Tiivistelmä: Kuvaus yhdestä nautinnollisesta ja vaiheikkaasta illansuun lumikenkäretkestä, viettämään kahvitauko kallion laella, pivipeitteen suojassa.
Retki 12.3.2018
Pivit kulkevat
Minä olen tietenkin käyttänyt mainioita pivipeitteitäni vähän väliä ties minkälaisilla retkillä ja ulkoilukeikoilla. Kuten melkein aina jo useiden vuosikymmenten ajan. Mutta blogini kategoriaan Herttuan tarinat en ole tullut laittaneeksi mitään uutta sitten viime vuoden maaliskuun. Moinen on vissiin johtunut siitä, etten ole elänyt pivien kanssa mitään kokonaan uudenlaisia kokemuksia, jotka siten pitäisi kategoriaan sisällyttää. Mutta laitanpa nyt kuitenkin tänne ja sinne tämän päivän kokemukseni, koska niin hyvältä ne tuntuivat.
Pikalähtö
Kyseessä oli sellainen minulle vissiin tyypillinen pikalähtö, tuulettamaan välillä aivoja pitkän ja keskittyneen toimistosession jälkeen. Vaikka nyt oli Etelä-Suomen talvi kääntynyt nolla- ja plussakeleiksi jo pari päivää sitten, lunta se ei ole maastoista mihinkään vielä vähentänyt. Niinpä päätin kävellä lumikengillä jonnekin lähiseudun kallion laelle, viettämään mukavan kahvihetken luonnon keskellä. Ja Herttuan suojissa tietenkin. Kohteeksi valitsin ”pohjoisterritorion” luoteiskulmilla sijaitsevan Ingelsin kallion, missä olen toki muutaman kerran kuljeskellut, mutten vissiin vielä koskaan talvella. Se sijaitsee linnuntietä vain vähän alle kahden kilometrin päässä kotoani, muttei sinne mitään lintujen reittejä kyllä kulkemaan pääse.
Alkutaipaleet karhumaiden läpi
Saatuani äkkiä pakattua päiväreppuun hyvät kahvieväät, Duken, istuinalustan, sekä joitain hätävaratarpeita, lompsin ensimmäisen kilometrin lumikengät sekä sauvat kainalossa Isontammentien päähän ja vähän yli. Siitä lähdin sitten suuntailemaan kulkuani läpi metsien ja yli kallioiden, keskimäärin noin luoteen suuntaan. Nämä metsäalueet jo aika perin juurin tuntevana valitsin reittini niin, ettei se vie läpi minkään lukuisista pusikoituneista hakkuualueista. Merkillisen suoran reitin tällä kertaa löysinkin, poiketen suunnasta vain yhden kerran ja yhden kallionylityksen verran. Kävely keskimäärin ainakin 30-senttisessä suojalumessa oli kyllä aikamoisen jalkoja rasittavaa touhua! Siinä määrin, että piti koko ajan vahtia itseään laittamasta jalkoja maitohapoille, mikä sitten kostautuisi aika nopeasti. Kuljin myös läpi sen metsäalueen, missä vuonna 2012 osuin elämäni ensimmäisen kerran näkösille karhun kanssa. Enää ne kulmat eivät nosta niskakarvojani pystyyn, kuten tapahtui ainakin vuosi ellei parikin tuon tapauksen jälkeen.
Kallion valloitus
Tasan tunnin patikoinnin jälkeen olin kallion juurella ja ähistelin itseni hiljakseen sen laelle. Tuon verbin valitsin huolella kuvailemaan sitä hidasta puuskutusta, jonka jyrkät, paksun suojalumen peittämät rinteet erämieheltä vaativat. Kiertelin hetken aikaa kauniilla, harvan männikköisellä kalliolla, ennen kuin löysin sopivan näköisen kaatuneen puun eväsleiriä varten. Duke-leiri syntyi siihen sitten ehkä noin kolmessa minuutissa. Lumet pois rungolta, pefletti käteen, pivipussi auki yhdeltä syrjältä, mies sekä reppu sisään pussiin ja istahdus juuri sopivan korkuiselle rungolle. Ai niin, ja otsalamppu repusta käyttöön, jotta näkee askarrella siellä sisällä. Kuivan pipon vaihdoin myös repusta päähäni, koska kulkuversio oli aivan hiestä märkä.
Huippuleiri Fjellduken kanssa
Sitten olikin kerta kaikkiaan mukava istuskella siinä vilpeän tuulisella kalliolla, ihastellen maisemia hupun aukosta ja luonnon ääniä kuunnellen. Lämpötilahan siellä pussin sisällä muuttuu miellyttäväksi sekunneissa, eikä tarvita sormikkaita, eikä mitään taukotakkeja sen paremmin. Hyvä tovi vierähti aivan vain olotilasta nauttien, ennen kuin muistin edes kaivaa eväät esiin repusta. Kuuma Latte-kahvi ja voipullan puolikas eivät nekään ollenkaan huonontaneet tunnelmaa! Karttaa katselin siinä kaikessa rauhassa ja mietin paluumatkan reittiä, huomaten samalla valoisaa aikaa olevan jäljellä enää noin puolitoista tuntia. Niinpä täytyi sitten vaan suoriutua siitä ja pakata leiri takaisin reppuun. Johan sitä 47 minuuttia tulikin leireillyksi.
Syvää suojaa sekä lumikenkäjumi
Paluureitiksi olin miettinyt tuon kallion kiertämisen lännen puolelta, koska aivan niitä reunoja en ollut koskaan vielä käynyt katselemassa. Onnistuin löytämään hiljalleen alemmaksi putoavien avokallioiden reitin, jota pitkin oli helppo kulkea. Siis muuten helppo, paitsi että avonaisilla paikoilla ja etenkin niiden välisissä notkelmissa oli lunta niin maan penteleesti. Ja se tuntui upottavan noin pohjaan asti lumikengilläkin. Elikkäs voimia söi tuo kävely, etenkin kun vielä lisäksi lumi alkoi pikkuhiljaa myös takerrella lumikenkiin.
Sitten yht’äkkiä vasen kenkä ei noussutkaan edellisen askeleen jälkeen. Ei vaikka kuinka sitä nyin. Lähempi tutkailu kertoi kahden vierekkäisen katkaistun pajun tai muun pensaan tikun menneen läpi lumikengän takaosasta. Sitä kun ei millään olisi viitsinyt ryhtyä ottamaan pois jalastaan, jatkoi vaan kiskomista eri tavoin. Ei lähtenyt mihinkään, vaikka sauvan sommalla sai kiskottua sieltä takaa oikein kovastikin. Lopulta sitten vaan kenkä irti ja kaksin käsin kiinni siihen. Muttei se lähtenyt irti edes siten! Nuo kepakot olivat kiilautuneet niin juonikkaasti lumikengän aukkojen ja metalliosien väliin, että vasta paljain sormin niitä vääntelemällä ja samalla kiskomalla lähtivät lopulta irti. Melkein 8 minuuttia siinä näyn askarrelleen satelliittipaikannuksen lokin mukaan. Enpä ollut tuollaistakaan vielä ennen päässyt kokemaan!
Koirat haukkuu, mutta karavaani kulkee – vinoon
Sitten vaan lomps lomps jatkaen kallion lounaisreunoille, mistä käännös vasemmalle ja kunhan parin talon koirat olivat minut haukkuneet, vielä käännös vasemmalle noin itäkoillisen suuntaan, jotta saa kierrettyä Samkullantien taloineen. Minähän kuljin koko ajan karttaa katsomatta, koska maastot olivat tuttuja ainakin suurilta linjoiltaan. Mutta kun sitten näin tukiasemamaston pilkottavan etuoikealla, piti pysähtyä. Koska ei minun nyt suinkaan ollut tarkoitus mennä sen kulmakunnan ainoan maston vasemmalta puolelta, vaan kaukaa oikealta. Niin sitä vaan taas oli se niin kutsuttu suuntavaisto päässyt menemään vinksalleen, miehen valitessa koko ajan reittiä pusikkoisia alueita kiertäen. Helppo korjata ja kohta olin taas vallan tutuissa paikoissa.
Peuroja ja yöpymispaikkoja
Valkohäntäpeurojen ja hirvien makuukieppejä olin nähnyt siellä täällä koko retken matkalla, mutta nyt yhden länteen ja pellonreunaan laskevan mäen rinteellä peuran kieppejä oli aivan valtavasti, monia kymmeniä. Niistä suuri osa vielä kuopsutettu aivan puhtaaksi lumesta, sammaleisiin saakka. Eikä tuota sovi ihmetellä, onhan se nyt tietenkin lämpöisempi viettää öitä sammalpatjalla kuin lumella. Yhtä kolmen hengen peuraseuruettakin olin saanut paluumatkalla jo katsella useaan otteeseen, kun huonolla menestyksellä koettivat väistellä outoa metsän kulkijaa. Emo ja kaksi suurikokoista vasaa siinä oli, se kaikkein tavallisin valkohäntäkauriiden ryhmärakenne.
Lynx lynx adieu
Tosi laajoilta alueilta oli paluureitilläni metsiä harvennettu ja kokonaankin pois hoidettu, sitten minun edellisten kulkemisteni noilla seuduin. Siitä taitaa ollakin jo muutamia vuosia. Aivan loppumatkasta pääsin todistamaan senkin, että keskeisin ja hienoin osa ”ilvesmetsää” oli myös vedetty kerta kaikkiaan sileäksi :-(. Siellä olin siis monina talvina seuraillut ja valokuvaillut tuon Hämeen kansalliseläimen jälkiä. Metsäalueilla, missä ainakin jänikset ja kauriit viihtyivät hyvin suurina määrinä, minkä pääsi havaitsemaan talviajan valtavista polkuverkostoista. Kyllähän eläinten jälkiä nytkin metsissä joka puolella näkyi, peuran, jäniksen, hirven ja ketun jälkiä nyt ainakin, tuossa määräjärjestyksessä. Muttei enää sellaisia valtatieverkostoja kuin ennen – eikä yhtään ilveskissan jälkiä.
Lopuksi navigoin ylös kotikalliolleni, yhtä niin jyrkkää reittiä, ettei siitä kesäaikaan edes kiipeämään pääsisi. Mutta lumikengät ne vaan pitivät, varsinkin sitkaassa suojalumessa. Tuttuakin tutummat pitkät maisemat piti vielä katsella Neidonkallion huipulla, minkä jälkeen kotiin. Olipas mahdottoman mukava ja virkistävä illansuun kävelyretki! Ja tuo karvan nafti kuusi kilometriä kyllä kelpasi aivan fyysikseksi harjoitteeksikin.
–Kari
Lähierä™ 