Tiivistelmä: Kertomus kolmen tutun retkimiehen talvisesta viikonlopun vaelluksesta lumikenkien ja ahkion kanssa, sekä upeista laavuleiritunnelmista. Se oli niitä aikoja, kun ahkion käyttötapoihin opeteltiin sisään kantapään kautta ja kunnon painoilla.
Tapahtui 23.2.2013
Valmistelut
Tätä keikkaa ja päivää oli odotettu tulevaksi jo noin koko talvikauden. Ja siihen valmistauduttukin aika paljon, ainakin minun toimestani. Muunmuassa tekemällä monta vaellusta lumikengillä mitä erilaisimmissa lumiolosuhteissa ja lämpötiloissa, saaden niistä oppia sopivaan pukeutumiseen sekä muuhun varustautumiseen. Hyvä ahkio tuli ostettua jo parisen kuukautta sitten ja sillä tehtyä yksi mitä mainioin ja opettavaisin päiväkeikka. Tukevat, puuvillakankaiset suojavaatteet tuli myös hankittua ja tuunattua valmiiksi, suojaamaan makuupusseja sekä miehiä kipinöiltä ja kylmältä avolaavussa. Pienen kartanlukemisen ja reitin suunnittelun sessionkin pidimme Aarnon kanssa yhtenä iltapuhteena, hahmotellen reitin, jota pitkin etenisimme etsien hyvän leiripaikan. Reittisuunnitelma pantiin viemään meidät tutun maanomistajan takametsiin, missä on vanha lupa käyttää risuja ja muuta hylkypuuta nuotiotarpeina.
Viimeisen viikon aikana minä suunnittelin, kasasin ja pakkasin melkoisen suuret varustemäärät ensin ahkioon ja sitten rinkkaan – jälkimmäinen vasta lähtölauantain aamuna. Oikein mainioksi työkaluksi tähän mennessä kehittynyt varuste-excelini kertoi ahkion lastiksi tulleen peräti 47151 grammaa (ilman ahkion painoa) ja rinkkani painoksi 13931 grammaa. Ei sillä, että tässä olisi jotenkin tarkaksi ruvettu, mutta noin se nyt vaan on, kun kerran taulukkolaskin niin sanoo. Moisten massojen takana oli halu testata kohtalaisissa tosioloissa, miten noin suurilla ääripainoilla onnistuu haasteellisissa maastoissa kulkemaan. Sen vuoksi ahkioon oli lastattu kaiken tarpeellisen lisäksi aika paljon myös klapeja ja vettä.
Lauantain taival lähtee liikkeelle
Lauantaina kymmenen maissa eräveljeskunta sitten kokoontui meidän pihallamme Neidonkalliolla, mistä ajoimme yhdellä autolla pelipaikoille. Soviteltiin siinä aikamme varusteita, ennenkuin lähdimme taipaleelle. Minä otin luonnollisesti ahkion vedettäväkseni alussa, koska kertakaikkiaan halusin saada tuntumaa millainen se on vetää oikein painavana. Pakkasta oli asteen tai parin verran ja taivas tasaisessa pilvessä.
Ahkio tuntui ….. painavalta, kuinka ollakaan. Alkumatkan tasaisella ja kovalla lumipolulla se ei tosi ilmennyt vetämisen raskautena, vaan oikeastaan ainoastaan ”massan tökkimisenä”. Taipaleen ensimmäinen huomio oli tuttu jo edelliseltä ahkiokeikalta. Toisten jutustelua ja kommentteja ei tahtonut kuulla pulkan ja kenkien rahinalta. Tosin tällä kelillä kommunikaatio sentään sujui, kun opittiin vaan vähän kääntymään ja korottamaan ääntämme. Edellisellä kerralla, kovemmalla pakkasella, ei auttanut kuin pysähtyminen. Metsätien lähtiessä nousemaan kalliolle, kytkettiin ahkion etulenkkiin köydellä Vesa vetohevoseksi. Sillä tavoin ylämäki meni ihan sopivalla kuormituksella, kunhan opittiin laittamaan vetoköysi kulkemaan meikäläisen haarovälistä. Aarno myös työnsi sauvalla ahkiota takaapäin, mutta se osoittautui kyllä enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Kolmesta eri paikasta tulevaa voimaa ei pystynyt enää mitenkään pitämään tasapainossa, vaan keskellä oleva ahkion varsinainen kuljettaja jäi jatkuvien eri suuntiin vievien nykäisyjen kohteeksi, joka oli surkean epämiellyttävää.
Jyrkät mäet köyden kanssa
Ylhäällä kalliolla jatkoimme vielä hetken metsätiellä, kunnes päätimme lähteä omille teillemme. Hiukan tahallisesti tuoksi lähtöpaikaksi ei tullut valittua helppoa siirtymistä metsän sisään, vaan jonkunlainen nousu ylös kallion lakialueelle. No, tämä paikka osoittautui heti vähän tuumailtuakin jyrkemmäksi, mutta siitähän päätettiin vaan ottaa ja mennä. Täytyihän se nyt heti kokeilla, mistä tällä kuormalla pääsee ja mistä ei. Köysi siis taas kiinni ahkioon. Minä jäin ahkion kanssa jyrkän paikan alapuolelle ja Vesa & Aarno kipusivat ylös vetämään köydestä. Mutta tässäpä huomattiin, että reilun 10 metrin köysi onkin liian lyhyt juuri tällaisiin koitoksiin. Vetäjät eivät päässeetkään ylös jyrkänteen laelle, vaan joutuivat ähkymään puolitehoisesti jyrkillä rinteillä. Mutta tietystihän karavaani kiskottiin väkisin ylös, Vesku Loirin sanoja mukaellen: ”Noin se nousee plaattialta vähän isoompikin ihminen”.
Hienoa etenemistä halki talvimaisemien
Sitten matka lähti taittumaan halki kalliomaastojen. Aarno meni edellä jättimäisine lumikenkineen, hakien ja tehden mahdollisimman suoraa, sekä mäkiä että jyrkkiä kohtia välttävää reittiä. Mikä on muuten kaikkea muuta kuin helppoa tuollaisissa maastoissa! Vesa tallusti seuraavana ja minä puuskutin perässä, pitkin jo aikamoisen hyvää polkua. Aarno muuten hakikin meille valtaosin aivan erinomaisen spoorin, niin että muistini mukaan köyttä ei tarvittu ollenkaan sen paremmin ylä- kuin alamäissä enää sen ensimmäisen rypistyksen jälkeen. Minä osasin pitää tuota jo kutakuinkin ihmesuorituksena kun pääsi kulkemaan yli 50-kiloisen ahkion kanssa noissa kallioiden, rotkelmien ja soiden täplittämissä maisemissa! Pari lyhyttä mehutaukoa oli pakko pitää, koska ahkion vetämisessä hikosi kuin sika. Siitäkin huolimatta, että päälläni oli ainoastaan alusvaatteet ja ohuimmat mahdolliset kuorivaatteet. Pää ja kädet paljaina. Pers- eikun hengitystuntumalla arvioin pulssitasoni olleen koko ajan jossain välillä 130-150.
Vetäminen oli kaikin muin tavoin itse asiassa aivan pirun hauskaa, ainoana miinuksena oli vetovyön valuminen koko ajan alemmas ja alemmas, persuustan ja reisien päälle. Sitä täytyi pysähtyä nostamaan ylemmäs 5-10 minuutin välein. Syynä oli ilmiselvästi minun suuri ja pitkä Savotta 906 –rinkkani, jonka alaosa painoi voimakkaasti aisoja koko ajan. Tähän juttuun on siis kehitettävä joku ratkaisu seuraavaan kertaan. Yksi aika ryteikköinen ja ojien halkoma metsäaluekin ylitettiin, kunnes tultiin ensimmäisen upean, avoimen suon laitaan. Suon laidassa annoin sitten lopulta periksi Vesan toistuville pyynnöille saada ottaa vetomuulin homma itselleen välillä. Niin sitten teimme, kun tuossa kohtaa oli takanamme taivalta puolitoista kilometriä ja 1 tunti 11 minuuttia.
Vuorottelua ja navigointia
Matka eteni noin koillisen suuntaan. Aarno meni välillä edellä latua aukaisemassa ja välillä minä. Suurimman osan aikaa olimme tarpeeksi samaa mieltä sopivasta suunnastakin, mutta ainakin kerran pari suuntavaistoni alkoi piipittää, ettemme olisi enää menossa kohti leirin kohdealuettamme vaan paljon enemmän itään päin. Mutta kun tuo samainen suuntavaistoni on jokusen kerran harhautunut näissä maastoissa ja tällaisella tasaisen pilvisellä kelillä, niin katsoin oikeat paikat ja suunnat pari kertaa navigaattoristani. Eli suuren ruudun Galaxy Note -kännykästä. Sen mukaan pohjoiseen piti mennä, eli tällä kertaa oma pään sisäinen kompassini oli kuin olikin oikeassa. Aarno eteni omilla vetovuoroillaan oman Suunto -kompassinsa mukaan ja keskimäärin koilliseen siis jatkoimme. Maastot ja maisemat olivat aivan kertakaikkiaan upeita koko ajan! Vuorotellen hienoja soita ja kallioita, sitten enää ainoastaan jatkuvia, vaihtelevia kallioalueita. Vesa tuli ahkion kanssa viimeisenä, pärjäten aivan mainiosti eikä antaen minun ottaa vetovuoroa taas välillä. Jokusia eri ikäisiä lumikenkien jälkiä ylitimme matkalla ja joidenkin niistä epäilin olevan omiani viikkojen takaa. Muttei niitä voinut enää tunnistaa lumikerrosten alta, enkä jaksanut kaivella navigaattorista esiin niitä aikaisempia reittejäni.
Kohdassa 2,4 km ja 1 tunti 48 minuuttia ”into the wilderness” edessä alkoi näkyä oudon avointa maastoa? Se kummastutti pari sekuntia, koska koillisen suunnassa ei sellaisia ole, ennen kuin vasta simon kaukana. Muttei hätäpäivää, kartasta asia selvisi yhdellä vilkaisulla. Olimme vaan taas kääntyneen kulkemaan enemmän idän suuntaan, kuin oli tarkoitus. Niinpä otimme vaan suunnan melkein suoraan länteen. Eikä sitten mennytkään kuin 300 metriä ja 13 minuuttia niin olimme yht’äkkiä kaunilla kalliorinteellä, joka laski pohjoiseen alas pienelle suoalueelle. Vaikken paikkaa tästä suunnasta tunnistanutkaan, tiesin (kartan perusteella) tuon olevan juuri se suo, jonka olin tätä tarkoitusta varten erityisesti pannut merkille yhdellä lumikenkäkierroksellani. Matkaa oli takana 2,8 kilsaa, aikaa tasan 2 tuntia ja kello oli noin yksi. Erinomaisesti olisimme siis voineet jatkaa vielä eteenpäin. Ja minun olisi tehnyt mielikin tehdä niin, vain koska olisimme saaneet VAELTAA LISÄÄ ja päässeet vielä kauemmaksi mahdollisten muiden kulkijoiden reiteiltä. Mutta kun enemmistö piti parempana leiriytyä nyt ja tähän, niin sitenpä siis toimimme. Ja paikkahan oli tosiaan aivan sikahieno!
Laavun paikka ja polttopuut
Aivan ensimmäiseksi bongasimme Aarnon kanssa kaksi isoa mäntyä, joiden väliin tekisimme laavun. Tallasimme lumeen nopsasti tasaisen alueen sekä laavun kohdalle, että sen edustalle. Sitten minä kaivoin ahkiosta esiin ensin yhden kevytpeitteen, jonka päälle levitin koko ahkion sisällön. Niin pääsimme käsiksi ahkion pohjalla oleviin työkaluihin. Ja heti saatuamme käsiimme kunnon pokasahan ja ison kirveen, lähdimme alas suolle metsästämään polttopuita. Sieltähän niitä löytyi vaikka kuinka. Valitsimme jokusen vanhojen metsänhoitotöiden jäljiltä jääneen männynrangan. Vesa pani niitä nurin ja parin metrin pätkiksi pokasahalla, minun ja Aarnon kantaessa pöllejä noin sadan metrin päähän leiripaikalle. Yksi kuorma haettiin ahkiolla, mutta kun sen kiskominen ylös polun jyrkkää kohtaa osoittautui vaikeaksi suuren painon kanssa, loput kannettiin taas olalla, yksi kerrallaan.
Jo kesken tuon ihan intensiivisen touhun, keksimme molemmat Aarnon kanssa, että energiataso alkaa vissiin mennä jo alamäkeä ja jotain polttoainetta täytyy saada myös kehoille nopsaan. Niinpä minä pistin pannullisen vettä kiehumaan Trangialla ja kaivoin esiin voileipätarvikkeita. Hetken päästä hörpimme kuumaa kaakaojuomaa, johon Vesa lirautti vielä terästykset jostain pienestä lääkepullosta. Jopas maistuikin hyvältä parin kolmen voileivän kera!
Lumirinteeseen kaivettu laavu
Sitten taas jaksettiin leirin rakentamista innokkaasti ja hyvillä mielin. Kun laavun paikka oli hiukan kalliorinteessä, Aarno tasasi sen lumilapiolla, kaivaen takaosan syvemmälle lumeen ja levittäen sen etuosaan. Sitten kun viritimme Vesan kanssa laavukankaan puiden väliin kätevästi parilla remmillä, huomasimme miten mainio laavu noin saatiinkin aikaan! Nimittäin kun laavukankaan ”häntä” laitettiin kaivetun seinämän yläpuolelle ja tuettiin siihen lumella, oli aivan laavun takaosassakin mainio, riittävän korkea tila. Ja koko laavun alasta muodostui erittäin väljä tila kolmelle hengelle ja jopa tavaroille. Eikun siis kaikki aluskankaan päällä olevat kamat muualle pinoon, pohjakangas paikalleen, makuualustat ja muut tavarat sisään. Ja erinomainen yöpymispaikka oli valmis!
Leirin viimeistelyt ja nuotiotulet
Muttei se tähän jäänyt. Seuraavaksi aloimme Aarnon kanssa kaivaa monttua nuotiolle, koska ei sitä kannattanut mihinkään lumipatjan päälle rakentaa. Eihän tuo siinä pysyisi. Lunta oli aika hitsin paljon, puolisen metriä, ja nuotiomonttua kaivaessa tuli mieleen ajatus laajentaa sitä vielä niin, että saamme aikaan mukavat istumapaikat nuotion ympärille. Niin teimme ja laavun eteen muodostui huikean mukava paikka, missä voi istua jalat suorina kuin kotona ruokapöydän ääressä. Tästähän tuli hitto vieköön hienoin laavuleiri ikinä! Tällainenkin hauskuus koettiin sitten vielä kun sisustettiin laavua yöpymisvalmiiksi. Vesa istui yht’äkkiä laavussa, katsellen monttu auki kädessään olevaa hienosti kimaltelevaa naisen yöpaitaa! Mitään hyvää selitystä sille ei kuultu ja näky oli niin absurdi, ettei sen paremmin Aarno kuin minäkään ehtineet repiä siitä irti asian ansaitsemaa riemua. Valokuvat sentään ehdittiin juuri ja juuri napata.
Nyt olikin viimein kaikki niin valmista, että päätettiin sytyttää leiritulet. Minä pistin ne nopsasti palamaan mukana olevilla sytykkeillä ja pienillä, kuivilla koivuklapeilla. Jotain ihme narinoita esiintyi taas siitä miten tulet pitäisi rakentaa, tyyliin ”väärin sammutettu”. Mutta kun on hyvä alkutuli, sen kanssa saa sitten palamaan muutakin kuin rutikuivaa tavaraa. Ja sen ympärille voi sitten kukin bygata aivan sen näköisen nuotiorakennelman kuin haluaa. Esimerkiksi vain laittaa ympärille kaksi rankaa. Ja niiden päälle klapeja poikittain. Ja niin edelleen. Juuri noin juttu eteni tällä kertaa. Ja siitä syntyi mitä mainioin nuotio. Tai oikeasti taas kerran sellainen, jota minä kutsun ”sovelletuksi rakovalkeaksi”. Avaamatta sen monia teko- ja sovellustapoja kokonaan tähän, perusominaisuudet ovat: 1) Nopea tehdä, 2) Toimii aina, kaikenlaisilla ja kokoisilla puilla, 3) Toimii ja palaa tasaisesti ja täydellisesti ihan niin kauan kuin halutaan ja puita riittää. Siis summa summarum: Aivan joka ikisellä tavalla parempi konsepti kuin se perinteinen rakovalkea!
Heti kun oli tulta, piti saada makkaraa! Oli siis oikeasti taas nälkä. Juuri tähän asti päästiin sen edellisen pikaevästyksen kanssa. Parit Wilhelmit ja ruisvoileivät kun oli syöty, niin taas oli miehissä virtaa. Rasva kun virtasi suonissa :-).
Iltaretki jäljityksen kera
Kello oli noin puoli kuusi, aurinko juuri laskemassa (pilvien takana) ja iltahämärä alkamassa. Aarnon kanssa lampsittiin lumikengillä noin 300 metrin matka lähellä olevan suuren kallion laelle ihailemaan vielä viimeisiä iltamaisemia. Vesa jäi pitämään tulia. Tuon keikan jälkeen minä lähdin yksin sinne suolle, mistä puita haimme ja sen toiseen reunaan, missä olin käväissyt Vesan ja minun puunhakuretkellämme. Siitä 50 metrin päässä eteenpäin olin päivällä nähnyt yhdet tuoreet, tämänpäiväiset lumikenkien jäljet. Ja tuumaillut jo silloin, oliko kulkija mennyt tästä ennen meidän leiriytymistämme vai sen jälkeen. Sitä ei voinut mistään päätellä. Nyt kun katselin jälkiä tarkemmin, havaitsin ne juuri niiksi samoiksi jäljiksi, joihin olin tömännyt Meikon saloilla jo ainakin kolme tai neljä kertaa viimeisten menneiden kuukausien aikana. Tuntomerkkeinä: A) Tarkalleen samat ja samankokoiset TSL Escape -lumikengät kuin itselläni. B) Hyvin pitkiä askeleita, jollaisilla minä en pysty ainakaan pitkään etenemään. C) Ei käytä sauvoja. On joku aikasten kovakuntoinen kaveri, koska juuri samanlaisia jälkiä olen nähnyt myös vaikka kuinka kaukana Meikon erämaissa. Seurasin jälkiä jonkin matkaa, kun ne kulkivat omalle pikku lenkkiajatelmalleni sopivaan suuntaan. Mutta sitten jäljet lähtivät eri suuntaan ja minä tallustin umpihangessa muutamat sadat metrit takaisin leiriimme.
”Simppeli leiripäivällinen”
Leirissä oli muhevat tulet ja varsinainen illanistunta alkoi hämärän ja pimeän laskeuduttua maille. Pari aperitiivia otettiin leirin, eräretken ja hyvän seuran kunniaksi Aarnon jo perinteisistä, pikkuisista rosterisnapsilaseista. Vesa alkoi myös valmistella hänen vastuullaan olevaa illallista jo hyvissä ajoin, laittaen muutamia alumiinifoliolaatikoita lämpenemään ja kypsymään nuotion reunoille. Aarno ja Vesa siirtyivät illan mittaan istumaan istumalaatikon toiselle reunalle, koska lievä tuuli kuljetti liikaa savua varsinaiselle istumapuulle. Vähiten kuitenkin siihen reunaan, missä minä istuin, joten minä pärjäsin siinä koko illan.
Illallinen osoittautui kokonaiseksi menuksi, kuten tapahtui ekan kerran viime kevätkesän 18 järven patikkareissullamme. Alkuruokana oli Thai-keitto jättikatkarapujen kanssa! Chileläisen luomupunaviinin kanssa, tietty. Pääruuaksi söimme sitten jotain T-luupihvejä, jotka olivat Vesan mielestä kärynneet pilalle pitkäaikaisesta kuuman nuotion vierelläolosta. Mutta kypsältä ja hyvältä ne kyllä maistuivat minun suussani. Ehkä jopa siksi, että tuo teki ne enemmän leiriruoaksi. Eikä pidä toki unohtaa niitä valkosipuliperunoita.
No, yksinkertaiseen nuotiomuonaan kuuluu tietenkin myös jälkiruoka. Niinpä Vesa alkoi paistella muurilettuja alumiinipannulla, mukanaan tuomasta valmiista taikinasta. Mutta se ei onnistunut sitten millään. Taikina ei jähmettynyt normaalilla tavalla kiinteäksi. Ei, vaikka testattiin erilaisilla hellan tehoilla, enemmällä ja vähemmällä rasvalla, voilla ja margariinilla. Aina syntyi vain vaaleaa mössöä. Kun lopulta kaikki mahdolliset variaatiot ja teoriat oli testattu samoin tuloksin, päätettiin sentään syödä loput. Ja taas kerran – muhennos maistui noin taivaalliselta hillon ja kermavaahdon kera, siinä leirinuotiolla, pimeän metsän keskellä!
Hoi laari laari laa
Kun kehot oli kertakaikkiaan ravittu tältä päivältä, sitten oli sielujen vuoro. Jatkoimme turinointia ihanan nuotion ääressä, vaihtaen kaikenlaisia kokemuksia ja kommentteja niin erärintamilta kuin monilta muiltakin elämän aloilta. Turhan vähän tunnettu tosiasiahan on se, että maailma olisi tavattoman paljon huonommassa kunnossa, jollei sitä sitkeästi parannettaisi leiritulilla. Esimerkiksi juuri tämä porukka panostaa enemmän kuin oman osansa maapallon eteen joka vuosi. Nytkin taas ainakin yli 30 yhtäjaksoista tuntia, edes laskematta mukaan kaikkea valmistelua. Jonain päivänä se vielä huomataan ja palkitaan.
Ihan niinkuin legendaarinen metsien mies Masa, myöskin Vesa laulelee melkein aina jotakin tehdessään, tai ollessaan tekemättä. Sävelet eivät useimmiten herätä minussa mitään muistikuvia, paitsi ehkä sen yhden, mistä vanha kansa käyttää nimeä ”ammuvainaan nuotti” :D. Mutta sanat ovat kyllä usein tuttuja. Ja joka tapauksessa moinen tuntuu perin mukavalta ja erätunnelmaa kohottavalta aina!
Nuotion äärellä tuo tarttui lopulta Aarnoon ja minuunkin. Ja kun sanoja ei aina tahdottu kovin monia muistaa, kaivoimme Vesan kanssa esiin puhelimemme ja haimme sanat neniemme eteen sieltä. Kyllähän tuollaista voisi joku pitää erätunnelman pilaajanakin jos haluaisi hiuksia halkoa. Mutta jos keskittyy hiusten sijaan lauluihin, niiden viesteihin ja tunnelmiin, niin kerrassaan hienoahan se oli! Lauloimme ainakin ensin Juisen upean ”Norjalaisen Villapaidan”, sen kunniaksi, että minun oli pakko ottaa se pois päältäni kun tuli liian kuuma. Sitten useampia, hienon hienoja Reino Helismaan lauluja, joissa minulla tahtoo aina joissain kohdin tulla pala kurkkuun. ”On yö ja rakovalkealla liekkiin tuijotan, se lämpöänsä Lapin yöhön valaa …..”. Niisk. Niiden laulujen joukosta, joilla itseämme viihdytimme, mainittakoon vielä ainakin: Hämeen maakuntalaulu ”Kesäpäivä Kangasalla sekä Eppu Normaalin ”poltan loppuun tupakin”. Vesa vetäisi jostain muististaan myös Varsinaissuomalaisten laulun, jota me emme Aarnon kanssa harmi kyllä osanneet ollenkaan.
Ja tästä hoilaamisestakin joku nipottaja voisi taas ajatella, että raiskasimme luonnonrauhan siellä – mutta kun ei ollut yhtään nipottajaa missään kuulemassa, niin eipä voinut kukaan niin ajatellakaan, hehhee. Jonnekin kello yhden tienoille jatkoimme, kunnes kömmimme makuupusseihimme ja Ruotsin armeijan vanhojen sissikankaiden alle, suojaan kipinöiltä. Valkea jätettiin roihuamaan ja ylläpitämään metsän taikaa väsyneiden erämiesten mielissä.
Aamuleirielämää
Vesa taisi käydä kevennyskeikalla joskus oikeasti yöllä, en ole varma. Siihen kuitenkin heräsin kun Aarno kömpi ylös joskus varhaisen aamun tunneilla ja nousin itsekin varmistaakseni mukavasti nukutut loput tunnit. Vetäessäni makuupussin vetoketjun kiinni, mieleeni jäi kuva Aarnosta pusaamassa jotain hiipuneen nuotion kanssa. Kroooh…..
Seuraava muistikuva on se, kun laavun takaosassa oli niin paljon savua, että henkeen kävi. Aarno oli siis saanut ainakin savut aikaan. Vesa säntäsi sen myötä ylös, alkaen kohennella tulta ja laittaa kahvivettä kuumenemaan pakkiinsa. Minä nousin perässä vähän myöhemmin keittämään kahvin. Ja yhdessä pantiin pystyyn voileipälinja, joka tuotti nopeasti ison pinon eräveljien perusaamiaista, eli maalaisleivän suikaleita, päällään margariinia, paksuja juuston siivuja sekä punaista paprikaa. Kaikki veistettynä tunnelmaan sopivan robustiin muotoon 45 vuoden eräkokemuksen omaavalla vanhalla kunnon J.Marttiinin Lapin leukulla. Aarno nukkui aamuöisen nuotioaskartelunsa jälkeen kuin tukki, mutta heräsi toki oikein vikkelästi uhkaukseen kahvin loppumisesta. Kahvit ja eväät menivät parempiin suihin lämpimän nuotion äärellä ja täydellisen upeaa talvimaisemaa ihastellen. Keli oli nimittäin seljennyt yöllä ja nyt aurinko valaisi siniseltä taivaalta paksun pakkaslumen vallassa olevia metsiä ja kallioita. Wau! Pakkastakin oli joku 4-5 astetta, muttei se tuntunut miltään nuotion ja auringon paisteessa.
Jo eilen oltiin harvinaisen yksimielisiä siitä, että tällä kertaa syntyi yksi kaikkien aikojen hienoimmista laavuista, maailman yksinkertaisimmista aineksista. Ja asia vahvistui vielä lisää kun vaihdettiin kokemuksia nukkumisesta. Itselläni oli ainakin ollut aivan fantastisen hyvä nukkumapaikka. Kai maar kovaksi tallattu lumi oli kuitenkin antanut juuri sopivasti periksi kehon muotojen alla, kuin paras avaruusajan Tempur –patja ikään.
Sitten alettiin pakata tavaroita ja purkaa leiriä, ilman kiireen kierää, mitään erityistä suunnitelmaa, tai edes ihmeempää keskustelua siitä aiheesta. Moinen oli minun mielestäni hieno merkki siitä, että kaikki tietävät mitä pitää tehdä, ryhtyvät toimiin ja ottavat työn alle aina sellaisia juttuja, jotka ovat vielä tekemättä. Jollei nyt lasketa sitä, että Vesa vähän istuskeli joutilaana, saatuaan omat kamansa reppuun J. Mutta tokenihan tuokin siitä taas talkoisiin tovin päästä. Niinpä koko leiri oli purettuna ja pakattuna ahkioon sekä rinkkoihin kello 11:n maissa. Ahkio pakattiin nytkin aivan melko täyteen, mutta aivan näppituntuman mukaan painoa oli jonkun 15 kiloa vähemmän. Koostuen lähinnä polttopuista, vedestä, muonasta ja olusista.
Sunnuntain taival
Minä valjastin itseni ahkion eteen, Vesan auttaessa rinkan selkääni. Lähdin sitten taivaltamaan takaisin eilen tekemäämme polkua, niinkuin olimme päättäneet. Asusteina minulla oli tälläkin kertaa pelkästään alusvaatekerta sekä Didrikssonin ohuet kuorivaatteet. Ei pipoa eikä hanskoja. Pidin yllä hyvää vauhtia ja matkanteko tuntui kertakaikkiaan mukavalta. Pulssit taas sinne sadanneljänkympin tienoille, niin hiki oli otsalla koko ajan, eikä pakkasta tiennyt olevan olemassakaan. Luultavasti noin 33 kilon painoinen ahkio tuli hyvää ja yöpakkasen vähän kovettamaa polkua selvästi kevyemmin kuin eilen pehmeässä lumessa. Vain vetovyön alas valuminen häiritsi täydellistä menoa ja tuntumaa, niinkuin tulomatkallakin. Tosin sain sitäkin aivan pikkuisen helpotettua vetämällä rinkan olkahihnat niin kireälle kuin mahdollista. Edettiin siis aika ripeästi läpi samojen, hienojen maisemien kuin eilenkin. Nyt vaan ympäristöt olivat kuin jotain satumaata auringonvalossa kimmeltävine hankineen! Toivottavasti Aarno sai otettua valokuvia matkalta enemmin kuin minä.
Yksi nesteytystauko oli pakko pitää suon laidassa ja kun Vesa ojensi minulle mehupulloni rinkan syrjältä roikkumasta, juominen otti vähän päähän. Eihän toki Vesan vuoksi, vaan koska mehu oli enemmän jäähilettä kuin nestettä. Muuten matka sujui noin pysähtymättä aina ison kalliorinteen reunalle saakka. Alamäki hoidettiin köysijarrutuksella, nyt jo kokemuksen suomalla varmuudella ja sujuvuudella. Metsätien viimeisessä mäessä pääsin vielä kokemaan matkan viimeisen nautinnon, aivan uudenlaisen minulle ahkion vetämisen saralla. Pulkka työnsi takaa upean tasaisesti niin, ettei minun tarvinnut käyttää mitään energiaa sen paremmin vetämiseen, jarruttamiseen, kuin edes kävelemiseen! Senkun nostelin vaan jalkoja ja kiisin melkein juoksuvauhtia alas. Olipa makeeta!! Ymmärtäen tosin sen, että moisessa menossa kaatuminen olisi ollut ainakin jossain määrin dramaattinen kokemus, ahkion ehkä rymistessä ensin miehen yli ja päätyen sitten aisat umpisolmussa jonnekin.
Tasan puolilta päivin oltiin takaisin lähtöpaikassamme. Eli koko taival taittui nyt tunnissa, eilisen kahden sijasta. Komia talvireissu oli ohi, mutta sen muistikuvat jäävät satavarmasti talteen vuosiksi taikka kymmeniksi itse kunkin kokemusten pakkiin.
Kirjaimellinen jälkikirjoitus
Kaikki kokemukset ja opit ovat jo tarinan tekstissä, mutta tämä reisun jälkeen tapahtunut on aivan pakko vielä laittaa ylös. Heti seuraavan maanantain iltapäivällä olin työpalaverissa jo hyvältä matkalta tuntemani kaverin kanssa ja heti nähdessämme sanoin, että ”muistatko Sami missä näimme edellisen kerran”. Toki hän muisti, että kävelimme vastakkain Meikon parkkipaikan reunassa viime vuoden kesäkuussa, palatessamme juuri pitkältä 18 järven kierrokseltamme Vesan ja Jonen kanssa. Siihen minä vastasin, että terveiset vaan taas yhdeltä lumikenkäreissulta kunnan pohjoisreunoilta. Ja Sami, että ”siellähän päin minäkin olin lumikengillä talsimassa lauantaina ”. Kaksi kysymystä enää tarvittiin: ”Minkäs merkkiset lumikengät sinulla on?”. Vastaus: ”TSL Escape”. ”Käytätkö sauvoja?”. ”En”. Siinähän oli siis edessäni tuo salaperäinen erämaiden talvihiippailija. Ihme sattuma! Tai pieni Suomi. Sekä että kai.
–Kari
Lähierä™ 