Tiivistelmä: Ihan vain yksi pieni illansuun kävelylenkki umpisateessa. Virkistäen mieltä ja kehoa kutakuinkin niin paljon, kuin reilussa tunnissa voi ikinä irti saada. Tuottaen vielä ajatuksiakin kaupan päälle.
Retki 10.10.2017.
Ei tässä ole kysymys mistään erävaelluksesta. Eikä luontoretkestä. Eikä kuntoilulenkistäkään. Vaan ”pelkästään” singahtamisesta ulos, sen takia, että keho ja varsinkin päänuppi tuntuivat kaipaavan jotain muuta sitkeän sisätyöpäivän jälkeen. Lainausmerkit ovat kyllä tarkoituksellisesti pelkästään-sanan ympärillä, koska ainakin minulla mikä tahansa ulkona ja luonnossa, varsinkin vähän luonnon armoilla, liikkuminen tuottaa aina paljon hyvää elimistölle. Eikä ole ollenkaan harvinaista sekään, että mikä tahansa ad-hoc-lenkki tuokin sitten mukanaan jopa elämyksiksi kokemiani asioita. Tämä on taas yksi sellainen pikkujuttu.
Happea aivoille
Lähtöpäätös syntyi tosi sateisena tiistaina vähän ennen neljää iltapäivällä. Päätä selvittämään piti päästä. Siinä vaatteita valitessa tuli sitten mieleen jo ensimmäisiä ajatuksia siitä, että voisihan tässä samalla taas testailla hieman joitain varusteitakin niiden todellisen sateenkestävyyden ja sadekelin käyttäytymisen kannalta. Mutta enemmät ajatukset jäivät kyllä sikseen, koska ulos piti lähteä vauhdikkaasti, ettei ilta ehtisi iskeä väliin hämärineen. Mikäpä tosin siinäkään vikana, mutta nyt näin.
Kohdeidea ja toteutus
Ensimmäinen varsinainen ajatus retken kohteesta syntyi jo alkumatkasta oman kotikallion päältä laskeutuessa. Mitä jos menisikin katsomaan Jolkbyån virtausmäärää nyt, kun viime aikojen huimat sademäärät ovat lopultakin kastelleet maastot kunnolla. Voisinhan mennä peräti katsomaan, vieläkö rantaradan ali johtava epävirallinen polkureitti ”Sittarin puolelta Prisman puolelle” olisi kulkukelpoinen. Tämän ajatuksen takana oli toki sekin, että olin loppukesästä ja alkusyksystä käyttänyt paljon aikaani ja energiaani juuri tuon kyseisen, pienen, kotikyläni tärkeän joen nykyisen sekä menneen sielunelämän tutkimiseen. Sinne siis askeleet lähtivät miestä viemään, pitkin aivan kaikkein tavallisimpia kulkureittejä.
Niin tosiaan marssin sinne rantaradan varteen, sen eteläpuolelle, Prisman parkkiksen viereen ja kävin katsomassa siinä kohtaa radan alitse virtaavaa Jolkbyn jokea. Useimpina vuodenaikoina siitä on mainio ja helppo kulkureitti joen rannan hietikolla kävellen, päästen siis näppärästi kävelemään suoraan radan eristämältä kauppakeskukselta toiselle. Vaikka polkupyörääkin taluttaen. Mutta nyt ei enää! Vettä virtasi, ei nyt sentään koko tunnelin täydeltä, mutta niin paljon ja kovaa kumminkin, ettei sinne enää ollut asiaa edes pitkät kumisaappaat jalassa.
Kautta kylän kallioiden ja asuinalueiden
Siitä sadekävelyni reitti jatkui sitten ”Kirkonkylän keskusvuoriston” takaa kulkevia kevariväyliä aina yhdelle vuoriston huipuista, niin kutsutulle vesitorninmäelle. Jos ja kun joku kuitenkin saa vähintään näppylöitä siitä, että reittini sisälsi radan ylityksen, kuittaan sen tässä varmuuden vuoksi etukäteen sanomalla vain, että hyvin ympäristöstäni tietoisena sen tein. Ja että vaikkei maanteiden ylittämisistä juuri jakseta touhottaa, ne ovat silti vielä moninverroin vaarallisempia ihmisille, kuin junaratojen ylitykset.
Reittini vei minua sitten aivan perusulkoiluväyliä pitkin Gesterbyhyn ja sieltä polkuja sekä metsäautotietä pitkin takaisin kotiin. Sen kummempiin ihmeisiin en noilla tuttuakin tutummilla paikoilla tällä kertaa törmännyt, kuin sateesta raikkaan ilman ja noin 7 kilsan kävelyn tuomaan hyvään oloon.
Sadekelin ajatuksia
Mutta aivot kun eivät mene narikkaan ulkona kävellessäkään, vaan päinvastoin, saavat siitä virtaa ja tuoreita näkökulmia, niin seuraavien asioiden tiimoilla minulla sellaista tapahtui tällä lenkillä. Juuri tällaisiin ajatuskulkuihin keli tietysti nyt olikin mitä luontevin. Puuskaisen tuulen vauhdittama tiheä, pienipisarainen sade oli nimittäin kerta kaikkiaan hyvin kastelevaa sorttia.
- Housujen ja takin vedenpitävyys.
- Kenkien vedenpitävyys.
- Jalkineiden vaikutus rasittavuuteen jaloille ja nilkoille.
- Hattu!
Enhän viitsi teitä tässä vaivata noiden asioiden enemmillä analyyseilla, joita olen tehnyt ja koko ajan tekemässä monien vuosien jänteillä. Ainakin joistain niistä saattaa jotain kirjallisiakin yhteenvetoja joskus syntyä, mutta ne ovat sitten omia juttujaan. Kerronpa tässä kuitenkin yhdet ajatuksenjuoksut, jotka tapahtuivat tuolla lenkillä, päähineen alla.
Hatun alla ja päällä
Olin nimittäin laittanut päähäni melkoisen ikivanhan ”hellehattuni”, joka on peruja lämpimämpien seutujen dyykkimatkoilta kaukana vanhan vuosituhannen puolella. Tämä on peräisin Meksikosta ja kun se on sellainen oikein kestävästä kankaasta tehty reuhu, joka suojaa hyvin ainakin auringolta, eikä ole mennyt miksikään mistään maailman käsittelyistä ja väärin kohteluista, siitä on sitten muodostunut viime vuosien aikana peräti minun opashattuni.
Missään tapauksessa se ei ole mikään oikea sadekelin päähine, koska sen kangas kyllä imee vedet sisäänsä, kastuen lopulta likomäräksi, niin päältä kuin sisältä. Mutta kun mitään muuta järkevää ei nyt siinä kiireessä sattunut löytymään, eikä kastumisilla mitään väliä ole tunnin parin lenkeillä, joilta kohta tullaan taas takaisin lieden lämpimään.
Tosi mukava tuo hattu kuitenkin oli nytkin, suojaten päätä ja silmiä jopa vinosta tulevilta sateilta, kun vaan vähän veti liertä alas juuri siltä puolelta. Tarjosi suojan jopa kännykälle, jota en myöskään ollut viitsinyt laittaa oikeaan sadesuojapussiinsa tätä lyhyttä spurttia varten. Mutta juuri tällaisiahan oikeat kunnon sadehatut olivatkin! Ainakin ennen. Sydvesteiksihän niitä silloin kutsuttiin, kalastajien ikuisia ja testattuja välineitä olivat.
Lounaaseen vai luoteeseen?
Hmmm. Pitäisiköhän sitä hankkia jostain sellainen kunnon Sydwest? Aika painavia olivat kyllä muistaakseni ainakin ne meikäläisen joskus 70-luvulla käyttämät. Mutta entäs suojakuori tälle muuten huippuhyvälle hatulle?! Tuossa kohtaa sitten muistui kyllä mieleen myös se, että vaimokulta oli moista tainnut joskus jo ehdottaakin. Ja meikäläinen vissiin kuitata sen hölmöksi ja hankalaksi ideaksi, tyyliin – vaikea tehdä, kaupastahan hyviä saa valmiina. Mutta tämän lenkin aikana, jona kangashattukaan ei vielä kerennyt läpimäräksi kastua, ajatus alkoi tuntua erinomaiselta minunkin päässäni.
Oikein kauniisti pyytäen vaimo ehkä ottaisi ja tekisikin sellaisen, aivan mittojen mukaan tähän hattuuni sovitettuna. Hänen käsityötaitonsa kun taipuvat kyllä paljon ihmeellisempiinkin juttuihin. Kuten vaikka aivan täysien ja totaalisesti vedenpitävien sadeasujen tekemiseen meille molemmille, retkeillessämme moottoripyörällä ympäri ämpäri Eurooppaa joskus 80-luvulla! Ja hitto vieköön, minullahan on juuri niitä jostain Saksasta aikanaan tilattuja erikoismateriaalejakin vielä rullanloput jäljellä jemmassa. Nyt pitää nopsasti testata kuinka hyvin ne ovat mahtaneetkaan aikaa kestää.
Sen pituinen se. Että olinkin taas tyytyväinen iltakävelijä, ripustellessani vaatteita kuivumaan kotona!
–Kari
Lähierä™ 