Vuoden 2014 päätöslaavuilu sohjon alla
Retki 12.12.2014
Tulikohan ladattua jo liikaakin dramatiikkaa tämän jutun otsikkoon? Eihän tuohon nyt loppunut sen paremmin elämä kuin laavukeikatkaan ja kevyt ”taistelu” luonnon olosuhteiden kanssakin tapahtui mitä positiivisimmalla mielellä. Kyseessä oli siis tämän syksyn ja koko vuoden viimeinen eräretki, laavukeikka pienellä kolmen hengen porukalla, tuttujen eräkavereiden kesken. Yleensä ollaan ehditty heittämään korkeintaan yksi tällainen laavutuli-ilta syksyisin, mutta ehkäpä tämä toinen onnistui nyt ainutlaatuisesti, koska syksy on niin erityisen pitkä tänä vuonna. Keikka toteutettiin taas meidän eräpiirillemme jo niin tutulla FNE-periaatteella (Friday Nite Escape), jonka on selitetty paremmin toisessa artikkelissa nimeltä ”Kotaparlamentin synnyt syvät”. Yksinkertaistettuna kyseessä on vain lähtö perjantai-iltana ja paluu kotiin jo lauantaina puolilta päivin.
Taival
Kun hyvän paikan valinta ja varsinkin polttopuiden hankkiminen vie aikaa, on vähintään yhden porukasta hyvä päästä askartelemaan leiriä jo valoisaan aikaan. Tällä kertaa niin pääsimme tekemään minä sekä naapurini Aarno. Jo puolen päivän tienoilla lähdimme marssimaan erämaihin täyteen pakatut rinkat selässämme. Kuljimme ensin pitkin hyvää, aika uutta polkua, kunnes poikkesimme siltä vasemmalle, lännen suuntaan. Tutkailimme sitten Aarnon eilisellä pikatutkimusmatkallaan löytämän oikein hienon potentiaalisen paikan. Se on kapeaan avosuon kaistaleeseen loivasti laskeva eteläinen männikkörinne, josta löytyisi kerrassaan pittoreskejä laavun ja leirin paikkoja. Mutta emme jääneet siihen kuitenkaan, koska se ei vaan ollut tulentekolupamme alueella, kun kauan sitten käytyä suusanallista keskustelua oikein tarkasti koitin muistella ja tulkita.
Leiripaikan valinta
Me jatkoimme taivaltamme vielä vähän lännemmäksi. Aarno oli tutkimusmatkallaan löytänyt sieltä aivan kalliomassiivin länsipäädyn yläosan rinteeltä paikan, missä oli suoritettu metsän harvennustoimia joku vuosi sitten. Siellä sitten heitimme rinkat pois selästämme, ryhtyen etsimään sopivaa laavuleirin paikkaa. Vain yksi kelvollisen tuntuinen löytyi. Pari suurta puuta, joihin laavun saa kiinni, toisella puolella kohtalaisen tasaista seutua laavun pohjaksi, toki aika monen kiven ja kumpareen kera. Ja tulevan laavun edustalla tuulen puoliksi kaatama kuusi, risuisine oksineen. Eihän tuo perin täydelliseltä vaikuttanut, mutta siinä kun tuumailimme etsinnän jatkamista jossain vähän matkan päässä, alkoi tuuli nousta ja sadekin pirskotella päällemme. Niinpä totesimme, että tässä se leiripaikka nyt on. On parempi kasata laavu ja laittaa tavarat sinne suojaan hyvän sään aikana.
Leirin pystytys
Vain kaksi sopivaa puun runkoa siinä oli tarjolla laavun eturemmien kiinnittämiseen, emmekä siis päässeet nyt ollenkaan valitsemaan laavun suuntaa tuuleen nähden. Se puhalteli aikalailla suoraan tai viistoon tulevan laavun suuaukkoon. Huolimatta siitä, että olimme äärimmäisen tuulialttiilla paikalla ison kalliomassiivin lähteen laskevan rinteen yläosassa ja sääennusteetkin lupailivat oikein myräköitä illaksi sekä yöksi, totesimme vaan, että tässä se on tällä kertaa.
Monen keikan rutiinilla raahasimme laavun paikalta pois risut ja yhden lahon puun rungon, otimme taskuihimme kasan eri mittaisia taakkaremmejä, taittelimme auki 6×4 metrin kevytpeitteen ja ryhdyimme pystytykseen. Sehän eteni tietenkin oikein sujuvasti , ilman enempiä sähläyksiä ja tuota pikaa oli remmit solmittu sopiviin kohtiin pressun etureunaa, laavun aukko sijoitettuna sopivimpaan kohtaan leiripaikkaa, remmit viety puiden ympäri ja kiristetty. Mutta siinä kohtaa iskikin ihan uusi haaste. Tuulen puuskat olivat tällä kertaa niin voimakkaita, että ne kiskaisivat toisen kulmasolmun irti pressumytystä, jonka ympärille se oli kiristetty. Tämän tapahduttua toisen kerran peräkkäin samalle, hiukan toista jäykemmälle remmille, tiesimme, että jotain uutta oli nyt keksittävä.
Nutikka
Jotenkin ratkaisu välähtikin heti mieleen. Laitetaanpa jotkut pienet murikat sinne laavukankaan sisään ja tehdään sitten solmut niiden ympäri. Ympärille katsellen ei ollut vaikea keksiä, että sopivat palikat saadaan aikaan sahaamalla muutaman sentin pätkät kuivuneesta, parin sentin paksuisesta kuusen oksasta. Niitä pian paikoilleen laittaessamme kukin puolelleen ja solmuja kiristäessämme tajusimme heti, että tätä kestävämpää pressun kiinnitystä ei pysty kukaan tekemään edes pressutehtaalla! Siinä samalla Aarno antoi niille niin kuvaavan nimenkin, ettei sitä tarvinnut sen koommin enää miettiä. Nutikka oli keksitty!
Samalla menetelmällä kiinnitettiin sitten myös laavun takaosan remmit, jotka vedettiin kiinni aikamoisen kaukana oleviin puihin. Ei mitään haasteita siinä, koska nyt oli jo opittu ottamaan mukaan aika pitkiä remmejä erilaisten tilanteiden varalle. Katon riittävä vesikaato varmistettiin yhdellä takaosan keskelle asetetulla lahopuulla, sitten pohjapressu paikalleen ja varusteet sisälle, asetellen ne painoiksi pitämään paikallaan laavun sisäänpäin käännettyjä reunoja. Erinomaisen hyvä, suorastaan houkuttelevan mukavan näköinen suoja ja majapaikka oli valmis. Maailman paras laavu! Josta on jo aivan oma rakennus- sekä käyttöohjeensakin nyt kirjoitettu, edellisen lauseen otsikolla.
Aarno tarjosi oluet harjakaisiksi ja niitä nautiskellessamme havainnoimme samalla taas kerran yhtä hämmästyttävän usein toistuvaa ilmiötä. Sitä, että leiri- tai vaikka kahvitauon paikkaa luonnossa etsiessä ei aina jaksa etsiä ja löytää sellaista spottia, joka tuntuu mahtavalta ja täydelliseltä. Sellaista, joka täyttää kaikki omat hakukriteerit. Mutta sitten kun siihen valittuun paikkaan ollaan asetuttu, se muuttuukin hyvin nopeasti oikein hienoksi mestaksi, mistä löytyy vaikka kuinka monia hyviä puolia kun paikkoja ja maisemia siinä aivan ympärillä ehtii vähän aikaa katsella. Ja vaikka vain vartin kahvipysähdykseltä sitten matkaa jatkaessaan, huomaa paikan syöpyneen muistiinsa noin loppuelämäksi. Juuri samat fiilikset koimme nytkin. Laavun edustalla olevat kuuset alkoivat näyttää mukavilta leirikodin vartijoilta, jotka suojasivat meitä loppusyksyn kylmän länsituulen hyökkäyksiltä.
Puiden teko
Laavulle ei ehditty nyt vielä ollenkaan istua, vaan ryhdyimme heti puiden tekoon, jotta jäljellä oleva varsin rajallinen valoisa aika ei loppuisi kesken. Puitahan on parasta olla aikamoisen hyvä varasto silloin, kun istutaan pitkään iltaa avotulilla. Toki puut saisimme aivan hyvin tehtyä pimeälläkin, kun mukana on hyvät otsalamput, mutta helpompaa ja sujuvampaa se on silti joka paikkaan yltävällä luonnonvalolla.
Tämän leiripaikkamme kaikkein paras ominaisuus oli pienen kalliohyllyn kuusimetsikössä muutama vuosi aiemmin tehty metsänharvennus, jonka jäljiltä maassa oli lukemattomia kymmeniä pienten kuusten rankoja ristiin rastiin. Siis puuta, jonka siivoamisessa emme tehneet muuta kuin positiivista hoitotyötä niin metsän omistajalle kuin muille metsissä liikkujillekaan. Minä sahasin rankoja noin parin metrin pätkiksi ja heitin kasoihin, joista Aarno puolestaan karsi ne ja kuljetti pinoihin laavumme edustalle. Itselläni oli alun perin pieni epäilys siitä, kuinka läpikotaisin märkiä nuo ultrapitkän syksyn pitkällään maanneet rangat oikein olisivatkaan, mutta jo ihan ensimmäisen rangan poikki sahaus karisti epäilyt. Korkeintaan ulommainen sentin kerros puusta oli märkää, sen alla kuivaa ydinpuuta.
Tunnin tai puolitoista siinä muistaakseni heiluimme erinomaisen positiivisin mielin, mitenkään hosumatta tai liiemmin hikoilematta. Sen jälkeen meillä oli pari aikamoista kasaa rankoja, sekä lisäksi muutamia sahattuja pöllinpätkiä yhdestä isommasta, kaatuneesta kuusipuusta leirimme vierellä. Juuri hämärän alkaessa laskeutua, Aarno alkoi sytytellä nuotiota sopivalle etäisyydelle laavun edustalle raivatulle tulipaikalle. Sytykkeinä oli pari kuivaa Semra-männyn käpyä, sekä nippu lähikuusten kuivuneita, pieniä alaoksia. Siitä se taas lähti. Pikkuisen isommaksi tulet saatiin polttamalla seuraavaksi aika pieniksi pilkottuja kuusenrankojen tikkuja ja klapeja. Siinä vaiheessa, noin tunnin kuluttua nuotion sytyttämisestä tulet olivat jo (tai vasta) niin kuumat, että nuotion äärestä voisi jo poistua pidemmäksikin aikaa kuin vartiksi, ilman työläitä uudelleen aloituksia. Tuossa vaiheessa pantiin nuotion reunoille myös jo isompia kuusipöllejä kuivumaan.
Illan istunta
Niin olimme siis samalla myös jo siirtyneet aivan leiriin, istuen laavun edustalla tulesta nauttien ja jomman kumman käydessä aina välillä laittamassa lisää puuta nuotioon. Nyt nuotion koko ja kuumuus oli jo sellainen, että voitiin laittaa sen ruuaksi suoraan niitä parin metrin kuusen rankoja, ilman mitään enempiä pätkimisiä tai pilkkomisia. Eli oltiin päädytty juuri sellaiseen ”rakovalkeaan”, mikä oli tähän leiriin suunniteltu. Käyttäen olemassa olevaa puumateriaalia niin, että se on mahdollisimman helppoa ja tuli palaa mahdollisimman pitkään ilman jatkuvaa puiden lisäämistä.
Makkarat paistoimme välipaloiksi jo heti nuotionpidon alkuvaiheessa, koska pitkän iltapäivän askareet alkoivat jo hiukoa ja illan pääateria väikkyi vielä jossain monien tuntien takana. Molemmat vaihtoivat myös vaatteet patikointi- ja askarteluvermeistä paksumpiin ja huolettomampiin ”Laavullaoloasusteisiin”, joissa ei tule kylmä vaikka paikallaan pitkään istutaan. Notski tosin lämmitti nykykoossaan jo juuri niin kuin oli laavulla tarkoituskin. Ihan ilman takkiakin siinä jo pärjäisi ja saappaiden paikkaa pitää katsella tarkkaan, etteivät vallan kärähtäisi.
Minä lähdin jossain vaiheessa pienelle kävelyretkelle kirves kädessäni, etsimään aineksia luonnonmukaisiin makkarakeppeihin. Mutta vaikka kiersin ehkä jonkun puolen kilometrin mittaisen lenkin aina alas metsäautotielle saakka, missään ei ollut mitään kepeiksi sopivia emmeitä. Vain liian lahoja tai liian pieniä. Ainakin 4-5 päisen peuralauman havaitsin sen sijaan alhaalla laaksossa, kun taskulamppuni valokiila paljasti heidät. Vaikka minulla oli koko ajan oikein hyvä ja selvä kuva siitä missä olin, enpä sittenkään olisi ihan oikeaan paikkaan takaisin osunut kännykän karttaa käyttämättä, niin kuin siellä huvikseni kuljin. Kas kun tein lenkin ja yritin lähestyä leiriä aivan eri suunnasta, kuin mistä olin pois lähtenyt. Mutta nuotion upea loimotus sentään auttoi sen paikallistamaan ihan ilman karttaakin. Tosin vasta yllättävän läheltä, ehkä vain sadan metrin päästä. Eli kyllä metsikkö vaan peittää leirituletkin huiman hyvin, vaikka ollaan ylhäällä kallion rinteelläkin.
Kolmas leiriin tulija Malkus sitten soitteli, ihmetellen kun ei nähnytkään meidän autoa siellä, missä leiriin suunnistusohjeet sen sanoivat olevan. Kerroin meidän alkuperäisestä muutetusta leiripaikastamme ja kehotin vaan jättämään auton sinne tien varteen. Tuon jälkeen me sitten lastasimme Aarnon kanssa nuotioon oikein kunnon kuorman kuusenrankoja, jotta komea nuotio tervehtisi leirille tulijaa hänen saapuessaan. Sieltä Malkus sitten marssikin alle puolen tunnin päästä kokeneen metsänkävijän varmuudella säkkipimeän metsän läpi. Sen jälkeen istuimme sitten iltaa rauhassa entistäkin muhkeamman nuotion lämmössä, kaikista maailman asioista leppoisasti turisten. Ennustuksista poiketen säätila pysyi aivan poutaisena ja suorastaan leudon tuntuisena koko pitkän illan, niin että Malkus meni jopa löhöilemään makuualustansa päälle nuotion – sekä tuulen – toiselle puolen. Tuulesta ja sen tuomasta savustajohtuen tuo siirtymä taisi juuri tapahtua. Ilman ”lempeys” puolestaan johtui meidän kunnon nuotiostamme, aivan kuten noin vuosi sitten Malkuksen kanssa Nuuksion laavutulilla ikään.
Jo suhteellisen aikaisin illan mittaan laiteltiin nuotion ympärille lämpenemään lukuisia alumiinifolioihin käärittyjä nyyttejä. Ne sisälsivät annoksia poronkäristystä, sekä sulatejuustolla maustettuja kermaperunoita. Meikäläisen versio nuotiopäivällisestä, jonka olin kotona valmistellut – vaimon ystävällisesti auttamana. Sitten kun lopulta päädyimme aterioimaan joskus puolen yön tienoilla, kyllähän hävisi naamareihin kuin tyhjää vain noin 700 grammaa poronkäristystä kermaperunoiden kera ja puolukkahillon, sekä suolakurkkujen säestyksellä. Maistuikin hyvälle – ainakin minun suussani. Tosin olen jäävi, koska maistelin ja pidin noista emmeistä jo kotona. Kuten myös monta kertaa aiemmin historian kulussa. Virallisena ruokajuomana oli pienet tölkit tukevaa Stout –olutta.
Minulla ei ole enää kunnollista muistia siitä, mihin asti tulilla istuimme. Eikä se nyt johdu mistään muistin nollauksesta, mitään sen tapaistakaan ei laavukeikalla harrastettu. Vaan siitä, että stimuloiduin kirjoittamaan nämä kokemukset ylös vasta kolmisen viikkoa keikan jälkeen ja väliin mahtui vielä joulun vietto Britanniassa, uusi vuosi, sekä muutama päiväretki metsissä täällä Suomessa. Muistin pentele, ei kai se ala jo heikentyä?
Yöelämä
Tavallisesti maatamenon jälkeinen yöelämä meidän erä- ja metsäkeikoillamme rajoittuu äijien yksittäisiin ylös könyämisiin korkeintaan hiljaa ähisten joskus yön pimeimpinä tunteina, taikka suden hetkillä. Mutta nyt kävi toisin. Keskellä yötä minäkin heräsin siihen, että Aarno ja Malkus nousivat ylös ihmettelemään lumisohjoa, joka oli jo painanut laavumme katon aivan lommoille, niin että se monesta takaosan kohdasta jo makasi miesten ja makuupussien päällä. Eipä hyvinkään kiristetty laavukangas näköjään moista venymättä kestä. Kaverit sitten työntelivät suurimpia sohjoja pois katolta ja laittoivat rinkkaa keskitueksi.
Minä toki myös heräsin täysin, mutta pysyin makuupussissa päätellen, ettei kolmas mies varmasti toisi mitään dramaattista parannusta noihin askareisiin. Minua ei tuo itsekin kylkeä kääntäessäni muutaman kerran havaitsemani katon painuminen ollenkaan haitannut, kun nukuin Fjelldukenin sisässä, missä pysyy täysin kuivana riippumatta tuleeko vettä päälle taikka alle. Sieltä ei tarvitse yöllä ulos kömpiä koskaan, muuten kuin pitämään huolen, ettei itse alleen kastele.
Aamutoimet
Pitkään nukuttiin, varmaan osittain juuri yöllisten sohjo-orgioiden seurauksena. Vaikka kivipohjainen nuotionpaikka oli yhä sohjosta vapaa ja melkein kuivakin, ei kenelläkään ollut tällä kertaa intoa ryhtyä laittamaan tulia. Johtuen siitä, että kello oli jo aika paljon ja kunnollisen, kahvinkeittoon riittävän nuotion aikaansaaminen käytettävissä olevilla ei-niin-täydellisillä polttopuumateriaaleilla ottaisi kyllä likemmäs tunnin verran. Niinpä sekä Malkus että Aarno kaivoivat esiin Trangia-keittimensä ja tuotapikaa meillä oli sekä pannullinen kahvia selkiämässä, että kuumaa vettä meikäläisen lääkekuurin rääkkäämää vatsaa varten. Ja kahvin seljetessä myös perinteen mukainen aamiaisleipien tuotantolinja saatiin nikotellen toimimaan, tuottaen pinon robusteja, lapinleukulla leikattuja maalaisleivän siivuja, päällystettyinä vähintään yhtä krouveilla juustonlohkareilla, sekä tietenkin punaisilla paprikansuikaleilla. Aina ovat maistuneet hyvältä aamuleirissä, niin nytkin.
Aamiaisen jälkeen ryhdyimme leirin pakkaukseen, jossa taisi vierähtää ainakin hyvä tunteroinen, ennen kuin kaikki oli taas rinkkoihin pakattuna ja leiripaikka siisti. Vain suuri nuotion pohja sekä jäljelle jääneet, siististi pinossa olevat kuusenrangat todistivat enää muinaisesta leirinpidosta. Jo ylös noustuamme ja varsinkin laavua purkaessa selvisi, että muhkea nuotiomme yhdessä edestäpäin puhaltelevan tuulen kanssa oli vaatinut veronsa. Laavukangas oli varsinkin etureunastaan kuin haulikolla ammuttu, täynnä kipinöiden polttamia reikiä. Tämä leiri oli siis kyseisen kevytpeitteen toiseksi viimeinen palvelus ihmiskunnalle. Viimeinen tapahtuu energiajätteenä polttolaitoksessa. Ehtihän tuo meitä jo palvellakin ainakin 6-7 laavureissulla.
Paluumatka
Kävelymatka oli nyt hyvin lyhyt. Ensin metsäautotielle, jota pitkin reilun kilometrin verran Malkuksen autolle. Noin kolmen kilsan päässä siitä me hyppäsimme Aarnon kanssa pois oman auton parkkisijoilla. Sitten vaan kotiin, viettämään mukavaa lauantain iltapäivää ja saunailtaa rakkaiden vaimojen kanssa.
–Kari
Lähierä™ 