Muinainen ahkioreissu etelän metsissä

Tiivistelmä: Kertomus kolmen tutun retkimiehen talvisesta viikonlopun vaelluksesta lumikenkien ja ahkion kanssa, sekä upeista laavuleiritunnelmista. Se oli niitä aikoja, kun ahkion käyttötapoihin opeteltiin sisään kantapään kautta ja kunnon painoilla.

IMG_4465
Ahkio taas lastattuna valmiiksi talviseen menoon.

 

Tapahtui 23.2.2013

Valmistelut

Tätä keikkaa ja päivää oli odotettu tulevaksi jo noin koko talvikauden. Ja siihen valmistauduttukin aika paljon, ainakin minun toimestani. Muunmuassa tekemällä monta vaellusta lumikengillä mitä erilaisimmissa lu­mi­olosuhteissa ja lämpötiloissa, saaden niistä oppia sopivaan pukeutumiseen sekä muuhun varustautumiseen. Hyvä ahkio tuli ostettua jo parisen kuukautta sitten ja sillä tehtyä yksi mitä mainioin ja opettavaisin päi­väkeikka. Tukevat, puuvillakankaiset suojavaatteet tuli myös hankittua ja tuunattua valmiiksi, suojaa­maan makuupusseja sekä miehiä kipinöiltä ja kylmältä avolaavussa. Pienen kartanlukemisen ja reitin suun­nittelun sessionkin pidimme Aarnon kanssa yhtenä iltapuhteena, hahmotellen reitin, jota pitkin eteni­simme etsien hyvän leiripaikan. Reittisuunnitelma pantiin viemään meidät tutun maanomistajan takametsiin, missä on vanha lupa käyttää risuja ja muuta hylkypuuta nuotiotarpeina.

Viimeisen viikon aikana minä suunnittelin, kasasin ja pakkasin melkoisen suuret varustemäärät ensin ahkioon ja sitten rinkkaan – jälkimmäinen vasta läh­tö­lau­an­tain aamuna. Oikein mainioksi työkaluksi tähän mennessä kehittynyt varuste-excelini kertoi ahkion las­tik­si tulleen peräti 47151 grammaa (ilman ahkion painoa) ja rinkkani painoksi 13931 grammaa. Ei sillä, että täs­sä olisi jo­tenkin tar­kak­si ruvettu, mutta noin se nyt vaan on, kun kerran taulukkolaskin niin sanoo. Moisten massojen takana oli halu testata kohtalaisissa tosioloissa, miten noin suurilla ääripainoilla onnistuu haasteellisissa maastoissa kulkemaan. Sen vuoksi ahkioon oli lastattu kaiken tarpeellisen lisäksi aika paljon myös klapeja ja vettä.

Lauantain taival lähtee liikkeelle

Lauantaina kymmenen maissa eräveljeskunta sitten kokoontui meidän pihallamme Neidonkalliolla, mistä ajoimme yhdellä autolla pelipaikoille. Soviteltiin siinä aikamme varusteita, ennenkuin läh­dim­me taipaleelle. Minä otin luonnollisesti ahkion vedettäväkseni alussa, koska kertakaikkiaan halusin saa­da tuntumaa millainen se on vetää oikein painavana. Pakkasta oli asteen tai parin verran ja taivas tasaisessa pilvessä.

IMG_4413
Retkiseurue pakkailee tavaroitaan kääntöpaikalla.

Ahkio tuntui ….. painavalta, kuinka ollakaan. Alkumatkan tasaisella ja kovalla lumipolulla se ei tosi ilmennyt vetämisen raskautena, vaan oikeastaan ainoastaan ”massan tökkimisenä”. Taipaleen ensimmäinen huomio oli tuttu jo edelliseltä ahkiokeikalta. Toisten jutustelua ja kommentteja ei tahtonut kuulla pulkan ja kenkien rahinalta. Tosin tällä kelillä kommunikaatio sentään sujui, kun opittiin vaan vähän kääntymään ja korottamaan ään­täm­me. Edellisellä kerralla, kovemmalla pakkasella, ei auttanut kuin pysähtyminen. Metsätien lähtiessä nousemaan kalliolle, kytkettiin ahkion etulenkkiin köydellä Vesa vetohevoseksi. Sil­lä tavoin ylämäki meni ihan sopivalla kuormituksella, kunhan opittiin laittamaan vetoköysi kulkemaan meikäläisen haarovälistä. Aarno myös työnsi sauvalla ahkiota takaapäin, mutta se osoittautui kyllä enemmän hai­taksi kuin hyödyksi. Kolmesta eri paikasta tulevaa voimaa ei pystynyt enää mitenkään pitämään ta­sa­painossa, vaan keskellä oleva ahkion var­sinainen kuljettaja jäi jatkuvien eri suuntiin vievien nykäisyjen koh­teeksi, joka oli surkean epämiellyttävää.

Jyrkät mäet köyden kanssa

Ylhäällä kalliolla jatkoimme vielä hetken metsätiellä, kunnes päätimme lähteä omille teillemme. Hiukan tahallisesti tuoksi lähtöpaikaksi ei tullut valittua helppoa siirtymistä metsän sisään, vaan jonkunlainen nousu ylös kallion lakialueelle. No, tämä paikka osoittautui heti vähän tuumailtuakin jyrkemmäksi, mutta siitähän pää­­tet­tiin vaan ottaa ja mennä. Täytyihän se nyt heti kokeilla, mistä tällä kuormalla pääsee ja mistä ei. Köysi siis taas kiinni ah­kioon. Minä jäin ahkion kanssa jyrkän paikan alapuolelle ja Vesa & Aarno kipusivat ylös ve­tä­mään köydes­tä. Mutta tässäpä huomattiin, että reilun 10 metrin köysi onkin liian lyhyt juuri tällaisiin koi­tok­siin. Vetäjät ei­vät päässeetkään ylös jyrkänteen laelle, vaan joutuivat ähkymään puolitehoisesti jyrkillä rin­teil­lä. Mutta tietystihän ka­ra­vaani kiskottiin väkisin ylös, Ves­ku Loirin sanoja mukaellen: ”Noin se nou­see plaat­tialta vähän isoom­pi­kin ihminen”.

Hienoa etenemistä halki talvimaisemien

Sitten matka lähti taittumaan halki kalliomaastojen. Aarno meni edellä jättimäisine lumikenki­neen, hakien ja tehden mahdollisimman suoraa, sekä mäkiä että jyrkkiä kohtia välttävää reittiä. Mikä on muu­ten kaikkea muuta kuin helppoa tuollaisissa maastoissa! Vesa tallusti seuraavana ja minä puuskutin perässä, pit­kin jo aikamoisen hyvää polkua.  Aarno muuten hakikin meille valtaosin aivan erinomaisen spoorin, niin että muistini mukaan köyttä ei tarvittu ollenkaan sen paremmin ylä- kuin alamäissä enää sen ensimmäisen rypistyk­sen jälkeen. Minä osasin pitää tuota jo kutakuinkin ihmesuorituksena kun pääsi kulkemaan yli 50-kiloi­sen ahkion kanssa noissa kallioiden, rotkelmien ja soiden täplittämissä maisemissa! Pari lyhyttä mehutau­koa oli pakko pitää, koska ahkion vetämisessä hikosi kuin sika. Siitäkin huolimatta, että päälläni oli ai­no­as­taan alusvaatteet ja ohuimmat mahdolliset kuorivaatteet. Pää ja kädet paljaina. Pers- eikun hengitystun­tu­mal­la arvioin puls­si­ta­soni olleen koko ajan jossain välillä 130-150.

IMG_4469
Ovathan ne talviset mäkimaiset hienon hienoja!

Vetäminen oli kaikin muin tavoin itse asi­as­sa aivan pirun haus­kaa, ainoana miinuksena oli vetovyön valuminen koko ajan alemmas ja alemmas, per­suustan ja reisien päälle. Sitä täytyi pysähtyä nostamaan ylemmäs 5-10 minuutin välein. Syynä oli il­mi­sel­västi minun suuri ja pitkä Sa­votta 906 –rinkkani, jonka alaosa painoi voimakkaasti aisoja koko ajan. Tähän jut­tuun on siis kehitettävä jo­ku ratkaisu seuraavaan kertaan. Yksi aika ryteikköinen ja ojien halkoma met­sä­a­luekin ylitettiin, kun­nes tul­tiin ensimmäisen upean, avoimen suon laitaan. Suon laidassa annoin sitten lopulta periksi Vesan toistuville pyynnöille saada ottaa vetomuulin homma itselleen välillä. Niin sitten teim­me, kun tuossa kohtaa oli takanamme taivalta puolitoista kilometriä ja 1 tunti 11 minuuttia.

Vuorottelua ja navigointia

Matka eteni noin koillisen suuntaan. Aarno meni välillä edellä latua aukaisemassa ja välillä minä. Suurimman osan aikaa olimme tarpeeksi samaa mieltä sopivasta suunnastakin, mutta ainakin kerran pari suunta­vais­toni alkoi piipittää, ettemme olisi enää menossa kohti leirin kohdealuettamme vaan paljon enemmän itään päin. Mut­ta kun tuo samainen suuntavaistoni on jokusen kerran harhautunut näissä maastoissa ja tällaisella tasaisen pilvisellä kelillä, niin katsoin oikeat paikat ja suunnat pari kertaa navigaattoristani. Eli suuren ruudun Galaxy Note -kän­ny­kästä. Sen mukaan pohjoiseen piti mennä, eli tällä kertaa oma pään sisäinen kompassini oli kuin olikin oi­ke­assa. Aarno eteni omilla vetovuoroillaan oman Suunto -kompassinsa mukaan ja keskimäärin koil­liseen siis jatkoimme. Maastot ja maisemat olivat aivan kertakaikkiaan upeita koko ajan! Vuorotellen hie­noja soita ja kallioita, sitten enää ainoastaan jatkuvia, vaihtelevia kallioalueita. Vesa tuli ahkion kanssa viimeisenä, pärjä­ten aivan mainiosti eikä antaen minun ottaa vetovuoroa taas välillä. Jokusia eri ikäisiä lumikenkien jälkiä ylitimme matkalla ja joidenkin niistä epäilin olevan omiani viikkojen takaa. Muttei nii­tä voinut enää tun­nis­taa lumikerrosten alta, enkä jaksanut kaivella navigaattorista esiin niitä aikaisempia reit­tejäni.

IMG_4482
Eivätkä sen hullumpia ole tasamaidenkaan näkymät.

Kohdassa 2,4 km ja 1 tunti 48 minuuttia ”into the wilderness” edessä alkoi näkyä oudon avointa maas­toa? Se kummastutti pari sekuntia, koska koillisen suunnassa ei sellaisia ole, ennen kuin vasta simon kaukana. Muttei hätäpäivää, kartasta asia selvisi yhdellä vilkaisulla. Olimme vaan taas kääntyneen kulkemaan enemmän idän suuntaan, kuin oli tarkoitus. Niinpä otimme vaan suunnan melkein suoraan län­teen. Eikä sitten mennytkään kuin 300 metriä ja 13 minuuttia niin olimme yht’äkkiä kaunilla kal­lio­rin­teel­lä, joka laski pohjoiseen alas pienelle suoalueelle. Vaikken paikkaa tästä suunnasta tunnis­ta­nut­kaan, tiesin (kartan perusteella) tuon olevan juuri se suo, jonka olin tätä tarkoitusta varten erityisesti pan­nut merkille yh­dellä lumikenkäkierroksellani. Matkaa oli takana 2,8 kilsaa, aikaa tasan 2 tuntia ja kello oli noin yksi. Erin­o­maisesti olisimme siis voineet jatkaa vielä eteenpäin. Ja minun olisi tehnyt mielikin tehdä niin, vain koska oli­simme saaneet VAELTAA LISÄÄ ja päässeet vielä kauemmaksi mahdollisten muiden kulki­joiden reiteiltä. Mut­ta kun enemmistö piti parempana leiriytyä nyt ja tähän, niin sitenpä siis toimimme. Ja paikkahan oli to­siaan aivan sikahieno!

Laavun paikka ja polttopuut

Aivan ensimmäiseksi bongasimme Aarnon kanssa kaksi isoa mäntyä, joiden väliin tekisimme laavun. Tallasim­me lumeen nopsasti tasaisen alueen sekä laavun kohdalle, että sen edustalle. Sitten minä kaivoin ahki­os­ta esiin ensin yhden kevytpeitteen, jonka päälle levitin koko ahkion sisällön. Niin pääsimme käsiksi ahkion poh­jalla oleviin työkaluihin. Ja heti saatuamme käsiimme kunnon pokasahan ja ison kirveen, lähdimme alas suolle metsästämään polttopuita. Sieltähän niitä löytyi vaikka kuinka. Valitsimme jokusen vanhojen metsänhoitotöiden jäljiltä jääneen männynrangan. Vesa pani niitä nu­rin ja parin metrin pätkiksi pokasahalla, minun ja Aarnon kantaessa pöllejä noin sadan metrin päähän lei­ri­pai­kal­le. Yksi kuorma haettiin ahkiolla, mutta kun sen kiskominen ylös polun jyrkkää kohtaa osoittautui vai­ke­aksi suuren painon kanssa, loput kannettiin taas olalla, yksi kerrallaan.

20130302_154512
Puusouvista ei kuvia tullut otettua, mutta matkan maisemista kyllä.

Jo kesken tuon ihan intensiivisen touhun, keksimme molemmat Aarnon kanssa, että energiataso alkaa vissiin mennä jo alamäkeä ja jotain polttoainetta täytyy saada myös kehoille nopsaan. Niinpä minä pistin pannullisen vettä kiehumaan Trangialla ja kaivoin esiin voileipätarvikkeita. Hetken päästä hörpimme kuumaa kaa­kaojuomaa, johon Vesa lirautti vielä terästykset jostain pienestä lääkepullosta. Jopas mais­tuikin hyvältä parin kolmen voileivän kera!

Lumirinteeseen kaivettu laavu

Sitten taas jaksettiin leirin rakentamista innokkaasti ja hyvillä mielin. Kun laavun paikka oli hiukan kalliorinteessä, Aarno tasasi sen lumilapiolla, kaivaen takaosan syvemmälle lumeen ja levittäen sen etuosaan. Sitten kun viritimme Vesan kanssa laavukankaan puiden väliin kätevästi parilla remmillä, huomasimme miten mai­nio laavu noin saatiinkin aikaan! Nimittäin kun laavukankaan ”häntä” laitettiin kaivetun seinämän yläpuo­lel­le ja tuettiin siihen lumella, oli aivan laavun takaosassakin mainio, riittävän korkea tila. Ja koko laavun alasta muodostui erittäin väljä tila kolmelle hengelle ja jopa tavaroille. Eikun siis kaikki aluskankaan päällä olevat ka­mat muualle pinoon, pohjakangas paikalleen, makuualustat ja muut tavarat sisään. Ja erinomainen yö­py­mis­paikka oli valmis!

IMG_4419
Laavun pystyttäjät nojailevat ylpeinä kurkihirteen.

Leirin viimeistelyt ja nuotiotulet

Muttei se tähän jäänyt. Seuraavaksi aloimme Aarnon kanssa kaivaa monttua nuotiolle, koska ei sitä kannattanut mihinkään lumipatjan päälle rakentaa. Eihän tuo siinä pysyisi. Lunta oli aika hitsin paljon, puolisen metriä, ja nuotiomonttua kaivaessa tuli mieleen ajatus laajentaa sitä vielä niin, että saamme aikaan mukavat istumapaikat nuotion ympärille. Niin teimme ja laavun eteen muodostui huikean mukava paikka, missä voi is­tu­a jalat suorina kuin kotona ruokapöydän ääressä. Tästähän tuli hitto vieköön hienoin laavuleiri ikinä! Täl­lai­nenkin hauskuus koettiin sitten vielä kun sisustettiin laavua yöpymisvalmiiksi. Vesa istui yht’äkkiä laa­vus­sa, katsellen monttu auki kädessään olevaa hienosti kimaltelevaa naisen yöpaitaa! Mitään hyvää selitystä sil­le ei kuultu ja näky oli niin absurdi, ettei sen paremmin Aarno kuin minäkään ehtineet repiä siitä irti asian an­saitsemaa riemua. Valokuvat sentään ehdittiin juuri ja juuri napata.

IMG_4423
Tosi erämiehellä on mukanaan varusteet ihan mihin tahansa lähtöön!

Nyt olikin viimein kaikki niin valmista, että päätettiin sytyttää leiritulet. Minä pistin ne nopsasti pa­la­maan mu­kana olevilla sytykkeillä ja pienillä, kuivilla koivuklapeilla. Jotain ihme narinoita esiintyi taas siitä mi­ten tu­let pitäisi rakentaa, tyyliin ”väärin sammutettu”. Mutta kun on hyvä alkutuli, sen kanssa saa sitten palamaan muutakin kuin rutikuivaa tavaraa. Ja sen ympärille voi sitten kukin bygata aivan sen nä­köisen nuotiora­kennelman kuin haluaa. Esimerkiksi vain laittaa ympärille kaksi rankaa. Ja niiden päälle klapeja poikittain. Ja niin edelleen. Juuri noin juttu eteni tällä kertaa. Ja siitä syntyi mitä mainioin nuotio. Tai oikeasti taas kerran sellainen, jota minä kutsun ”sovelletuksi rakovalkeaksi”. Avaamatta sen monia teko- ja sovellus­ta­poja kokonaan tähän, perusominaisuudet ovat: 1) Nopea tehdä, 2) Toimii aina, kaikenlaisilla ja kokoisilla puil­la, 3) Toimii ja palaa tasaisesti ja täydellisesti ihan niin kauan kuin halutaan ja puita riittää. Siis summa sum­ma­rum: Aivan joka ikisellä tavalla parempi konsepti kuin se perinteinen rakovalkea!

Heti kun oli tulta, piti saada makkaraa! Oli siis oikeasti taas nälkä. Juuri tähän asti päästiin sen edellisen pika­evästyksen kanssa. Parit Wilhelmit ja ruisvoileivät kun oli syöty, niin taas oli miehissä virtaa. Rasva kun vir­tasi suonissa :-).

Iltaretki jäljityksen kera

Kello oli noin puoli kuusi, aurinko juuri laskemassa (pilvien takana) ja iltahämärä alkamassa. Aarnon kanssa lampsittiin lumikengillä noin 300 metrin matka lähellä olevan suuren kallion laelle ihailemaan vielä viimeisiä iltamaisemia. Vesa jäi pi­tä­mään tulia. Tuon keikan jälkeen minä lähdin yksin sinne suolle, mistä puita haimme ja sen toiseen reu­naan, missä olin käväissyt Vesan ja minun puunhakuretkellämme. Siitä 50 metrin päässä eteenpäin olin päi­vällä nähnyt yhdet tuoreet, tämänpäiväiset lumikenkien jäljet. Ja tuumaillut jo silloin, oliko kulkija mennyt tästä ennen meidän leiriytymistämme vai sen jälkeen. Sitä ei voinut mistään päätellä. Nyt kun katselin jälkiä tar­kemmin, havaitsin ne juuri niiksi samoiksi jäljiksi, joihin olin tömännyt Meikon saloilla jo ainakin kolme tai neljä kertaa viimeisten menneiden kuukausien aikana. Tuntomerkkeinä: A) Tarkalleen samat ja sa­man­ko­koiset TSL Escape -lumikengät kuin itselläni. B) Hyvin pitkiä askeleita, jollaisilla minä en pysty ainakaan pit­kään ete­ne­mään. C) Ei käytä sauvoja. On joku aikasten kovakuntoinen kaveri, koska juuri samanlaisia jälkiä olen nähnyt myös vaikka kuinka kaukana Meikon erämaissa. Seurasin jälkiä jonkin matkaa, kun ne kul­ki­vat omalle pikku lenkkiajatelmalleni sopivaan suuntaan. Mutta sitten jäljet lähtivät eri suuntaan ja minä tallustin umpi­hangessa muutamat sadat metrit takaisin leiriimme.

”Simppeli leiripäivällinen”

Leirissä oli muhevat tulet ja varsinainen illanistunta alkoi hämärän ja pimeän laskeuduttua maille. Pari aperitiivia otettiin leirin, eräretken ja hyvän seuran kunniaksi Aarnon jo perinteisistä, pikkuisista rosterisnapsilaseista. Vesa alkoi myös valmistella hänen vastuullaan olevaa illallista jo hyvissä ajoin, laittaen muu­­tamia alumiinifoliolaatikoita lämpenemään ja kypsymään nuotion reunoille. Aarno ja Vesa siirtyivät il­lan mittaan istumaan istumalaatikon toiselle reunalle, koska lievä tuuli kuljetti liikaa savua varsinaiselle is­tu­­ma­puul­le. Vähiten kuitenkin siihen reunaan, missä minä istuin, joten minä pärjäsin siinä koko illan.

IMG_4436
Hieno riukutuli hohtaa lämpöään talviyössä.

Il­lal­li­nen osoit­tautui kokonaiseksi menuksi, kuten tapahtui ekan kerran viime kevätkesän 18 järven patikka­reis­sul­lam­me. Alkuruokana oli Thai-keitto jättikatkarapujen kanssa! Chileläisen luomupunaviinin kanssa, tietty. Pää­ruuaksi söimme sitten jotain T-luupihvejä, jotka olivat Vesan mielestä kärynneet pilalle pitkäaikaisesta kuu­man nuotion vierelläolosta. Mutta kypsältä ja hyvältä ne kyllä maistuivat minun suussani. Ehkä jopa siksi, että tuo teki ne enemmän leiriruoaksi. Eikä pidä toki unohtaa niitä valkosipuliperunoita.

No, yksinkertai­seen nuotiomuonaan kuuluu tietenkin myös jälkiruoka. Niinpä Vesa alkoi paistella muurilettuja alumiini­pan­nulla, mukanaan tuomasta valmiista taikinasta. Mutta se ei onnistunut sitten millään. Taikina ei jäh­met­ty­nyt nor­maa­lilla tavalla kiinteäksi. Ei, vaikka testattiin erilaisilla hellan tehoilla, enemmällä ja vähemmällä ras­valla, voilla ja margariinilla. Aina syntyi vain vaaleaa mössöä. Kun lopulta kaikki mahdolliset variaatiot ja teo­riat oli testattu samoin tuloksin, päätettiin sentään syödä loput. Ja taas kerran – muhennos maistui noin tai­vaal­li­sel­ta hillon ja kermavaahdon kera, siinä leirinuotiolla, pimeän metsän keskellä!

IMG_4448
Kypsää muurinpohjalettutaikinaa a’la Trangia. Ja HYVÄÄ!

Hoi laari laari laa

Kun kehot oli kertakaikkiaan ravittu tältä päivältä, sitten oli sielujen vuoro. Jatkoimme turinointia ihanan nuo­ti­on ääressä, vaihtaen kaikenlaisia kokemuksia ja kommentteja niin erärintamilta kuin monilta muiltakin elä­män aloilta. Turhan vähän tunnettu tosiasiahan on se, että maailma olisi tavattoman paljon huonommas­sa kun­nossa, jollei sitä sitkeästi parannettaisi leiritulilla. Esimerkiksi juuri tämä porukka panostaa enem­män kuin oman osansa maapallon eteen joka vuosi. Nytkin taas ainakin yli 30 yhtäjaksoista tuntia, edes las­ke­mat­ta mukaan kaikkea valmistelua. Jonain päivänä se vielä huomataan ja palkitaan.

IMG_4433
Tämä paistinlastan vuoleminen taisi tapahtua ennen lettukestejä.

Ihan niinkuin le­gen­­daa­rinen metsien mies Masa, myöskin Vesa laulelee mel­kein aina jotakin tehdessään, tai olles­saan te­kemättä. Sävelet eivät useimmiten herätä minussa mitään muistikuvia, paitsi ehkä sen yhden, mistä van­ha kansa käyttää nimeä ”ammuvainaan nuotti” :D. Mutta sanat ovat kyllä usein tuttuja. Ja joka tapa­uk­ses­sa moinen tuntuu perin mukavalta ja erätunnelmaa kohottavalta aina!

Nuotion äärellä tuo tarttui lopulta Aar­noon ja minuunkin. Ja kun sanoja ei aina tahdottu kovin monia muistaa, kaivoimme Vesan kanssa esiin pu­he­limemme ja haimme sanat neniemme eteen sieltä. Kyllähän tuollaista voisi joku pitää erätun­nel­man pi­laa­janakin jos haluaisi hiuksia halkoa. Mutta jos keskittyy hiusten sijaan lauluihin, niiden viesteihin ja tun­nel­­miin, niin kerrassaan hienoahan se oli! Lauloimme ainakin ensin Juisen upean ”Norjalaisen Villa­pai­dan”, sen kunniaksi, että minun oli pakko ottaa se pois päältäni kun tuli liian kuuma. Sitten useampia, hie­non hie­noja Reino Helismaan lauluja, joissa minulla tahtoo aina joissain kohdin tulla pala kurkkuun. ”On yö ja rakoval­ke­alla liekkiin tuijotan, se lämpöänsä Lapin yöhön valaa …..”. Niisk. Niiden laulujen joukosta, joilla itseämme viih­dytimme, mainittakoon vielä ainakin: Hämeen maakuntalaulu ”Kesäpäivä Kangasalla se­kä Eppu Nor­maa­lin ”pol­tan loppuun tupakin”. Vesa vetäisi jostain muististaan myös Varsinaissuoma­lais­ten laulun, jota me em­me Aarnon kanssa harmi kyllä osanneet ollenkaan.

IMG_4430
Ilta kului nuotiopiirissä rattoisasti laulellen.

Ja tästä hoilaamisestakin joku nipottaja voisi taas aja­tel­la, että rais­ka­sim­me luon­non­rau­han siellä – mutta kun ei ollut yhtään nipottajaa missään kuulemassa, niin eipä voinut kukaan niin ajatellakaan, hehhee. Jonne­kin kello yhden tienoille jat­koimme, kunnes köm­mim­me ma­kuu­pusseihimme ja Ruotsin armeijan vanho­jen sissikan­kaiden alle, suojaan kipinöiltä. Val­kea jä­tet­tiin roi­huamaan ja ylläpitämään metsän tai­kaa väsyneiden erämiesten mie­lis­sä.

Aamuleirielämää

Vesa taisi käydä kevennyskeikalla joskus oikeasti yöllä, en ole varma. Siihen kuitenkin heräsin kun Aarno köm­pi ylös joskus varhaisen aamun tunneilla ja nousin itsekin varmistaakseni mukavasti nukutut loput tunnit. Vetäessäni makuupussin vetoketjun kiinni, mieleeni jäi kuva Aarnosta pusaamassa jotain hiipuneen nuo­­tion kanssa. Kroooh…..

IMG_4461
Nuotion aikaansaamaa lumitaidetta aamulla.

Seuraava muistikuva on se, kun laavun takaosassa oli niin paljon savua, että henkeen kävi. Aarno oli siis saanut ainakin savut aikaan. Vesa säntäsi sen myö­tä ylös, alkaen kohennella tulta ja laittaa kahvivettä kuumene­maan pakkiinsa. Minä nousin perässä vä­hän myöhemmin keittämään kahvin. Ja yhdessä pantiin pystyyn voileipälinja, joka tuotti nopeasti ison pi­non eräveljien perusaamiaista, eli maalaisleivän suikaleita, päällään margariinia, paksuja juuston siivuja se­kä punaista paprikaa. Kaikki veistettynä tunnelmaan sopivan robustiin muotoon 45 vuoden eräkokemuksen omaavalla vanhalla kunnon J.Marttiinin Lapin leukulla. Aarno nukkui aa­muöisen nuotioaskartelunsa jälkeen kuin tukki, mutta heräsi toki oikein vikkelästi uhkaukseen kahvin lop­pu­misesta. Kahvit ja eväät menivät pa­rem­piin suihin lämpimän nuotion äärellä ja täydellisen upeaa talvimaisemaa ihastellen. Keli oli nimittäin sel­jennyt yöllä ja nyt aurinko valaisi siniseltä taivaalta paksun pak­kaslumen vallassa olevia metsiä ja kallioita. Wau! Pakkastakin oli joku 4-5 astetta,  muttei se tuntunut mil­tään nuotion ja auringon paisteessa.

IMG_4458
Väsyneitä mutta onnellisia erämiehiä aamunuotiolla.

Jo eilen ol­tiin harvinaisen yksimielisiä siitä, että tällä kertaa syntyi yk­si kaikkien aikojen hienoimmista laavuista, maa­ilman yksinkertaisimmista aineksista. Ja asia vahvistui vie­lä lisää kun vaihdettiin kokemuksia nuk­kumisesta. Itselläni oli ainakin ollut aivan fantastisen hyvä nuk­ku­ma­paik­ka. Kai maar kovaksi tallattu lumi oli kui­tenkin antanut juuri sopivasti periksi kehon muotojen al­la, kuin pa­ras avaruusajan Tempur –patja ikään.

Sitten alettiin pakata tavaroita ja purkaa leiriä, ilman kiireen kierää, mitään erityistä suunnitelmaa, tai edes ih­meempää keskustelua siitä aiheesta. Moinen oli minun mielestäni hieno merkki siitä, että kaikki tietä­vät mi­tä pitää tehdä, ryhtyvät toimiin ja ottavat työn alle aina sellaisia juttuja, jotka ovat vielä tekemättä. Jollei nyt lasketa sitä, että Vesa vähän istuskeli joutilaana, saatuaan omat kamansa reppuun J. Mutta toke­ni­han tuokin siitä taas talkoisiin tovin päästä. Niinpä koko leiri oli purettuna ja pakattuna ah­ki­oon sekä rink­koihin kello 11:n maissa. Ahkio pakattiin nytkin aivan melko täyteen, mutta aivan näp­pi­tun­tu­man mukaan painoa oli jonkun 15 kiloa vähemmän. Koostuen lähinnä polttopuista, vedestä, muonasta ja olu­sis­ta.

IMG_4465
Koko leiri ahkioon pakattuna.

Sunnuntain taival

Minä valjastin itseni ahkion eteen, Vesan auttaessa rinkan selkääni. Lähdin sitten taivaltamaan takaisin ei­len tekemäämme polkua, niinkuin olimme päättäneet. Asusteina minulla oli tälläkin ker­taa pelkästään alus­vaatekerta sekä Didrikssonin ohuet kuorivaatteet. Ei pipoa eikä hanskoja. Pidin yllä hy­vää vauhtia ja mat­kan­teko tuntui kertakaikkiaan mukavalta. Pulssit taas sinne sadanneljänkympin tienoille, niin hiki oli otsalla koko ajan, eikä pakkasta tiennyt olevan olemassakaan. Luultavasti noin 33 kilon painoi­nen ahkio tuli hyvää ja yöpakkasen vähän kovettamaa polkua selvästi kevyemmin kuin eilen pehmeässä lu­messa. Vain vetovyön alas valuminen häiritsi täydellistä menoa ja tuntumaa, niinkuin tulomatkallakin. Tosin sain sitäkin aivan pik­kui­sen helpotettua vetämällä rinkan olkahihnat niin kireälle kuin mahdollista. Edettiin siis aika ripeästi läpi samojen, hienojen maisemien kuin eilenkin. Nyt vaan ympäristöt olivat kuin jotain sa­tu­maata auringon­va­lossa kimmeltävine hankineen! Toivottavasti Aarno sai otettua valokuvia matkalta enemmin kuin minä.

IMG_4471
Monenlaisia erilaisia satumetsiä piisasi kotimatkankin taipaleella!

Yksi nesteytystauko oli pakko pitää suon laidassa ja kun Vesa ojensi minulle mehupulloni rinkan syrjältä roikkumasta, juo­mi­nen otti vähän päähän. Eihän toki Vesan vuoksi, vaan koska mehu oli enemmän jäähi­let­tä kuin nestettä. Muuten matka sujui noin pysähtymättä aina ison kalliorinteen reunalle saakka. Alamäki hoidettiin köysijarrutuksella, nyt jo kokemuksen suomalla varmuudella ja sujuvuudella. Metsätien viimeisessä mäessä pääsin vielä kokemaan matkan vii­mei­sen nautin­non, aivan uudenlaisen minulle ahkion vetämisen saralla. Pulkka työnsi takaa upean tasaisesti niin, ettei mi­nun tarvinnut käyttää mitään energiaa sen pa­rem­min vetämiseen, jarruttamiseen, kuin edes kävele­mi­seen! Senkun nostelin vaan jalkoja ja kiisin melkein juoksuvauhtia alas. Olipa makeeta!! Ymmärtäen tosin sen, että moisessa menossa kaatuminen olisi ollut ainakin jossain määrin dramaattinen kokemus, ahkion ehkä rymistessä ensin miehen yli ja päätyen sitten aisat umpisolmussa jonnekin.

Tasan puo­lil­ta päi­vin oltiin takaisin lähtöpaikassamme. Eli koko taival taittui nyt tunnissa, eilisen kahden sijasta. Komia talvireissu oli ohi, mutta sen muis­tikuvat jäävät satavarmasti talteen vuosiksi taikka kymmeniksi itse kunkin kokemusten pakkiin.

Kirjaimellinen jälkikirjoitus

Kaikki kokemukset ja opit ovat jo tarinan tekstissä, mutta tämä reisun jälkeen tapahtunut on aivan pakko vie­lä laittaa ylös. Heti seuraavan maanantain iltapäivällä olin työpalaverissa jo hyvältä matkalta tuntemani kaverin kanssa ja heti nähdessämme sanoin, että ”muistatko Sami missä näimme edellisen kerran”. To­ki hän muisti, että kävelimme vastakkain Meikon parkkipaikan reunassa viime vuoden kesäkuussa, palatessamme juuri pitkältä 18 järven kierrokseltamme Vesan ja Jonen kanssa. Siihen minä vastasin, että ter­veiset vaan taas yhdeltä lumikenkäreissulta kunnan pohjoisreunoilta. Ja Sami, että ”siellähän päin minäkin olin lumikengillä talsimassa lauantaina ”. Kaksi kysymystä enää tarvittiin: ”Minkäs merkkiset lumikengät sinulla on?”. Vastaus: ”TSL Escape”. ”Käytätkö sauvoja?”. ”En”. Siinähän oli siis edessäni tuo salaperäinen erämaiden tal­vi­hiip­pai­li­ja. Ihme sattuma! Tai pieni Suomi. Sekä että kai.

–Kari

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s