Hulikankulman talvivirkistys

Tiivistelmä: Yksi pikalähtö pirkanmaalaisten talvimetsien syliin, tarjoten odotettuakin enemmin lunta. Myös ajatuksia ja mielen sekä kehon puhdistumista. Elämän suolan arvoituskin lopulta selvisi!

20180215_164255 

 

Retki 15.2.2018

 

Ei aina käy kuin haaveillaan

Meikäläisellä oli tälle talvikaudelle oikein muhkeat retki- ja reissusuunnitelmat. Mutta tällä kertaa ne ovat hiipuneet matkan varrelle, ensin retkiparin telottua jalkansa aivan päreiksi ja sitten muiden, vielä paljon retkeilyä tärkeämpien perheasioiden tieltä.

Mutta niitä päivä- ja tuntiretkiä, jotka juuri ovat elämän suola, ehtii silti tekemään siellä ja täällä, tuossa ja tässä välissä. Korjaan hitto vieköön! Nehän ovat oikeasti kyllä se elämän varsinainen pihvi, tarjoiltuna juuri sopivan kokoisina, herkullisina palapaistin annoksina. Ja harvinaisemmat pitkät retket ovat se suola.

20180215_164255
Kaunista, nuorta mäntykangasta runsaan lumen kera.

Kunnon talvea Hämeessä

Ollessani nyt helmikuussa aika paljon Lempäälässä, vanhan isäpappani seurana ja apuna, olen jonkun kerran singahtanut retkille täkäläisiin metsiin. Päässen jo aiemmin havaitsemaan näillä seuduin vallitsevan aika täydellisen talven noin 10-40 –senttisine lumipeitteineen aivan joka paikassa. Ja päätyen edellisellä retkelläni sellaisiin lenkin mittoihin ja olosuhteisiin, jotka saivat mielen miettimään monia kovin erilaisia ”selviytymistilanteita”. Siellä ja silloin kypsyi ajatus tietynlaisesta näkökulmasta käsitellä noita asioita. Katsotaan koska sen saisi ulos puserrettua.

20180215_162458
Retken alkumaastoja, vielä nuoruudesta tutuilla mailla.

Retkelle tuntia ennen auringonlaskua

Nyt torstaipäivänä pääsin vasta myöhään iltapäivällä sellaiseen tilanteeseen, jossa olisi paikka lähteä vähän tuulettumaan. Niinpä vedin jalkaani hurjankokoiset ”muovisaappaani” ja lähdin tallustelemaan metsiin, suoraan pihalta. Alkumatkasta retken kohdealueeksi kypsyi Hulikankulma. Tai oikeastaan sen nimisen alueen takana olevat metsät. Ensin alkuun kuljin monissa tutuissa paikoissa, missä on tullut joskus nuorna miesnä käytyä touhuamassa mitä milloinkin. Mutta aika pian päädyin jo itselleni aivan ennen käymättömille seuduille.

20180215_163812
Pellon ylitys oli helppo, kantavan välikerroksen ansiosta.

Kyllä lunta piisaa!

Umpimetsäsisissä paikoissa käveleminen oli suhteellisen helppoa, lunta oli ehkä vain 10-20 senttiä ja noin 50-numeroiset saappaanpohjat veivät sutjakkaasti yli tuulenkaatopuiden ja muita esteitä kierrellen. Mutta heti ensimmäisessä avoimemmassa paikassa selvisi, ettei tästä lenkistä mitään läpijuoksua kyllä tule! Kun jalat putoavat vähän väliä polveen asti hankeen ja joskus syvemmällekin, matkanteko alkaa yllättäen tuntua sekä penteleen raskaalta, että yhtälailla hitaalta.

20180215_170547
Jättipitkä saapas hävisi monet kerrat kokonaan!

 

Pikkuhiljaa taival kuitenkin eteni. Yli pellon, syvän ojan, kaasuputkilinjan, mäntyharjanteen, hakkuuaukioiden, jne. Tähtäimeksi olin asettanut yhden metsäautotien, jota pitkin pääsisin katsastamaan itselleni aivan uuden ja oudon paikan nimeltä Soitinkallio. Mistä näyttäsi voivan olla näkymiä viereiselle avosuolle nimeltä Tuonensuo. Jotenkin aika kiehtovan tuntuisia nimiä! Suoraan sinne ei kannattanut suunnistaa, vaan koettaa koko ajan katsella reittiä, missä lunta olisi mahdollisimman vähän. Se onnistui joskus vähän paremmin ja usein aika huonosti.

20180215_163953
Kaasulinjan ylitys.

Päivä loppuu kesken

Päästessäni tasan tunnin taivalluksen jälkeen sinne metsätielle, pysähdyin sekä haihduttamaan hikeä, että lukemaan karttaa. Silloin oli juuri auringonlaskun aika ja hämärää aikaa jäljellä noin 40 minuuttia. Niinpä päädyin lähtemään siitä oitis takaisinpäin ja jättämään harmikseni sen Soitinkallion odottamaan jotain mahdollista toista kertaa. Kosken halunnut päätyä rämpimään aivan pimeässä, vaikka toki repussani oli mukana hyvät valaisimet.

20180215_165653
Hirven makuupaikka. Mukavaa, ettei näy hirvikärpästen keltaista juuri ollenkaan.

Lyhyt ja ”helppo” paluumatka.

Paluumatkan suuntimiseen ei olisi tarvinnut karttoja eikä kompasseja, sillä yhdestä metsäautotien päästä näkyivät jonkun Hulikankulman teollisuusalueen suuren rakennuksen valot! Siinä melkein vieressä. Mutta tuo osoittautui olevan vähän samanlainen näky, kuin ne aavikon keitaiden kangastukset. Ensinnä se ”ihan vieressä” –fiilis johtui paljolti rakennuksen suuresta koosta. Ja päätyessään rämpimään oikein mahdollisimman viheliäisissä pusikoissa, missä noin joka toinen askel putosi syvään hankeen, tuo kangastusefekti alkoi jo suorastaan harmittaa. Puhumattakaan kun piti jatkaa samaa rämmintää yhä vaan eteenpäin, koska teollisuusalue oli aidattu!

20180215_175553
Teollisuuslaitoksen sininen valo tuntui metsästä tulevalle aivan maagiselta.

No, hyvin tummassa hämärässä pääsin sieltä sitten teollisuusalueen kaduille, joita pitkin tallustelin viimeisen reilun kilometrin takaisin isäpapan kotiin. Nuo pari tuntia kunnon lumikävelyitä saappaat jalassa virkistivät miestä niin, että hyvä kun jaksoi itselleen jotain ruokaa laittaa. Mutta suihkussa käynnin ja syömisen jälkeen olo oli sitten kyllä täydellinen, keho ja mieli tuntuivat vallan uudistuneilta!

Vielä paikko perään

Lapsena suksilla mäkiä laskettaessa oli tapana kaatumisen jälkeen tehdä paikko. Eli laskea sama mäki heti uudelleen, korjaten edellinen moka pois päiväjärjestyksestä. Minä päätin taas pitkästä aikaa toteuttaa tuota kaunista periaatetta. Heti edellisen perään myös, tultuani seuraavan kerran näille maille 23.2.2018. Nyt oli allani näiden kelien paras metsäkulkuneuvo, eli lumikengät.

20180223_144040
Niin hyvät lumikengän jäljet, että ketullekin kelpasivat.

Vähän erilaisin reittiajatuksin suunnistin taas kohti sitä Soitinkalliota ja näillä vermeillä matka eteni vallan eri tavoin, kuin viimeksi. Naama virneessä sai vaan valikoida mukavimman näköisiä paikkoja, mistä halusi kulkea. Yksiin vähän vanhempiin lumikengän jälkiinkin siellä törmäsin ja havaittuani tuon hiipparin valinneen reittinsä vallan taiten, seurasin sitä ehkä puolen kilometrin matkan. Samat johtopäätökset oli vetänyt myös joku kettu repolainen ennen minua. Kuten usein käy, se Soitinkallio oli sitten vallan erilainen kuin minun kuvitelmissani. Hieno männikköinen mäki kyllä, muttei sieltä mitään näkymiä auennut sen paremmin pohjoisessa olevalle Tuonensuolle, kuin minnekään muuallekaan.

20180223_150637
Soitinkallion laki, lämmitettävine hirven passipaikkoineen. O tempora, o mores!

Paluumatkan suunnistin ensin pitkin ojitettua, mutta muuten kaunista suota nimeltä Hormankorpi ja ylitin sitten 130-tien, löytäen portit läpi hirviaidan, tien molemmin puolin. Melkoinen tallaus oli sitten vielä edessä läpi vaihtelevan vaikeakulkuisten korpimaiden ja noin 8 kilsan lenkin tunsi kyllä kintereissään kotona! Positiivisesti, taas kerran.

20180223_164841
”Nitsun järvi”. Eli nuoruuden kaverini aikoinaan itselleen tekemä komea lampi!

–Kari

 

Mainokset

One thought on “Hulikankulman talvivirkistys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s