Elokuun iltaretki säikähdyksen kera

Tiivistelmä: Kertomus illansuun valokuvausretkestä lähiseudun ”korpimailla” ja sen sävähdyttävästä muuttumisesta pelkkien äänihavaintojen vuoksi.

Kahvitauon maisema Kakarlammelle etsintäretken jälkeen.

Retki 3.8.2017.

Tämän retken tarkoituksena oli mennä etsiskelemään Meikon korpimailta naavaisia kuusia, kuvattavaksi yhtä vuosia sitten kirjoittamaani artikkelia varten. Lähdin etsiskelemään niitä myöhäisen iltapäivän kävelylenkillä, startaten Mariefredin portin pielestä. Kaikenlaista muutakin voisin retkestä kertoa, mutta summeeraan sen nyt vain alla olevalla sähköpostiviestillä, jonka lenkin jälkeen illalla lähetin läheisilleni ja joillekin tutuille eräkavereille.

Sähköpostiraportti tutuille

Date: 2017-08-03 21:55 GMT+03:00 From: Kari Rantanen

Subject: Iltalenkki säikähdyksen kera

To: Xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Laitanpa perhepiirin lisäksi teillekin tiedoksi, miten pienestä illansuun kävelylenkistäni tuolla Dorgarnin itäreunoilla tänään muodostui sellainen vähän jännempi kokemus. Koska kokemuksen jakaminen ja tarinoiden kertominen ovat nykyään aika keskeisessä roolissa siinä ”kolmannen sektorin toimintakokonaisuudessa”, jota olen tässä itselleni seuraavien vuosikymmenten aktiivisuuden ylläpitämiseksi rakentanut, tämä saattaa päätyä myös jopa julkitarinaksi joskus.

Muutaman kilometrin lenkillä siis vain olin tuolta Mariefredista käsin, koettaen etsiä naavaisia puita ja muurahaispesiä kuvattaviksi ja siksi kulkien erityisesti suo- ja korpimaastoja myöten tällä kertaa. Juuri päin vastoin kuin normaalisti. Yhtään ihmistä ei näkynyt eikä kuulunut missään, edes Mariefredin kulmilla.

Kaikki oli niin mukavaa ja rauhallista, kuten luonnon keskellä aina. Sitten tallatessani alemman Bergängarna-suon länsipuolella, kuulin yhtäkkiä kamalan kovan äänen jostain läheltä! Sellaisen niinkuin puuskahduksen. Pysähdyin siihen paikkaan ja elimistö virittyi salamana sellaiseen hälytystilaan, tiedättehän mitä arduinoliini aiheuttaa. Mitään en nähnyt missään, toisaalta ääni tuntuikin tulleen ehkä sen pikkuisen kumpareen toiselta (suon) puolelta, jota olin kiertämässä. Muuta en keksinyt, kuin ryhtyä oitis juttelemaan kovaan ääneen itseni kanssa. Lähtien samalla jatkamaan vanhaan etenemissuuntaani, koska siellä oli polkuja jo ihan lähellä. Heti pian kuului vielä toinen samanlainen henkäys tai hörähdys. Mutten vieläkään nähnyt mitään, vaikka koitin kumparetta samalla vähän kiertäessäni sinnekin päin katsella. Ja tuntui aivan penteleen hyvältä, etten nähnyt mitään!

Siinäpä se, ei kummempaa. Kun elimistö virittyy hälytystilaan, se ei mene ollenkaan nopeasti kokonaan ohi. Sen vuoksi muutin poluille päästyäni reittisuunnitelmaani ja painelin ylös Urbysbergetin huipulle viettämään kahvi- ja rauhoittumistauon auringonpaisteessa ja tuulessa.

Hirvikin olisi tietysti voinut olla tuo, mutta mistään sen pienemmästä elukasta ei kyllä voi lähteä moista puhinaa! Toisaalta hirvet harvoin pystyvät pysymään yhtään näkymättömissä ja kuulumattomissa noin lähellä. Joten ….. hitto vieköön!

Mutta oli mikä oli, se jää tietämättä. Sähköisti joka tapauksessa minun pienen iltalenkkini kerta kaikkiaan!

Kesäterveisin,

–Kari

Kahvitauko turvassa

Vielä tekee mieli lisätä lenkin kuvaukseen se, että tosiaan sitten rauhoituin aika pitkään Urbysbergetin mahtavien maisemien ja parin kahvimukillisen ääressä. Jopa vallan itselleni uudessa paikassa, jonka olin bongannut kiivetessäni ylös huipulle suoraan järven rannasta, kalliorinteitä pitkin. Ja paluumatkan autolle taitoin Sepelbergenin kalliojonon harjanteita pitkin kulkevaa hienoa, tuttua polkua.

Sankari purkaa säikähdystään Urbysbergetin yhdellä huipulla.

Keskusteluita aiheesta

Tuon mailini jälkeen päädyin sitten tietenkin käymään jokusia sähköpostikeskusteluita aiheesta erinäisten retkuilukavereitteni kanssa. Ja kun ei minulla nyt ollut mitään konkreettista ja kättä pidempää todistetta mistään, hirveksi tuota kovasti ehdoteltiin. Mikä on tietenkin oikein loogista muun muassa sen vuoksi, että hirviä elelee noilla saloilla paljon. Karhujen olemassaolo on sen sijaan monin verroin harvinaisempaa tai epätodennäköisempää. Minä en silti mitenkään osaa tuota hirven syyksi laittaa. En ole sellaista ääntä hirveltä koskaan kuullut, vaikka olen niiden kanssa päätynyt eri etäisyyksille silmätysten ja kuulotusten ihan oikeasti jo satoja kertoja, vuosikaudet metsissä kulkiessani. Samaten hirven kyky pysyä näkymättömissä ja kuulumattomissa lähietäisyyksillä on perin huono. Ne kun lähtevät karkuun, sen kyllä sekä näkee, että kuulee.

Noh, eihän tuollaisissa aivan miniskuuliseen tietoon – tai pelkästään kuulopuheeseen – perustuvissa keskusteluissa voida mihinkään oikeasti päätyä, muuta kuin mielipiteisiin, puolin ja toisin. Yhden, sinänsä oikein hyvähenkisen keskustelun päätin omalta osaltani seuraaviin kahteen kappaleeseen:

Geeneissä yhä tallella

Vaikken pysty varmaan erityisen hyvin edes kuvaamaan mitä kuulin, saati esittämään siitä jotain todistetta, kerron lyhyesti mitä koin. Kehoni kuuli ja tunsi että ”Kuka perkele?”. ”Mene tiehes!”. Kaksi äännähdystä. Kaksi lyhyeksi tiivistettyä lausetta, jotka ovat tietenkin jälkitulkintoja. Mutta jotenkin noin ne iskivät tajuntaani yksin siellä hiljaisessa metsässä. Tunkeutuen aivan tiedostamattomasti jonnekin kehoon. Tuskin siihen varsinaiseen tiedostettuun ja ajattelevaan tajuntaan, vaan jonnekin syvemmälle, alemmas. Luulen, että näitä viestejä tulkitsi kehossani joku vain muutamaa pykälää häntäluuta ylempänä oleva aivojen osa. Eikä sille jostain syystä ollut mitään hirvivaihtoehtoa olemassa.

Toivon jokaisen teistä päätyvän joskus kokemaan jotain samanlaista. Koska ne ovat aivan kerta kaikkiaan sykähdyttäviä ja mieleen jääviä kokemuksia! Ainakin vähän jälkeenpäin. Suorastaan sähköistäviä ja varmasti ikiaikaisia tuntemuksia siitä, että on lähellä jotain suurta. Sellainen virittää ihmisen kokemaan metsät oikeina salomaina, missä korpien kuninkaatkin yhä elävät. Ja vaikka kokemuksen nostattama adrenaliini jälkivaikutuksineen hiipuu, tämä ajatusmaailma jää pysymään pitkäksi, pitkäksi aikaa. Toivottavasti iäksi.

Tarkistusretki

Kun keli sitten seuraavana päivänä ennusteiden vastaisesti selkeni vallan hienoksi iltapäivällä, en pystynyt olemaan lähtemättä uudelleen katselemaan noita eilisiä paikkoja. Löytäisinkö sieltä jostain jotain selkeitä jälkiä joko hirvestä tai karhusta?

Nyt menin pelipaikoille aivan polkuja pitkin, lähtien Meikon ulkoilualueen parkkipaikalta. Ja sinne alemman Bergängarna-suon reunoille päästyäni, totesin havaintopaikkani olleen vain vaivaisen sadan metrin päässä isosta, merkitystä Kotopolusta!

Yksi ”pelikentän” maisema.

Jälkien etsintöjä

Siellä sitten skannailin ympäristöä, yrittäen löytää mitä tahansa merkkejä jonkun isomman eläimen hiljattaisesta paikalla olosta. Ulostekasoja, tassun tai sorkan jälkiä, riivittyjä mustikkavarvikoita. Jälkimmäisiä, koska tähän aikaan vuodesta mustikkasato on muhkeimmillaan ja niinpä niiden ahmiminen on myös karhujen tärkein harrastus, tai oikeasti suorastaan pääelinkeino. Ensimmäiseksi tutkin tietenkin juuri sen suunnan, mistä olin kuvitellut nuo äänet kuulleeni. Eli pienen kallion suon puoleiset rinteet. Havaitsematta mitään muuta, kuin yhdet vähintään viikkoja vanhat peuran paskat, jotka olivat jo likimain ”likvidissä” tilassa.

Seuraavaksi katsastamaan juuri päinvastainen suunta. Matalan, nopean, yllättävän äänen suunnan tarkka tajuaminen ei taida olla ihmiselle helppoa, eikä varmaa. Sen osasi fysikaalista maailmaa aika paljon tunteva eräinsinööri kyllä päätellä. Vaikka samalla ei mahtanut mitään sille, että se fiilis äänen suunnasta oli kerta kaikkiaan palanut muistiin. Siellä toisellakin puolella oli lähellä paikkoja, jotka olivat näkökatveessa minun silloiseen olinpaikkaani nähden, mutten sielläkään mitään merkittäviä jälkiä havainnut. Vähän alkoi jo päästä valloille sellainen tunne, ettei yhtään mitään löytyisi. Mitä ei useastakaan syystä kovin kummallisena osannut pitää, sillä jopa paskakasan kokoisten palkintojen löytäminen kumpuilevista varvikoista yhden miehen ”etsintäketjulla” oli kaikkea muuta kuin varmaa.

Joku oleili silloin lähellä alemman Bergängarna-suon länsireunaa.

Ruokailupaikka?

Mutta kun päivää oli yhä paljon jäljellä, kiireestä ei tietoa, eikä kahvihammastakaan vielä aivan liikaa pakottanut, niin jatkaa vaan täytyi. Seuraavaksi kiertäen taas sinne suon puolelle, mistä olin aloittanutkin, mutta nyt vähän enemmän luoteen suuntaan, eli eilisen reittini tulosuuntaan. Siellä oli sellaista pienten kumpareiden sävyttämää, mustikanvarpujen ja osin saniaisten valtaamaa rinnettä. Ja sieltä aivan rinteiden alareunoilta sitten aloin löytää ainakin jotain. Ensin havaitsin sellaisia vähän krouvimmalla tavalla riivityn näköisiä mustikanvarpuja, joita olin yrittänyt koko ajan etsiskellä. Ja niistä lähikuvia napsiessani huomasin sitten myös yhden taittuneen saniaisen tuon töytäreen alapuolella. Seuraavaksi silmät ryhtyivät tietenkin tuijottamaan mahdollisia painaumajälkiä sellaisella innolla, että hyvä kun silmämunat kuopissaan pysyivät. Muttei mitään edes hippusenkaan selvän näköisiä painaumia löytynyt. Sen sijaan kyllä vielä kaksi muutakin aivan vastaavanlaista paikkaa, kuin tuo äskeinen. Eli riivittyjä mustikanvarpuja ja niiden lähellä joku harva taittunut saniainen.

Tällaisia varpuja löysin aika paljon.

Kahvi ja karhut – elämän suola!

Siihen oli sitten tyytyminen. Ei noilla varmasti vielä juuri kenellekään aukottomasti todisteta karhun aiempaa paikalla oloa. Muttei onneksi tarvitsekaan, koska en aio tästä lähteä oikeutta käymään. Ja hirven sorkkien jälkiä siellä ei kyllä ollut, sellaiset olisivat olleet huutavan selvästi näkyvissä noin pehmeissä maastoissa. Näillä eväillä palasin isolle polulle, talsien sitä pitkin viettämään ihastuttavan kahvitauon Kakarlammen itäpäädyn kallioilla. Tämä keisi oli nyt minun kannaltani hyvin loppuun käsitelty. Ja minä tunsin suurta tyytyväisyyttä siitä, että olin tuollaisenkin kokemuksen saanut! Jo toisen kerran elämässäni! Kuinka onnekas sitä voi metsien koluaja oikein ollakaan? Täällä aivan niin kutsutun ruuhka-Suomen ydinalueiden tuntumassa, juuri vähän kehäkolmosen ulkopuolella sentään.

Ja niiden alapuolelta usein jonkun taittuneen sananjalan.

 

Alkuperäisen lenkin jälki Google Earth satelliittikuvalla. 5,4 km ja 2 t 23 min.

–Kari

Advertisement