Tiivistelmä: Kertomus yhdestä retkestä sukeltamaan talvella voimakkaassa virrassa. Ja tällä kertaa nimenomaan sukelluksesta, missä kaikki ei mene kuin Strömsössä.
Retki 30.12.2007.
Lukijalle: Tässä Lähierä-blogiin kuudes poiminta minun sukellusreissujeni noin tuhannen tarinan joukosta. Tuonne Heinolan Jyrängönkoskelle teimme pitkäaikaisimman sukelluskaverini Pekka Tuurin kanssa vuosien varrella monia keikkoja, koska se nyt vaan sattuu olemaan niin kerta kaikkiaan hieno ja monella tavoin erikoistenkin vedenalaisten näkymien paikka! Valitsin niistä lokeista ja tarinoista ihan ensimmäisen, jossa itse sukeltaminen ei kovin suuressa roolissa olekaan. Vaan pääosan vie olosuhteiden aiheuttama vahinko ja siitä selviäminen. Pekka Tuurin upeat valokuvat tuolta ovat peräisin yhdeltä myöhäisemmältä keikaltamme 7.4.2014, eivätkä siis liity tähän hiukan dramaattiseen tarinaan muuten, kuin paikan ja sen pohjamaisemien kautta
Tervetuloa taas mukaan sukellusretkien maailmaan, joiden kohteena ja ytimenä on aina vedenalainen maailma, mutta kokonaisuus sisältää myös mahdottomasti muuta touhua retkeilyn, ulkoilun ja ihmisten parissa!
Sukelluslokin dataosa
- #794 12.2007 Heinola, Jyrängönkoski
- Type: EAN#276 – Lyhyeksi jäänyt virtasukellus Nitroxilla (EAN32)
- Gear: Arctic 1/2, Seac2000, 905, V12, 15/200, 18.0kg (Bow+Seac), FF-mask, AirZ, Omer-50W
- Weather: Tuulinen ja kolea syyskeli, t= +5°C
- Down/Surf: 12:20 – 12:31
- Depth/Time: 4m / 10 min (AirZ)
- Visib/Temp: 5m / +0 C
- Gas: (190 – 175) * 15 = 225 ltr (EAN32)
- Buddy: Pekka Tuuri
- Hours tot: 522h46 (EAN 212h31)
Sukelluksen profiili
Matka Heinolaan
Tarkoitus oli mennä Pekan kanssa vielä päättämään sukelluskausi 2007 Porkkalaan tässä aivan vuoden lopulla. Mutta koko täksi molemmille ainoaksi mahdolliseksi viikonlopuksi luvattiin niin kovia lounaistuulia, että Porkkalan kalliorannoilla eivät selviäisi eheänä sen paremmin miehet kuin varusteetkaan. Joten Pekka keksi sitten vaihtoehdoksi lähteä sukeltamaan tarinoiden hienoksi kertomaan, Heinolan kaupungin läpi virtaavaan Kymijoen Jyrängönkoskeen. Saimme molemmat sunnuntain VLV:tä vaimoväeltä, joten minä ajelin ennen yhdeksää hakemaan Pekkaa tavaroineen Lyökkiniemestä ja sitten pöröteltiin pian Passatilla Lahdenväylää vauhdikkaasti sekä taloudellisesti 5.3 l/100km.
Aamiaistauko Linnatuulessa ja yhteensä 175km ajon jälkeen oltiin Heinolan keskustassa, missä pian jo tutkailtiin muhevan virran rantoja sekä ihasteltiin arviolta kolmen solmun vauhdilla virtaavan Päijänteen veden kirkkautta. Heinolassa asuvat Päivin vanhemmat tulivat katselemaan varustautumistamme auton vierellä. Vain muutaman kymmenen sentin korkeudella vedestä oleva laituri oli aivan ihanteellinen paikka pukea roinat ylleen ja solahtaa veteen. Minä menin sinne ekaksi, kun sain ensin kokomaskin jotenkuten paikalleen ja kiristettyä. Pekka tuli saman tien perässä ja pian painuttiin pinnan alle.
Sukellus alkaa
Pohjalla 3 metrissä yritin useaan kertaan saada korvien painetta tasatuksi, mutta siitä ei tullut kertakaikkiaan mitään. Vain peukaloita voi käyttää tumppumallisten hanskojen kanssa ja peukalot eivät sovi sisään Scubapron kokomaskin nenäosan koloihin. Vaikka korvissa oli ikävä tunne, päätin lähteä silti sukeltamaan, koettaen pysyä vain jossain 3-4 metrissä ilman varsinaista kipua korvissa. Ei kokomaski ihan täydellisesti pitänytkään tällä vuoden ekalla harjoituskerralla, vaan vettä tihkui pikkuisen jostain alaosasta, mistä sen sai kuitenkin helposti pois vain hiukan maskiin puhaltamalla. Joten eikun OK-merkki Pekalle ja menoksi. Näkyvyys oli erinomaisen hyvä, viiden metrin luokkaa tai kenties vieläkin enemmän!
Virta vieköön
Virta alkoi viedä meitä pikkuhiljaa kiihtyvää vauhtia yli tummien sora- ja sedimenttipohjien. Vauhdin kasvaessa pohja muuttui puhtaaksi soraksi, missä oli siellä täällä vähän suurempiakin murikoita. Muutamaan sellaiseen jäätiin hetkeksi roikkumaan ja katselemaan ympärillemme. Yhä kovempaa mentiin lähellä samaa joen reunaa, josta veteen tultiin, ohittaen ensin suuria lohkareita ja heti niiden jälkeen yksi betoniantura, joka tunnistettiin kuuluvan uuteen maantiesiltaan. Uoma syveni ja muuttui V-muotoiseksi kuruksi, jota kiidettiin jo kutakuinkin yhtä kovaa kuin Vevangstraumenissa ikään. Huimaa menoa ja kun näkyvyyskin oli mitä mainioin, oli fiilis korkealla! Ainoastaan kokomaski vähän häiritsi kun siihen ei ollut enää tottunut. Näkökenttä oli rajallisempi kuin pikkumaskeilla. Sen verran ”urheiluluonnettakin” sukellukseen tuli, että alkoi kaivata väljempää ilmansaantia kuin mitä vanha kunnon Spiro Arctic -regulaattori tarjosi. Ei merkittävästi kuitenkaan.
Hanska repeää pohjalla
Sitten alettiin pysähdellä tiukimman virran alueelle, tarttuen kiinni milloin johonkin suurempaan kiveen, milloin pohjalla oleviin parruihin ynnä muihin. Kolmannella kerralla Pekka oli jäänyt parkkiin minua alemmaksi ja katsoin nopeasti itselleni sopivaa paikkaa, nähden sellaisen oikealla päin, missä oli iso rivi matalia, pohjasta ylös nousevia parrunpäitä. Joku kulunut, entinen siltarakenteen tms. osa. Nappasin siihen kiinni oikealla kädelläni ja aloin katsella miten sijoituin Pekkaan nähden. Ihan hyvin, siellä hän roikkui 3-4 metrin päässä.
Päätin mennä lähemmäs, jotta voitaisiin hiukan kommunikoida ja päästin irti otteeni parrunpäästä. Samalla silmänräpäyksellä tunsin, miten jääkylmä vesi syöksähti sisään oikeaan hanskaani ja saman tien koko käsivarteen! Vilkaisu varmisti koko oikean käden hanskan sormiosaan revenneen 10 sentin palkeenkielen. Sain vasemmalla kädellä kiinni jostain Pekan vierellä olevasta kiinteästä obstaakkelista ja näytin hänelle oikeaa kättäni, toivoen hänen ehtivän havaita ja ymmärtää mistä oli kyse.
Nimittäin aivan saman tien päästin irti ja nousin voimakkaan virran mukana pintaan. Fiilis ei ollut hyvä eikä turvallinen, sillä puvun hiha oli täynnä jääkylmää vettä, joka alkoi jo hävittää tuntoa koko kädestä ja vaikutti lisäksi painotukseen niin, että jouduin lisäilemään ilmaa sekä pukuun että liiviin. Ihan varma en osannut olla sen skenarion mahdottumuudesta, että koko puku alkaisi täyttyä, joka olisi sitten jo aivan välittömästi henkeä uhkaava tilanne! Mutta niin ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tapahtumassa kun olin pitänyt oikeaa kättä koko ajan alhaalla vahingon tapahtumisesta lähtien.
Vielä haasteita pinnalla
Seuraava uhka ja haaste oli voimakas virta, jonka mukana kiisin alaspäin ja pystysuorat kiviseinät, joiden kohdalla ei olisi pienintäkään mahdollisuutta yrittää ylösnousemista eikä edes kiinni roikkumista. Vene- tai mattolaituri, josta olimme suunnitelleet ylös nousevamme lähestyi vauhdilla ja lähdin heti uimaan virran poikki sitä kohti. Eteninkin ihan ajattelemani mukaan kohti laituria, kunnes voimakas akanvirta pysäytti menon kerta kaikkiaan vain 7-10 metriä ennen laiturin reunaa. Yritin pariin otteeseen uida sen läpi, mutta aivan turhaan.
Siinä(kin) kohtaa alkoi tulla orpo tunne. Edettyäni pidemmälle varsinaiseen myötävirtaan, melkein jo laiturin ohi, akanvirta kuitenkin heikkeni niin paljon, että pystyin kohtalaisesti uimaan sen poikki, päätyen laiturin reunalle melkein sen toiseen päähän. Laiturin rakenteista kiinni pitäen sain sitten hinattua itseni akanvirtaa vastaa laiturin loppupäähän, missä oli portaat.
Hermoiluita sukellusparin osalta
Päivin isä oli laiturilla ihmettelemässä. Kyselin häneltä Pekasta, jonka kuplia hän oli kuulemma seuraillut noin koko ajan. Minä jätin pullopakettini ja painovyöni siihen laiturille ja tallustin märkänä ja jo melko viluisena ehkä 300 metrin päässä olevalle autolle, missä vaihdoin nopeasti ylleni kuivat vaatteet. Sen jälkeen vauhdilla takaisin nousupaikalle. Siellä sen paremmin Päivin isä kuin minäkään emme enää havainneet Pekan kuplia enää missään, vaikka niitä kuinka tähystelimme erilaisilta mahdollisilta alueilta. Huolestuttavalta moinen alkoi tuntua, vaikka hän oli minun pikalaskelmani mukaan ollut silloin vedessä ehkä reilut 30 minuuttia. Eikä moinen ole vielä sielläpäinkään rajoilla ilman riittämisen kannalta näin matalissa vesissä. Mutta toisaalta on kylmää vettä ja kovia virtauksia…..
Juoksin sitten puiston läpi kauas alavirtaan, missä oli matalia rantoja ylösnousemiseen jos olisi ajautunut virran mukana alemmas. Mutten nähnyt siellä yhtään sukeltajaa rantaan möyrimässä. Juoksu takaisin jo hyvin hermostuneena ja tajuten, ettei voi TEHDÄ yhtään mitään! Muuta kuin soittaa 112 ja hälyttää pelastuslaitoksen. Kuinka pian se pitäisi tehdä?! Mutta onneksi Pekan kuplat sitten havaittiin laiturin lähellä, missä hän heti perään pintautui. Kaikki hyvin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Mentiin vielä kutsusta Päivin vanhempien kotiin, missä meille tarjoiltiin muheva nakkilounas ja pullakahvit jutustelujen kera. Ja eikun ajomatka Lyökkiniemen kautta Neidonkalliolle.
Tämä sukelluskeikka meni siis minun osaltani pääosin hankalien tilanteiden handlaamisessa = kokemuksen kartuttamisessa. Paikka on kyllä niin hieno, että sinne on aivan pakko mennä joskus uudelleen ja mieluummin nimenomaan kirkkaan veden aikaan.
–Kari
Lähierä™ 