Siuntion Stallsmossaberget
Tiivistelmä: Tarina retkestä, joka tarjosi niin odotetunlaisia kuin uusiakin paikkoja, sekä lopuksi jotain ihan muuta. Näkymän, missä aiemmin koettu huikean hieno kallio olikin päätynyt järsittäväksi pois taloudellisten intressien vuoksi. Ikuisesti.
Tapahtui 28.3.2014
Kyseisenä perjantaina minä olin saanut itselleni kokonaisen vapaapäivän ja päättänyt käyttää sen lähtemällä kävelyretkelle – oikeasti tutkimusretkelle – moninaisille Siuntion kunnan puolella sijaitseville kallioisille alueille, jotka jäävät Pikkalanjoen, kantatie 51:n, Svarvarsin peltojen ja Kuninkaantien rajaaman alueen sisään. Olin siellä toki tehnyt erinäisiä hienoja retkiä moniin yksittäisiin paikkoihin, mutta karttaa katsellen näin, että minulle valkoisia alueitakin sieltä yhä löytyi. Jos ei nyt suuren suuria, niin mielikuvitusta kutkuttavia siltikin. Olenhan niin tavattoman usein törmännyt mitä jännimpiin paikkoihin ja kohteisiin aivan lähelläkin, tutuiksikin jo luulemillani alueilla.
Lähtö Tornbergetin alueelta
Tuona melko kauniina maaliskuun lopun aamuna ajelin autolla vanhaa kuninkaantietä ja pysäköin sen jonkunlaisen sähkökeskuskopin pihaan tien vasemmalla puolen, juuri ennen oikealle kääntyvää, kuninkaansillalle vievää kärrytietä. Aloitin retkeni kiipeämällä viereisen Tornberget –nimisen kalliojonon harjanteelle, mistä aukeavat kerrassaan komiat maisemat kaakon ja pohjoisen suuntiin, yli peltojen sekä Vikträsk –järven. Tuon vuorijonon, jonka nimen alkuperä minua yhä kiehtoo, ainakin alemmat rinteet on nykyään palasteltu omakotitonteiksi, joita jo siellä rakennetaankin. Sieltä matkani kulki vehreän, mäntymetsäisen laakson poikki toiselle samansuuntaiselle kalliojonolle kun Tornbergetkin.
Vaikka nimilappu ei ole ihan kohdillaan peruskartassa, siitä voisi arvella kalliojonon nimen olevan Tallbacka. Joka tapauksessa kyseessä on kyllä kerrassaan komea kalliomuodostelma ja etenkin yhdessä samansuuntaisen Tornberget-jonon ja niiden väliin jäävän laakson kanssa ne ovat kyllä vaikuttava kokonaisuus. Käväisin siellä vierailemassa uudelleen yhdellä superjännällä nähtävyydellä, josta tuskin vieläkään kovin moni mitään tietää. Se on aivan oman tarinansa väärti, joka löytyy tästä blogista nimellä Aurinkokultin salainen kokoontumispaikka?
Matkani jatkui sieltä ensin tuon toisen kalliojonon laella sen koillispäähän saakka ja niin edelleen, yli sähkölinjan aukon ja monien minulle aikaisemmin tuntemattomien pienempien kallioiden, rotkelmien ja metsänpalasten. Lopulta ylitin Viisykköseltä Svarvarsin takapelloille johtavan metsätien, jonka maisemat olivat nyt valtavasti muuttuneet aikaisemmista vierailuistani siellä maastopyörän selässä. Vanhassa ja sankassa metsässä oli tehty reipasta metsän hoitamista, sillä ikävimmällä nykyisellä kaikkipois-vakiomenetelmällä. Esiin oli tullut myös joku luontokuvaajan salakoju, paikassa mistä sitä ei kai kukaan ollut ennen nähnyt. Raiskion toisella puolen oli paljastunut myös näkyviin Stallsmossabergetin hurjat pohjoispuolen kalliojyrkänteet ja louhikot.
Ikävä yllätys Stallsmossabergetilla
Kyseinen kallio oli juuri minun seuraava kohteeni. Sen olin itselleni löytänyt muistaakseni vuonna 2009, kun onnistuin taiteilemaan itseni ja maastopyöräni ylös kallion lakiosille suoraan Viisykköseltä ajamaan lähtien. Todella vaihtelevaa ja haastavaakin reittiä, jota piti etenkin sen ylimmissä osissa etsiskelläkin useammalla reissulla. Sen jälkeen siellä olikin sitten tullut käytyä aika moniakin kertoja, koska tuo aivan ison valtatien (anteeksi, kantatien) vieressä lymyilevä kallio on kertakaikkiaan mahtava! Upeasti vaihtelevaa kallioluontoa tietysti, niinkuin sitä löytyy melkein rajattomina variaatioina Etelä-Suomesta. Mutta myös epätavallisen pitkiä näkökenttiä. Monilta kalliohuipuilta pohjoisen suuntiin, yli Svarvarsin peltojen, aina Meikon erämaa-alueen eteläreunoille saakka. Ja sitten yhdestä tai kahdesta kohtaa näkyy etelän suunnalla myös aavan meren sininen horisontti! Moinen on niin harvinaista herkkua etelän kalliomaastoissa, että kolo täytyy kaivertaa kiikarin perään, kun sellaisen näkee! Kaiken tuon mahtavuuden vuoksi tuonne on sitten tehty myös erinäisiä piknikretkiä niin vaimon kanssa kaksin, kuin joskus kolmisin kasiviitosen isäpappanikin kanssa.
Nyt silppailin sinne ylös minulle uutta reittiä kalliomassiivin länsipuolelta. Päästyäni ylös sinne läntisimmälle huipulle, aloin ihmetellä onko maisema etelän suuntaan jotenkin muuttunut edellisestä vierailustani täällä? Ja kun kävelin pienen matkaa siihen suuntaan, havaitsin sen todella muuttuneen! Siellä alempana, lähellä maantietä oli joku hemmetin louhos, sora-asema! Voi että moinen pisti harmittamaan! Miksi tällainen ekstrahieno ja aivan ainutlaatuinenkin kallio pitää tuhota? Kertakaikkiaan ja lopullisesti, piste.
Apeilla mielin suuntasin siitä sitten takaisin ylöspäin, kohti yhtä niistä maisemapaikoista, missä olemme kerran jos toisenkin käyneet nauttimassa pääsiäiskahvit merimaisemien kera vaimoni ja isäni kanssa. Siinä kalliomännikön läpi ajatuksissani luoviessani katseeni kiinnittyi yhteen täysin epänormaalin näköiseen kiveen. Se kun oli aivan tasaisen vaaleanharmaa. Poimin käteeni tuon parin nyrkin kokoisen murikan, huomaten sen olevan louhokselta räjäytyksessä lentänyt kivi, kuinka ollakaan. Minä kun kuljin nyt noin 300 metrin päässä kyseisestä louhoksesta ja täysin vapailla ulkoilumailla, pidin moista aika kummallisena ja vaarallisena ilmiönä. Löysin maastosta useampiakin moisia ”pirskahduksia”, otin niistä valokuvia GPS-koordinaattien kera ja laitoin yhden löydöksen reppuunikin.
Kahvitauko ja loppumatka
Kahvitauon vietin sitten siellä yhdellä tutulla hienolla näköalapaikalla, missä mokoman louhoksen olemassaolosta ei näkynyt onneksi merkkiäkään. Ainakaan vielä silloin. Fiilikset eivät silti olleet hääppöset, päivä oli pilalla.
Jatkoin omaa rengasmatkaani kävelemällä Stallsmossabergetin korkeimpia huippuja seurailevaa polkua koillisen suuntaan, aikomuksenani katsoa sekin kerrankin loppuun asti, mihin tuo mahtaakaan johtaa? Siinä matkalla on joka tapauksessa useampia aivan nättejä kalliohuippuja, joista mikä tahansa olisi ihastuttava tauon paikka. Ja niinpä olemme joillain niistä käyneet kahvittelemassa kevään, kesän tai alkusyksyn luontoretkillä vaimoni kanssa. Tuntuu siltä, että noista paikoista ja maisemista kerta kaikkiaan täytyy käydä nauttimassa nyt, kun ne vielä ovat olemassa.
Valitsemani polun haara johti omakotitalon pihan reunaan ja kartasta tiesin olevani Lillåkerintien varrella. Pihassa koiran kanssa touhunnut mies tuli juttelemaan kanssani ja kerrottuani äskeisistä kokemuksistani, hän intoutui kertomaan vaikka kuinka paljon siitä, miten he lähialueella asuvat ihmiset ovat taistelleet tuon louhoksen tulemista vastaan – kovin huonolla menestyksellä ilmiselvästi. Lupasin sitten hänelle laittaa omat havaintoni ja löydökseni tiedoksi Siuntion kunnan ympäristövastaavalle taholle.
Oma, vielä odotettuakin vaiherikkaammaksi muuttunut kiertokävelyni jatkui Svarvarsin peltojen vieriä ja parin talon pihapiirejä kierrellen sen yhden korkean, nimettömän kallion laelle, jota olen monet monituiset kerrat katsellut sillä silmällä ajaessani Kuninkaantietä niillä main joko polkupyörällä tai autolla. Sekin hieno kallio näkymineen tuli nyt sitten lopultakin valloitettua. Minulle aivan outoa korpimetsää myöten suunnistin sen jälkeen aivan koko Tornberget –kalliojonon äärimmäiseen reunaan, Kuninkaantien vierellä, mistä kallioiden lakiosia pitkin takaisin lähtöpaikkaani. Olipa taas retki!
Kummallisia kunnallisia jälkimietteitä
Jälkipyykkinä lähetin todella tiedot louhosta koskevista havainnoistani Siuntion viranomaisille, joista joku minulle soittikin, kertoen tuon louhoksen tilanteesta ja sitä koskevista moninaisista mutkista, joita en lähde enempää tähän avaamaan. Samaten minua pyydettiin mukaan jonkun paikallisen asukasyhdistyksen asiaa käsittelevään kokoukseen. Mutten siihen ehtinyt työmatkan vuoksi.
Aivan jälki-jälki-ajatuksina minun mieleeni on rakentunut myös tällainen yleisempi kuva luonnonympäristön käsittelystä kotikuntani Kirkkonummen ja sen naapurin Siuntion alueilla, missä olen sattuneesta syystä erittäin paljon kulkenut viimeisten vuosikymmenten aikana. Oikein suurena kuvana näyttää hyvin selvästi siltä, että Siuntiossa maanomistajat tekevät mailleen mitä haluavat, muista arvoista ja ihmisistä piittaamatta. Eikä demokraattinen hallintosysteemi pysty asioihin vissiin juuri mitään vaikuttamaan.
Toki Kirkkonummellakin on samaa näkyvissä ja lupia heltiää mm. kalliolouhoksille, sinne ja tänne, viimeksi Getbergetin lähistöllä. Mutta vahvaa todistusaineistoa löytyy myös toisenlaisesta, pidemmällä katseella tehdystä luonnonsuojelun ja kaavoituksen työstä. Jos tämä tuntuu vaikealta uskoa tai havaita, kehotan tutkimaan vaikka vain kuntiemme yhteisen Meikon alueen reunojen kehitystä. Kirkkonummen puolella suojellut alueet ovat pikkuhiljaa lisääntyneet, eikä Meikon alueen sisään ole enää aikoihin ilmestynyt nykyajan uudisraivaajia, jotka tekevät omia aidoin ja vähintään räyhäkoiravaroituskyltein varustettuja valtauksiaan alueen metsiin ja kallioille. Siuntion puolella niitä puolestaan on putkahdellut yhä vaan sinne ja tänne, melkein jo Meikon alueen ydinosiin saakka. Niin vaikkapa Skräddarbergetin alueella ja jopa huiman kauniin Lappträsk –järven rannoille.
–Kari
Lähierä™ 