Syyssonaatti

Talviuniterveisin yhdeltä etäiseltä, kunnioitetulta tuttavalta!

Tiivistelmä: Yhden paljon ja avoimin silmin maastoissa kuljeskelevan hiipparin syksy 2017, paketoituna yksittäisten valokuvien ympärille. Koettaen näin tuoda esiin syksyyn liittyviä tavattoman monia hienoja aspekteja.

DSC01250
Lumen tulo pilaamaan hyvää syksyä harmitti ensin. Mutta molemmat menivät ohi 🙂

 

Kaikki tämän tarinan fyysiset ja henkiset materiaalit ovat peräisin monilta retkiltä syys- ja joulukuun välillä, armon vuonna 2017.

 

Syksyn ylistys

Minä taidan olla sillä(kin) tavoin omituinen tyyppi, että minusta syksy on aivan fantastisen hieno vuodenaika! Joka ainoa vuodenaika on sellainen omilla erilaisilla tavoillaan, mutta jos minun nyt olisi aivan pakko joku niistä ykköseksi nostaa, kyllä se sitten vaan tämä syksy olisi.

Ruska on jo kerrassaan upeaa aikaa, luonnon ollessa vielä runsaimmillaan, mutta alkaessa jo kypsyä kohti edessä odottavaa talvea. Marja- ja sienisadot hellivät niitä arvostavia ihmisiä, karhuja ja muita eläjiä. Vaikkeivät kaiken maailman itikat nyt juuri meikäläisen luontonautintoja pääse koskaan muutenkaan juurikaan häiritsemään, onhan se silti vielä vähän lystimpää ilman niitä. Hirvityskärpästykset häviävät vähän myöhemmin, mutta häviävät vaan nekin. Loppusyksyn luonto on sitten yhä vaan pelkistetympi, lehtien hävittyä puista, pensaista ja varvikoista. Tämä talveen valmistautuva maailma on äärimmäisen rauhallinen ja sielua rauhoittava! Jopa sellaisillakin paikoilla ja alueilla voi olla yksin luonnon sisässä, missä se ei tahdo niinä ”hyvinä vuodenaikoina” onnistua. Aivan omilla kotikulmillaankin.

Sateet ja tuulet toki pyrkivät pitämään ihmisiä sisällä, mutta ne meistä, jotka sinnekin sitten menevät, saavat itselleen yhä vaan enemmän arjesta irrottavia kokemuksia luonnon helmassa, lähelläkin. Tätä aspektia on vähän enemmän purettu artikkelissa Terveyttä ja mielenrauhaa metsistä.

Valokuvien kautta

Tähän pieneen artikkeliin koetan saada jotenkin kaapattua edes jotakin niistä lukemattomista hienoista kokemuksista, joita juuri tämä loppuun kulahtamassa oleva syyskausi 2017 on minulle tarjonnut. Teen sen tällä kertaa niin sanotusti kuvien kautta. Eli poimin joitain valokuvia syksyn retkiltäni ja avaan niiden alle pikkuisen niihin liittyviä kokemuksia – ja parhaimmillaan myös tuntemuksia. Koko tämän Lähierä-blogin perusajatuksen mukaisesti, näiden tarkoitus on tuoda esiin monia erilaisia näkökulmia luontoon. Tässä kohtaa nyt nimenomaan syksyiseen luontoon.

Eli kuvat toimikoot nyt alla otsikoina. Niiden alle päätynen kuitenkin kirjoittamaan enemmin kokemuksiani, kuin mitä tämä nykyään kaikkein suosituin jakamisformaatti tavallisimmin sisältää. Koska minä en mahda mitään sille, että tekstiin pystyy tallentamaan aivan erilailla asioita kuin kuviin. Tästä nykyään äärimmäisen tärkeästä aspektista olen kirjoittanut enemmänkin näkemyksiäni blogin Filosofia-sivulle, sekä artikkeliin Tuplakymppi.

TERVEMENOA SISÄÄN MEIKÄLÄISEN SYYSKOKEMUKSIIN!

 

DSC09370

Syksyn upeus aukenee varmasti kenelle tahansa helposti Ruska-aikaan. Ja Lapin ruska on se legendaarisin täällä meidän Suomenmaassamme. Vaikka ne tuntureiden ruskat ovat joskus vähän laimeita sillä tavoin maisemien kokoluokassa, syksyn väriloistoa on silti aina tarjolla erittäin monella tavalla, kun sitä vaan alkaa oikein katsella. Ja sitä löytyy läpi koko maamme, pohjoisimmasta Lapista etelärannikolle. Tämä kuva on nyt sieltä perinteisimmiltä ruskan mailta, Koilliskairan tunturin rinteeltä, syyskuun puolivälissä. Vaivaiskoivun lehdet ja lehtiryppäät ovat läheltä katsoen kuin orvokin kukkia! Enemmän ja erilaisia syksyn kokemuksia tämän kuvan kunnailta löytyy tarinasarjassa Opasopissa 6.

 

DSC00255

Syksyinen luonto on Etelä-Suomessa hyvin runsas vielä lokakuun alussakin, tarjoten monenlaisia lähimaisemia maanteiltä ja peruspoluilta pois poikkeavalle samoilijalle. Tässä osin umpeen kasvaneen vanhan jokiväylän muhkeita kaislikoita syksyn väreissään. Tuollaiset luontonurkkaukset eivät ole yleensä niitä helppokulkuisimpia, mutta pienten haasteiden vastapainona on usein vehmasta ja villiä luontoa niinkin lähellä ja vaikka maanteiden ympäröiminä, ettei sellaisten olemassaoloa pysty helposti tajuamaankaan. Meikäläinen hurahti pienten jokien salaiseen luontoon joskus nelisen vuotta sitten ja se maailma tarjoaa uusia paikkoja, asioita ja näkökulmia yhä vaan, aivan kotinurkillakin. Tässä linkki yhden sellaisen muhkean projektin alkuosaan.

 

DSC00429

Hienoja syksyn luontokokemuksia voi saada äärimmäisen monella tavoin, myös seuran ja yksinäisyyden akselilla. Toki yksin luonnon sisässä ollessaan mieli ja sielu rauhoittuvat, niin kuin ei oikeastaan missään muualla. Mutta eipä voi yhtään huonommiksi väittää niitäkään fiiliksiä, joista saa nauttia kulkiessaan metsissä hengenheimolaisen porukan kanssa kunnon sadekelissä! Niin hienoja leirihetkiä ei vaan voi saavuttaa missään helpoissa ja kauniissa keleissä. Tässä juuri sellainen hetki yhden lähiretkeilykurssin kesken Kirkkonummen metsissä, lokakuun puolivälissä.

 

DSC00498

Korpimetsissä vallitsee kesäaikaan aivan oma, viileä ilmastonsa. Ne ovat myös sellaisia paikkoja, minne syksy ja talvi pääsevät hiipimään vain hyvin hitaasti. Lehdet eivät kellastu eivätkä putoa, mustikkavarvikot ja sammalpeitteet säilyvät syvän vihreinä aina vaan. Koska kuusten korkeat oksistot yläpuolella suojaavat niin pikkupakkasilta, kuin kohtalaisilta lumisateiltakin. Tässä kuvassa ollaan kaksin kameran kanssa yhdessä sellaisessa luontotaskussa marraskuun lopussa, jo kolmen lumitalven yrityksen jälkeen! Kovin samanlaiselta tuo näytti heinäkuussakin.

 

DSC00634

Joskus sitä ihminen haluaa tallata, jopa neljää kilometriäkin pidempiä matkoja. Niitä voi sitten tallata yksin, tai kaverin kanssa. Meikäläisellä joihinkin syksyihin liittyvä hieno traditio on sellainen ”Hobittivaellukseksi” kutsumamme viikonlopun patikka kahden ikiaikaisen retkeilykaverin kesken. Idea juontaa juuriaan muinaisen Keskimaan Kontu –nimisestä paikasta ja sen asukkaiden tekemistä huikeista vaelluksista. Niitä oppeja nykyaikaan  soveltaen on löytynyt taas yksi erilainen konsepti nauttia kävelystä, retkeilystä, suomalaisesta maaseudusta – ja syksystä!

 

DSC00976

Vesi on yksi oleellinen syksyn elementti. Syksyt ovat sateisia vuodenaikoja näillä meidän leveysasteillamme. Ja juuri nyt vuonna 2017 olemme saaneet elää suorastaan poikkeuksellistakin syksyä ainakin maamme eteläisissä osissa. Kaikki ovat takuulla huomanneet ja tiedotusvälineistä lukeneet, miten saimme ennätykselliset sademäärät niskaamme lokakuussa. Mutta se näyttää suurimmalta osalta jääneen huomaamatta, että noihin ennätyssadeviikkoihin saakka vettä olikin tullut taivaalta erittäin vähän. Siitä huolimatta, että kesäkausi ja alkusyksykin oli koettu keleiltään kovin huonoksi. Meikäläiset maastoissa möyryäjät saivat sen kyllä erittäin hyvin huomata, sillä kaikki oli rutikuivaa. Järvien pinnat alhaalla, purot kuivina, joka mättäälle voi istahtaa ilman istuinalustaa ja ennen upottavien soiden yli pääsi kävelemään tossut jalassa! Ja sitten kaikki kääntyi noin parin viikon aikana aivan toiseen äärilaitaan saakka. Sen sadekauden jälkeen ovat ainakin eteläisen Suomen kaikki vesimäärät olleet ylätapissa. Onpa ollut hienoa nauttia näistä niin erilaisista syksyn osista!

Kuvassa on Tollsträsket –järven reunamia marraskuun puolivälissä. Nämä näkymät ovat aivan vertailukelpoisia esimerkiksi Floridan kuuluisten rämealueiden kanssa ja allekirjoittanut aikookin kyllä vähän koemarkkinoida 100-vuotiaan Suomenmaamme huikeita erämaita tuonne maailmalle taas yhdellä uudella argumentilla. ”Finland is a country with large areas of real Winderness. Ranging from forest lands throughout the country and mountain regions in the North to vast areas of marsh lands as well as nearly impenetrable swamps”.

 

DSC01164

Haluaisitko ottaa maailman puhtaimman ja luonnollisimman vaahtokylvyn? Meiltä Suomesta löytyy! Ei yhtään mitään keinotekoisia aineita, ainoastaan raikasta vettä puhtaasta luonnosta, terästettynä lehdistä, neulasista ja suokasveista hitaasti uuttuneilla väri- ja hivenaineilla, jotka aikaansaavat muhkean kylpyvaahdon. Tämä on toki aivan erityistä luksusta, jota voidaan tarjota ainoastaan hyvin harvoille ja valituille asiakkaille. Koska juuri oikeanlaisia luonnonaineiden uuttamisympäristöjä ei ole kovin paljon edes täällä. Lisäksi luksuskylpijöiden täytyy osata nauttia myös 1-asteisen kylpyveden tuomasta adrenaliinilatauksesta. Ekomatkailua hienoimmillaan!

 

DSC01180

Suomi on soiden maa, aivan nimeään myöten. Tämä teoria nimen alkuperästä on tosin vain yksi monista. Peräti vajaa kolmannes valtakuntamme maa-alasta on joka tapauksessa ainakin ollut eri tyyppisiä suomaastoja. 60- ja 70-lukujen suunnaton, valtakunnallinen ojitusvimma on toki muuttanut noin kaksi kolmasosaa tuosta luontotyypistä joksikin vähän toisenlaiseksi – suoksi. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan niillä ojituksilla ei suinkaan ole saatu aikaan oikeastaan ollenkaan sellaisia maan tuottavuuden nousuja, kuin millä tuota touhua silloin perusteltiin. Mutta ehkä kaikki se hyvässä uskossa tehty valtava työmäärä on silti jollain merkillisillä tavoilla ollut osallisena maamme työllistymisessä ja vaurastumisessa?

Suot ovat aivan tavattoman moninainen ekotyyppi. Ihan virallisesti suotyyppejä on monia kymmeniä ja kielemme sanastossa piisaa tällä sektorilla materiaalia, sattuneesta syystä. Pelkkien päätyyppien lista on; räme, korpi, neva, letto, luhta ja lähteikkö. Ja ihka oikeasti soita on vielä nykyäänkin luonnossamme aivan käsittämättömän monenlaisia, kaikki eri tavoilla hienoja, kun vaan niiden sielunelämään ryhtyy vähänkään kurkistelemaan. Aivan erityisen kauniita ja meidän suomalaisten makuun istuvia soita on niin puustoisissa, kuin avosoissakin. Avosoiden yksi hieno piirre on sekin, että ne tarjoavat luonnossa kulkijan silmille avaria maisemia. Kuten järvetkin, mutta erilaisia.

Kaikki suotyypit myös muuttuvat vuodenaikojen läpi omilla tavoillaan ja värivaihteluillaan. Kuvassa on yksi Meikon alueen luonnontilaisista (ojittamattomista) avosoista, Grenomossen. Tai oikeasti tuon sikkuraisen, lahtien niemien ja saarten tilkuttaman suon yhden pikkulahden pohjukka, johon suon heinäkasvusto on kehittänyt marraskuun loppuun mennessä noin hienot, oranssinruskeat sävyt.

 

DSC01247

Kun kävelin tämän kallion juurella yhdellä marraskuun lopun retkellä, juuri etelärannikon kolmannen lumitalviyrityksen jälkeen, minusta alkoi yht’äkkiä tuntua, että kallio halusi sanoa minulle jotain! Se oli ehkä jotain tämänkaltaista, että ”Terve, eipä ole sinua ennen täällä näkynytkään”. Ja oikeassa hän oli, hitto vieköön! Enpä tosiaankaan ollut koskaan ennen kulkenut juuri tuota, nyt vielä penteleen upottavaakin pienen suon reunaa pitkin. Lisäksi tuntui aivan siltä, kuin kallio olisi pikkuisen hohkannut menneen kesän lämpöä naamalleni.

Tuollaisia hassuja tunsin siinä sileänrosoisen kalliopinnan vierellä. Ja vaikka insinöörin ja tiedemiehen analyyttinen puoli oli saman tien luokitellut kaiken kuvitelmiksi, ei se haitannut. Siitä jäi jotenkin kiva olo! Jos olisin vielä huomannut nuo kuvaan tallentuneet ihmishahmotkin kallion pinnassa siellä silloin, olisin varmaan jäänyt keskustelemaan pidempäänkin! Eipä auta kuin mennä takaisin joskus.

 

DSC01191

Marraskuun viimeisen päivän pienellä kävelyretkellä aivan kodin lähistöllä päätin oikaista yhden hoitometsäalueen läpi, joka on edennyt kehityksensä kaaressa ohi risukkoisen ja hankalakulkuisen vaiheen. Harvahkossa mänty- ja sekametsässä oli nyt jo helppo kävellä. Tietämättä mikä vaiva on pudottanut hyvin suuren osan mäntyjen neulasista, törmäsin melko erikoisen tuntuiseen värimaailmaan siellä metsikössä. Oranssinpunaisen neulasmaton ja männikön latvustojen metka sinertävän vihreä valo aikaansaivat suorastaan epätodellisen tunteen näköaistille! Tuo oranssi puoli kyllä huutaa hyvin kuvassa, mutta se sinivihreä hohde ei ole tarttunut kennolle siten, kuin minun visuaaliselle aivokuorelleni silloin.

 

DSC01220

Perjantaina, joulukuun ensimmäisenä päivänä talvi yritti taas iskeä kiinni tänne Suomen eteläreunaan. Se oli minun laskujeni mukaan jo hänen neljäs yrityksensä. Sääennnusteita eteenpäin katsellen sitä osasi jo arvella, ettei tuosta mitään nytkään tulisi, vaan viimeistään tulevan sunnuntain vesisateet niin sanotusti vesittäisivät yrityksen jälleen kerran. Kun olin juuri lauantaina suunnitellut meneväni välillä vähän pidemmälle kävelyretkelle jonnekin Meikon alueen syrjäisempiin kolkkiin, minua vähän kuitenkin harmitti tuo lumi! Koska jotenkin koen, että syksy on syksy, niin kauan kuin maassa ei ole lunta. Ja kun maassa on lunta, alkoi talvi.

Mutta kun sitten kahlailin siellä lumiuntuvan peittämien varvikoiden keskellä, kauniina puoliaurinkoisena päivänä, kyllähän se luonto alkoi näyttäytyä minulle aivan uskomattoman kauniina! Syksyn kypsä värimaailma oli nyt yht’äkkiä muuttunut mustavalkoiseksi, mutta miten upeasti maalatuksi sellaiseksi! Kuvaksi en nyt kuitenkaan halunnut valita postikorttimaista maisemakuvaa, joita kyllä muistikortille sinä päivänä tarttui, hitsi vieköön. Vaan tällaisen luonnonkulkijan ”road movie” –tyyppisen otoksen, missä syksyn mutainen polku vie miestä läpi sokerikuorrutetun maaston.

 

DSC01252

Vuoden 2017 neljäntenä talvena (en laske tähän mukaan sitä viime kevääseen päättynyttä) olin siis koko päivän mittaisella patikkaretkellä Meikon korpimailla aamuhämärästä iltahämyyn ja keskellä kauneinta päivää iski nälän seurauksena lounastauon aika. Yhdelle kallion laelle istahdin evästämään, koska tuosta auringonvalosta niin tykkäsin. Siinä vaan nippa nappa plussan puolella oleva tuuli oli sen verran hyytävä, että tekaisin itselleni nk. Duke-leirin. Sama suomeksi: Vedin päälleni norjalaisen niin kutsutun Pivi-peitteen, joka on siis sellainen nelisnurkkainen pussi, jonka saa vetoketjuilla avattua vähän tai paljon mistä vaan. Näistä suomalaisille luonnossa kulkijoille hämmästyttävän vähän tunnetuista varusteista löytyy paljon lisää tietoa ja kokemuksia tämän blogin kategoriasta Herttuan tarinat, minkä intro-osaan linkki ohessa.

Kostea takki pois päältä, reppu jalkojen viereen ja mies pussin sisään, missä olotila muuttui sen jälkeen sekunnissa tuulettoman lämpimäksi! Siellä sitten otin repusta eväät ja herkuttelin menemään kunnon annoksen kuumaa nakkikeittoa ruokatermarista, parin ruisvoileivän kera. Elämä oli hymyillyt leveästi jo koko päivän ja nyt se alkoi suorastaan hekottelemaan. Vaikkapa sateisilla keleillä pidän yleensä ylävetoketjut kokonaan kiinni ja askaroin sisällä omassa lämpöisessä rauhassani, otsalamppu päässä.

 

DSC01239

Yhdessä vaiheessa samaista ”neljännen talven marssiani” kuljin parin maasta asti tuuhean kuusen ohi, muutaman metrin etäisyydeltä. Meikäläinen nyt katselee muiden muassa tuollaisia kuusen perseitä aina vähän sellaisella ”pivimiehen silmällä”, koska ne voivat olla aivan potentiaalisia yöpymispaikkoja huonolla säällä. Ja on sellaista pari kertaa oikeasti kokeiltukin. Ensin näytti siltä, että toisen kuusen perseessä on iso kivi, mikä ei ole ollenkaan tavatonta. Mutta kun se lähempänä ollen se osoittautuikin isoksi risukasaksi, moinen alkoi näyttää aika erikoiselta minun hirmuisen monia kuusen persuuksia nähneihin silmiini. Ja sitten kun olin vielä selvästi erottavinani jotain tumman karvoituksen näköistä sieltä risujen alta, sain sähköiskun! Juuri samoin, kuin kahdella edellisellä kerralla eri tavoin metsiemme kuninkaan lähelle päädyttyäni, vaisto halusi viedä minua hiljaa ja varovasti kauemmas. Jossain 20 metrin päässä sitten muistin ja maltoin sentään ottaa kameran olkataskustani ja napata yhden valokuvan tuosta kuusesta, teleoptiikkaa hiukan apuna käyttäen. Mutta eihän siinä sitten mitään näy! Kaikki vasemmanpuoleisen kuusen alla oleva jäi täysin lumisten oksien taakse siitä perspektiivistä katsellen.

Omat näköhavaintoni olivat kuitenkin niin vahvat ja selkeät, että tiedän nyt sitten lopulta sattuneeni osumaan karhun talvipesälle! Olenkin aina ihmetellyt, mistä ihmeestä nuo suuret karvaturrit voivat talvilevolleen paikan löytää vähälumisina ja vallan lumettominakin talvina. Kuusen perseitä en ole osannut pitää edes mahdollisina vaihtoehtoina. Asianosaiset näköjään osaavat!

Millään en malttanut olla tuosta ihmeestä olla lähimmille erä- ja retkeilykavereille kertomatta. Ja minkäänlaisten todisteiden täydellisesti puuttuessa on paikan koordinaattejakin tietenkin pyydetty. Mutta sellaiseen en lähde. Minulle ei varmaan monia pyhempiä asioita ole, kuin metsiemme kuninkaat ja kuningattaret. Jos ja kun heitä vielä koettaa asustella täällä lähellämmekin, teen kaikkeni sen jatkumisen mahdollistamiseksi. Siksi käyn itsekin katsastamassa paikan vasta myöhään seuraavana keväänä. Merkit ja todisteet kyllä löytyvät yhä silloinkin, jos niitä oikeasti on. Reilut 5 vuotta sitten tapahtuneen ensikohtaamiseni jälkeen olen jo niin paljon karhuista lukenut ja niitä tutkivilta asiantuntijoiltakin kysellyt, että jotain tietoa alkaa olla omienkin korvien välissä. Ehkä se on myös yksi syy tällaiseen huimaan kokemuksen kohdalle osumiseen, uskomattoman tsägän lisäksi!

 

DSC01261

Meren rannat ovat yksi Suomen etelärannikon hienoista, erityisistä luontotyypeistä. Meille kirkkonummelaisille (ja muillekin) nimenomaan Porkkalanniemi tarjoaa upeita mahdollisuuksia nauttia myös siitä, koska siellä on useita aika suuriakin ulkoilualueita, missä kuka tahansa voi kuljeskella ihailemassa karun kaunista rannikkoluontoa. Muutenhan meren rannat ovatkin maamme täydellisimmin yksityismiinoitetut alueet. Kauas merelle ja suorastaan rannattomienkin vesien äärelle kurottavalla Porkkalanniemellä pääsee myös halutessaan kokemaan meren, ulkosaarten ja rannikon rajuja säitä.

Aivan itse kokemieni olosuhteiden äärikulmassa on toki tämä, mutta likellekään tuonne asti ei tarvitse päästä, jotta esimerkiksi ulkoilu- ja yöpymisvarusteiden rajoja saa testattua. Yhden sukellusseuran vuoden päättäjäiset vietettiin nimittäin olosuhteissa, missä oli pakkasta 25 astetta 10-15 sekuntimetrin tuulen kera! Suurin osa sukellusta aikovista ymmärsi silloin jättää moiset hommat sikseen. Niistä, jotka eivät ymmärtäneet, useimpien varusteet eivät suostuneet toimimaan edes kuivalla maalla. Ja neljästä rantaan asti menneestä hullusta vain yksi pääsi veteen saakka, muttei toki sukeltamaan ollenkaan.

Tämän syyssonaatin kruunatkoon kuva Porkkalanselästä, katseltuna Vetokannaksen ulkoilualueelta, yhtenä tuulisena marraskuun iltana. Vähän rakeiseksi sain tuon kuvan jostain kumman syystä, vaikken siellä mitään rakeita huomannut? 🙂

–Kari

 

2 thoughts on “Syyssonaatti

  1. […] Saattaa olla hyvä myös muistaa taustalla vaikuttavan meikäläisen syksyn lapsen preferenssit ja monien vuosikymmenten kokemukset. Joista voi saada enemmän hajua edellisen syksyn artikkelista nimeltä ”Syyssonaatti”. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s