Kulkurin nilkka

Tiivistelmä: Kertomus miehen ja tärvätyn nilkan merkillisestä, mutta siltikin hyvästä yhteiselosta läpi elämän monenlaisten vaiheiden.

Mies ja nilkka vauhdissa silloin joskus.

 

 

Ei nimi tautia pahenna

Tiedättehän tenniskyynärpään, uimarin olkapään tai hiirikäden? Kaikenlaisia vaivoja, joille on kansankielessä muodostunut suorastaan tuttavallisia nimiä. Tässä tulee tarina yhdestä, jonka voisi kai simppelisti nimetä lentopalloilijan nilkaksi, mutta minä olen päätynyt toiseen nimeen. Koska niin penteleen kokonaisvaltaisesta jutusta on kyse ihmisen elämän kannalta. Ja ainakin minulle tuon kanssa yhdessä eläminen on konkretisoitunut nimenomaan kaiken maailman vaeltamisten rintamilla. Jotenkin samankaltaiset vammat ja vaivat ovat takuuvarmasti tuttuja vähintään sadoille miljoonille muillekin tätä palloa tallaaville ihmiseläville, mutta varmaan muilla nimityksillä.

En koe tässä kirjoittavani sairauskertomusta, vaikka omasta terveydentilasta puhuminen niin rakasta onkin melkein jokaiselle meistä. Ja yhtälailla tuskallista kuunneltavaa  sellainen on kaikille muille! Vaan koen tallentavani paljon hauskoja sattumuksia sisältävän tarinan siitä, miten jonkun hemmetin krempan kanssa on ihan hyvällä menestyksellä päästy kuitenkin tallaamaan ja touhuamaan läpi melkein kaikki, mitä on ikinä halunnut tehdä. Samoin myös siitä, miten yksi nilkanpentele on päässyt jopa vaikuttamaan ihmisen valintoihin ja tulevaisuuteen. Negatiivisesti vai positiivisesti, kuka tietää?

Monet sattumukset ovat siis hauskoja ainakin niistä jälkeenpäin tarinoita kerrottaessa. Vaikkakin ovat saattaneet vallan muunkinlaisilta tuntua silloin joskus. Jos kuitenkin joku jossain vaiheessa tuntee lukevansa tylsää sairauskertomusta, tässä poikkeustapauksessa sallin jättää lukemisen kesken juuri siihen :-).

 

Lentopallosta yhteinen tarina alkoi

Lentopallo sattui olemaan yksi meikäläisen nuoruusiän suurista innostuksen kohteista liikunnan rintamilla ja sitä tuli sitten tiiviisti harrastettua etenkin opiskeluaikoina Tampereella. Kalevan Pojat oli joukkueemme nimi ja puulaakisarjassa vain pelasimme, päästen tosin kerran tai parikin peräti karsimaan kohti varsinaista alinta sarjatasoa, eli viitossarjaa silloin. Turpiin tuli. Ja kovin ansaitusti, koska kyllä ne pelaamisen taidot olivat puulaakimiehillä sitä ja tätä. Erityisesti niin, että taitotasojen hajonta joukkueissa oli valtavan suuri. Mukana oli taitavia ja pelin säännöt, tavat ja hengen sisäistäneitä veijareita, mutta yhtälailla myös aivan toista laitaa. Ja juuri tuo pelaamisen ”monitahoisuus” nimenomaan on meikäläisen ikivaivan takana.

 

Kalevan pojat harjoittelevat Sammon koululla 80-luvulla.

 

En muista tarkkaa vuotta, mutta joskus DI-opintojen toisena tai kolmantena vuonna (1975-1976) oikea nilkkani vääntyi jossain pelissä tosi pahasti. Semmoisella klassisella tavalla, että pudotessa takaisin lattialle torjunnasta verkolla, joku vastapuolen pelaaja olikin tunkenut jalkansa väärälle puolen verkkoa. Ja kun teekkarin tai kenen tahansa 80-kilon massa tulee alas juuri niin korkealta, mihin sen on ylipäätään saanut ponnistettua ja nilkka pyörähtää vallan ympäri toisen ihmisen jalan päältä, jälki on vallan tuhoisaa sidekudoksille!

 

Yksinkertaiset olivat hoidot silloin

Kylmäpussit oli kyllä keksitty, mutta peräti silloisen TAYKS:in EA-polille nilkkani kanssa päädyin ja siellä se jonkun tohtorin suosituksesta lastoitettiin perin juurin liikkumattomaksi. Se oli silloin vissiin joku ”käypä-hoito-suositus” tuollaisille vammoille, tavallisille tallaajille. Huippu-urheilijoiden nivelvaurioita silloin jo opeteltiin hoitamaan myös leikkauksilla, muttei kenenkään muun. Sellaisten optioiden ääressä minä jouduin puntaroimaan sitten vasta paljon myöhemmin tällä ”urallani”.

Tuon hoidon ja toipumisen pääsisältö oli sitten jalan rasittamatta oleminen ja kulkeminen kainalosauvojen kanssa peräti 5 viikkoa putkeen. Mikä oli aktiiviselle teekkaripojalle aika surkeaa, mutta niin sitten mentiin, kun kerran oli pakko. Ja opeteltiin kantapään – tai leuan ja kyynärpäiden – kautta muiden muassa semmoinen perusasia, että ”älä koskaan astu portaissa alemmalle askelmalle, kuin missä sauvasi ovat” J. Tämä oppi porautui pysyväislaatuisesti muistiini TTKK:n uuden aaltopellistä tehdyn Hervannan sähkötalon porraskäytävässä. Joka oli onneksi melko kompaktin kokoinen ja siten lentomatkasta yhden porrassetin yli vastapäiseen seinään selvittiin kokolailla säikähdyksellä.

 

Yksi näkymä Tampereen Teknillisen Korkeakoulun aaltopeltiseen sähkötaloon. Kuva: Google Street View.

 

Oikeat parannuskeinot löytyvät

Kyllähän se nilkka tuolla totaalipassiivimenetelmälläkin sitten pikkuhiljaa parani niin paljon, että sen kanssa pääsi taas normaalia teekkarielämää viettämään. Mutta vähän paksummaksi ja araksi se jäi ja myöhemmin siitä tuli sellainen onneton ”automaatti”, joka nyrjähti ja kipeytyi pienimmästäkin taitoksesta. Jollaisia sattuu kävellessä milloin missäkin. Vähän olin jo juoksennellakin kokeillut, eíkä niillä lenkeillä ollut kertaakaan tapahtunut yhtään mitään tuolle nilkalle. Olisinko sitten peräti jonkun tohtorin kanssa asiasta päässyt jutustelemaan ja häneltä kuulemaan, että todellakin kävellessä nilkan alueen lihakset ovat pääosin rentoina ja silloin odottamattomat liikkeet käyvät nivelten päälle. Juostessa kun sen sijaan ihmisen paino putoaa aina päkiälle ja kaikki lihakset ovat valmiina ottamaan vastaan tulevat iskut. Niinpä tietenkin, itsestään selväähän tuo oli! Heti kun sen joltain kuuli.

 

Pyynikin upeat maastot toivat pelastuksen silloin. Kuva: Wikipedia.

 

Moinen sitten saikin meikäläisen vallan innostumaan juoksemisesta! Ja kun silloin satuttiin asumaan Tampereen Savilinnantiellä, aivan Pyynikinharjun kupeessa, siellähän sitten tuli lenkkiä heitettyä vissiin noin joka ainoa ilta. Juosten ylös ja alas niitä melkoisia korkeuseroja.  Ja nauttien muutenkin sellaisista maastoista monin verroin enemmin, kuin kaduista, maanteistä tai edes niin kutsutuista pururadoista. Taisipa peräti lähteä vähän lapasesta tuo juokseminen silloin, koska päädyin lopulta taas lääkärille akillesjännetulehduksen vuoksi! Elämäni ainoan kerran moiseen vaivaan sortuen, ainakin tähän mennessä. Taukoa siis tuli vähän tuossa vaiheessa, mutta kokonaisuus kehittyi hienoon suuntaan. Nilkkoja tukevat lihakset vahvistuivat niin, että nyrjähdysautomaattikin jäi lopulta vallan historiaan ja pian valmistuva DI tunsi jättäneensä nilkkavaivat kerrassaan taakseen.

 

”Normaalia” teekkarielämää

Lentopalloilua ei tosin osannut lopettaa ja vaikka varovaisuus oli noiden insidenttien myötä lisääntynyt tosi paljon, kyllä vaan hiukan vastaavanlaisia haavereita pyrki yhä sattumaan ja kohdallekin osumaan. Ei onneksi sinnepäinkään niin pahoina nivelsiteiden repeämisinä kuin se ensimmäinen ja välillä tasapuolisesti vasempaankin nilkkaan onneksi kohdistuen :-).  Joka tapauksessa nuoren miehen jalat ja lihakset tuntuivat silloin sietävän likimain mitä tahansa ja melkein kaikkea sitä niille tuli sitten tarjottuakin,  muiden muassa tenniksen, squashin, maantiepyöräilyn ja alamäkihiihdon merkeissä.

Ja nilkkavaivat olivat siinä elämän vaiheessa likimain unohdettua historiaa, paitsi että tuo oikeanpuoleinen pentele joskus harvoin jotenkin ärtyi vähän kolottamaan ja myös kävelyä aristamaan. Mutta sairaalassa monien lääkärien kanssa silloin yhdessä työskennellessä, parhaat tropit löytyivät onneksi tosi helposti. Sellaiseksi minulla osoittautui muuan tulehduskipulääke, jonka nimi jätettäköön tässä mainostamatta. Yksi ainoa 50 milligramman tabletti vei kaikki oireet ja harmit kerta kaikkiaan pois. Kerta heitolla, ilman mitään kuureja.

 

Juuri sopivat pillerit voivat joskus olla melkein elämän pelastus!

 

Parkettien partaveitset

Katson tämänkin kuuluvan tähän (nilkan) kehityskertomukseen kahdestakin syystä. Ensinnäkin koska perin timmissä kunnossa piti nilkkojen olla moiseen seikkailuun. Ja toisekseen, koska tätä merkittävämpiä asioita tuskin ihmisen elämään mahtuu.

Semmoinenkin pääsi silloin käymään, että minä ja opiskelukamuni Pete ilmoittauduimme peräti paritanssikurssille. Mikälie mahtoikaan teekkaripoikia moiseen ajaa? Olisiko voinut olla ajatus tanssitaidon suotuisuudesta tyttöjen kanssa  tekemisiin pääsyyn, vai peräti huhutieto siitä, että tanssikursseilla oli vähän poikia ja paljon tyttöjä? Ja mepä sitten päädyimme muuan Åke Blomqvistin vetämälle kurssille. Jonka opettaja oli silloin melkomoinen auktoriteetti ja myös aika räväkkä persoona. Siellä kurssilla mokailijat saivat nopsasti kuulla kunniansa niin, että korvia punotti kaikkien muiden keskellä. Mutta kyllä vissiin se opetus penteleen tehokastakin oli – siitä huolimatta, tai juuri siitä syystä. Koska ainakin kävi niin, että Pete ja minä molemmat opimme perustanssit nopsasti ja ainakin omasta mielestämme myös vallan mahdottoman hyvin :D. Ja kun se naisylivalta oli tietenkin yhä koko ajan olemassa, mepä saimme pyynnön tulla jatkamaan opintoja – ilmaiseksi! No sehän se hiveli teekkaripoikien itsetuntoa vallan kovasti!

Niinpä me sitten päädyimme opettelemaan myös vaikka minkälaisia lattariaskeleita. Sen lisäksi, että saimme hioa perustanssitaitojamme yhä vain eteenpäin, yhdessä upeiden nuorten naisten kanssa! Joista yhden ihastuttavan vaaleaverikön kanssa sitten tuli jatkettua tanssahtelua muillakin lattioilla ja lavoilla. Lopulta peräti häävalssiakin, ihan kaksin ja tyhjällä lattialla. Mutta niistä jutuista Rudyard-setä kertoo ehkä enemmän jossain toisissa tarinoissa, joskus.

 

Åken laittamattomin sanoin: Ei tällä naamalla kaunottaria valloiteta, mutta tanssitaidolla kyllä.

 

Imperiumi iskee uudelleen

Työelämä sinkautti sitten tuoreen diplomi-insinöörin vaimoineen Tampereelta pääkaupunkiseudulle. Sen vuoksi, että tietotekniikka oli vienyt miehen mielessä voiton jo pitkälle valmistellusta sairaalafyysikon uran alusta. Ja lentopalloharrastus se vaan yhä poltteli niin paljon, että puulaakipelit jatkuivat silloin tällöin iltaisin, kiireisen työ- ja perhe-elämän tasapainottajina. Kunnes sitten tapahtui taas se sama Catastrophe Grande! Samalle oikealle nilkalle ja juuri samoin, kuin silloin parisenkymmentä vuotta sitten. Nyt päädyttiin jääpussien ja terveyskeskuksen kautta sitten Jorvin sairaalan päivystykseen ja pitkän odotuksen jälkeen lopulta ortopedin puheille. Joka kertoi röntgenkuvia katseltuaan semmoisia  uutisia, että sikäli kun hän pystyy kuvia tulkitsemaan, siellä on kovin epämääräistä mössöä ja arpikudosta. Leikkausta voisi kuulemma yrittää, mutta hän ei osaa edes veikata, voisiko sillä saada aikaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Ja kun meikäläinen sattui silloin olemaan tilanteessa, missä piti juuri reilun viikon päästä lähteä vanhojen Tampereen aikaisten laskettelukavereiden kanssa kauan suunnitellulle ja odotetulle yhteiselle hiihtoretkelle Ranskan alpeille, voitte arvata, minkä päätöksen tein.

 

Nilkka kotona juuri ennen skimbareissulle lähtöä.

 

Himolaskettelijan vastaisku

Oikea nilkka oli kuin joku turvonnut melooni, joka ei tietenkään ensin mahtunut sinnepäinkään laskettelumonon sisään. Mutta sitä ohjeiden mukaan varovasti monta kertaa päivässä liikuttelemalla turbo väheni parissa kolmessa päivässä niin paljon, että sain kuin sainkin jalan monoon tungettua. Ja pienen totuttelun jälkeen jopa soljet kiinni, löysimpään asentoon. Kipeä se oli tietenkin, mutta hyvä motivaatio antaa aina sisua. Niinpä aloin pikkuhiljaa vaan totutella jalkaa niihin hommiin, kyykistellen monta kertaa päivässä monot jalassa eteisen lattialla, jalkoja taivutellen. Niin lähdettiin nuorten miesten vanhojen aikojen herkistelyretkelle, missä ekan päivän aamuna Courchevelin helpoimpien rinteiden yläreunassa  lähdin vankan uskon ajamana päästelemään alas. Armottomalta keppien kiertäjältä ja off-piste-rinteiden koluajalta ei nimittäin itseluottamusta puuttunut.  Tosin sekä itseluottamus, että lasku kestivät ainoastaan ensimmäiseen käännökseen saakka! Sillä niin hemmetin kipeää teki, kun oikeasti pisti painoa ja voimaa peliin tuolle jalalle. Siitä seurasi onneton nilkutus takaisin alas hotellille ja siellä kaikkien tehokkaimpien mukaan saatujen kipulääkkeiden hotkaisu.

Minkä jälkeen tunnin parin päästä treffasin taas kavereita jossain ylhäällä rinteillä. Ja koko loppu laskupäivä sujuikin sitten jo aikamoisen OK. Kun kipu ei tuntunut juuri ollenkaan, taidot ja vaistot veivät vanhaa alpinistia aivan kuin ennenkin. Illalla hotellihuoneessa monoja pois jaloista ottaessa seurasi  sitten myös yllätys. Kiusatun nilkan turvotus oli hävinnyt niin täysin, että hyvä jos tuo oli sen kokoinen ollut koskaan ensimmäisen repimisen jälkeen! Koko loppu laskettelureissu, missä ei todellakaan vauhtia eikä menoa säästelty, sujui siitä eteenpäin niin kuin ei mitään nilkkavaivaa olisi koskaan ollutkaan. Ja meikäläinen oli koko tapahtumien sarjasta niin tohkeissaan, että suunnitteli tuollaisesta suorastaan hoitomuotoa vastaavista vaivoista kärsiville. Aivan elinkeinonhan moisesta ihmehoidosta voisi rakentaa! Ja pitäisikin, jotta kaikki muutkin onnettomat saisivat siitä nauttia.

 

Sankarit poseeraavat Courchevelin rinteillä.

 

Eroon siitä ei pääse edes merten takana

Tuon hoitokeikan jälkeen elämä nilkan kanssa jatkui melkein kuin ennenkin, paitsi että se otti ja kipeytyi aika usein. Vähän niin kuin menisi osittain lukkoon ja kaikkinainen liike sitten tuntuu kipeältä silloin. Mitään erityistä syytä siihen, milloin noin tapahtuu taikka ei tapahdu, en pystynyt havaitsemaan, vaan tuollainen kipeytyminen iski milloin iski. Sen kyllä opin nopeasti, että se vanha hyvä tulehduskipulääke toimi yhä juuri samanlaisena kerrasta poikki –ihmelääkkeenä kuin ennenkin. Lentopalloharrastuksen olin nyt kuitenkin jättänyt lopullisesti taakseni, hiukan haikeana tietenkin.

Vuosituhannen loppusuoralla työura vei sitten koko perheen asumaan Ameriikan kultamaille, Kaliforniaan. Missä melkein heti perheen perässä muuton jälkeen nilkka yritti sanoa pitkäaikaisen, tosin vähän hyppelehtivästi edenneen työsuhteemme kokonaan irti. Se kipeytyi niin perusteellisesti, että kävely onnistui enää vain kyynärsauvoja apuna käyttäen. Eivätkä edes vanhat kunnon ihmerohdot tai muutkaan tulehduskipulääkkeet pystyneet sitä parantamaan. Mutta elämä jatkui ja oli niin tavattoman mielenkiintoista sekä työn, että vapaan sektoreilla, että moinen sauvojen kanssa nilkuttaminenkin tuntui korkeintaan pikkuharmilta. Olihan ne niin helppo ja mukava heittää avoauton takapenkille :-).  Ja sitten iski päähän yksi ajatus. Kyllä, minun kannattaa moiset tapaukset aina mainita jokainen ihan erikseen.

 

Surkeaahan se oli, mutta miehen on vaan kestettävä :-).

 

Maastopyörä pelastaa miehen

Polkupyörää voisi varmaan polkea nilkkoja juuri rasittamatta? Kipinät moiseen olivat muutenkin valmiiksi olemassa, eikä mistään aivan tyhjästä tarvitsisi aloittaa, koska koko opiskeluajan oli maantiepyöräily ollut kesäharrastuksena, parhaana jalkojen treenaamisena talvikauden alamäkijuttuja varten. Siispä oitis pyöräkauppaan. Mutta maantie- tai katupyörän sijasta ostinkin kunnon maastopyörät niin itselleni, kuin molemmille lapsillekin. Vaimo ei pyörää halunnut. Näin tapahtui, koska jotenkin silmät olivat jo ehtineet katsella, että tuolla Coastal Range –vuoriston reunakukkuloiden juurella asustaessamme mitä moninaisimpia polkuja ja reittejä olisi tarjolla. Ja olivathan nämä maastopyörät jo muutenkin pitkään olleet vanhan pyörä- ja tekniikkamiehen mielenkiinnon kohteina.

Siitä se sitten lähti. Oikeastaan aivan uusi harrastus. Nilkan vuoksi. Ja tämä teoria toimi taaskin juuri yhtä loistavasti, kuin juokseminen silloin joskus kauan sitten. Maastopyöräily upeissa, uudenlaisissa maisemissa vei kerta kaikkiaan mennessään. Siitä kehkeytyi oitis pääliikuntamuoto, joka ei tosiaankaan nilkkaa rasittanut. Vaan päinvastoin se siitä otti ja rauhoittui ties mistä syystä, niin että ne kepitkin sai pian siirtää ullakolle muistojen joukkoon. Jo siellä Cupertinon ympäristöissä maastopyörästä tuli paras apuneuvo kulkea tutkailemassa mitä erilaisimpia paikkoja. Mutta luultavasti tuon asioista sain taas takaisin myös patikointikykyni, jota sitten pääsin käyttämään lukuisissa hienon hienoissa vaelluksissa siellä länsirannikolla! Yosemiten kansallispuistossa, siellä kylläkin loppuun asti ainoastaan lääkkeiden avustuksella. Rannikon punapuumetsissä, Nevadan UFO-erämaissa ja päiväretkillä monissa muissa paikoissa.

 

Hieno maastopyörä hienoissa maisemissa armon vuonna 2000.

 

Pyörät vievät yhä vaan

Maastopyörä on pysynyt luonnontutkijan parhaana ajoneuvona noista ajoista lähtien. Sen verran kunnollinen oli myös se ostamani Pacific Titan –pyörä, ettei pitkään aikaan tarvinnut parempia katsella. Hän on toki vieläkin aivan täydessä terässä ja huollettuna, päästen yhäkin silloin tällöin mukaan tutkimusretkille luontoon. Vaikkapa niin, että siinä on nastarenkaat talvella ja nykyisessä ykköstykissäni ei. Jolloin on mukava lähteä keliin kuin keliin juuri sellaisilla renkailla, jotka siihen parhaiten sopivat. Eikä tuossa Ameriikan pyörässäni muuten tosiaankaan ole titaania missään muussa kohdassa, kuin nimessä. Jonka vuoksi sitä kyllä aikanaan kovin monet pysähtyivät hämmästelemään ja käsissään punnitsemaan J.

 

Saman vanhan ”kaverin” kanssa jatketaan

Kulkurin nilkka on yhä se sama vanha. Joka silloin ja tällöin kävellessä ”menee lukkoon”, eli alkaa kipeytyä. Enemmän taikka vähemmän. Ilman mitään erityistä rasitusta tai syytä, ihan vaan kävelystä hän ärsyyntyy. Ja kun meikäläinen tykkää kävellä usein kaikkialla, tuo hemmetin vaiva on myös tosi usein suoranaisena vaivana. Semmoiseksi se on kehittynyt, että useimmiten menee ohi ihan itsekseen, samoin kuin tulikin. Kun vaan jatkaa kävelyä.  Mutta toisinaan se ei mene ohi. Ja vaikka sen kanssa voisi useimmiten vaan jatkaa, koska kipu on aika ”pehmeän sorttinen”, sitä ei missään tapauksessa kannata tehdä! Koska pienikin kipu lähtee muuttamaan askelluksen mallia, joka sitten tulee yllättävänkin nopeasti esiin kipeytymisinä jossain ihan muualla. Minulla tavallisimmin toisen jalan pohkeessa, tai jossain sielläpäin. Ja ne ovat sitten sellaisia lihasten kipeytymisiä, jotka ainoastaan pahenevat koko ajan, lopettaen kävelemisen tykkänään jonkun ajan päästä.

 

2012 päivitetyn vempeleen kanssa nyt mennään, tässä Suomen eteläreunoilla.

 

Lepotauko voi joskus jättää tuon ”lukon” taakseen, mutta äärimmäisen harvoin. Vanha kunnon käärmeöljy tabletin muodossa sen sijaan tepsii onneksi yhä likimain 100% varmuudella. Niinpä kaikki jalkaisin kulkemiseni, joita noin yhden kenkäparin loppuun ajamisen vuosivauhdilla nykyään harrastan, ovat aina tasapainoilua ja vähintään pientä kissanhännänvetoa vanhan kulkurinnilkkani kanssa. Niin ovat kuitenkin aivan lukemattomien päiväretkien lisäksi taakse jääneet monet vaellukset Lapin tuntureilla ja Norjan vuorilla eri vuodenaikoina, pyhiinvaellukset muilla mailla, sekä omat merkilliset testivaellukset siellä sun täällä. Vielä paljon pidempiäkin on ainakin suunnitelmissa ja harjoitusten alla.

 

Katko luita, ole hyvä!

Näin siis ainakin yksi eräinsinööri, lähilöytöretkeilijä ja eräopas on tallannut läpi monet taipaleensa yhdessä kohtalaisen risaiseen kuntoon päätyneen nilkkansa kanssa. Ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että tämä merkillinen yhteiselo etenee yhäkin ainakin keskimääräisen positiivisesti kohti uusia seikkailuja.

Jos vielä tällaisen pitkän linjan kulkijan pitäisi joku suuri oppi tai opetus tarinaan sisällyttää, olkoon se sitten tällainen vähän vinon huumorin sävyttämä: Jos pääsette ikinä valitsemaan vammojanne, suosikaa hyvät ihmiset luiden murtamisia tai katkomisia! Ne ovat dramaattisia juttuja, jotka herättävät kiinnostusta ja kunnioitusta kertomuksissa. Sen lisäksi aivan useimmiten paranevat lopulta kokonaan, unohtuen ikiajoiksi – paitsi niistä tarinoista! Nivelten vauriot sen sijaan ovat hyvin tylsiä ja tavanomaisia juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta jättävät kyllä ikuisia vaurioita, jotka alkavat muistuttaa olemassaolostaan lisää ja lisää iän karttuessa. Tarkalleen näin ainakin omalla kohdallani. Perustuen näiden kyseenalaisten kokemusten melko laajaan hankintaosaamiseen molemmista kategorioista.

 

Vältä esimerkiksi näitä! Surkeasti pärjää nykylääketiede heidän kanssaan.

 

Tervettä ja mahdollisimman vähävammaista luonnossa liikkumista oikeasti kaikille toivottaen! Ja vahvasti myös uskoen, että kaikki noissa kuvioissa mahdollisesti hankitut kolhut ovat varmaan noin satakertaisesti korvautuneet yleisellä terveydellä, hyvinvoinnilla ja energialla!

–Kari