Tiivistelmä: Aurinkoisen sunnuntaipäivän lumikenkäretki yhdessä vaimokullan kanssa, talvisen luonnon täydellisen rauhoittavissa sfääreissä. Nautiskellen kulkemisesta vapaana kuin villieläin. Joiden muiden monenlaisia jälkiä oli hieno katsella.
Retki 18.2.2018
Ulkoilun mutkia ja suoria
Vaikka meikäläisen talviretkeily oli erinäisistä syistä päätynyt alkutalvesta sivuraiteille, tai oikeastaan vallan raiteilta pois, niille takaisin hyppääminen tapahtui sitten aivan hienon vauhdikkaasti, ilman minkäänlaista suunnittelua taikka edes tarkoitusta. Vain kolme päivää aikaisemmin olin yllättäen päässyt tekemään vallan virkistävän saapaspatikan Lempäälän metsissä ja nyt sitten kolme päivää myöhemmin kotona Kirkkonummella sunnuntai aukesi täydelliseksi helmikuun pakkaspäiväksi. Kun mitkään välttämättömät tekemiset tai menemiset eivät painaneet päälle, päätin lähteä retkeilemään minulle tutulle ja rakkaalle Meikon Dorgarnin ylänköalueelle. Oikein lumikengillä pitkästä aikaa, sillä lumimäärät täällä etelärannikolla näyttivät nyt silmään sellaisilta. Vielä kun vaimonikin lupautui lähtemään mukaan, aivan juhlakeikka tuntui olevan edessä!
Upeaa alusta asti
Leppoisan sunnuntaiaamupäivän aikana pakkailtiin varusteet, vaatteet sekä eväät valmiiksi ja heti lounastettuamme ajelimme Meikon pumppuaseman parkkipaikalle, joka oli aivan täynnään autoja. Eikä mikään ihme semmoisena täydellisenä talvisunnuntaina – ja vielä hiihtolomaviikon alussa! Lumikengät vielä kainalossa nousimme Kotopolun portaita pitkin ylängölle ja ”alemman kraatterisuon” reunassa hyppäsimme kulkuneuvoihimme, lähtien nauttimaan talviluonnosta ihan sellaisenaan. Niin upeana se näyttäytyikin, että jo siinä ensimmäisen ja toisen suon reunoilla oli aivan pakko jotain valokuvia napsia.
Persiilleen välillä
Karttaa en ajatellut katsella tällä retkellä ollenkaan, vaan kulkea tutuilla seuduilla oman paikallisvaiston ja tuttujen maamerkkien avulla. Retken yleiseksi, mutta epämääräiseksi suunnitelmaksi oli päähäni muodostunut mennä ensin kurkistamaan pitkiä näkymiä jonnekin Dorgarnin itäreunan kalliolle ja kiertää sieltä sitten lenkki vastapäivään, ulottuen ehkä jopa Tränuhals –lammelle saakka. Niinpä sitten tallustimme sinne idän suuntaan, yli lukemattomien kallioiden ja niiden väleissä olevien notkelmien. Edellä kulkien lumikengät upposivat noin 7-20 senttiä. Seiskalla pääsi menemään hyvin avoimilla ja tasaisilla paikoilla, muuten upotus oli melkoista ja pisti puuskuttamaan sen mukaisesti. Niinpä päätimme pitää pienen lepotauon yhden kallion päällä, kirkkaan auringonpaisteen kohdassa. Se meni kuitenkin oikein kirjaimellisesti persiilleen. Koska laitettuani istuinalustat sopivan näköisen kiven päälle ja istahdettuani siihen, koko homma romahti! Ehkä siellä joku kivikin jossain syvällä oli, mutta pelkkää lumikinosta oli tuo knööli kyllä pääosin.
Reitti muotoutuu
Se siitä sitten, otimme seisaaltamme huikat vesipullosta ja jatkoimme taivalta sinne kallioalueen itäreunalle, ihastellen hetken aikaa auringossa kylpevän Urbysbergetin mahtavuutta. Sieltä taival jatkui noin pohjoisen suuntiin ja ylitettyämme Kotopolun pohjoisimman osan, näytin pian vaimolleni ne paikat, missä menneen kesän loppupuolella olin tullut karhun säikäyttämäksi. Ja matka jatkui. Kunnes vaimo alkoi olla sitä mieltä, että nyt on kunnon lepotauon paikka. Niinpä sitten jätin silloin seuraamamme, mitä ilmeisimmin Tränuhalsille johtavat kävelyjäljet, lähtien nousemaan lännen puolella olevalle matalalle kallioaluelle, missä näkyi melko runsaasti auringonkiloa. Ja eipä aikaakaan, kun löytyi sopiva ihanan aurinkoinen männynvieri, mihin talsimme lumikengillä leirin paikan.
Ihana eväsleiri talviauringossa
Isosta Fjelldukesta syntyi muutamassa minuutissa niin mukava taukoleiri, ettei paremmasta ole väliä! Istahdimme molemmat rinnakkain sinne sisään, laitoimme retkieväät väliimme ja sitten vaan nautiskelimme. Sen paremmalta tuskin voivat eväät missään maistua, kuin puhtaan luonnon sylissä aurinkoisena pakkaspäivänä! Paitsi toki kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehdyn Latte Macchiato –kahvin kanssa :-). Kartanlukua myös harjoitin siinä aurinkoleirissämme ekan kerran retken aikana. Ankara paluureitin suunnittelu tosin yksinkertaistui paljon siitä, kun vaimo sanoi lyhimmän reitin olevan nyt paras.
Herkuttelua loppuun asti
Paluumatkamme kulki sitten läpi yhä täydellisen vaihtelevien Dorgarnin kallioiden, notkelmien, soiden ja erilaisten metsien, päätyen aika nopsasti tutun Immerlammen itäpäätyyn. Emme kuitenkaan siirtyneet vielä siinä pääpolulle, vaan nautimme ensin auringonkimalluksista lammen jäällä ja suunnaten sen jälkeen vielä hienoja maastoja myöten samalle polulle, mistä olimme lähteneet.
Semmoinen maku jäi retkestä suuhun – ettei tämän parempia makuja taida ollakaan!
–Kari
Lähierä™ 