Opasopissa 6 – Kehityskertomus 2(4)

Ruskavaellus Lapissa 8,5 hengen laajan kirjon porukalla

Tiivistelmä: Jatkokertomus siitä, miltä vaikuttaa kulkea Koilliskairassa isohkon ryhmän ”takavahtina”, oppaan silmälasit päässään. Ja kuinka opettavaista sekä hienoa se voikaan olla! Tässä kakkososassa seurue kovasti säätelee kokoonpanoaan.

Komiata marssia kolmospäivän jälkimmäisillä taipaleilla.

Jatkoa edellisestä numerosta.

Sunnuntai 10.9.

Päivän 2 reitti GE satelliittikuvalla. 12,1 km ja 6 t 28 min.

Eka leiriyö taisi olla aivan poutainen, samoin kuin eilinen iltapäivän marssimmekin ja ainakin minä ja pakkiparini nousimme aamuaskareille joskus kuuden maissa. Kas kun illalla mennään patikkareissuilla yöpuulle aina aikaisin ja sitten vielä nouseva päivä valaisee teltankin jo ties milloin. Nautittiin aamupuurot, kahvit, sekä voileivät ja kuljeskeltiin ihastelemassa upeaa leirin seutua, jokihaaraan jäävää männikköistä kangasta! Muutkin leirikunnat heräilivät ja nousivat pikkuhiljaa. Elämästä nautiskelun ohessa minä koetin muistaa myös katsella kaikkea vähän niillä silmillä. Eli havainnoida, milloin eri telttakunnat heräsivät ja minkälaisella askeljärjestyksellä alkoivat päivään varustautua. En minä niistä tavoista vielä juuri mitään analyysia aikaan saanut, muuta kuin sen, että hajontaa on ilmeisesti paljon. Pientä katastrofin tynkääkin pyrki aamutoimien aikaan esiintymään, yhden puukon ja yhden sormuksen häviämisen tiimoilla. Eikä niitä kumpaakaan löytynyt.

Sitä ripeämmän sorttista leirin kasausta hienolla kankaalla.

Taipaleille kahtena ryhmänä

Puoli yhdeltätoista seurueemme lähtivät sitten taittamaan päivän taipaleita. Monikkomuoto tulee siitä, että retken vetäjällä oli hinku päästä katselemaan avotuntureiden näkymiä ja hänen mukaansa lähtivät sitten oma poikansa, sekä yksi seurueemme miesjäsenistä. Näin innokkaat menijät pääsisivät puuskuttamaan ja muu porukka voisi edetä rauhallisesti polkuja pitkin.

Pikku soita oli matkalla siellä täällä.

Tämä tarina kertoo nyt siis vain 5,5 hengen kokoisen ”pääjoukon” päivästä. Puolikkaaksi on tässä laskettu mukana kulkeva koira. Meidän reittimme vei ylös Muorravaarakanjoen itäpuolella kulkevaa pääpolkua. Polku oli tosi hieno, vieden välillä halki mäntykankaiden, yli pienten soiden ja joskus aivan joen rantojakin hipaisten. Pieniä taukoja pidettiin hyvin monia, välillä pysähdyttiin napsimaan hilloja suomättäiltä ja kunnon lounastaukokin vietettiin penkein varustetulla tulipaikalla.

Ja soiden reunoilla monia hienon hienoja pysähdyksiä!

Maisemaosuus

Loppumatkasta alkoivat alueen suurtunturit muistuttaa olemassa olostaan joen toisella puolen. Ruopimapään ja Sollanpään tuntureiden muhkeita reunoja piti pysähdellä valokuvaamaan, samoin kuin ensimmäistä jossain rotkelmassa näkyvää lumiläikkääkin. Ilman muuta. Aina.

Ensimmäinen ”kesälumi” on aina katselemisen ja kuvaamisen väärti.

Vaeltaminen tällä porukalla sujui nyt jo selvästi paremmin kuin eilen, koska pystyimme ilman ähkyjä ja hermostumisia etenemään hyvin rauhallisesti ja pitämään erilaisia pysähdyksiä aina, kun sellaisille oli kysyntää. Niinpä saavuimme Muorravaarakan kämpälle oikein mukavaan aikaan noin puoli seitsemäksi.

Mitä erilaisimpia kauniita maisemia piisasi matkalla.

Muorravaarakan leiri

Siellä eri telttakunnat hakivat omat hyvät paikkansa kuka mistäkin, loivilta, männikköisiltä rinteiltä. Myös seurueemme tunturiseikkailijat palasivat paljon rankemmalta retkeltään vähän eri aikoina ja ainoa heistä, joka ei melko uupuneelta vaikuttanut, oli 11-vuotias Matias-poika.

Minun ja pakkiparini majoite, Hilleberg Kaitum 2 GT Muorravaarakan leirissä.

Vähän tihkusateiseksi muuttunutta iltaa vietettiin omalla ”yksityisellä” tulipaikalla lähellä joen rantaa ja toinen seurueemme nuorista miehistä sattui bongaamaan auton avaimet jostain varvikon sisästä. Ne hän sitten vei yhteisen tuumauksen mukaan kämppään, jonka vieraskirjaan myös asiasta nootin kirjoitti.

Iltanuotiolla nuorison kanssa.

Takavahdin silmin, osa 2: Kakkospäivä siis sujui jo paljon mukavammin, varmaankin pääosin kahtena porukkana kulkemisen ansiosta. Meidän pääjoukkomme kulki 12 kilometrin päivämatkan kuuden ja puolen tunnin aikana. Kävelimme kyllä keskimäärin noin 3,6 kilometrin tuntivauhtia, mutta noin puolet päivän ajasta nautiskelimme eri paikoissa paikallamme. Eikä tätä voi huonona taktiikkana pitää missään tapauksessa! Vaan juuri tällä tavoin saa hyvin paljon iloa ja nautintoa irti vaeltamisesta. Jotkut tietenkin saavat Lapista irti eniten hammasta purren ja mahdollisimman pitkiä taipaleita taittaen, mutta useimmat eivät.

 

Maanantai 11.9.

Päivän 3 reitti GE satelliittikuvalla. 8,1 km ja 4 t 40 min.

Yö oli hyvin sateinen ja tuulen puuskainen, sen perusteella mitä nyt sattui kuulemaan kylkeä kääntäessään. Meidän telttakuntamme heräsi taas ennen kuutta yhä sateiseen keliin ja teimme seuraavanlaisen taktiikkapäätöksen. Pakkaamme sisäteltan ja siellä olevat yöpymistarpeet, jonka jälkeen touhuamme aamuaskareet Hilleberg Kaitum 2 GT:n erittäin väljän ulkoteltan suomassa suojassa. Perinjuurin mukavaahan tuo olikin, verrattuna sateessa näpertämiseen!

Näin voi nauttia sateisesta aamun ja aamupäivän odottelusta.

Aamuhärdellit

Päivän seuraava osa olikin sitten taas ”suurta oppimista” ainakin tällaiselle opassilmin katselevalle. Nimittäin koko seurueen aamutoimista tai ylipäätään suunnitelmista ei tahtonut päästä ollenkaan jyvälle. Heräilyjä, ylösnousemuksia ja aamuaskareiden aloittelemisia tapahtui eri suunnilla omiin aikoihinsa. Kellon edetessä ensin yhdeksään, sitten kymmeneen, sitten yhteentoista, ja niin edelleen. Eilisen tunturiporukan puserrukset tuntuivat varmaan jäsenissä ja heräämisen aikatauluissa. Samoin joidenkin vaeltajien kännyköistään tiristelemien sääennusteiden lupaukset sateen hiipumisesta taisivat antaa lisäsyitä venymiseen.

Rinkat odottelevat liikkeelle pääsyä kämpän seinällä.

Emme me edes saaneet aikaan mitään yhteistä suunnitelmaa, mutta puoli kahdelta (!) suurin osa porukkaa lähti taipaleelle, koskei loputon odottelukaan enää järkevältä tuntunut. No, olihan tähtäimessä oleva seuraavan leiripaikan kohdealue sentään sovittu kaikkien kesken.

Ryhmällä 6,5

Päivän taipaleemme jatkui siitä yhä etelään päin, Muorravaarakanjoen itäpuolella kulkevaa polkua pitkin ja 6,5 porukalla etenimme nämä osuudet. Mukavaa kävely oli ja ne sateetkin olivat tosiaan loppuneet. Kunnon lounastauolle löytyi joenvarren tulipaikka penkkeineen, kun siihen vaiheeseen pääsimme.

Lounasleiri Muorravaarakanjoen varrella.

Seuraavan tulipaikan kohdalla, missä joki alkaa juuri kääntyä laajana kaarroksena länteen etelän sijasta, päätimme siirtyä joen toiselle puolelle. Tai siis jokihan tulee sieltä lännestä ja kääntyy virtaamaan pohjoiseen, mutta tulipa nyt kerrottua nuo asiat meidän, jokea ylävirtaan nousevien hiippareiden perspektiivistä. Kovasti pyrkivät useat ryhmämme jäsenistä etsimään paikkoja, mistä joen voisi ylittää kiveltä kivelle loikkien, muttei sellaisia paikkoja loppujen lopuksi kuitenkaan löytynyt, vaikka kuinka siltä näytti. Mutta oli tuosta kuitenkin sen verran seurannaisvaikutuksia, että yksi päätti ylittää joen itse katsomastaan paikasta ja päätyi sitten omille teilleen. Meidän ryhmäylityksemme sujui aivan klassisella tavalla, jalkineet pois jaloista ottaen, puntit käärien ja kahlaten varovasti yli paljain jaloin, sukkasillaan, tai sandaaleissa. Sen verran virtausta siinä kyllä oli, että vaellussauvat kelpasivat monelle tueksi ja ne olikin helppo toimittaa aina heittämällä toiselle puolen.

Joen ylityksen tyylittelynäyte.

Tässä puolestaan mallisuoritus ylityksen jälkeisistä toimista.

Ryhmällä 5,5

Seuraava osuus siis taittui taas 5,5 porukalla, läpi kivikkoisten kangas- ynnä muiden maastojen, jonkun matkaa joen pohjoispuolella. Jonkun ilmeisesti saamelaisten leiripaikan läpi satuimme kulkemaan, missä oli kaikenlaisia kivikasoja. Yksi oli selkeästi tulisija, mutta muiden tarkoitusperiä saattoi vain arvailla.

Hiidenkiuas, pirunpelto vai mikä lieneekään?

Ryhmällä 8,5

Koko porukan muut ”eksyneet lampaat” tavoittivat meidät tai me heidät seuraavilla, lyhyillä matkoilla, joen länsi-itä-suuntaista jaksoa edetessä. Ja yhdessä vietimme päivän viimeisen evästauon kivalla, vähän ylempänä rinteellä sijaitsevalla tulipaikalla, mistä aukeni suorastaan vähän näkymiä ympäristöön. Turhan tuulista siinä kyllä oli ja koska leiripaikan etsintä alkoi jo olla käsillä, minä silpaisin pienen tutkimusretken yläjuoksun suuntaan, katsomaan löytyisikö sieltä suojaisempia paikkoja.

Näin sitä hieno retkikoira osaa kaikki tauot viettää!

Base Camp

Tauon jälkeen etenimmekin sitten enää puolisen kilometriä, huomaten maaston alkavan nopeasti muuttua ja tasaisten leirin paikkojen jäävän pian taakse. Niinpä etsimme ja löysimme vähän takaisinpäin palaten taas oikein hyvän leiripaikan. Minun kahden hengen telttakunnallani oli siinä leirin pystytyksessä sellainen pieni jännityksen hetkikin, kun kahden kesken kantoon jaetun teltan kiilapussia ei meinannut löytyä mistään. Löytyihän se kuitenkin ja koko juttu kääntyi suorastaan voiton puolelle, kaverini tarjotessa viskihuikat harjakaisten ja kiilojen löytymisen kunniaksi!

Perusleirin yksi nukkumalähiö.

Päivälliset syötiin ja Istuttiin sitten oikein iltaakin siellä jonkun aikaa, retken vetäjän viritettyä mukavan laavun ja taisteltua sen eteen jonkinlaiset tuletkin. Niiden kehnonlainen palaminen kyllä johtui pelkästään märästä ja lahosta puutavarasta, mikä oli saatavissa oleva laji sielläpäin maailmaa. Enempi tuuli oli onneksi hiipunut pois illan mittaan.

Ennen ruokailua hoidettiin sääsket tiehensä :-).

Yksi tämän päivän merkittäviä ”etappeja” oli se, että viimeisenkin ryhmämme vaeltajan kengät olivat lopulta päästäneet märkien varvikoiden vedet hienojen kelmujensa läpi ja jokaisella oli märät jalat, sekä kengät. Niin illalla, kuin tulevana aamunakin jalkaan laitettaviksi. Niin olivat tehneet sekä vähän vanhemmat, että melkein juuri kaupasta tuodutkin vaellusjalkineet.

Takavahdin silmin, osa 3: Kolmas päivä oli mitä melkoisinta härdelliä, jos asiaa katselee noin ryhmäretkeilyn kannalta. Tai sen kannalta, että tiedettäisiin joskus jopa etukäteen mitä ollaan tekemässä, milloin ja milläkin porukalla. Toki kaikki aina järjestyi mitä parhain päin. Säätämällä ja osaamalla. Ja luultavimmin kaikki osapuolet olivatkin niin kokeneita ja omavaraisia retkeilijöitä, ettei täysin eri tahtiin meneminenkään olisi mitään katastrofia aiheuttanut kenellekään. Mutta tietystä kulmasta katsellen melkein jatkuvasti eteen tulevat säätämiset porukan kokoonpanossa ja etenemisen aikatauluissa eivät kyllä pelkästään hyvältä näytä.

 

Tarina jatkuu seuraavassa osassa …..

–Kari