Porkkala-sarja, osa 6: Porkkala Airport

Tiivistelmä: Tarina yhdestä kahden hengen tutkimusretkestä Neuvostoliiton Porkkalan vuokra-ajan lentokentän maille. Paljon löytyi kaikenlaista pienen ennakkotyön ja rauhallisen etsiskelyn tuloksena.

Pääretki 7.8.2014

Tausta ja esiselvitykset

Minulle tämä oli ollut yksi sellainen lähitutkimusmatkailijan mieltä kaihertanut kohde ja asia jo vaikka kuinka pitkään. Ainakin siitä lähtien, kun legendaarinen metsämies Masa kertoi omista seikkailuistaan siellä joskus 70-luvulla, metallilevyistä, joilla kentän pohja oli vahvistettu ja niin edelleen.  Asia ei koskaan voinut päästä unohtumaankaan, kun kaikki sadat kerrat ajaessani Porkkalanniemelle sukeltamaan tai muuten ulkoilemaan, näin tienviitan ”Lentotie” Friggesbyn koulun lähistöllä. Kävinhän minä sitten parikin kertaa siellä itsekseni katsomassa polkupyöräretkillä, löytämättä kuitenkaan yhtään mitään. En paikkaa, joka voisi näyttää kiitotien pohjalta, en rakennusten jämiä, en mitään. Karttoja sekä satelliittikuviakin katselin joskus sillä silmällä, samoin tuloksin. Mutta menneen vuoden aikana onnistuin lopulta kuulemaan lisää ”silminnäkijälausuntoja” lentokentän aluetta itse joskus tutkimassa käyneiltä muilta retkeilijöiltä ja kun naapurini Aarno oli tehnyt vielä perusteellisempaa tutkimustyötä internetin syövereissä, sovimme lopulta ajan olevan kypsä meidän omalle tutkimusretkellemme sinne. Kyseessä oli siis nyt todellinen kenttätutkimus, sanan kaikkein puhtaimmassa merkityksessä.

Peruskartan (Retkikartta.fi) ote alueesta. Entisen kiitotien paikka on helppo päätellä.

Retkelle kunnon kartan kanssa

Lähdimme kenttäretkellemme aamupäivän kymmeneltä, yhtenä kesän monista hellepäivistä. Varusteina kunnon kengät, pitkät housut, lyhyet paidat ja selässä reput juomineen sekä eväineen. Ajoimme autolla pientä soratietä pitkin isojen peltojen laitaan Friggesbyssä, missä lentokenttä aikanaan sijaitsi. Paikkojen tutkiminen oli nyt helppoa ja suunnitelmallista, kun Aarno oli netistä saamiensa tietojen perusteella piirtänyt kiitotien tarkan sijannin alueen satelliittikuvaan.

Ensimmäinen kohde

Heti se pieni metsäniemeke, mihin auton pysäköimme, tarjosi ensimmäiset mielenkiintoiset tutkimuskohteet. Siinä sijaitsi jykevästä betonista tehty ”perustus”, joka mittojensa, muotonsa, sekä historiatietojen perusteella oli yksi alueen lentokonesuojista. Tarkemmin ottaen se oli toiminut sen ajan suihkuhävittäjän valmiussuojana, mistä kone pystyi lähtemään nopeasti liikkeelle. Kyseessä olivat silloin 40- ja 50-luvuilla Neuvostoliiton  MIG15-koneet, sen ajan torjuntahävittäjät. Suojan takaosassa oli aukko suihkumoottorin pakokaasujen ulos johtamiseksi. Näistä suojista, jotka olivat ilmeisesti myös jollain tavoin katetut silloin, koneiden oli tarkoitus päästä lähtemään rivakasti, ilman mitään hinaustoimenpiteitä. Betonisuojan ulkopuoli oli peitetty maa-aineksella. Luultavimmin nämä valmiussuojat olivat piilotettuja ja naamioituja.

Entisen hävittäjän valmiussuojan betonirakenteita.

Saman metsäniemekkeen eteläkärjestä, runsaiden kentältä tai pellolta poistettujen kivenmurikoiden seasta löytyi myös yksi mutkalle taittunut metallilevy, jonka palapelimäinen rakenne kertoi meille sen olevan mitä luultavimmin osanen siitä teräspeltimatosta, jolla venäläiset vahvistivat tuon entisellä merenpohjalla sijainneen lentokentän pohjaa. Nämä palaset ovat sellaisia, jotka saadaan lukittua tiukasti toisiinsa joka reunastaan.

Yksi valtavan teräslevypalapelin osanen. 

Lentokonesuojan vieressä oli myös 5-8 metrin halkaisijainen ja noin 3 meträ korkea, ilmiselvästi ihmisen tekemä kumpare, jonka tarkoitusta emme osanneet arvailla.

Kentän eteläpää

Jatkoimme matkaamme kiitoradan eteläpäähän, missä pellonreunan metsästä löytyi rinteeseen kaivettu ja pellolle päin aukeava kuoppa. Arvelimme senkin olleen joko joku pienen lentokoneen tai muun koneen suoja. Sen edustalla, peltotien vierellä oli toinen hammaslaitainen teräspeltilevy tai -suikale.

Täältä entisen kiitoradan eteläpäästä näkyy tietenkin komeasti koko pitkä, tasainen suora, halki nykyisten viljapeltojen. Kiitotie on ollut silloin 2,2 kilometriä pitkä ja 60 metriä leveä. Tässä valokuva siitä nykyisessä asussaan ja sen perässä Aarnon huikean hieno, itseironinen kuvateksti, jonka lukiessaan meikäläinen ryhtyy hihittelemään yhä vieläkin! Tuon sisäpiirin herjan aukeamisen helpottamiseksi muillekin, minun on pakko tässä kertoa, että hän oli tosiaankin telonut olkapäänsä aikamoisen pahasti taannoisella yhteisellä maastopyöräretkellämme.

Entinen kiitotie etelästä pohjoiseen. Noin 150mm telelinssi lyhentää etäisyydet.

”Kuva on otettu tarkalleen silloisen kiitotien eteläpäästä, pohjoispää häämöttää 2,2 kilometrin päässä. Kari onnistui loihtimaan kuvaan vanhan, ruosteisen, jo aikansa eläneen koneen, ilmeisimmin Antonov mäntämoottorikone vuosimallia 54. Missään tapauksessa se ei ole mikään MIG-15 suihkuhävittäjä, mutta kovan luokan (tavaroiden) hävittäjä kuitenkin. Vasen siipikin näkyy olevan lähest’ulkoon poikki, kun vekotin teki pakkolaskun Kopparnäsin rantakalliolle reilu viikko sitten.”

Sieltä kentän eteläpäästä lähdimme seurailemaan erilaisia polkuja ja muita metsässä olevia jälkiä vielä etelään päin. Merkeistä päätellen siinä oli kulkenut kentän päähän Porkkalantieltä johtanut huoltotie.

Kentän eteläpään huoltotien jälki maastossa, kenties.

Meidän matkamme jatkui sieltä peltojen väliin jäävää metsäsaareketta pohjoiseen ja sen kärjestä pellon poikki takaisin lähtöpaikkaamme. Muuten emme olisi toki menneet pellolle kävelemään siihen aikaan vuodesta, jollei siinä olisi ollut valmiina jonkun tekemää polkua. Tuosta metsäsaarekkeesta emme löytäneet mitään kiinnostavaa, vaikka sekin on silloin sijainnut aivan kiitotien vieressä.

Toinen ja kolmas sirpalesuoja

Pohjoiseen jatkoimme, pellon vieressä kulkevaa soratietä. Ja taas heti seuraavassa metsäsaarekkessa oli samanlainen betoninen hävittäjäkoneen suoja. Tämäkin tiheän, nuoren kuusikon peittämä ja valtaama. Ilmiselvästi ainakin betoniseinien suojaksi pusketut maavallit olivat oivallinen kasvualusta kuusille. Tämän konesuojan takana oli jonkinlainen kumpareeseen ja maahan kaivettu monttu. Kenties maakellari tai muu tarvikesuoja.

Taas yksi betoninen valmiussuoja hiukan maastoon piiloutuneena.

Vain vajaat 200 metriä hiekkatietä pohjoiseen, aivan tien varrella, metsä sisässä on kolmas samanlainen betonisuoja. Tämä on muista poiketen täysin näkyvillä, eikä ainakaan sisältä puiden ja pensaiden peittämä. Joten siitä voi helpoiten nähdä näiden valmiussuojien rakenteen ja mitat.

Lennonjohtotorni

Keskellä peltoa näkyy puolestaan kallellaan oleva, pyöreä ”betonirengas”, halkaisijaltaan noin 5 metriä. Se on lennonjohtotornin perustus. Vielä 80-luvulla siinä kuulemma seisoi vinossa koko tornin runko, ilman yläosan rakenteita toki. Mutta se lienee myöhemmin romahtanut tai maanomistaja on sen purkanut. Tuonne viljapellon keskelle ei voi mennä lähemmin tutkimaan tähän aikaan vuodesta. Tuo betonirengas näkyy selvänä ja tarkkana myös nykyisissä satellittikartoissa, koska se on keskellä avointa peltoa. Kaikki muut rakenteet piiloutuvat niin satelliittien kameroilta kuin helposti retkeilijän silmiltäkin puiden ja pensaiden sisään.

Entisen lennonjohtotornin perustus vielä kallellaan pellon keskellä.

Pellon reunaa talsiessamme pölähti kauempana olevalta niityltä ilmaan muhkean kokoinen kurkiparvi, jonka lentoa hetken seurasimme.

Upseerimessi

Me marssimme sitten yhä pohjoisen suuntaan, poistuen tieltä ja seuraillen pellonreunoja. Pysymällä noin mahdollisimman lähellä kiitotien paikan läntistä reunaa, arvelimme parhaiten löytävämme jotain jäännöksiä. Ja seuraava palkinto tulikin heti taas seuraavan metsäniemekkeen itäkulmassa. Katsottuamme ensin läheltä jo pellon laidalta havaitsemamme lintukojun, huomasimme tiheän metsikön sisällä rakennuksen jäänteitä.

Isohkon rakennuksen ehjempiä seiniä tiheän metsikön sisässä.

Sieltä löytyikin sitten tosiaan aikamoisen pytingin jäännökset. 60 senttä paksuja punatiilestä muurattuja seiniä, ovi- ja ikkuna-aukkoineen. Niin perustus, tiiliseinä kuin ikkuna-aukkojen mallitkin kertoivat, ettei tuo ole ollut suomalaisten tekemä. Raunioiden ehjimmän, suuren yhtenäisen osan sisämitat ovat noin 17,5 x 4,8 metriä ja tuollaisia huoneita näyttäisi olleen kaksi. Pääovi ja portaat ovat antaneet lentokentälle päin. Me arvelimme rohkeasti kyseessä ehkä olleen joku upseerimessin tapainen rakennus. Aarnon mielikuvitus lehahti siitä taas hauskasti lentoon:

”Kun kentän puolelta tuli sisään, saapui heti ensimmäiseen näistä suurista huoneista. Tulijaa tervehti muheva tulisija, mahdollisesti avotakka. Näinköhän upseerit siinä istuskelivat takkatulen ääressä, vodkaa juoden ja mahorkkaa poltellen”.

Mahdollisen upseerimessin venäläistä ”hienompaa tekniikkaa”.

Tuon löydön kunniaksi ja ruuansulatuselimistöjen jo kurnuttaessa pidimme sitten mukavan evästauon upseerimessin takapihalla, missä puut soivat varjoa ja lounatuuli pääsi puhaltelemaan pienen metsikön läpi.

Metsäsaarekkeen ihmeet

Seuraava siirtomme oli siirtyä kärrytietä pitkin pellon yli, sen itäpuolella olevaan suureen metsäsaareen. Noin teimme, koska kiitotie kulki aikanaan aivan tuon metsäsaaren vierestä ja siksi oli kai mahdollista, ellei peräti todennäköistä, että sieltä voisi löytyä jotain. Kiinnostusta lisäsivät myös satelliittikuvassa etenkin saaren eteläpäässä näkyvät, puukasvuston erilaisuudesta kielivät ”kuviot”.

Päättelykyvystämme perin ilahtuneina sitten katselimme ja valokuvasimme heti sadan metrin päästä kärrytieltä, aivan entisen kiitoradan vierestä löytämämme ilmiselvät juoksuhautojen ja poteroiden jämät. Ne oli helppo tunnistaa, vaikka kiviä oli myöhemmin siirrelty ja puskettu takaisin ojiin.

Osa erinäisistä ojista ja kivikasoista voi olla myös takaisin pelloiksi raivauksen jälkiä.

Saaren lounaiskulmassa oli myös jotain jäänteitä ihmisen toimista, mutta niistä emme oikein saaneet vahvaa käsitystä mitä ovat oikein olleet. Ainakin kolme pienehköä, pyöreiden kivien kasaaa, noin tasasivuisessa kolmiossa keskenään? Ehkä myös muihin kuin kuivatustarkoituksiin tehtyjä ojia tai kaivanteita.

Seuraava outolintu oli sitten saaren eteläkärjen keskeltä löytynyt suuri sorakasa, sinne johtavine tielinjoineen. Juuri tämä pyöreä aukio erottuu hyvin satelliittikuvassa. Havaiten kasassa tai vuoressa näkyvän karkeaa soraa, arvelimme sen olleen joko soravarasto tai maankaatopaikka. Kenties venäläisten varasto kentän korjauksiin tai sitten kaatopaikka, minne maanviljelijät ovat ajaneet soran pois, kun peltoja on otettu uudelleen viljelyskäyttöön.

Sorakasojen historia ja tarkoitus jäi vielä epäselväksi meille.

Marssi vei saaren keskellä olevan kallion laelle, jonka havaitsimme jo saareen tullessamme. Seillä oli ikäänkuin muinaishauta, joka on hajotettu tavanomaista enemmän, kiviä vieritetty vähän kauemmaskin kasasta, jopa rinnettä alas. Muinaislöytörekisterissä paikka ei kyllä ole, joten tiedä häntä.

Erilaisia kummallisia kivikasoja löytyi useitakin. Miehitysajalta vaiko muinaisemmalta?

Saaren pohjoisosan keskellä oli taas pitkät pätkät selviä juoksuhautoja. Kuin ojia, mutteivät johda, eivätkä varsinkaan laske minnekään.

Kentän pohjoispää

Saaren pohjoiskärjessä ei mitään kiinnostavaa, muuta kuin pellon poikki vievä traktorin ajojälki, jota pitkin pääsimme näppärästi siirtymään takaisin kiitotien länsipuolelle. Pellon luoteeseen osoittavan kolmion kärjen muotoisessa pohjukassa luimme vähän karttoja, päätyen suunnistamaan metsän läpi omakotitalon pihapiiriin ja siitä sitten kohti viimeistä pellon pohjukkaa, kiitoradan pohjoispäätä. Metsässä, hakkuuaukean reunassa oli joku muutaman kymmenen metrin mittainen, matala, luonnonkivistä tehty muuri. Mutta me emme jäneet sitä ihmettelemään, vaan lompsimme pellonreunaa pitkin talon ohi ja sitten hiekkateitä sen vihoviimeisen pellonsuikaleen ääreen.

Päätimme kiertää tuon pellon vastapäivään ja niin lähdimme rämpimään ensin hiukan huonokulkuista metsää pitkin koilliseen ja siitä ylös kallioharjanteelle. Kalliolta lännen tai luoteen suuntaan oli aikamoinen jyrkänne, jonka kiersimme alas eri puolilta Aarnon kanssa, ottaen valokuvia jyrkänteestä niin ylhäältä kuin alhaaltakin. Kiitotien pohjoispäässä emme nähneet mitään kiinnostavaa. Paitsi verifioimme sen, että puusto pellon päästä pohjoiskoillisen suuntaan on hyvin samanikäistä, eli se on tietenkin ollut kaadettuna paljaaksi silloin lentokentän aikaan. Samaa näkyy vielä satelliittikuvassakin, ainakin hyvää mielikuvitusta käyttäen.

Kiitotien pohjoispään jälkeen nousee tasavanhan puuston peittämä loiva mäki. 

Kulkiessamme takaisin pellon ja entisen kiitoradan länsipuolta, arvelimme ilman muuta löytävämme jotain puolustus- tai muita rakennelmia lähellä olevien kallioiden päältä. Mutta siellä ei kyllä ollut mitään muuta kuin hirvenmetsästäjien passikoppi, jonka meidän jutustelussamme tietenkin vääntyi venäläisten desanttien tekemäksi nykyiseksi lennonjohtotorniksi. Alhaalla metsän reunassa kulki sen sijaan pitkä juoksuhauta tai muu sellainen oja, joka ei vettä ole koskaan minnekään kuljettanut.

Venäläisten desanttien nykytukikohtako? Jospa sentään metsästäjien.

Vielä kaksi hävittäjien valmiussuojaa lisää

Seuraavaksi oli vuorossa suunnistus metsien ja kallioiden läpi yhden läntisemmän pellon laitaan, minkä reunaa pitkin pääsimme ”kurkiniitylle” ja siitä metsän sisään, etsimään taas jälkiä. Melkein hetihän niitä löytyikin. Ensin samankaltainen maastoon kaivettu parkkipaikka, kuin kentän eteläpäässäkin oli. Ja sen jälkeen neljäs tarkalleen aikaisempien kaltainen betoninen hävittäjän sirpalesuoja lähellä niityn reunaa ja vielä viideskin samanlainen vähän matkan päässä metsikössä. Niiden välissä ja eteenpäin, kohti kiitotietä kulki joku juoksuhauta, tai sitten entisen kulkuväylän sivussa oleva oja.

Loppuhuipennus ja tulokset

Noiden jälkeen tultiinkin sitten jo takaisin sille soratielle, mitä pitkin tänne olimme ajaneet ja lompsimme sitä pitkin auton luokse. Kenttätutkimus oli ohi ainakin tällä kertaa. Toki istahdimme vielä hetkeksi metsän varjoon jutustelemaan kokemuksistamme, sekä juomaan ja nauttimaan pois loput eväiden jämät. Kuten kahvin.

Tutkimusretken reitti GE satelliittikuvalla. 11,2 km ja 4 t 20 min.

Mukanamme olleiden GPS-laitteiden ja -ohjelmien mukaan olimme olleet liikkeellä 4 tuntia 20 minuuttia ja kävelleet reilut 11 kilometriä vanhan lentokentän alueella. Hiki virtasi melko runsaasti moisena hellepäivänä metsissä rämpiessä, muttei se meitä haitannut. Mukana repuissa kummallakin olleet reilut puolettoista litrat vettä riittivät sen hyvin korvaamaan. Ja ne kahvit vielä sen päälle. Senkin voi vielä mainita, että nyt ovat sitten hirvikärpäset tulleet taas riemuksemme metsiin. Minä nitistin pari sellaista itsestäni ulkoilun aikana ja kolme kotona. Me olimme molemmat Aarnon kanssa aivan tohkeissamme siitä, miten hieno ja tuloksellinen kenttätutkimusretkemme oli ollut!

• Kiitorata täydellisesti maastossa paikallistettuna.
• Lennonjohtotornin perustus.
• Betonisia hävittäjien sirpalesuojia 5 kpl.
• Maahan kaivettuja suojia 2 kpl.
• Upseerimessin rauniot.
• Kentän pohjan peltilevyjä 2 kpl.
• Useita entisten teiden ja väylien reittejä.
• Lukuisia juoksuhautoja.
• Ja paljon muuta!

Alueilla kulkemisesta

Yksityisillä mailla nuo kaikki vanhan lentokentän jäänteet ja jäljet sijaitsevat. Mikään meidän näkemämme ei kuitenkaan ollut lähelläkään minkään talon pihapiiriä, joten liikkuminen noilla paikoilla on kyllä sallittua, noudattaen niin kutsuttuja jokamiehen oikeuksia – sekä varsinkin velvollisuuksia. Mitään ei oteta eikä jätetä, viljelyksillä ei kuljeta, auto parkkeerataan jonnekin syrjään, niin ettei se voi olla maatalouskoneiden tiellä. Eikä tietenkään ryhdytä mihinkään nuotion tekoon. Fiksu kulkija myös käyttäytyy hyvin kohteliaasti, mahdollisesti paikallisia ihmisiä kohdatessaan. Ystävällinen luvan kysyminen yleensä tuottaa positiivisia tuloksia. Ja ainakin itselleni on erittäin usein käynyt vielä niin, että olen saanut paikallisilta ihmisiltä sellaista tietoa, mitä ei voi saada mistään muualta.

–Kari