Ruskavaellus Lapissa 8,5 hengen laajan kirjon porukalla
Tiivistelmä: Jatkokertomus siitä, miltä vaikuttaa kulkea Koilliskairassa isohkon ryhmän ”takavahtina”, oppaan silmälasit päässään. Ja kuinka opettavaista sekä hienoa se voikaan olla! Tässä ykkösosassa päästään liikkeelle ja herkuttelemaan ryhmädynamiikan lakien äärellä.
Matka alkoi 8.9.2017.
Tämän retken taustoja löytyy jo pienen testiretken tarinasta nimeltä Hämeen Ilvesreitin maistelu. Niihin lisään vielä tähän alkuun sen, että oma osallistumiseni tälle retkelle liittyy nimenomaisesti sen uuden vaellusroolini sitkeään ja johdonmukaiseen opettelemiseen, jonka olen nelisen vuotta sitten päättänyt ottaa tavoitteekseni ja johon sain huikean kasteen Suomen Ladun opaskursseilta. Sain sieltä vahvan herätyksen siihen, miten uskomattoman monitahoista ja haastavaa touhua hyvän oppaan toiminta oikein onkaan. Ja miten kaukana niin omat taidot, kuin varsinkin asenteet, sellaisen saavuttamisesta ovatkaan. Vaikka siihen asti olin tietenkin jotain muuta kuvitellut.
Kaksi minää
Se entinen vaellusminäni ei olisi juuri tällaiselle retkelle lähtenyt lainkaan. Koska se oli jo kauan sitten oppinut, että ne aivan kaikkein parhaat ja itselle mukavimmat vaellusryhmät ovat kahden hengen kokoisia, kolmosen esiintyessä jo vähän tärisevänä ylärimana. Ja erinäisillä akseleilla hienoimmat kokemukset syntyvät vallan yksin kulkiessa.
Nämä pitkien aikojen kokemukseni sain joskus taannoin tiivistettyä artikkeliin nimeltä Kaksin aina kaunihimpi?. Tuo kymmeniä vuosia rakentunut minäni ei sinänsä ole suinkaan minnekään häipynyt, vaan lukemattomia retkiä ja jokusia vaelluksia tapahtuu sekä on vireillä juuri hänen kanssaan yhä koko ajan. Mutta niiden lisäksi olen jo tähän mennessä onnistunut rakentamaan ainakin hyvälle alulle toisen minän, joka katselee asioita vallan erilailla. Sellaisin oppaan silmin, joiden tavoitteena on mahdollisimman hyvän retken rakentaminen MUILLE retkeläisille. Kun niillä omilla retkillä pyritään optimoimaan omia kokemuksia. Senkin olen jo ehtinyt jokuset kerrat kokea ihan käytännön kautta, että siinä samalla kyllä aina syntyy hieno retki myös itselle! Osin erilaisista hienouden palasista, mutta kokonaisuutena usein hyvinkin yhtä hieno.
Oman päätöksen ja Suomen Ladun huippukouluttajien lisäksi tämän näkökannan löytymiseen on varmasti vaikuttanut viime vuosien melko runsas elely Yhdistyneessä Kuningaskunnassa. Vaikka Brexit-hörhöily näinä aikoina peittää kaiken alleen niin siellä kuin täälläkin, tuon kansakunnan peruskäyttäytymismallit ovat silti samat, satojen vuosien aikana hiotut. Sielläpäin likimain kaikissa ihmisten välisissä interaktioissa ensin mietitään niiden toisten etua ja sitten vasta omaa. Liikenteessä, jonoissa, keskusteluissa, jopa väittelyissä. Sellainen on niin täysin toisella äärireunalla meidän suomalaisten käyttäytymismalleista, että on väkisinkin pistänyt ajattelemaan.
Roolitukset
Tälle retkelle en ollut lähdössä ihan varsinaisesti oppaan roolissa, vaan matkanjohtajana oli tuttu vaelluskaverini, joka retken oli kasaankin organisoinut. Näin ollen sain ottaa itselleni sellaisen ”häntävahdin” paikan, jota kakkosoppaaksikin joskus kutsutaan. Kulkien pääasiallisesti letkan viimeisenä, mistä käsin pystyykin noin parhaiten havainnoimaan kaikenlaisia asioita ja usein jotain tekemäänkin.
Alle kirjoittamani on kyllä perinteinen retkitarina siinä mielessä, että tuon siinä esiin paikkoja, tapahtumia ja fiiliksiä. Mutta kuten niin artikkelin nimi, kuin sen sijoittaminen blogin opasopissa -kategoriaankin indikoivat, kerron myös asioita tuosta edellä avaamastani opasnäkökulmasta. Siltä kantilta katsellen kyse on muun muassa sellaisesta kehityskaaresta, joka tapahtuu aina ja kaikkien vaellusporukoiden kesken retken edetessä. Useimmiten positiiviseen suuntaan edeten, joskus ehkä jopa toisinkin? Näin siis ainakin ja eniten sellaisissa ryhmissä, joiden jäsenet eivät ole jo aiemmin yhdessä vaeltaneet.
Retkelle junaillen
Retken alkutahdit menivät lyhykäisesti niin, että perjantain illansuussa kokoonnuimme Kahden autokunnan voimin VR:n Pasilan auto-juna-asemalle, mistä perinteisten lähtöoluiden jälkeen Rovaniemen junaan. Helsingistä meitä lähti liikkeelle neljän aikuisen ja yhden pojan kokoinen seurue ja Tampereelta tuli sitten mukaan vielä kaksi aikuista, yksi poika, sekä yksi koira. Illan istuimme pääosin ravintolavaunun pöydän ääressä jutellen kaikenlaisista asioista niin oman seurueen jäsenten, kuin sekalaisten juttutuulella olevien kanssamatkustajienkin kanssa. Loppumatka Rovaniemelle makuuvaunuissa koisien tai pyörien, kuka mitenkin.
Rovaniemeltä oli vielä 305 kilometrin ajomatka patikkamme lähtöpaikkaan Aittajärvelle, Urho Kekkosen kansallispuiston pohjoisreunalla. Se meni sutjakkaasti alkumatkan kahvitteluineen sekä lounastaukoineen Kuukkelin vieressä, Saariselän kylässä. Viimeinen 32 kilometrin mittainen osuus Kuutuantien kuoppaisella soralla tosin tuntui aika pitkältä, koska paikoin hirmuisten monttujen vuoksi nopeus oli pidettävä hyvin matalana. Sieltä Aittajärven parkkipaikalta se vaellus sitten lähti …..
Lauantai 9.9.
Parkkipaikalla innokas seurakunta ryhtyi oitis kaivamaan varusteitaan autoista ja pakkaamaan niitä vaelluskuntoon. Vajaan puolentoista vuorokauden istuen suoritettu matkustaminen oli ladannut kaikkiin niin paljon odotuksen energiaa, että melkein kiireiseltä tuntui loppuvarustautuminen. Näin aina. Koska edessämme oli heti Suomujoen ylitys, kaikki laittautuivat valmiiksi sitä varten, eli sandaalit, crocksit tai muut jalkaan ja vaellusjalkineet kiinni rinkkoihin.
Suomujokea yli sekä myöten
Parille meistä tuo Aittajärven ylityspaikka oli jo kovin tuttu aiemmilta vaelluksilta, mutta useimmille uusi. Ja aina oli jännittävää se, kuinka paljon vettä ja kova virta sattuikaan edessä olemaan. Nyt oli mukana myös nuori koira, jolla ei vissiin ollut vielä aiempia jokien ylityksiä takanaan. Pienen jännityksen vipinän saattelemana jokainen ylitti joen, käyttäen tukenaan joko vaijerissa kulkevia lenkkejä, tai omia vaellussauvojaan. Hienosti sujuivat kaikki ylitykset, koska syvimmässäkin kohdassa oli nyt vain alle puolisen metriä vettä. Hauva olisi tullut siitä yli noin kymmenessä sekunnissa loikkien, mutta päätyi remmissä ”nauttimaan” siitä yhtä pitkään kuin me muutkin.
Jalkineiden vaihdon jälkeen matkamme lähti etenemään Suomujoen etelärantaa kulkevaa polkua pitkin. Ne maastot ovat komeita mäntykankaisia metsiä ja rinteitä, jotka tuhansine kaatuneine kelorunkoineen loivat kerta kaikkiaan erämaisen tunnelman jokaisen etelän vetelän vaeltajan aivoihin aivan alkumetreistä lähtien!
Kahvitauot ovat aina vaelluksen parasta antia!
Yksi oikein kunnollinen evästauko vietettiin Kotajärven eteläpuolen laavulla, hienossa niemenkärjen kapeikossa. Ja kun yksi joukosta päätyi avaamaan suunsa lausuen erään K-alkuisen sanan, eihän siinä sitten enää mikään auttanut! Vaan hienon kahvihetken siinä vietimme ja Timo vieläpä ne kahvivedet meille kaikille keitti, mistä hänelle komea hatunnosto vielä näin kaukaa tulevaisuudestakin!
Ryhmädynamiikkaa
Patikka jatkui sitten pitkin hienoja polkuja ja lopulta myös polkujen ulkopuolella, koska oikaisu lyhensi huimasti reittiämme ajateltuun leiripaikkaamme. Päivä alkoi taittua iltaan ja taipaleet myös pikkuhiljaa rasittivat jokaista kulkijaa, vaikkei kukaan varmaan sellaista olisi kysyessä kohdaltaan tunnustanut. Monenlaiset merkit sen takaoppaan mainioon tarkkailupositioon kuitenkin kertoivat. Lyhyitä lepotaukojakin pidettiin, mutta porukka alkoi niistä huolimatta – tai niiden vuoksi – vaan suorastaan hajota. Joku halusi edetä ripeästi ja ilman taukoja, että päästäisiin ajoissa leiriin. Joku toinen taas tunsi tarvitsevansa enemmän taukoja. Etummainen osa joukosta oli vissiin jo saanut niin voimakkaan ”hajun” leiristä neniinsä, että painelivat huutojen kuulumattomiin ylittämään vissiin jokea. Joku muu taas halusi ylittää joen alempaa ja ryhtyi sitä touhulla toteuttamaan omalta kohdaltaan.
Niin siinä kävi, että huomasin tuota pikaa pitäväni välttämätöntä lepotaukoa enää yhden retkeläisen ja hänen koiransa kanssa. Kaikki muut hävisivät kuin pierut Saharaan. Tai hyttyset Lapin jänkhille. Eipä siinä mitään, oletettu leirin kohdealue oli jossain joen toisella puolen ja huilittuamme mekin suoritimme ylityksen, sekä löysimme myös ”eturyhmän” valitseman leiripaikan muutaman sadan metrin päästä.
Eka leiri
Teltat pystytettiin hienon hienolle mäntykankaalle ja jokainen leirikunta alkoi nauttia elämästä. Ensimmäiseksi ruokaa laittaen. Ilta pimeni kauniissa säässä, hyttysiä oli vähän ja myöhään menimme jollain porukalla vielä istumaan kauempana olevan tulen ääreen. Siellä tosin joku närkästynyt eränkävijä kävi meille huomauttamassa jo ennen kymmentä illalla nukkumisen tarpeestaan ja aikaisesta lähtemisestään. Lupasimme koettavamme jutella hiljaa. Vastaten kyllä myös, että varhaisen nukkumaanmenijän ei noin yleisesti ottaen kannata pystyttää telttaansa juuri ainoan tulipaikan viereen! Kun niitä hyviä (ja rauhallisia) paikkoja on tusinoittain satojen metrien säteellä. Sillä kertaa oli kuitenkin täytynyt ja me sitten lopetimme illanviettomme ennen aikojaan.
Takavahdin silmin, osa 1: Vaelluksen ensimmäinen, iltapäivän mittainen jakso, meni kuin jossain oppikirjassa, missä kerrotaan toisiinsa tottumattoman retkeilyporukan kanssakäymisistä. Hyvissä voimissa ja intoa täynnä kävely ja tauot sujuivat vielä lupsakkaasti. Mutta kun väsymystä alkoi kertyä kintereisiin ja ilta lähentyä nopeammin kuin leiripaikka, kommunikaatioon sekä käytökseen hiipi pikkuhiljaa lisää jyrkkyyttä ja muitakin ärtymyksen merkkejä. Huipennuksena tosiaan se, että porukka ei enää millään suostunut pysymään kasassa, vaan itse kunkin oli pakko toteuttaa omia menemisen ajatuksiaan. Mutta oppia ikä kaikki, kyllä se yhteispelikin siitä paremmaksi hioutuu retken edetessä, melkein varmasti.
Tarina jatkuu seuraavassa osassa …..
–Kari
Lähierä™ 
[…] Syksyn upeus aukenee varmasti kenelle tahansa helposti Ruska-aikaan. Ja Lapin ruska on se legendaarisin täällä meidän Suomenmaassamme. Vaikka ne tuntureiden ruskat ovat joskus vähän laimeita sillä tavoin maisemien kokoluokassa, syksyn väriloistoa on silti aina tarjolla erittäin monella tavalla, kun sitä vaan alkaa oikein katsella. Ja sitä löytyy läpi koko maamme, pohjoisimmasta Lapista etelärannikolle. Tämä kuva on nyt sieltä perinteisimmiltä ruskan mailta, Koilliskairan tunturin rinteeltä, syyskuun puolivälissä. Vaivaiskoivun lehdet ja lehtiryppäät ovat läheltä katsoen kuin orvokin kukkia! Enemmän ja erilaisia syksyn kokemuksia tämän kuvan kunnailta löytyy tarinasarjassa Opasopissa 6. […]
TykkääTykkää