Tiivistelmä: Valittuja tarinoita nuorten pojanviikarien aika hurjasta elämästä Lohjalla, kultaisella 60-luvulla.
60-luvun kulmakunnat
Silloin 60- ja 70-luvuilla lapset touhusivat tosi paljon keskenään eri asuinalueilla. Pelattiin, leikittiin ja touhuttiin yhdessä, erilaisissa porukoissa, pienemmissä ja suuremmissa. Ulkona likimain aina, niin huonoja kelejä oli harvoin, että ne pystyivät sisällä pitämään, kun tiesi kaiken elämän olevan siellä ulkona. Onhan onneksi vieläkin noin, mutta eri mittakaavassa kyllä, sillä kovin paljon muutakin kilpailevaa toimintaa on olemassa, etenkin hiekkalaatikkoiän ylittäneille. Silloin ennen muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut olemassa. Kaikki pelitkin pelattiin joko siellä asuinalueiden kentillä, tai sitten ei pelattu ollenkaan. Erilaiset ohjatut toiminnat olivat äärimmäisen vähäisiä ja joidenkin harvojen lajien aivan intohimoisimpien (ja varmaan lahjakkaimpien) harrastajien touhuja.
Noissa kulmakuntien tosi paljoin yhdessä touhuavissa porukoissa kehittyi tietenkin sekä tiiviitä kaveruussuhteita, että laajempaakin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muualla asuvien lasten kanssa alettiin olla tekemisissä oikeastaan sitten vasta koulussa. Ja ainakin siinä kouluvuosien alkutaipaleilla nämä asuinalueilla muodostuneet ”leirikunnat” olivat vielä selkeästi olemassa. Ei kai niitä nyt miksikään jengeiksi voinut kutsua, sillä tavallisia, mukavia, erilaisia ihmisiähän niissä vain oli. Lapsosia. Mutta kyllä ainakin poikien keskuudessa vähintään pientä herjanheittoa ja erilaisia ”kissanhännänvetoja” tapahtui eri alueilla asuvien kesken.
Eikä tuo vissiin rajoittunut edes pelkästään pikkupoikien maailmaan. Kun olen myöhemmin päässyt keskustelemaan noista ajoista yhden vähän itseäni vanhemman kaverin kanssa, hän kertoi, että aikamoisia jengijuttuja tapahtui silloin myös nuorten miesten piireissä. Omia jengejään oli kuulemma melkein jokaisella asuma-alueella ja Erilaisia kohtaamisia sekä tappeluitakin tapahtui sitten silloin ja tällöin. Nämä siis kuulin Matilta, joka oli silloin niitä omien kortteleittemme ihailtuja ”isoja korstoja” meidän natiaisten silmissä.
Turkkasota
Sitten joskus kantautui meidän pienempien vintiöiden korviin isoilta pojilta juttuja siitä, että meidän alueen yhtä isoa poikaa oli jotenkin loukattu koulussa tai koulumatkalla. Sanallisesti vain ymmärtääksemme. Ja jostain kostotoimistakin oli puhetta. Siis niillä isommilla korstoilla. Ylipäätään meille, tai ainakaan minulle, ei koskaan selvinnyt yhtään ylläkuvattua enempää taikka tarkemmin, mistä oikein oli ollut kyse. Ei, vaikka tuo iso poika oli oma serkkuni Turkka, joka asui ihan lähellä. Mutta emme me missään tekemisissä olleet. Hän oli tosiaan jo niitä isompia jermuja, joilla oli aivan omat keskinäiset touhunsa ja piirinsä, mistä me natiaiset olimme ulkona kuin lumiukot.
Siitä se kuitenkin lähti. Eihän sitä mitään enempää tarvittukaan, kun oman korttelin kunnioitetuilta isoilta pojilta kerrankin tuli jotain tietoa meille, se oli aivan armeijan liikekannallepanokäskyn tasoinen juttu. Pojille, jotka leikkivät erilaisia sota- ja rosvo-poliisileikkejä ulkona päivät pääksytysten. Jotka tunsivat oman lähiseudun metsät ja pellot kuin omat taskunsa ja joilla oli siellä myös erilaisia kokoontumis- tai leiripaikkoja. En enää muista millainen oli ”sodan” ensimmäinen liike, mutta muistan kuitenkin jotain.
Muistan yhden tai useammankin retken illansuussa sinne ”vihollisalueelle”, eli Hanko-Hyvinkää –radan luoteispuolelle. Tuskin mitään suunnitelman kaltaistakaan oli olemassa, muuta kuin joku uho siitä, että kyllä hävitettäisiin kavereiden metsässä oleva leiri, jos sellainen löydettäisiin. Joku oli nimittäin tietävinään sellaisen olemassaolosta tietyssä radanvarren metsikössä. Mutta emme me mitään sieltä löytäneet, eikä tuskin mitään sellaista leiriä ollut olemassakaan. Ne metsiköt olivat pieniä ja pikkupoikien tarkat silmät vikkelien jalkojen vieminä olisivat sellaiset leirit löytäneet jo aikoja sitten. Tosin, siellä ”vihollisalueilla” kaikki tuntui sen verran pelottavalta, että metsätkin varmaan suurenivat mielissä aikamoisiksi korpimaiksi. Yhtään mitään ei niillä retkillä tapahtunut, mutta jännitys oli koko ajan käsin kosketeltavaa.
Aseistuksesta
Kai maar herjan heitot ja huutelut olivat se eniten käytetty aselaji. Mutta vaikka minkälainen fyysinenkin arsenaali oli kovin tuttua ja suorastaan jokapäiväistä sen ajan pikkupojille. Ostolelut taisivat olla silloin vielä harvassa ainakin näillä rintamilla, mutta itse tehtiin vaikka mitä. Vallan hienojakin puumiekkoja sahattiin ja veisteltiin laudoista kahvoineen, käsisuojineen kaikkineen. Oli kilpiä ja vissiin jotain asiaankuuluvia päähineitäkin.
Puhallusputkia, eli hernepyssyjä käytettiin kovasti kesäaikaan, sesongin osuessa tietenkin pihlajanmarjojen kypsymisen aikoihin loppukesällä. Mutta joskus saatiin jostain niitä sellaisia kivikovia herneitäkin, jotka olivat ammuksina parasta A-laatua. Saattoivat olla ties millä tavoin käsiteltyjä, muttei semmoinen ketään silloin kiinnostanut. Eihän niitä sitä paitsi syöty, mitä nyt vähän suussa pyöriteltiin. Noilla aseilla ammuttiin kohti ja täysillä, minkä ikinä kyettiin. Mutta varmaankin juuri siitä syystä ne eivät olleet mitään ”todellisia” aseita, joita esimerkiksi Turkkasodassa edes mukana kuljetettiin.
Pelottavampia olivat sitten kaikenlaiset ritsat, joilla toisilla ammuttiin pieniä kiviä, toisilla nauloista tehtyjä merluja, eli U-kirjaimen muotoisia rautakoukkuja. Niiden kanssa kun harjoitteli siellä pitkin metsiä viikko-, kuukausi- ja ehkä vuositolkullakin, kehittyi aika tarkaksi. Esimerkiksi näinkin kehittyi, uskoen myös tämän rikoksen olevan jo vanhentunut nykyään. Ja jos VR ei enää myy minulle lippuja tästä eteenpäin, olen kyllä ehdottomasti ansainnut sen kohtalon.
VR maalitauluna
Yksi kiehtova harrastus nimittäin oli maata radanvarren jyrkällä penkalla ja junan mentyä ohitse, koettaa ampua rikki sen takavaloja. Se ei ollut ollenkaan helppoa, koska kyllä ne junat menivät aika kyytiä ja aikaikkuna edes mahdollisesti onnistuvaan laukaisuun oli tavattoman lyhyt, ei ainakaan yhtä sekuntia pidempi. Mutta ihmisen – puhumattakaan nuoren pojanvintiön – mekaniikka kyllä on huima kehittymään. Harjoitus alkoi tuottaa tulosta ja takavalot poksahtelivat yhä vaan useammin. Niin, että jossain välissä koko hommasta meni hohto, kun ei niitä kukaan enää ehtinyt tai viitsinyt ehjiksi vaihtaa.
Kahdenlaisia junia siinä silloin kulki. Niitä perinteisiä ”lättähattuja” henkilöliikenteessä ties millä välillä ja tavarajunia, joita vetivät höyryveturit. Molemmat kelpasivat meille ihan hyvin, mutta höyryveturit jyhkeine olemuksineen olivat pelottavampia. Ja vaikken ehkä nykyään oikein usko junankuljettajien tällaista uskaltaneen tehdä, niin kyllä me silloin olimme täysin varmoja siitä, että tahallaan laskevat höyryä meitä lähestyessään. Ja sehän kyllä pelotti ihan simona! Olihan tämä harrastustoimintamme tietenkin hyvin heidän tiedossaan, samoin kuin yhtä aikaa harrastettu erilaisten pienten metalliesineiden hitsaaminen yhteen raiteilla. Pennin kolikoista ja Iskumetallin roskalaatikoista löydetyistä pienistä metallipelleteistä oli vain kyse. Muttei enempää näistä, mitään vahinkoja ei onneksi koskaan sattunut. Muuta kuin VR:n lamppuosastolle.
Kovempaa kamaa
Jousia ja nuolia oli tietysti käytössä ja nuolenkärkiin oli opittu laittamaan myös teriä, jotka olivat tavallisimmin rautanauloja. Sellainen yhdessä sitomiseen käytetyn rautalangan kanssa teki nuolista myös aika raskaita ja etupainoisia. Ihan lähelle niillä vain ammuttiin ja melko murhaava lävistyskyky niillä silloin oli ainakin erilaisiin vanerilevyihin, puihin ynnä muihin. Muttei niillä koskaan ammuttu mitään kaarilaukauksia kauemmas, muuta kuin ehkä kokeillessa miten kauaksi juuri tällainen nuoli taas tällä jousella lentää. Nuolet olivat myös aika arvokkaan tuntuista omaisuutta kaiken niihin käytetyn vaivan vuoksi.
Kauheimmat tuhoaseet olivat silti kivilingot, joita niitäkin tehtiin ja testailtiin vaikka minkälaisia ja kokoisia. Sellaisillakin kun veijarit harjoittelivat, niin jopa jonkinlaista tarkkuuttakin saavutettiin. Kantomatka oli joka tapauksessa aikamoinen, helposti hyvin monia kymmeniä metrejä. Ja eri kokoisten lentävien kivien tuhovoima melkoinen.
Vaikka kaikkea tuota arsenaalia kuljetettiin usein mukana ties millaisilla retkillä ja erityisesti jos oltiin jossain Turkkasotaan liittyvässä toiminnassa, ei niillä silti koskaan kenenkään ihmiseen osuttu. Koska mahdottomasta uhosta huolimatta kaikilla oli vissiin jotenkin takaraivossa ymmärrys siitä, minkälaista vahinkoa niillä voisi ihmiseen aiheuttaa. Eikä sellaista kukaan pikkupoika halunnut. Merkillistä dualismia ja veitsenterällä tanssimista se taisi olla!
Taisteluareena
Erilaisia oikeita joukkojen kohtaamisiakin sitten kyllä joskus harvoin sattui ja tässä muistiini jääneet asiat yhdestä sellaisesta. Ajankohdasta ei ole hajuakaan, mutta jotain kesäisen tai ainakin sulan maan aikaa se oli. Ja luultavimmin viikonloppu, koska ketään ei ollut paikalla. Tantereena oli aivan radan kaakkoisreunassa ja silloisen Pitkäkadun tasoylikäytävän vieressä sijaitsevan Iskumetalli Oy:n kiinteistön ympäristö. Ne olivat hyvin tuttuja nurkkia siellä meidän puolella, ainakin joillekin meistä rakentelijoista, jotka usein kävivät löytöretkillä tuon metallityöpajan roskiksissa. Sieltä kun löytyi vaikka mitä mielenkiintoista, metalliosista ja elektroniikkakomponenteista suuriin pahvilaatikoihin.
Jostain syystä olivat molempien alueiden poikajoukot päätyneet heittämään herjoja toisilleen Iskumetallin etupihalla. Nuppilukuja en oikeasti muista, mutta mielikuvani pistävät arvelemaan molemmilla puolilla olleen koossa porukkaa ehkä välillä 8-12 henkeä. Me olimme koolla aivan tehtaan seinän vierellä, toiset pihan ja Pitkäkadun toisella puolen. Huutelua oli sekin muistaakseni pelkästään, vaikka jotain hämäriä muistikuvia kivilinkojenkin käytöstä siinä tilanteessa minulla on. Muttei niillä varmasti suoraan toisiin tähdätty ja meihin päin se olisi tarkoittanut myös tehtaan lasien rikkoontumista ja sitämyöten koko poikajoukkojen karkaamista tiehensä melkein ajatustakin nopeammin.
Yllätyshyökkäys!
Mutta sitten yht’äkkiä vastapuoli lähtikin hyökkäämään juosten meitä kohti! Heitä taisi olla selkeästi enemmin ja siksi uho kasvoi tällaiseen peräti epätavalliseen suoraan toimintaan asti. No mehän päätimme silloin taktisesti perääntyä. Paskan marjat, jokainen vaan lähti juoksemaan karkuun minkä kintuistaan pääsi! Juoksimme kiinteistöä ympäri ensin radanvarren seinustaa pitkin ja sitten kulman ympäri aika jännälle reitille. Kiinteistön koillispuolelle oltiin nimittäin rakentamassa uutta laajennusosaa ja sen tulevalla paikalla oli silloin suuri monttu. Mutta ehjää maata oli jätetty vanhan rakennuksen seinustan viereen joku metrin tai kahden levyinen kaistale, jota pitkin meikäläiset sitten pinkoivat. Ja samaa reittiä perässä juoksi myös verenhimoinen hunnilauma. Muistan itse olleeni toiseksi viimeisenä, en nimittäin ole koskaan ollut järin nopsakinttuinen. Takanani tuli vielä Timo, joko rohkeimpana tai vielä pikkuisen hitaampana. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuneet asiat ovat ikuisesti syöpyneet muistiini.
Puolustustaistelu ja vastahyökkäys
Juostessani näin yhden meikäläisen pyörittävän kivilinkoaan muutaman metrin päässä kujanjuoksumme päätepisteestä. Käännyin katsomaan hetkeksi taakseni ja näin Timonkin vielä ehtivän pois tulilinjalta. Sitten lähti ammus liikkeelle. Vihollisista ensimmäisellä oli kädessään leveä puinen miekka. Nähdessään edessä yht’äkkiä odottavan vaaran, hän pysähtyi ja suojautui polvillaan miekkansa taakse. Se oli joku sellainen salamannopea juttu, johon voi kyetä vain pikkupoikien reaktiokyky. Kivi osui sitten suoraan siihen miekkaan, joka pamahti päin pojan naamaa. Sattuikin varmaan ihan hyväkkästi ja ainakin säikäytti melkein hengiltä. Moinen tapahtuma ja hurja linkomies saivat koko vastapuolen kauhun valtaan ja he lähtivät siltä seisomalta karkuun niin kovaa kuin vain pääsivät. Me puolestamme perään, koska näin oli ylivoima taas muuttunut.
Taisi hiipua siihen se taistelu sitten, ei meitäkään enää huvittanut sen pidemmälle jatkaa. Olihan saavutettu selkeä voitto ja vastapuoli oli ajettu tiehensä meidän mailtamme. Voitte arvata kuinka paljon ja erilaisia tarinoita moisesta taistelusta, sekä sen huipennuksesta sitten liikkui poikien piirissä aika pitkään. Ja taisimme me osata taivastella sitäkin, että oli mahdottomasti hyvää tuuria mukana tuossa. Sillä vaikkemme ehkä silloin tunteneet Daavidin ja Goljatin tarinaa, kyllä kaikille oli selvää, että lujaa lentävän kiven osuminen naamaan ei hyvää tietäisi, kenellekään.
Pojat kasvavat ja sota hiipuu
Jokusia muitakin kohtaamisia tapahtui, mutta ne taisivat kaikki pysyä vaan sillä puhtaalla herjanheiton tasolla, vaikka tosiaan uhoa ja arsenaalia oli usein mukana aika paljon. Etenkin erilaisia partioretkiä toisen osapuolen kotiseuduille tehtiin iltapuhteilla, aina tärkeimpänä tavoitteena löytää joku vastapuolen leiri tai muu rakennelma, jonka voisi tuhota. Yhden ainoan kerran muistaakseni löysimme jonkun nuotiopaikan. Siinä ei harmi kyllä ollut oikein mitään tuhottavaa ja niin päädyimmekin tekemään sinne itse nuotion. Mikä oli tietenkin kovin kiellettyä toimintaa vanhempien toimesta ja siten perin kiehtovaa. Joku isompien poikien nuotiopaikkahan se oli, eikä mitenkään liittynyt niihin meidän ihme sotiimme.
Aivan vastaavaa tapahtui tietenkin toisinkin päin, yhtälaisen vähäisellä menestyksellä myös. Eihän meilläkään mitään hienoja leirejä metsiköissä ollut, joitain väliaikaisia viritelmiä vain. Niinpä emme koskaan havainneet vastapuolen sissiosastojen jälkiä missään.
Tämä osapuolten kesken Turkkasotana tunnettu touhu jatkuin muistaakseni useampien vuosien ajan. Hiipuen sitten vaan itsekseen historiaan, kavereiden kasvaessa ja kiinnostusten suuntautuessa muualle. Käykö näin koskaan oikeille sodille?
Raskaan tykistön virittelyä
Kun nämä tarinat nyt liikuskelevat kovasti poikien sen aikaisten sotaisten leikkien ja niihin liittyvän aseistuksen tiimoilla, kerronpa vielä tästäkin hurjasta touhusta, vaikka se ei liittynytkään mitenkään varsinaiseen Turkkasotaan. Samoina aikakausina tapahtui tämäkin kuitenkin.
Asekehitys oli pikkupojillakin sellaista, että uutta ja hienompaa piti koko ajan viritellä. Jollekin syntyi ajatus helkkarin suuresta ritsasta, jolla voisi ampua vähän isompiakin kiviä kauas. No sellainenhan sitten viritettiin kahdesta tai kolmesta kokonaisesta polkupyörän sisäkumista kahden hyvän kokoisen haapapuun väliin. Paikaksi valittiin sen saman ”Kiviniemen pellon” metsänreuna, missä oltiin joskus tehty vetypommikokeita. Tällä kertaa vaan metsikön toinen pää, missä kasvoi sopivanlaisia puita. Pelto jatkui siitä loivasti alamäkenä varmaan jonkun parin sadan metrin verran, ennen kuin päättyi Rajamäenkadun varressa olevien talojen pihoihin. Sinne oli hyvä ammuskella niitä kiviä ja viritellä uutta keksintöä yhä paremmaksi. Ja niin myös tapahtui, vaikka oli hitsin vaikeaa havaita, mihin ne kivet kulloinkin putosivat. Lensivät aika helkkarin kauas jo nimittäin. Mutta suoraan tykin takaa tarkkaan katsellen pystyi seuraamaan ammuksen lentoa ja niin opeteltiin tekemään.
Kahden patterin harjoitukset
Idea herätti tietenkin kiinnostusta ja pian ihan tutut, juuri siellä meidän ampumasektorimme äärilaidoilla asuvat pojat rakensivat myös oman kumiritsakanuunansa. He virittivät sen suuren pajupuskan sisään, koska vain sellainen siellä sattui olemaan tarjolla. Ja eipä aikaakaan, kun jo oltiin sellaisissa ampumaharjoituksissa, missä yritettiin saavuttaa vastapuolen asemaa! Meidän asemastamme oli hauska katsella, koska toinen osapuoli käytti mustaruutia, jonka savupöllähdys paljasti aina ammutun laukauksen. Siis oikeasti näimme, miten pajupuskan tietyt osat taipuivat poikien kiskoessa isoa kumikanuunaansa vireeseen ja sitten pensas pölähti laukauksen voimasta. Sen jälkeen oli jännittävä katsella ja kuunnella, minne kivi mahtaa pudota.
Suojelusenkeleille oli käyttöä
Aivan umpihulluahan tuo oli! Sellaiset nyrkin kokoiset kivet olivat täysin tappavia ammuksia. Mutta ensinnäkin oltiin juuri niin etäällä toisistamme, että suurin osa laukauksista jäi aina vajaiksi, puolin ja toisin. Tämä oli tiedossa ja jotenkin vissiin ajateltiin, että todennäköisyys saada kivi päähänsä tai kehoonsa oli kovin pieni. Ei sitä toki mitenkään matemaattisina todennäköisyyksinä osattu silloin ajatella, mutta jollain tavoin realistisesti vissiin kuitenkin.
Niinpä ne jotkut harvat metsiköstä kymmenen metrin päästä kuuluvat lähiosumatkaan eivät kai mitään erityisen suurta huolta aiheuttaneet. Jännitystä pitivät vaan yllä – ja se taisikin olla aika tärkeä elementti pojanvintiöiden elämässä silloin.
Mitään vakavaa ei siis päätynyt koskaan sattumaan noissakaan hasardijutuissa. Suojelusenkelit kulkivat vissiin intensiivisesti pikkupoikien mukana – ja niillä olikin kovasti hommia meidän kanssamme. Ei tullut heidänkään aikansa pitkäksi silloin :-).
–Kari
Lähierä™ 