Tiivistelmä: Yksi alkutalven kävelyretki Kirkkonummen Meikon alueella, pitkin sinne syntynyttä uutta polkua.
Retki 04.01.2015
Taustaa
Tämä tarina liittyy omilla tavoillaan yhteen ainutlaatuiseen, Kirkkonummen kansalaisopiston järjestämään kaksivuotiseen kurssiin nimellä ”Aikojen kulkijat II”, johon viitataan tässä lyhenteellä AK2. Lisää viitteitä ja tiedon murusia tuosta kerrassaan elämää muuttaneesta kurssista löytyy tästä blogista sieltä sun täältä. Massiivisimmin jatkokertomuksen muodossa kurssin huipentaneesta pyhiinvaelluksesta.
Kun kuljeskelen itse joka tapauksessa paljon ulkona, kyselin vuoden 2014 loppupuolella AK2-kurssin jäseniltä, onko kenelläkään kiinnostusta lähteä mukaan silloin sun tällöin erilaisille kävelyretkille vaikkapa Meikon alueella. Yhdenlaisena motivaationa sekin, että hankitaan tottumusta kävelyyn tulevan huhtikuun yhteiselle pyhiinvaelluksellemme Portosta Santiago de Compostelaan. Kuusi henkilöä ilmoittautui innokkaiksi ja yhden retken laajennetusti Meikonjärven ympäri ehdimme jo tehdä neljän hengen porukalla ennen joulun pyhiä.
Kokoonnutaan ja lähdetään
Nyt meitä kokoontui viisi henkeä Meikon pumppuaseman parkkipaikalle sunnuntaina kello 10. Anna, Päivi, Eila, Eko ja minä. Säätila oli ennusteen mukaisesti asteen pari pakkasella ja yöllä oli satanut pari kolme senttiä uutta lunta paikoittain jäiseksi sulaneiden polkujen ja kunnaiden päälle. Se pisti noin teoreettisesti odottamaan ehkä petollisen liukkaita kävelyitä. Tosin jo autojen luona kokoontuessamme, havaitsimme lumen olevan juuri sopivan suojaista tahnaa, joka oli tarttunut maahan kuin liima.
Heti kymmenen jälkeen lähdettiin talsimaan. E&E:llä oli jalkineina kumisaappaat, muilla jonkinlaiset vaelluskengät tai –tossut. Kaikilla paitsi Ekolla myös sauvat. Pikku-Meikon itäpään ”aurinkokallioille” käveltiin tällä kertaa vedenottopaikan kautta kulkevaa reittiä, eli hieman kiertäen. Jotta voidaan takaisin tullessa sitten käyttää toista reittiä ja minimoida samojen jälkien kulkeminen. Siitä taipaleemme jatkui kaikille tuttua Meikon eteläpuolen polkua pitkin. Leppoisa etenemisen tapa asettui aivan itsekseen jo ihan alkumatkasta, pikku jonon etupäässä kulkijoiden jutellessa silloin tällöin keskenään ja muut taaempana omia turinoitaan. Pian oltiin Pikku-Meikon eteläisimmässä lahden pohjukassa, mistä tuulenkaatopuita kierrellen käännyttiin Vaipo-järvelle vievälle pääpolulle. Uusi, pieni lumipeite tosiaankin teki kävelykelin aivan mahtavaksi niin, että askeleet pitivät kuin kärpäsen jalat ihan jyrkimmissä kalliorinteissäkin.
Vettä piisaa maastossa
Jo ”aurinkokallioiden” jälkeen olevaa suonotkoa ylittäessämme, havaitsimme taas, miten erinomaisen märkää maasto nyt on. Eivätkä pakkasetkaan ole vielä pystyneet osittain virtailevia vesiä jäädyttämään. Joten kengillä kulkevien piti katsella reittinsä aika tarkkaan, mättäältä toiselle loikkien. Samanlaisia paikkoja löytyi myös Meiko-Vaipo –väliltä – ja siitä eteenpäinkin joka puolelta. Kun Vaipon rantaan tultuamme meinasimme ylittää järven laskujoen (Vaipobäcken) sen suulla olevasta ylityspaikasta, eipä siitä mitään tullut. Vettä oli niin paljon ja kivien päälle asetellut kakkosneloset liian huteroita. Mutta helppo yliloikkauspaikka löytyi toki sitten vain muutama kymmentä metriä alempaa. Hetken ihailimme maisemia Vaipon itäpäädyn upeilla kallioilla, ennen kuin jatkoimme taas matkaa. Järven rannan kaakkoiskulmalla oleva soinen alue oli nyt niin märkä, että jouduimme hyppelehtimään melko mutkikkaan reitin sen yli. Mainiosti ja kuivin jaloin sekin sujui, Ekon kulkiessa edellä kumisaappaissaan, etsien meille sopivat kulkupaikat.
Reitti ja suunnitelma
Kun ei aiemmin tullut mainittua, niin kerrottakoon meille tälle päivälle tekemäni reittisuunnitelma nyt. Tarkoituksena on navigoida polkulenkki halki Meikon erämaa-alueiden eteläisten osien. Moinen han on tullut ylipäätään mahdolliseksi polkuja pitkin vasta viimeisten parin kolmen vuoden aikana, yhden ihan tyhjästä tehdyn uuden polun vuoksi. Vältän sanomasta ansiosta, koska oma suhtautumiseni asiaan on kovin kaksijakoinen. Toisaalta toki osaan minäkin nauttia tällaisesta lenkistä ja polustakin. Toisaalta kuitenkin tunnen surua siitä, että nyt sitten polku halkaisee myös nuo ”Meikon eteläiset erämaat”, joissa ennen saattoi kulkea tunnin, kaksi tai neljäkin uusia jälkiä tehden, vallan poissa ihmisten vaikutuspiiristä. Nytpä nekin ovat sitten puolta pienemmät.
Me kuljimme vielä aivan vanhoja isoja polkuja myöten ensin Vaiponjärvelle tuovalle metsäautotielle ja siitä toista kahdesta hienon mäntymetsäisen suojelualueen läpi vievistä poluista länteen, Slätmossenin ison ja upean avosuon eteläisimpään kulmaan, missä on myös Meikon alueen ainoa nimetön lampi, pienen avosuon lahden keskellä. Nyt se ei toki ohuen jään ja lumen peittämänä näyttänyt ollenkaan niin hienolta kuin kaikkina muina vuodenaikoina. Siitä jatkoimme isoa ja selvää Bergträsk-lammen rannoille johtavaa polkua parisen sataa metriä, missä alettiin yhdessä katsella, missä näkyisikään haarautuvan polku oikealle. Maassa oleva muutamien senttien paksuinen lumikerros teki kaikkien muiden kuin suurimpien polkujen havaitsemisen nyt vaikeaksi. Jollei niissä näkynyt jo kävelijöiden jälkiä. Nyt ei näkynyt, kun viimeisin lumi oli satanut viime yönä. Kun sellaista ei havaittu ja Bergträsk-lampikin jo tuli näkyviin, minun oli kaivettava kännykkänavigaattoristani esiin loki viimeisestä kävelystäni tuolla uudehkolla polulla, jota nyt etsimme. Takaisin palatessamme edellä menevä Eko sitten jo havaitsikin vasemmalle kääntyvän polun jäljen, jota lähdimme dallaamaan.
Uusille poluille
Tämä uusi polku kulkee ensin ”Meikon eteläisintä vuorijonoa” pitkin Bergträskin kohdalta länteen päin, halki todella upeiden kallioseutujen. Ja vaikka polun syntyminen tänne siis yhäkin jurppii minua, on pakko kyllä myös tunnustaa, että se on tehty sinne perin taitavasti. Kuka ikinä sen onkaan linjannut halki kallioiden ja korpien, on osannut valita kohdat, mistä pääsee kivasti ja luonnollisen tuntuisesti läpi hyvin vaihtelevien paikkojen ja seutujen. Myös näkemään erityisen kauniita mikromaisemia monissa paikoissa. Ja kaikki tuo niin, ettei yhtäkään närettä ole tarvinnut taittaa polun takia! Hattua on siis nostettava, vaikken haluaisikaan.
Tuota uutta polkua me siis nyt kävelimme pienenä viiden hengen jonona. Eko meni edellä polun linjaa etsien. Se ei ollut ollenkaan helppoa joka paikassa, erityisesti avonaisemmilla kallioilla, missä oli luntakin enemmin ja pari kertaa minun täytyi vielä varmistaa vanhasta lokista missäpäin polku menee meihin nähden. Sen jälkeen se kyllä aina löytyikin varsin nopsaan. Minulle, joka kuljin tätä polkua nyt jo kolmatta ja tietyin osin neljättä kertaa, oli siellä jo jokusia aivan tuttujakin paikkoja, muttei vielä likimainkaan niin monia, että sen perusteella olisi voinut polulla pysyä. Lisäksi vain yhden kerran ennen olin sen kulkenut näin päin. Eteläiseltä vuorijonolta siirryttiin Meikon eteläosan keskeisille kallioalueille, ylittäen alueet jakava rotkelma, joka tuossa kohdassa laskee vetensä vielä idän suuntaan, Slätmosseniin.
Evästauko on joka keikan huipennus
Evästauon perään oli aiheesta kyselty jo kerran tai pari ja lopulta polun varren paikkoja alettiin katsella sillä silmällä. Ja vaikkeivät lukemattomat, hienot kallioylängön kohdat nyt lumisina näyttäneetkään aivan niin houkuttelevilta kuin kuivempina ja lämpimämpinä vuodenaikoina, niin tuotapikaa Eko löysi meille oivallisilla istumapaikoilla varustetun mestan, mihin ei tuulikaan liikaa osunut. Niinpä noin kolmen minuutin kuluttua oli kaikilla jo repuista kaivettuna termospullot, sekä sämpylöitä tai muuta vastaavaa metsän kulkijoiden lounaaksi.
Minä kuljetin isossa päivärepussani myös vanhaa kunnon Dukea, niin kuin hyvin usein teen, varsinkin yksin kulkiessani, ihan jo hätävaranakin. Ja kun sen otin puheeksikin eväitä repusta kaivaessani, päätin demonstroida tuota oivallista varustetta hiukan käytännöllisemmin saman tien, levittäen sen avonaisena vierekkäin istuvien Eilan ja Ekon hartioiden yli. Siinä he sitten kököttivät mukavan näköisesti – ainakin ulkona olevien silmin katseltuna – koko lopun evästelymme ajan. Minä kerroin kaikille, että kyllähän Fjellduken antaa mukavaa suojaa sateilta ja viimoilta aivan noin viittanakin käytettynä, mutta umpinaiseksi suljettuna, ehkä vain naama hiukan pikku aukosta pilkistäen, se muuttaa kaiken! Lämpötila peitteen sisällä nousee sekunneissa ihanan leppeäksi kelissä kuin kelissä ja siellä omassa pikaminiteltassa evästauot ovat nautinnollisia silloinkin, kun niitä ei muuten edes viitsisi pitää. Juuri noin minulle oli käynyt viimeksi vain pari päivää sitten, Lynxin merkitsemien parenteesijäännösten tutkimusretkelläni Humaljärven eteläpuolella.
Matka jatkuu
Vilu alkoi kuitenkin tulla ainakin joillekin ilman Duken suojaa oleville meistä ja lähdimme jatkamaan matkaa. Kunhan oltiin ensin marssittu jonkun varttitunnin verran niin, että veri lähti taas kiertämään myös kaikkien sormissa ja varpaissa, useampikin retkeläisistä julisti miten hienosti evästauko olikaan taas voimaannuttanut kulkijat – nykytermejä käyttääkseni. Maastossa olevan lumen määrä oli muuten varmaan noin kaksinkertainen täällä ”etelän erämaissa”, verrattuna esimerkiksi Meikonjärven lähiseutuihin. Kohta polku jo kuljetti meidät pitkin pienen, kauniin, puoliavoimen Källmossen –suon kaakkoisreunan kallioita ja sen jälkeen läpi erittäin vaihtelevien maastojen kohti aika lähellä olevaa Vitträsk –järveä. Noissa vaihtelevissa, hienommin sanottuna pienimuotoisissa, ja suoraan sanoen hankalissa maisemissa muuten voi taas panna merkille, miten fiksusti polun tekijä on reitin valinnut.
Tuotapikaa me sitten putkahdimme pienen Vitträsk –järven rantaan, missä edellä kulkija vei meidät järven itärannan polulle. Siellä pääsimme ihastelemaan rannan upeita, kallioisia taukopaikkoja, jotka useammat meistä myös mukaviksi uimapaikoiksi tiesivät. Kesällä siis. Seuraavalla kalliolla oleva venäläisten parenteesiaikainen bunkkeri käytiin myös pikaisesti vilkaisemassa, laskien leikkiä tuossa epätavallisen ehjässä bunkkerissa mahdollisesti talviuniaan vetävästä karhusta. Niin taikka näin, aika liukkaasti me siitä eteenpäin jatkoimme.
Meikon maisemat ja loppumatka
Vitträskin pohjoisnurkasta ei sitten olekaan enää kuin vaivaiset 200 metriä Meikonjärven rantaan ja vieläpä koko järven komeimmalle näköalapaikalle, missä tietenkin mekin pidimme pienen tauon. Jollemme olisi pitäneet, se olisikin sitten ollut ihka ensimmäinen kerta minun yli 30 vuoden urallani täällä Kirkkonummen luonnossa. Tuota maisemaa poikittain yli koskemattoman luonnonvaraisen Meikon järven, jota myös Kirkkonummen helmeksi kutsutaan, kelpaa katsella ihan kuinka monta kertaa tahansa! Meikon paikallisasukkaat kutsuvat tuota paikkaa nimellä Meikoberget, vaikkakin peruskartassa se on vain yksi osanen kallioryhmää, jolla on nimi Meikobergen. Ja minun ihan omassa kielenkäytössäni se on keskellä ”Meikon toista vuorijonoa”, joka ulottuu idässä Timmermossen –suon reunoilta aina Långträsk –järven rantaan saakka lännessä, Siuntion kunnan puolella. Huikean hieno ja iso kallioalue!
Meidän matkamme jatkui siitä takaisin kohti lähtöpaikkaamme, pitkin Meikoa kiertävää isoa polkua, joka oli jo aivan kovaksi tallattu tuohon aikaan sunnuntaipäivästä. Aivan kuten koko matkan, taival taittui leppoisasti kävellen ja jutustellen, ihan kuin tutun ja kulkemaan tottuneen porukan kesken ikään. Niin se taittui yli niiden seitsemän kallion ja laakson, jotka tällä polulla erottavat Meikobergetin niistä aurinkokallioista, joista kierroksemme tavallaan alkoi. Toki sieltä vielä kävelimme viimeisen puolen kilometrin matkan lyhintä polkua parkkipaikalle, missä toivotimme hyvästit ja läksimme kukin suunnillemme taas normaalielämän piiriin.
Mittaa lenkillemme kertyi tällä kertaa noin 11 km ja 3 tuntia 50 minuuttia vietimme ulkona, raikkaassa alkutalven säässä.
Perin mukava oli tämä sunnuntailenkkimme ainakin minulle ja yritän parhaani mukaan junailla lisää jotain samanlaisia – ja kuitenkin aivan erilaisia – tulevina kuukausina!
–Kari
Lähierä™ 
Annatko Kari vähän vinkkiä mistä Fjälldukenin voi ostaa? Olisi kiva kokeilla onko maineensa veroinen.
Saako Suomen kaupoista vai pitääkö tilata netistä?
TykkääTykkää
Moikka! Mielelläni muutenkin, mutta tässä kohtaa se on vielä kovin helppoa. Nimittäin jo aika monta vuotta on Varusteleka tuonut Suomeen norjalaisen Jervenin tuotteita, eli nimenomaan Fjellduken -suojavaatteita. Heidän sivuiltaan on ainakin menneinä vuosina löytynyt melkoisen kattava skaala noita tuotteita.
Löytyy monia kokoja, joista täytyy sitten vaan tuumailla, mikä voisi olla omiin käyttöajatuksiin sopivin. Yhden vinkin vain annan. Koska nykyään noita vaatteita myydään myös pelkkinä kuorina, eli ilman eristeitä, kiusaus sellaisen hankkimiseen voi nousta suureksi keveyden ja ehkä halvemman hinnankin vuoksi. Konseptin uskomaton toimivuus vaikka missä olosuhteissa perustuu kuitenkin erittäin paljon siihen kokonaisuuteen, joka sisältää niin täydellisen sateen ja tuulen pitävyyden, kuin lämmön heijastavuuden ja eristävyyden. Ne hoitavat jopa kosteushaasteetkin aina vähintään riittävän hyvin.
TykkääTykkää