Ruudinkeksijät

Kemian harrastuksen sivujuonteita 60-luvulta

Tiivistelmä: Kertomuksia kaiken maailman pommijutuista pikkupoikien maailmassa noin 50 vuotta sitten. Samalla tarina siitä, miten kemian tuntemus voi lähteä liikkeelle ja miten merkillisen relevanttia se on tässä meidän nykymaailmassamme. Tämä tarina julkaistaan blogin kategoriassa ”Nuoruuden innolla” ja sen linkkiä vaikkapa eränkäyntiin saa pitää kummallisena. Mutta minä tiedän, miten vahvasti nuo muinaiset asiat ovat muokanneet omaa sielunelämääni, kantaen tänne saakka.

 

Valokuvista

Niiltä kaukaisilta ajoilta ei valokuvia ole käytännössä ollenkaan, ainakaan meikäläisen suvussa. Joku kamera saattoi jollain aikuisella jo silloin olla, mutta sitä käytettiin vain jossain erityisissä tilanteissa, tyyliin jouluna ja juhannuksena. Eikä nyt ainakaan mitään ipanoiden touhuja kuvaamaan. Minä tein sitten pari kolme tutkimusretkeä noille lapsuuden ja varhaisnuoruuden pelikentille kesän 2017 aikana, ottaen valokuvia monista tutuista paikoista, niin tuttuja kuin ne nyt enää olivatkaan. Tämän tarinan kohdalla eksperimentoin sellaisella käytännöllä, että kirjoitan noiden nykykuvien alle omia huomioitani kursiivitekstillä, tiukkojen kuvatekstien lisäksi.

Tyttöporukka Takasenpuiston leikkikentällä joskus silloin.

Kenttä on siellä yhä vieläkin, aika paljon samanlaisena kuin silloin aikoinaan. Metsäisessä osassa ollut puinen liukumäki, joka ei juuri näy kuvassakaan, on hävitetty jo kymmeniä vuosia sitten, samoin kuin teräksiset keinujen rungotkin.

Olivatkohan ajat hurjia ennen?

Tässä on taas tarinan palasia suoraan hurjalta 60-luvulta. Vaikkeivät ne nyt niin mahdottoman suoraan ole tänne 2010-luvulle eivätkä tänne blogiin tulleet, vaan meikäläisen korvien välissä ovat kulkeneet läpi vuosikymmenten. Tapahtumien paikkoina ovat Lohjan Nummentaustan asuinalueen lähiympäristöt.

Nämä tarinat kertovat sen aikaisista kemian, sähkötekniikan ja pommien rakenteluista, jotka nykyaikaan siirrettyinä olisivat varmaankin jo täysin rikollista toimintaa. Tai vielä pahempaa, terrorismin valmistelua suorastaan. Jos jollain lukijalla alkaa tuntua nykimistä nenässä tai jotain muita outoja oireita jossain kohtaa kehoa ja tätä juttua, pyydän ystävällisesti vaan jättämään lukemisen rauhallisesti sikseen, ennen kuin herneet alkavat käydä hengityksen kulkemisen uhaksi. Sellainen on vaarallista ihmisen terveydelle.

Silloin aikanaan kaikki tällaisetkin jutut olivat vaan melko lailla normaaleja poikien touhuja, jotka kiinnostivat edes aikuisia ainoastaan, jos jotain todella vakavaa sattui. Viranomaisia tuskin silloinkaan, jollei sairaanhoitoa mukaan lasketa. Koska Heikki Harmaakaan ei ole vielä pidätetty, uskallan minäkin luottavaisin mielin kertoilla myös tällaisista tapahtumista siellä noin puolivälissä Suomen maan itsenäisen taipaleen ensimmäistä sataa vuotta :-).

Maailma aukeni kirjaston kautta

Minussa on vissiin ollut jotain merkillisiä tiedemiehen ja insinöörin suuntaisia valuvikoja jo aivan pienestä lähtien, sillä kaikenlainen rakentelu ja askartelu – aluksi vissiin kylläkin enempi purkupuoleen keskittyen – kiinnosti kovasti jo ihan lapsena. Vauhdikkaan perusipanaelämän lisäksi kaikkine leikkeineen ja peleineen tietenkin. Vanhojen putkiradioiden ynnä muiden käsiin saatujen hienojen vempeleiden kanssa nysvättiin, rakennellen niiden osista alkeellisia sisäpuhelimia, kuuntelulaitteita ynnä muita. Pienoismalleja kasailtiin ja maalailtiin, lukien myös kaiken niiden esikuvista löytyvän taustatiedon. Joka tosin silloin tarkoitti oikeastaan ainoastaan pahvilaatikoissa ja kenties ohjeissa olevia tekstejä, koska mistään neteistä eivät olleet aikuisetkaan silloin vielä edes unia nähneet. Sitä en edes muista, miten ihmeessä me onnistuimme niistä niinkin paljon selvää saamaan, sillä eivätköhän noiden pienoismallilaatikoiden tekstit olleet silloinkin englanninkielisiä. Joku kai vähän auttoi ja kiinnostava erityissanasto tarttui tavattoman nopeasti uteliaisiin, kehittyviin aivoihin.

Kauan sitten rakenneltujen pienoismallien kavalkadi Kalifornian nurmikolla.

Niihin oli satsattu paljon aikaa ja kiintymystä joskus silloin poikasena. Niinpä niitä ei sitten raaskinut hävittää, vaan kulkivat elämän mukana huushollista toiseen vissiin kymmenten vuosien ajan. Päätyen ensin jonkun huoneen hyllyille ja sitten pikkuhiljaa yhä enemmin kärsineinä pysymään pahvilaatikoissa jossain ullakolla. Ennen USA:sta takaisin muuttoa sitten vasta kävin läpi luopumisrituaalit.

Kirjasto oli sen ajan huima aarreaitta ja ikkuna ulos suureen maailmaan. Niinpä muistan innokkaan jonotuksen tuloksena saaneeni itselleni silloin Lohjan upouuden kirjaston kortin, jossa oli pieni kaksinumeroinen tunnuskoodi. Muistan peräti luvun 12, mutten voi olla siitä enää ollenkaan varma, koska kortti on hävinnyt jonnekin jo ikiaikoja sitten. Taitaapa olla kirjastokin. Pikkupoikia kun kuitenkin oltiin, mahdottomia sotia sitten käytiin noiden pienoismallien ja myös kaupasta ostettujen saman mittakaavan (1:72) erilaisten sotilasosastojen kanssa. Melkeinpä nurmikoiden sisässä möyrien ja äänet käheiksi kaikenlaisilla aseilla ampuen.

Lohjan silloin uusi kirjasto nykyasussaan, jonain oppilaitoksena.

Silloin se oli hienoimpia ja moderneimpia koko Suomenmaassa, joten ihmekö tuo, jos sai nuoret miehenalut innostumaan, kuin internet nykyään. Tässä linkki nykyisen Lohjan kaupunginkirjaston sivuille, missä on historaa ja kuvia tuosta entisestä ihmeestä.

 

Kemiakin tulee mukaan kuvioihin

Kemian ihmeelliseen maailmaankin sitten hurahdin, satuttuani lainaamaan ja lukemaan joitain aiheesta kiinnostavasti kirjoitettuja kirjoja. Yhden voin mainita nimeltäkin, koska sen sitten myöhemmin ostin peräti itselleni omaksi (vanhemmilta saadulla rahalla) ja hän on kirjahyllyssäni yhä vieläkin. KEMIALLINEN KOKEILUKIRJA. Käytännöllinen, helppoihin kokeisiin perustuva kemian opiskelun opas. Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1951.

Kemiallisen kokeilukirjan kansi, mistä jo näkee, että käytössä on paljon ollut!

Se kuljetti niin kiinnostavalla tavalla sisään kemiaan käytännön kokeiden kautta, että vei suorastaan mennessään. Varmasti myös siksi, että se oli kirjoitettu tarinan muotoon, missä yhtä (ehkä juuri samanikäistä pikkupoikaa) ohjaa toinen vanhempi ja jo kemiaan perehtynyt kaveri. Tuollainenhan nyt iski tietenkin suoraan suoneen silloin. Ja iskee yhä vieläkin, silloin kun joku osaa kertoa ihan todellisen maailman oikeista asioista mielikuvitusta kutkuttavalla tavalla, niin että tarina vie mennessään. Kerron tästä näinkin paljon, koska tätä kirjoittaessani vasta tajuan itse yrittäväni juuri tuota kaikessa mitä kirjoitan! Nuo silloiset kipinät (fysikaalisetkin sellaiset, vartokaas vaan!) taisivat olla minulle vieläkin merkittävämpiä kuin olin tähän asti tajunnutkaan.

Make duunas kellaripommin …

Aina kun minä kuulen Hectorin klassikkokappaleen ”Ake, Make, Pera ja mä”, en kerta kaikkiaan mahda mitään sille, että se vie mieleni noihin poika-aikoihin siellä Lohjan kauppalan eteläosissa. Koska jotenkin niin samanlaiselta se kuulostaa. Eikä ihme, sillä luulen laulun sanojen olevan autenttisia, jalostettuja muistoja noilta suurin piirtein samoilta ajoilta. Kappaleen tapahtumien aihepiirit olivat tietenkin hyvin universaaleja silloin. Lienevät sitä yhäkin. Tosin ympäristö, yhteiskunta, käyttäytymissäännöt ja lait sekä asetukset ovat muuttuneet jo tosi paljon noista ajoista.

Kemiassahan on kaksi pientä osa-aluetta, minne ainakin nuorten miesten kiinnostus suuntautuu niin varmasti, ettei edes vetoja pääse asiasta lyömään. Huumaaviin ja räjähtäviin aineisiin, näin aakkosjärjestyksessä. Enkä minäkään mikään poikkeus tuohon universaaliin luonnonlakiin ollut, tietenkään. Tämä tarina keskittyy otsikon mukaisesti vain tuohon jälkimmäiseen suosikkialueeseen, joka ainakin minun muistini mukaan nousikin kiinnostavaksi ensin. Ensimmäinen sitten vähän myöhemmin, hiukan isompana poikana, muiden kemian ulkopuolisten varmojen magneettien myötä. Niistäkin seikkailuista piisaa kyllä muistoja niin monista erikoisistakin tapahtumista, että laitan nyt ainakin täpin asiasta aihelistaani.

Kuvituskuva keittopulloista, eli kolveista. By -grimbart- [GFDL (httpwww.gnu.orgcopyleftfdl.html) or CC-BY-SA-3.0 (httpcreativecommons.orglicensesby-sa3.0)], via Wikimedia  

Sanon kuitenkin jo tässä, että meikäläisen kemian harrastus ja kiinnostus kyllä eteni koko ajan muutenkin ja pidemmälle näistä suorastaan pakollisista sivujuonteista huolimatta. Tai pääjuonteitahan nuo toki juuri silloin olivat, turha kieltää. Tästä laajemmasta kiinnostuksen kaaresta esitän todisteet tarinan lopussa.

Kunnon  harrastus ja kunnon fasiliteetit

Minä olin sillä tavoin onnenpekka, että vanhempani tukivat monia innostusteni aiheita aivan upeasti. Kun varmaan huomasivat pojan jopa lukevan innolla nippukaupalla kemian kirjoja, sain sitten taskurahaa välineidenkin ostamiseen. Jotain koeputkia löytyi vissiin Lohjan apteekistakin, mutta muistiini on palanut kirkkaasti se, miten sain matkustaa isäni kanssa suorastaan Helsinkiin ja Instrumentariumin liikkeeseen, hankkimaan Erlenmeyer-pulloja ja monia muita perusvälineitä. Ja huippuna oli se, että sain rakentaa oikein laboratorion talon kellarikerrokseen! Siihen käyttöön minulle annettiin talon saunan pukuhuone, ajatelkaas! Siellähän olikin sitten mahtavaa käydä ensin läpi kaikki kemiallisessa kokeilukirjassa esitetyt kokeet ja jatkaa yhä pidemmälle. Joskus yksin, joskus jonkun kaverin kanssa. Mitään Delta-jengiä siellä ei koskaan ollut, eivät nämä asiat kovin monia niin paljon kiinnostaneet. Kemikaaleja oli hankittu ja hankittiin myös aika hyvä arsenaali. Lohjan apteekista niitä sai silloin ostaa, eikä mitään rajoituksia ollut olemassakaan. Se mitä hyllystä löytyi, oli tarkoitettu myytäväksi, tietenkin. Tähän aiheeseen täytyy palata vielä uudelleen myöhemmin.

Takasenkadun kellarin ikkunat, joiden takana oli silloin hieno laboratorio.                      

Ensiaskeleet mustan ruudin kanssa

No mustaa ruutia piti sitten tietenkin valmistaa. Se koe oli jopa kokeilukirjassakin. Rikkiä, kalisalpietaria ja hiilijauhetta vaan sekoitettiin oikeiden prosenttien mukaisesti, ainesosat tarkalleen laboratoriovaa’alla punniten. Joka oli itse tehty oikea vaaka kuppeineen (liemikauhat ilman varsia) ja itse tehtyine painoineenkin. Ne oli viilattu ja kalibroitu tarkoiksi jossain, isäpapan avustuksella.

Hienosti se palaa suhahti sytyttäessä, eikä räjähdyksen puuttuminen kuviosta ollut mikään yllätys, vaan räjähtämisen perusperiaatteet olivat selvät jo kirjoista lukien. Toki vähän isommillakin ”kasoilla” piti sitten kokeilla ja huomata, että hitsi vieköön, kyllä voivat sormet ja kulmakarvat olla vaarassa!

Mutta seuraavaksi piti tietenkin mennä sinne räjähdyspuolelle, eli sulkea ruuti johonkin pakettiin, jonka sisälle syntyy paine, joka sitten kiihdyttää palamisreaktion nopeuden eksponentiaalisesti. Pommin sijasta kuitenkin päädyttiinkin väsäämään pyssyä. Sellaisethan olivat tietenkin aivan yhtälailla poikalasten suuren mielenkiinnon kohteina. Ja metallimiehenä työskentelevän isäpapan askarteluverstaana toimiva autotalli oli täydellinen aarreaitta oikeastaan minkä tahansa härpäkkeen rakentamiseen. Siellä oli tietenkin jo vuosien aikana tullut väsättyä jousipyssyjä, nuolia monenlaisine metallikärkineen, merluritsoja ja ties mitä. Tätä projektia varten valitsin työpöydän alla olevasta hienosta putkivalikoimasta noin sentin halkaisijaisen kupariputken. Siitä sahasin jonkun 40 sentin pätkän, rullasin toisen pään moneen kertaan ympäri tukevassa rustukissa ja porasin parin millin poralla sankkireiän lähelle umpipäätä. Sitten valkattiin ammukseksi pätkä pyöreätä puulistaa ja eikun ensimmäiseen koelaukaisuun.

Tykistön ensimmäinen ja viimeinen koelaukaisu

Ruutia vain kohtalaisesti, ammus putkeen ja meikäläinen sytyttämään tavallisella tulitikulla. Jokusen raapaisun jälkeen tikun ruutipää osui tarpeeksi tarkasti sankkireiän kohdalle ja sitten – tussahti hiljaa. Ammus ei lentänyt edes kolmen metrin päässä olevaan betoniseinään saakka. Eipä siinä mitään, kemian opintojen karaisemat vintiöt ymmärsivät heti kyseen olevan siitä, ettei paketti ollut kuitenkaan tarpeeksi tiivis. Paine putken sisällä ei noussut niin paljon, että olisi syntynyt oikea räjähdysreaktio.

Seuraava ammus tehtiin sitten pykälää isomman halkaisijan pyöreästä listasta ja sitä piti muistaakseni vähän hioskellakin, että sai ylipäätään ängetyksi sisään putkeen. Minne se sitten paukuteltiin vasaran ja jonkun metallitangon kanssa. Olisikohan ollut niin, että ruutiakin laitettiin enemmin, kun tuo äskeinen epäonnistuminen vähän harmitti. Oli toisen koelaukaisun aika. Meikäläinen taas laukaisijana tykin taakse asettuen.  Tietenkin, koska siellähän aseiden käyttäjät ovat, jotta voivat tähdätä ja seurata mitä maalialueella tapahtuu. Kokemuksen auttamana sankkireikä löytyy ja:   ***** BOOOOM! *****

Kaikki suljetussa autotallissa olijat ovat kuuroja. Talli on myös aikalailla savun peitossa ja meikäläinen odottaa kovan iskun jälkeen puolishokissa vielä hetkeä, jolloin pystyisi taas vetämään edes sitä savuistakin ilmaa keuhkoihinsa. Tykin takaosa oli levinnyt ja auennut kuin banaaninkuori ja puuammus oli hajonnut pieniksi päreiksi pitkin autotallin lattiaa. Niin, vaikka räjähdyksen voimasta ties kuinka suuri osa olikin suuntautunut taaksepäin, suoraan meikäläisen rintaan. Siinä kohdassa oli villapaidassa jalkapallon kokoinen musta alue.

Noh, oppia tuli rajumman kautta. Ensinnäkin siitä, että kyllä sitä tuho- tai muuta voimaa on kuin onkin aika helkkarin paljon vanhan ajan mustaruudissakin, sitten kun siitä kaikki energia todella lähtee irti sekunnin murto-osissa. Ja kaikkein tärkeimpänä tämä. Jos putken materiaaliksi olisi satuttu valitsemaan joku kovempi aine, kuten teräs, ja se olisi silti hajonnut, joku osa tai kaikki meistä olisivat menettäneet henkensä tai vähintään vammautuneet ties miten vakavasti metallinpaloista!

Siirtymä rakettihommin

Saattoipa ruudinkeksijöille tulla vähän taukoakin noiden ensimmäisten tykistöharjoitusten jälkeen, mutta eihän sen enempää. Kun ei kerran mitään vakavampaa kuitenkaan sattunut. Edes villapaidan merkillinen mustuma ei herättänyt äidissä mitään erityistä kummastusta, koska ihmeellisempiäkin oli varmasti jo nähty.

Olisiko sitten ollut uusi vuosi tulossa ilotulituksineen, kun meikäläiset päättivät lähteä ohjushommiin. Tai raketeiksi noita kai nyt sentään kutsutaan. Siihenkin asiaan oli jo hankittu tietoa joistain kirjoista ja taas ainakin perusperiaatteet olivat selvillä. Pahviputkia tehtiin paperista lukemattomiksi kerroksiksi  pyörittämällä ja vähän liimaa väliin. Mutta vaikka ruutiosaaminen oli jo edennyt aika pitkälle eteenpäin (siitä lisää alempana) ja jopa erilaisia värejä osasi aikaansaada, rakettimoottorin salat eivät vaan auenneet koskaan kunnolla.

Pelkästään jo oikeanlaisen palonopeuden hallitseminen jäi vissiin puolitiehen, minkä vuoksi raketitkin jäivät joskus. Tai eivät lähteneet ylös ollenkaan. Tai vongahtivat lujaa jonkun sekunnin ja siinä se. Taisipa joku suorastaan pamahtaa lähtöpaikallaan. Nämä perusasiat olisi tietenkin pitänyt ottaa ensin kunnolla haltuun, mikä olisi vaatinut rauhallista, systemaattista, pitkäjänteistä testailua. Mutta sellainen etenemistahti ei kyllä oikein istunut hätäisten nuorten miesten pirtaan, vaan samaan aikaan oli aivan pakko myös yrittää rakennella raketteihin erilaisia loppuhuipennuksia väreineen, hiutaleineen, tähtisateineen jne. Koska kerran sellaisia oli kaikissa kaupallisissakin raketeissa. Jotain keskinkertaisia onnistumisia niissä tulikin, mutta kun ne eivät koskaan päässeet tapahtumaan missään taivaalla, vaan vajavaisesti maassa, ei tuokaan paljoa onnistumisen kokemuksia tuonut. Ja kun pelkästään niiden rakettien runkojen väsääminen oli jo kovasti aikaa syövää toimintaa – tai ainakin tuntui sellaiselta hätäisten poikien kiireisessä menossa – rakettiharrastus hiipui.

Johonkin tällaisiin kai tähdättiin. Muttei päästy minnekään tällä sektorilla.

Ruuteja todella keksitään

Ruutien ja räjähteiden puolella oli tosiaan tapahtunut paljon nopeammin etenevää kehitystä. Päädyttiin tietysti yksinkertaisen kemian perusosaamisen kautta käyttämään mahdollisimman voimakkaita hapettimia. Vaikkapa sellaisia kuin kaliumkloraatti tai kaliumperkloraatti. Oli perin hauska oppia ihan itse niiden olevan niin paljon happea sisältäviä ja reaktioherkkiä aineita, että oikeastaan minkä tahansa edes huonomminkin palavan tai hapettuvan aineen lisääminen niihin tuotti aina tehokkaita ruuteja tai räjähdysaineita. Pölysokerin tai vaikka tavallisen taloussokerinkin. Ainakin kaverini Esa muistelee, että erilaisten aineiden hankkiminen apteekista aivan omin nokkinensa ei aina onnistunut, vaan apuun tarvittiin esimerkiksi äitimuoreja. Ja kyllä nuo kaikkein rajuimmat hapetinaineet taisivat sitten aika nopsaan mennä tiskin alle. Oliko kehityksen takana apteekkihenkilökunnnan epäilysten herääminen ja oppiminen, vaiko peräti huhutiedot jostain räjähdyksistä siellä sun täällä, tuota en tiedä. Mutta kyllähän pienessä kauppalassa tiedot ja huhut nopeasti levisivät.

Kehityshän ei toki sellaiseen pikkuesteeseen pysähtynyt, vaan yhä lisääntyvä kemian ymmärrys johdatti käyttämään sellaisia ainesosia, jotka eivät olleet menneet mustalle listalle, ainakaan vielä. Ja myös valmistamaan itse erilaisia kemikaaleja toisista, helposti saatavista. Noina aikoina pääsi tosiaan tuntemaan itsensä varsinaiseksi oikeaksi ruudinkeksijäksi, vaikka termillä toki vähän muuta noin yleisesti tarkoitetaan J. Monet aika tehokkaankin tuntuiset koktailit olivat sellaisia, joista ei ainakaan meikäläisen käsiinsä saamassa kirjallisuudessa puhuttu mitään. Mutta tiedon liikkuminen oli toki silloin jotain aivan muuta kuin nykyään.

Ote oman laboratorion materiaalivarastosta.                     

Yo. kuva on vähän niitä Lohjan seikkailuita myöhemmiltä ajoilta. Mutta eikös siitäkin näy, miten perusteellisella huolellisuudella näihin asioihin suhtauduttiin?

Pommipoikien edesottamuksia

No mitäs me niillä räjähdysaineilla sitten oikein teimme? Typerä kysymys, me räjäytimme niitä tietenkin. Siihenhän ne olivat tehtyjä ja tarkoitettuja. Pommien tekeminen oli helppoa, menemättä sen syvemmälle aiheeseen tässä. Ja tärkein asia oli kova ääni, mihin päästiin hyvin pienilläkin ainemäärillä. Sellaisiahan olivat myös ne apteekeista ostellut pienet pussukat. Ei niillä olisi varmaan saanut ainakaan yhtään kantoa tai kiveä rikki. Mutta toinen toistaan jyhkeämpiä räjähdysääniä kyllä saatiin aikaan!

”Laajat näkymät” Sohlbergin kalliolta nykyään.

Lukemattomien muidenkin leikkien paikka silloin. Sähkölinjan pylväitä tai muita rakenteita varten kallioon porattuja reikiäkin käytettiin koeräjäytysten paikkoina joskus, väittävät ainakin jotkut sen aikaiset kaverit.

Aivan omilla pihoilla tai leikkikentällä noita ei kehdattu posautella, kyllä sitä jotenkin tunnettiin olevamme vähän luvattomilla teillä. Mutta kaiket päivänsä ulkona vipeltäneet pojat löysivät tietenkin hyviä paikkoja tällaiseenkin harrastustoimintaan. Metsiköistä ja peltojen reunoilta, sekä kallioiden huipuilta, missä sai räjähdyksen kuuluvuuden maksimoitua. Sellaisen jälkeen tuli aina jännä olo. Katseltiin ja kuunneltiin mahtaisiko joku ulkopuolinen ihminen, aikuinen, reagoida ääneen? Ylpeyttä, syyllisyyttä ja pientä pelokkuutta yhtä aikaa. Adrenaliinia varmaankin! Vaikkemme olleet sellaisen aineen olemassaolosta silloin vielä kuulleetkaan.

Kerran jysäytettiin joku pommin uusin inkarnaatio niin kutsutun ”Suulperin kallion” pohjoisreunan läpi kulkevassa pienessä kallioleikkauksessa, mistä kulkee Hanko-Hyvinkää -rata. Pieni kallioseinämä taisi tosiaankin vahvistaa ääntä hyvin, sillä muutamien minuuttien päästä alkoi paloauton sireenin ääni lähestyä. Ja silloin ruudinkeksijöitä vietiin!

Kallioleikkaus ja rata nykyään.

Muistikuvissa tämäkin paikka oli kyllä melkeinpä kalliorotkon kaltainen, vaikkei se sellaiselta enää nyt näytä. Mutta toimi hyvin asiassaan joka tapauksessa. Muutenkin on perin kummallista, miten aivan kaikki paikat ja asiat ovat niin paljon kutistuneet niistä menneistä, mahtavista ajoista. Jääkausien jälkeinen maannousu tietenkin selittää helposti jotkut korkeuserojen kutistumiset, mutta muuten asia kyllä vaatii jotain suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan juttuja, joihin ei tässä jutussa kannata mennä.

Ei kai ruudinkeksijöitä koskaan ole kovasti arvostettu. Alfred Nobel ehkä poikkeuksena ja hänkin ainoastaan sen vuoksi, että onnistui pentele virittelemään dynamiitistaan niin mahtavat bisnekset.

Monia muitakin hassuja, hölmöjä ja jännittäviä pommikokeita silloin tehtiin, mutta minun muistikuvani niistä ovat sen verran hataria ja sekoittuvat varmaan toisiinsa, että jääkööt pyörimään vaan sinne omiin muistoihin. Yksi sen aikainen kaverini virkisti muistiani esimerkiksi siitä, että valmistimme jopa elohopeafulminaattia joskus! Elohopea saatiin rikotun kuumemittarin sisältä, mistäs muualtakaan? En muista mitä sillä fulminaatilla tehtiin, mutta kamalan herkkää ja vaarallista tuo alkuräjähde on! Se tieto oli toki meilläkin silloin olemassa, samoista kirjoista hankittuna kuin valmistustavatkin.

Räjähdyskaasu

Vedyn ja hapen seoksella on niin hieno nimi, että eihän sitä voinut millään jättää tutkimatta ihan itse. Mitä mahdollisuuksia siinä oikein saattaisikaan piillä? Molempia jaksollisen järjestelmän alkupään perusalkuaineita olisi jo voinut valmistaa myös kemikaaleista eri reaktioiden kautta, mutta tämä seuraava kemiallisfysikaalinen fakta vaikutti jotenkin niin ihastuttavan täydelliseltä yhtälöltä. Eli vesi (H2O) muodostuu juuri noista kahdesta alkuaineesta, juuri tuossa oikeassa suhteessa. Ja alkuaineet saadaan haluttaessa myös erotettua vedestä suoraan sähkökemiallisesti. Eli johtamalla vaan sopivaa sähkövirtaa veden läpi ja keräämällä syntyneet kaasukuplat talteen. Kaunista kerta kaikkiaan! Tottakai tuollaista nyt haluttiin.

Tällaisen kokeen tekeminen oli myös perin helppoa kavereille, jotka rakentelivat innolla myös sähköisiä laitteita jo silloin. Omista varastoista löytyi muuntajia ja tasasuuntaajia. Erilaisia elektrodeja pystyttiin myös tekemään ja kokeilemaan. Niinpä kohta pian oli jo tuota jännää kaasua ensimmäinen pullo täynnä. Äidiltä saatu ruskea litran maitopullo se muistaakseni oli. Alkeelliset, itse tehdyt ”sytytyslangat” tuntuivat sopivan kovin huonosti tuollaisen tiiviisti suljetun pullon yhteyteen ja tuntui vähän pelottavaltakin leikkiä tulella niin lähellä herkästi syttyvää kaasuseosta. Jonka herkkyydestä taikka voimasta meillä ei ollut mitään todellista käsitystä, hurjia kuvitelmia kylläkin.

Ikivanha periaatekuva räjähdyskaasun valmistamisesta elektrolyysilla.                       

Sytyttimet ja vetypommin kokeilut

Mutta sähköjuttujen kanssa jo tutut pikku Mac Gyverit osasivat tietysti kehittää tuohon sopivan ratkaisun. Se oli taskulampun polttimo, jonka kupu oli varovasti rikottu, niin että hehkulanka oli paljaana. Polttimon kantaan oli valmiiksi juotettu ohuet johdot, jotka kulkivat pullon korkin vierestä sisään. Testitkin oli tehty, varmistaen, että tavallisen 4,5 Voltin pariston kytkeminen lankoihin polttaa hehkulangan pois yhtenä välähdyksenä. Pitäisi toimia.

Isäpapan mainioista tarvikevarastoista löytyi myös iso kela kaksinapaista, lievästi kierrettyä sähköjohtoa. Sellaista puuvillalangalla eristettyä, jollaisia ei ole ollut olemassa varmaan enää ainakaan 40 vuoteen. Pitkää piuhaa tarvittiin, jotta pystyttiin olemaan itse jonkunlaisen turvaetäisyyden päässä tuosta ”vetypommista”. Hyväksi paikaksi noihin kokeiluihin löytyi niin kutsuttu ”Kiviniemen pelto”, aika lähellä. Se oli todettu parhaaksi, koska räjähdyksen ääni kuuluisi tietysti mahdollisimman hyvin avoimella pellolla. Ja sellaistakin oli ajateltu, että aika pitkät etäisyydet kaikkiin taloihin ja muihin ihmisten oleskelupaikkoihin olisivat hyvästä mahdollisten lentävien lasinsirpaleiden kannalta.

Silloinen Kiviniemen pelto nykymuodossaan, kuvattuna Sohlbergin kalliolta.

Pullo vietiin pellolle, niin pitkälle kuin kelasta riitti johtoa, aloittaen metsän reunassa olevasta matalasta ojasta. Pojat pistivät pitkälleen ojan pohjalle, jännitys tiivistyi taas kerran ….. Eikä yhtään mitään tapahtunut. Suuri pettymys :-(.

Lopulta onnistunut räjäytys

Kaikenlaiset asian pähkäilyt seuraavina päivinä päätyivät lopulta siihen, että pullossa ollut kaasu oli ”pilaantunut”. Sen valmistuksesta olikin päässyt kaikenlaisten muiden vintiökiireiden vuoksi kulumaan jo vissiin yli viikko aikaa, eikä korkki-korkin pitävyydestä ollut oikein takeita. Lisäksi korkkia oli taidettu vaihtaa ja muutenkin sen kanssa näperrellä ties kuinka usein, monivaiheisten sytytinrakenteluiden aikana.

Mutta näin vähästä eivät Takasenkadun pikku-Gyverit masentuneet. Vaan jonkun ajan päästä oli uusi satsi kaasua valmiina. Ja nyt peräti kolmen litran ruskeassa, korvallisessa lasipullossa! Kaikki muutkin valmistelut oli tehty edellisestä epäonnistumisesta mahdollisimman hyvin oppien ja yhtenä kesäisenä päivänä neljän, viiden pojanvintiön ryhmä käveli taas pellon laitaan, viritti systeemit ja asettui litteiksi makaamaan matalan ojan pohjalle. Se iso pullokin oli vielä asetettu kiven päälle vetypommin ääni- ja muiden vaikutusten maksimoimiseksi.

Juuri näillä kohdilla vetypommi silloin räjäytettiin.           

Aika lähellä noita sähkölinjan pylväitä oli koealue ja miehistö makaili pikku ojassa suurin piirtein kuvan ottajan kohdilla. Nykyinen viidakko li silloin oikea pelto, joka jatkui alaspäin kaartuen vielä kolmisen kertaa kauemmas, kuin missä nykyään alkaa metsikkö.

Ja nyt kuultiin sitten virran kytkentähetkellä aika kova pamaus. Se oli sellainen aivan erilainen kuin mikään ruuti- ynnä muilla pommeilla aikaansaatu. Ehkä ”pimahdus” olisi paremmin kuvaava termi. Kimeä ja jotenkin niin kuin nopea. Jotkut vannoivat lisäksi selvästi kuulleensa läheltä lentäneiden sirpaleiden vingahduksia.

Vaikkei tuo räjäytys voimakkuudeltaan ollut kovin vakuuttava ja siten ehkä jotain pientä pettymyksen hajuakin oli ilmassa, kyllä siitä silti riitti juttuja ja hurjia tarinoita kerrottavaksi muille pitkiksi ajoiksi. Eniten tietysti toisten lähialueiden pojille koulussa. Tällaiset jutut olivat silloin suuria yhteisiä asioita omalle porukalle ja kovaa valuuttaa jonkinlaisissa pienissä kilpalaulannoissa muiden kortteleiden ”jengien” kanssa. Niistä jännittävistä jännitteistä ainakin vielä joskus kerron muistamani asiat jutussa nimeltä ”Turkkasota”.

Kolmen litran pullo.

Näitä oli jossain käytössä yleisesti silloin ja löytyy niitä vielä nykyäänkin sieltä sun täältä. Ainakin täältä.

Ura sivuraiteelle Etyyli-kemian kautta

Minulle kemia on siis ollut vielä noita jännittäviä kokeiluitakin merkittävämpi seikkailu. Elämän mittainen sellainen. Fysiikka ja kemia veivät taas nuorta miestä mennessään oppikoulussa Tampereella, innostavan opettajan (Kauko Seinelä) siivittäminä. Ja myöhemmin opiskelemaan pyrkiessäni taisin peräti laittaa kemian ykkösvaihtoehdoksi. Mutta joidenkin pisterajojen vuoksi, joista en enää enempää muista, pisteeni Tampereen Teknillisen korkeakoulun kemian oppisuunnalle jäivät pari hassua pinnaa vaille, mutta riittivät hyvin sähkötekniikan ja elektroniikan puolelle.  No nehän veivätkin sitten täysin mennessään ja jälkikäteen on voinut vaan miettiä, että olisiko työura siellä kemian maailmassa voinut millään olla niin mielenkiintoinen ja paljon antava kuin se mille noin päädyin. Elektroniikka => Tietotekniikan ensiaskeleet => Lääketiede ja lääketieteellinen teknologia => Tietoteknikka => Ohjelmointi => Suunnittelu => Projektit => Mobiili teknologia => Venture Capital => Patentit => Matkapuhelinbisnes => Kotiautomaatio => Energiaratkaisut => Data-analytiikka ja IOT.

Lempäälässä vanhempieni omakotitalossa opiskelun alkuaikoina asuessani minulla oli sielläkin vielä aivan oma, erinomaisesti varustettu laboratorio, missä kemian harrastus yhä jatkui, teekkaripojan kaiken muun kiireen menon ohessa. Ja niinä aikoina ei tietenkään mahtanut mitään sille, että tuo alkoholien ryhmään kuuluvien kemiallisten aineiden joukko tuli opeteltua läpi kunnolla. Kaikilta liuotus- ynnä muilta merkillisiltä ominaisuuksiltaan. Niin myös valmistusteknologian osalta. Jostain syystä opiskelu keskittyi erityisesti yhteen etyyli-pohjaiseen kemikaaliin. Kaikki varmaankin osasivat lukea noita edellisiä tahalliseen jargoniin peitettyjä lauseita? Eli viinan valmistuksen taidot opeteltiin ja hiottiin hyvälle tasolle. Sen käyttötapojakin tuli tietenkin opiskeltua vähintään yhtä suurella innolla. Niillä ”tasoilla” tosin ei kannata paljon kehuskella. Tässä kohtaa Hectorin hienon laulun sanoja täytyy muuttaa, mutta vain aivan piirun verran. ”Ensi kännin keralla pirtun, annoin ylen, niin kuin toisetkin”.

Oman labran yhden kaapin sisältö. Kaikki yhäkin paikoillaan.                        

Kemiaa kaikki tyynni

Mutta se kemian maailman pinnan alle pääseminen on kantanut vieläkin edemmäs, läpi kaiken elämän. Täsmentynyt vielä käytäntöön erilaisilla alueilla touhutessa. Moottoriajoneuvojen rakenteluissa ja virittelyssä, talonrakennuksessa ja ylläpidossa, sukellustouhuissa, askartelussa, maalaus- ja puhdistushommissa, jokapäiväisen elämän askareissa. Me kun olemme nykyään kerta kaikkiaan erilaisten aineiden ympäröimiä koko ajan ja joka puolella. Jopa vaikka aivan luonnossakin liikkuessamme! Me olemme itse kemiaa ja totaalisesti sen ympäröimiä koko ajan! Aivan kuten toisenkin perustieteen, fysiikan.

Nykyään kemian maailman perusasioiden ymmärtäminen tuntuu melkein siltä, kuin olisi joku poppamies, joka tajuaa jonkun mystisen eetterin värähtelyjä kaiken maailman markkinatermien alla. Tiedot siitä, minkälaiset aineet liuottavat jotain toisia ja mitkä taas eivät, on huimaa pääomaa, jota pystyy käyttämään hyödykseen melkein joka ainoa päivä. Samoin kuin ymmärrys pesemisessä tai puhdistamisessa oikeasti toimivista prosesseista. Mekaanisesta työstä, kemiallisista faktoista ja lämpötilasta. Nämä koskien aina sekä kohteena olevaa ainetta, että sitä materiaalia, missä se on kiinni. Näiden tietojen kanssa pystyy helposti puhdistamaan aivan mitä tahansa, aivan mistä tahansa! Valitsemaan juuri sopivat aineet ja työtavat, joilla homma hoituu, eikä tehdä hallaa muille materiaaleille tai ympäristölle.

Kun olen lisäksi aikanaan touhunnut kädet rasvassa ja ties missä paskassa ilman sen paremmin fyysisiä kuin  henkisiäkään ongelmia, olen silloin ja tällöin vaimolleni todennut, että minua melkeinpä kiinnostaisi pistää pystyyn joku erityisiin puhdistusprojekteihin keskittyvä yritys. Niin uusavuttomalta näyttää tämä nykyinen maailma edes kevyesti kemiaan perehtyneen henkilön silmin katseltuna!

Pieni osa jokapäiväistä nykykemiaa autotallin hyllyillä. Kaikki yhäkin paikoillaan 🙂.  

Tarvitsetko laboratoriota?

Tässä kohdassa täytyy sanoa, että se minun hieno opiskeluaikainen laboratorioni on yhä täysin varustettuna isäpappani talossa! Otan mielelläni vastaan ajatuksia tai ehdotuksia siitä, mihin voisin kaikki laboratoriovälineet ja –tarvikkeet viedä. Myydä tai vaikka lahjoittaa ne jonnekin, missä menisivät hyvään käyttöön. Muuhunkin, kuin pirtun ja pommien valmistukseen :-).

Vastuulausekkeet

Loppuun vielä varmuuden vuoksi ties mistä TV-ohjelmista tutut rimpsut.

Älä kokeile mitään yllä kerrottua kotona! Ne ovat ihan oikeasti hengenvaarallisia juttuja! Artikkelissa esitetyt temput suoritettiin ammattilaisten toimesta, valvotuissa olosuhteissa.

Oikeasti ne suoritettiin niin kaukana hämärässä menneisyydessä, että kaikki voi olla pelkkää muistiharhaa. Eikä sellaisiin aikoihin, paikkoihin, varusteisiin ja henkeen ole enää pääsyä kenelläkään. Onni vai harmi? Riippuu keneltä kysyy.

–Kari