Ruskavaellus Lapissa 8,5 hengen laajan kirjon porukalla
Tiivistelmä: Jatkokertomus siitä, miltä vaikuttaa kulkea Koilliskairassa isohkon ryhmän ”takavahtina”, oppaan silmälasit päässään. Ja kuinka opettavaista sekä hienoa se voikaan olla! Tässä kolmososassa löydetään oikeat kokoonpanot ja menemisen tavat kunnon tunturinylityksen kautta.
Jatkuu edellisestä numerosta.
Tiistai 12.9.
Tälle päivälle oltiin menneistä päivistä oppineina tehty eilen illalla sellainen suunnitelma, että toimimme selkeästi kahtena osajoukkona. Ensimmäisenä, joka nousee aamulla kohtalaisen aikaisin ja pyrkii lähtemään taipaleellekin mieluummin aamusella, kuin vasta keskellä päivää. Tämä joukko etenee sellaisella vauhdilla ja tauoilla, jotka ovat sopivat kaikille jäsenille. Toinen porukka, jossa ovat mukana kaikki runsaasti unta tarvitsevat, erityisesti nuoret pojanviikarit, lähtee ja etenee sekin juuri itselleen sopivalla aikataululla, sekä vauhdilla. Vain seuraava leiripaikka on molemmilla sama, Luirojärven Hiltonin ympäristö.
Ylös suurtunturiin!
Meidän 4,5 kokoinen ”aamujengimme” pääsikin nyt lähtemään taipaleelle vain tovin kello yhdeksän jälkeen. Tämän päivän ”nakkina” olikin sitten, ei sen enempää eikä vähempää, kuin alueen korkeimman tunturin, Sokostin huiputtaminen ja ylittäminen täydessä vaellusvarustuksessa. Aamu oli valjennut täysin sumuisena niin, että leiristämme emme enää juurikaan edes erottaneet joen toisella puolella ylös kohoavia tunturin rinteitä. Sinne kuitenkin lähdimme tarpomaan, ottaen reittisuunnitelmaksemme nousta heti aika ylös tämän ”sivutunturin” rinteelle ja kiertää se sitten siellä ylempänä noin samalla korkeuskäyrällä pysyen.
Sauvoja, koiria ja taukoja
Kunnon puuskutustahan se sitten oli aivan heti alusta alkaen. Pieniä taukoja pidettiin tuon tuostakin, mutta oivallisesti taivallus eteni. Koska kunnon sauvoista on tuollaisissa maastoissa erittäin paljon apua, tarjosin omani meidän seurueemme leidille, joka sitten puolestaan antoi koiransa minun talutettavakseni. Koska kyseessä oli kerta kaikkiaan fiksu hauva (alle vuoden ikäinen Border Collie), kyllähän tuo lähti sujumaan ihan OK heti alustakin lähtien. Vaikka hän toki seurasi koko ajan äärettömän tarkkaan missä emäntänsä menee ja mitä tekee. Eikä moniakaan kymmeniä metrejä voinut edelle mennä, ennen kuin Hosuli kääntyi ympäri, pisti makuulle ja jäi odottamaan. Niin sitä pitääkin!
Suunnitelman mukaisesti pidimme lepo- ja vedentäyttötauon viimeisen karttaan merkityn puron latvoilla. Sehän olikin yksi pitkään seuraamamme Muorravaarakanjoen alkulähteistä. Siinä maistui kaikille niin pieni lepo, kuin haukkaukset eväspatukoista tai muista sellaisista. Ja reippaimmat myös kaasivat vedet pois kengistään, sekä kiersivät sukat kuiviksi. Hermosauhuista puhumattakaan J.
Siitä ylöspäin korkeuskäyrät sitten yhä vaan tihenivät ja eteneminen kunnon rinkkavarustusten kanssa alkoi olla jo aivan täyttä kiipeämistä. Niin, että piti tarkkaan katsella sopivat reititkin ylöspäin, koska useista paikoista ei olisi pystynyt nousemaan. Mutta niin vain pikkuhiljaa ähistelimme itsemme yhä ylemmäs ja lopuksi suunnistimme alle sadan metrin näkyvyydellä Sokostin tukiasematornin luokse. Tai paremminkin tukiasemarakennuksen, jonka takaa tiesin aina joltain puolelta löytyvän kohtalaisen suojan tuimalta ja kylmältä tuulelta.
Huippuhetket
Siinä tukiaseman terassilla vietimme sitten päivän – ja koko reissunkin – varsinaisen huippuhetken! Kohottaen oikein pikkuruiset maljatkin tämän retken päätavoitteen saavuttamisen kunniaksi. Hauva pisti tyytyväisenä maaten, päästyään oman makuupussinsa suojiin. Ja ikään kuin ymmärtäen hetken ja maljannoston tärkeyden muille, hän ei ollenkaan säpsähtänyt haistaessaan tuota hienoa ainetta. Fiksu koira hitto vieköön! Enpä ole vielä tuollaiseen koiraan ennen törmännyt, joka ymmärtää jopa huippuviskin päälle!
Kaikki halusivat toki mennä myös katsastamaan Sokostin reilun 200 metrin päässä olevan varsinaisen huipun. Siellä oli lukuisia muitakin retkeläisiä, mutta hyvin mahduimme mekin poseerailemaan siellä tiheän sumun seassa ja saimme jopa jonkun ottamaan kuvan koko tiimistämme.
Matkan alas huipulta taitoimme sieltä johtavaa osin louhikkoista ja jyrkkääkin polkua myöten, kuten muutkin huipulla vierailijat. Jotka kaikki olivat kylläkin Luirojärven tukikohdasta käsin operoivia päiväretkeläisiä. Hosuli päätyi tuolla välillä huoltoon, koska hänen tassujaan suojaavat neopreenijalkineet alkoivat olla jo pelkkinä rämmäleinä tuon tunturin ylityksen jäljiltä. Kun sitten yhtäkkiä tulla putkahdimme pilven reunan alapuolelle, avautuivat kansallispuiston laajat maisemat meille aivan huikaisevan kauniina! Eikä kyse ollut edes pelkästään siitä, ettemme olleet pitkien tunturinäkymien äärellä olleet vielä koko reissulla, vaan kyllä pilvet ylipäätään lisäävät vuoristo- ja tunturimaisemien dramaattisuutta.
Hienointa tiimiytymistä
Loivemmat loppumatkat alas avotunturista sekä metsätaipaleet Luirojärvelle pääpolkua myöten taittuivat meiltä helposti. Vaikka toki tuommoisen ”kiven” ylittäminen täyspakaasi selässä varmasti rasituksena kehossa tuntuu, antaa sellaisen taakseen jättäminen kuitenkin vähintään saman verran hyvää fiilispuolelle.
Pelkästään tämän yhden vaelluspäivän aikana minä ja koira olimme tottuneet toisiimme niin mahdottoman hyvin, että meistä oli muodostunut aivan työpari! Hauva meni edellä niin hienosti, ettei yhtään mitään tarvinnut ohjastajan tehdä, muuta kuin kävellä perässä. Jos eteen tuli jotain epäselvyyksiä, kuten vaikka kumpaa polkua mennään, tai seurataanko vielä näitä jälkiä, hän vilkaisi taaksepäin selvästi kysyvä ilme silmissään. Ja kun minä sanoin että ”oikealle” tai ”jatketaan vaan”, niin juuri siten sitten tehtiin. Voihan helkkari mikä oppimisen kyky ja nopeus! Lienee myös syytä todeta, että opinhan minäkin tämän yhteispelin sujuvaksi saamisessa, mutta taisi siitä oppimisesta ylivoimaisesti suurempi osa kuitenkin tapahtua tuolla narun toisessa päässä.
Elämää Hiltonin ympärillä
Vaikka loppumatkalla toinen porukkamme oli saanut meidät kiinni pilvestä tultuamme, taisimme silti saapua Luirojärven mahtavaan leiriin vähän tipoittain. Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin löytämään eri telttakuntien leiripaikat noin huutoetäisyydeltä toisistamme. Majoitteiden pystytyksen jälkeen oli kaikilla ensimmäiseksi vuorossa kunnon ruokailu, sen verran kaloreita oli tuonne Sokostin rinteille päivän aikana jäänyt. Ainakin pari meikäläistä oli kuullut leirissä muiden vaeltajien hämmästelyitä siitä, että olivat Sokostin retkellään nähneet siellä jotain tyyppejä kulkemassa raskaiden rinkkojen kanssa :-).
Tässä leirissä kun on peräti sauna, niin siitä ei kukaan meidänkään seurueestamme nauttimatta jättänyt! Vaan naisten ja miesten vuoroja tutkailtiin ja kaikille löytyi sopiva aika. Lämmityksen aikana jotkut meistä kävivät sahaamassa ja halkomassa klapeja, toiset kantamassa vettä järvestä. Olihan se sauna sitten muhkea kokemus noin keskellä vaellusta, erämaiden takana! Minä osuin olemaan siellä aivan viimeisten joukossa, eikä pyyhkeen kotiin unohtuminenkaan mitään haitannut. Löytyihän noita puseroita siihen tarkoitukseen. Istuessani sitten lopuksi aivan yksin saunan terassilla, mustan yön keskellä, näin yhden kiiltomadon tuikuttelevan valoaan saunapolun reunalla. Kerrassaan hienoin fiiliksin pääsin kävelemään omalle teltalle ja kallistamaan pääni tyynyyn!
Takavahdin silmin, osa 4: Jo sanottunakin tämä, mutta kyllähän nyt vaeltaminen oli hienoa, kun pieni porukka oppi nopeasti toimimaan yhdessä! Syntyi tiimihenki, joka tekee haasteellisistakin jutuista hauskoja, koska kaikki jeesailevat toisiaan aivan automaattisen omatoimisesti, välillä jo etukäteen. Samaten kaikkeen jutusteluun ja herjanheittoon tulee joku me-henki. Ja sitten oli vielä tuo hieno koira, jonka kanssa minä sain opetella vaeltamaan yhdessä. Enkä muista mikä asia olisi ikinä tässä elämässä edennyt niin nopeasti niin hienoon yhteispeliin! Ainakin minun silmilläni katseltuna tämä päivä oli kokonaisuudessaan aivan käänteentekevän erilainen edellisiin verrattuna.
Tarina jatkuu seuraavassa numerossa …..
–Kari
Lähierä™ 