoista opastustoiminta oikein onkaan ja miten äärettömän paljon siinä on opeteltavaa. Jos haluaa edes kelvolliseksi oppaaksi, saati jos oikein hyväksi yrittäisi.

Oppimisen mukana koko ajan uusia mahdollisuuksia

Oppimista siis piisaa aivan tavattoman monilla osa-alueilla, joista vain aika harvat ovat itse asiassa retkeilyyn tai eränkäyntiin liittyviä, suurin osa ihmisten kanssa toimimisen segmentillä. Ja kaikki tuo täytyy oikeasti opetella käytännön tekemisen kautta, omaan persoonaansa sovittaen ja soveltaen. Eivät synny nuo taidot lukemalla eivätkä ohjeita kuuntelemalla!

Sitten tätä ”hommaa” oikeasti toteuttaessa ja sitä myöten harjoitellessa, asiaan on vielä avautunut uusi näkökulma. Se, että opastustoiminta avaa mahdollisuuksia vaikka kuinka monenlaisiin juttuihin, jotka eivät muuten tulisi eteen tai edes välttämättä mieleen. Tämä eilinen kokemus on taas yksi hauska esimerkki sillä saralla.

Linkki lapsuuteen

Pikkusiskoni on pitänyt yhteyttä joihinkin lapsuuden kavereihinsa, 60-luvun Lohjalta. Ja heidän tavatessaan mökillämme viime kesänä, moikkasin minäkin heitä. Ja kun jutustelu ainakin jossain vaiheessa lipsahteli myös jonnekin ulkoilun reunoille, enpä malttanut olla kehua retostelematta alkamassa olevaa opasuraani ja sanoin mielelläni vaikka näyttäväni heille joskus jotain kotikuntani upeita ulkoilupaikkoja. Noh, tuo lupaukseni tavoitti minut sitten lopulta eilen :-). Totta puhuen, kyllä minä itse taisin olla aika aktiivinen osapuoli pitkin matkaa jutun kasaan saamisessa.

Lapsuus tulee tykö

Joka tapauksessa eilen marraskuisena torstaina oli treffit sovittuna Meikon ulkoilualueen parkkipaikalle, minne vaimoni minut ystävällisesti heitti kymmentä vaille kymmeneksi. Tietämättä enempää, arvelin sinne voivan tulla kaksi tai kolme systerini kaukaisten aikojen tyttökavereista. Mutta siellähän minua jo odotti viiden hengen seurue! Kolmen ”tytön” lisäksi yhden aviomies, sekä yksi minun vanha lapsuuden kaverini niiltä ajoilta ja seuduilta!

Minä taisin olla jotenkin asennoitunut niin, että ulkoilijat eivät välttämättä olisi kovin hyvin varustautuneita, vaikka olin toki sähköpostin kautta etukäteen antanut joitain perusvinkkejä. Olin kuitenkin esimerkiksi kerännyt kokonaisen arsenaalin sauvoja auton takalooraan. Mutta mutta, porukka näyttikin olevan aivan mainiosti pukeutuneita, kaikilla oli sauvat ja reputkin! Ai niin, myös yksi pirteä hauva kuului seurueeseen. Hänen ohjaajansa fiksusti ilman sauvoja, sillä ne ja fleksi ovat huonosti pelaava yhdistelmä.

Retken reitti Google Earth satelliittikartalla. 5,1 km ja 4 t 21 min, kaikkine mukavine taukoineen.

Retkelle Dorgarnin ylängölle

Mitäs siinä sitten, moikkailimme ja lähdimme liikkeelle. Kiertämään Meikon ”Kotokierrosta”, joka oli etukäteen tuumailtu sopivan mittaiseksi tämän päivän osallistujille ja aikatauluille. Dorgarnin suurelle kallioylängölle nousimme vasta pari vuotta sitten tehtyjä portaita pitkin ja siitä polkua pitkin eteenpäin, halki mitä kauneimpien, pienten avosoiden ja lampien täplittämän kalliomaaston. Kotolampea katselimme hetken sen itäpäädyssä, mistä matka jatkui pohjoisen suuntaan. Säätila oli mitä parahin, pilvet olivat  suorastaan vähän repeilleet ja hyvä ettei aurinko jo välillä näyttäytynyt. Käveleminen vaikutti sujuvan mukavasti kaikilla, kunhan me etupäässä kulkijat vaan muistimme joskus vähän hiljentää vauhtia :-).

Iloista retkikuntaa polun alkutaipaleilla.

Maisemakahvitauko

Kohta polku toi meidät Dorganin ylängön kallioiselle itäreunalle, missä ensin ihmettelimme jylhiä Mustjärveen putoavia maisemia, sekä sen takana nousevaa Urbysberget –kalliohuippua. Sitten siirryimme viereiselle kallioharjanteelle, mihin perustimme kahvileirin. Termospulloista siis jokainen löysi itselleen kuumaa juomaa, niin kuin olimme suunnitelleet. Keli oli huomaamattamme vaihtunut kylmän tuuliseksi ja sadettakin koitti välillä päällemme ripotella. Minä sitten sujahdin repussani olleen Fjellduken sisään nautiskelemaan lämpimästä. Se oli toki mukanani tällä keikalla enemmänkin siksi, että voin semmoisenkin retkeilyvälineen muille näyttää ja siitä kertoa. Ja kyllä sitä joku peräti vähän kokeilikin. Tarkenimme sen puolen tunnin kahvitauon vissiin ihan hyvin, koska kaikilla oli kunnolla vaatetta mukana.

Urbysberget Mustjärven takana. Kuva: I.grönberg.

Kahvitauolla Mustjärven yläpuolella. Fjellduken original esittelykäytössä. Kuva: I.Grönberg.

Grand Canyon ja lammet

Seuraava etappimme oli se upea puro, joka kuljettaa vedet aika laajalta Dorgarnin alueelta alas Mustjärveen. Upean siitä tekee sekä kaikkiin vuodenaikoihin riittävä vesimäärä, että varsinkin huiman rehevässä rotkelmassa lorisevat lukemattomat kosket ja pikku putoukset. Maasto ja kaikki kivetkin ovat runsaan, vihreän sammalpeitteen alla, koska puro, rotko ja suuret kuuset pitävät ilmaston aina kosteana ja sammaleille suotuisana. Siksi tuo paikka onkin aivan erityisen hieno joskus kesän lämmössä, suorastaan  oma maailmansa! Veden väri oli hienon punaisen ruskea, joka korostui monilla vaalean hiekan pohjilla. Me kävimme katsomassa puroa nyt aivan järven rannassa ja kävelimme sitten sen vartta ylös alimmalle Bergängarna –suolle, mistä itse puro saa alkunsa.

Ikivihreä purolaakso – varmaan lumen allakin. Kuva: I.Grönberg.

Ja eikun vaan eteenpäin vihreillä kärkineliöillä merkattua polkua, taas halki kauniiden kalliomaastojen, pysähtyen seuraavan kerran hetkeksi katselemaan Kakarlammen itäpäädyn maisemakalliolla, missä kerroin sen nimen ilmeisimmin periytyvän siellä aikanaan pesineistä kaakkureista. Seuraavaksi polku vei meidät Immerlammen upeille rantakallioille ja sieltä Korsolammen itäpäätyyn.

Kakarlampi koko loppusyksyisessä komeudessaan! Kuva: I.Grönberg.

Tulta!

Sittenpä olimmekin lopulta retken huippukohdassa! Nuotiopaikalla, missä olimme sopineet paistavamme makkarat, retkipäivän kruunuksi, sekä myös varsinaiseksi lounaaksi. Pari näköalakalliolla jo näkemäämme tyttöä piti toista termarievästaukoaan minikatoksessa, mutta suoriutuivat siitä nopsaan tiehensä, pois meidän 6 henkeä + koira -remuseurueemme alta. Vaikka pyysimme heitä vaan jäämään rauhassa tulille lämmittelemään. Miesporukalla haimme ensimmäiseksi puuvajasta pari kolme pientä sylyllistä klapeja, joista muutaman minä paukuttelin pieniksi säleiksi talon kirveellä.

Nuotion sytytys kovassa tuulessa, loistavalla yhteispelillä. Kuva: I.Grönberg.

Tulet syttyivät sitten oikein mainiosti ja nopsasti, jopa tosi kovaksi yltyneestä tuulesta huolimatta, seuraavista syistä. Toki minulla oli hyvät sytykkeet ja tulitikut mukanani kuten aina, mutta nyt olivat monet muutkin varautuneet jopa tähän asiaan. Tuohikääröjä ilmestyi sieltä sun täältä ja yksi kavereista toimi apunani niin omatoimisesti ja taitavasti, että noita touhuja on ilmiselvästi tullut tehtyä ennenkin – ja monesti!

Suurin osa seuruetta tulen äärellä. Kuva: I.Grönberg.

Makkaraa ja pannukahvia

Niinpä meillä oli tuotapikaa kasassa oikein kunnon nuotio, missä päästiin sitten heti siihen makkaranpaistoon. Johon kyllä monen sormet jo syyhysivätkin oikein kunnolla, minä heidän joukossaan! Ehkä syynä oli myös mahassa kurniva nälkä, tiedä häntä. Jokaisella tuntui olevan ainakin kokonainen makkarapaketti mukanaan, joten kesken eivät loppuneet. Kun en ollut ihan varma, alkaako jollekin jo tulla vilu puseroon siinä Korsolammen yli puhaltavassa aikamoisessa viimassa, otin ja kysyin, mahtaako kukaan halutakaan pannukahveja? Se oli kuitenkin typerä kysymys, kaikki halusivat! Niinpä kohta oli pannullinen Korsolammen vettä nokipannussa tulilla kuumenemassa. Ja kyllä se kiehumaankin saatiin, kun piteli pannua aivan tulen sisässä, ison kepakon nokassa. Tuuli puhalsi niin kovaa, että ritilän päällä ei tarpeeksi kuuma ollut. Sitten enää purut perään ja sitkeä 10 minuutin odotus, niin pääsimme nautiskelemaan vielä jälkiruuankin. Reipas ja touhukas Mimmi-hauva näytti niin surkealta ja kylmissään olevalta leirin reunalla, että ehdotin hänen suojaamistaan Fjelldukella. Mutta se oli hänestä niin pelottava epeli, ettei suostunut olemaan siellä sisällä oikein edes isäntänsä sylissä.

Ja nokipannukaffen kiehumista odotellaan vesi kielellä. Kuva: I.Grönberg.

Autoille ja kotiin

Tuon perin mukavan reilun tunnin mittaisen makkaraleirin jälkeen meillä oli edessä enää lyhyt kävely alamäkeä takaisin parkkipaikalle, missä sovimme jakavamme reissun materiaaleja netissä ja hyvästelimme toisemme. Moni osallistujista oli sitä mieltä, että jonkun toisenkin retken voisimme joskus tehdä näillä porukoilla. Niihin varmaan palataan sitten tulevana keväänä.

Muut lähtivät autoilla kotimatkalle, minä alkuasukkaana luonnollisesti kävelin kotiin.

–Kari